Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Taivas ja maa yhtyvät, kauniit sävyt yrittävät hylkiä mustia varjoja, jotka sekoittuvat valoon. Kissat juoksevat karkuun, samalla kun esi-isät yhtyvät hyvinä ja pahoina toisiinsa.

Tähtiklaanin maille ovat tunkeutuneet Pimeyden metsän kissat. On vain pieni hetki aikaa valita, pitääkö paeta vai asettua vastarintaan. Klaanien, metsän ja kaiken tulevaisuuden puolesta on vain vaihtoehtona tehdä yhteentörmäys. Tehdä vastarinta, taistella oikeudesta.

Kahden suuren magian omaava esi-isä ryhmät syöksyivät toisiaan kohden, valmiina tuhoamaan toisen joukot kokonaan. Kahden magian voimasta klaanikissojen tuttu elämä muuttui, sillä kissojen  menneisyys, sekä tulevaisuus menivät sekaisin. Aika on sekaisin, mutta kissat eivät tiedä siitä. He eivät tiedosta muutosta, joka heidän välilleen on tullut tai menneisyytensä muutoksista, sillä he eivättiedä ajan muutosta, kissat siis ymmärtävät asioiden olevan ennallaan.

 

 

 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Masi

02.06.2018 00:07

// Heli & Wilma //

KUOLONMARJA – VARJOKLAANI

Naaras raastoi Kirouksenveren turkkia, saaden naaraan ulvahtamaan kivusta. Kuolonmarja meinasi seuraavaksi iskeä tätä naarasta kuolettavasti, mutta Synkkäklaanin soturi oli syöksynyt hänen kimppuunsa ja kaksikko kieri tomuisessa maassa. Kuolonmarja potkaisi vahvoilla takajaloillaan kollin pois kimpustaan, kierähtäen nopeasti jaloilleen. Hän kuitenkin pysähtyi, kun huomasi veljensä Myrkkysydämen kilpikonnakuvioisen turkin.
’’Miksi te hyökkäätte leiriimme? Mitä sinä luulet tekeväsi?’’, Myrkkysydän sähisi vihaisena, seisten nyt Kirouksenveren ja Kuolonmarjan välissä. Kirouksenveri haukkoi henkeään ja loi vihaisia mulkaisuja Kuolonmarjaan, joka oli lähes tappanut naaraan.
’’Te olette kohdelleet meitä aliarvoisesti. Tämä oli käsky Ruoskatähdeltä, ei minun päätökseni alla oleva asia. Enhän minä ole mikään varapäällikkö’’, Kuolonmarja murahti, saaden Myrkkysydämen kurtistamaan kulmiaan. Hän ei tiennyt mitä rajalla oli tapahtunut ja sen naaras osasi lukea veljestään. Kuolonmarja vilkaisi kilpikonnakuvioisen kollin ohitse, nähden, kuinka Karkauspolku tönäisi Ristiarven lampeen, pinkaisten sitten kohti Kuolonmarjaa ja Myrkkysydäntä. Näytti siltä, että lampi oli sotkettu myrkyllisillä marjoilla.
’’Tämä se vasta onkin alentavaa, Kuolonmarja. Käske ryhmäsi perääntyä, on aivan typerää taistella’’, Myrkkysydän murisi vihaisena ja Kuolonmarjan kasvoille levisi omahyväinen hymy, kun Karkauspolku hölkytti heidän luokseen, nyökkäyksen kera, josta Kuolonmarja tiesi, että lampi olisi sotkettu. Risatassu loikki tassut tahmeina marjoista ja yrteistä ulos pentuetovereidensa kanssa, he olivat ilmeisesti saaneet sotkettua yrttivarastot.
’’No mutta, kukaan ei sentään menehtynyt. Ehkä me olemme nyt tasoissa ja opitte, ettei meitä tule pomputella noin vain, ei meidän rajaamme, eikä meitä. Pistä se päällikkösi paksuun kalloon, että Varjoklaani on valmis taistelemaan, jos ette ymmärrä paikkaanne metsässä. Viekastähti itse aloitti sodan siirtämällä rajaa, me olemme vain toteuttamassa hänen uhittelunsa seurauksia’’, Kuolonmarja naurahti, saaden Myrkkysydämen paljastamaan uudelleen kyntensä. ’’Varjoklaani, työmme on tehty täällä, jos ette liiaksi janoa verta, voimme palata leiriimme!’’, Kuolonmarja hymyili ilkikurisesti, Myrkkysydämen mulkoillessa tätä.
Risatassu loikki emonsa Aurinkoviillon kintereillä pois Synkkäklaanin leiristä, katsellen vielä tyytyväisenä sotkua, jonka oppilaat olivat saaneet aikaan. Sekä kissoja, jotka olivat veren peitossa, ja kissoja, jotka eivät olleet osanneet odottaa tällaista.


// EE //

HOPEAKUU – LUMOUKSENKLAANI

Naaras muisti jälleen, kuinka onnellinen olikaan kahdesta pennustaan. Hän katseli iloisena Minttupentua, joka asettui häntä vastapäätä ja sitten vilkaisi Kultapiiskupentua, jonka etutassut olivat hieman huonosti hyökkäystä varten. Hopeakuu heilautti lempeästi häntäänsä, ennen kuin antoi pallon lähteä liikkeelle.
’’Laitahan etutassusi tällä tavalla’’, naaras näytti Kultapiiskupennulle, asettaen omansa. ’’Saat enemmän laskettua painoasi ja voimiasi takajaloille, pinkaistessasi hyppyyn tai juostessasi jotakin kiinni. Etkä vahingossakaan kompastu jalkoihisi’’, Hopeakuu naukui lempeästi ja katseli, miten Kultapiiskupentu asettui erillä tavalla (?).
’’Olkaahan sitten tarkkoina’’, naaras kehräsi ja heilautti sulkapallon liikkeelle tassullaan, antaen sen kieriä tasaista vauhtia kohti Minttupentua. Ei liian nopeasti, ei liian hitaasti. Vaikka hän ei pentu ollutkaan, hän oli aika ylpeä siitä, että onnistui niinkin hyvin kierittämään palluran liikkeelle ja katseli jännittyneenä, kuinka Kultapiiskupennun silmät seurasivat palloa (?).

MYRSKYTASSU – MYRKKYKLAANI

Kolli oli hämillään Tammipolun tarinoinnista. Mistä naaras luuli tietävänsä jotakin? Miten tuo oli päätellyt, että hän olisi Salamaklaanista kotoisin oleva karvapallura? Tammentassun muuttunut ääni sai kollin varuilleen ja tämä nousi ylös, aikeissa lähteä. Ei tämän näin pitänyt mennä. Eikä hän halunnut loukata Tammentassua mitenkään, mitä lie tämä vanhempi naaras mahtoi tarkoittaakkaan, mutta hänen pitäisi pian löytää Haukkatassua ja kysyä, mitä ihmettä tämän päässä liikkui. Valkovirta oli heidän emonsa, oli aina ollutkin!
’’Ei useinkaan ensimmäinen asia, mikä mieleen tulisi, olisi kertoa, että onko minulla veli vai ei. Mutta näistä väitöksistä huolimatta, minun emoni on Valkovirta, enkä tiedä, mikä tämä omituinen juoni on, että yrität manipuloida veljeni uskomaan, että hän olisi jonkun muun perheeseen kuuluva! Meillä on koti, ja Haukkatassulla on muutenkin ollut tarpeeksi vaikeaa, ettei hän kaipaa mitään tällaista!’’, Myrskytassu kiukustui tälle vanhemmalle kissalle, ja mulkoili takaisin Tammentassua, joka ilmeisesti syytti Myrskytassua kaikesta. Kaikesta? Sitä ei Myrskytassukaan ymmärtänyt.
’’Haukkatassu on vain ymmärtänyt, missä hänen kuuluisi olla. Hän on huomannut, ettei sovellu Myrkkyklaaniin ja hän ymmärtää, että hänen velvollisuutensa on palata kotiin’’, mustakasvoisen naaraan häntä nytkähti loukkaantuneena oppilaan kiukustumisesta.
’’Meillä on koti ja se on Myrkkyklaanissa. Minulla ei ole koskaan ollut mitään siskoa, minulla on vain minä ja veljeni Haukkatassu, sekä emoni Valkovirta’’, kolli polki nyt vihaisena tassuaan maahan.
’’Ehkä sinun pitäisi kysyä asiasta sitten rakkaalta emoltasi Valkovirralta ja tulla sitten uudelleen keskustelemaan rauhoittuneena. Luulisi kyllä sinunkin olevan enemmän iloinen, että veljesi ovat elossa’’, vanhempi naaras naukaisi Tammentassulle kohauttaen lapojaan rauhallisesti. ’’No anteeksi nyt vain, että tulin pilaamaan tämänkin. Kaikki näemmä vain pitää tehdä itse’’, Tammipolku huokaisi ja loi pahoittelevan vilkaisun Tammentassulle.
Myrskytassu huusi mielessään, kuinka kaikki olisi valetta.


HIIRENPOLKU – LUMOUKSENKLAANI

’’Pääasia, että muistaa yrtit silloin kun on kiireellinen tilanne. Itselläni on onnekseni hyvä muisti yrttien suhteen, tai jos nimi unohtuu, niin muistan, mihin sitä käytetään’’, kolli väräytti viiksiään mietteliäänä. ’’Olen kyllä kiitollinen siitä, etten ole silloin tupsahtanut maailmaan. Olisin kyllä luovuttanut niiden kasvien kanssa siinä kohtaan, jos olisin joutunut alkaa nimeämään niitä ja kokeilemaan, mihin niitä olisi voinut käyttää’’, kolli pyöritteli huvittuneena päätään. Se olisi varmasti alkuun ollut aikamoista kaaosta, olikohan kovinkin monelle tullut pahoja oireita vääristä yrteistä? Hiirenpolku ei halunnut ajatella sitä, joten kuunteli, mitä Vuolastassulla olisi seuraavaksi sanottavanaan.
Kolli seurasi parantajaoppilaan katsetta, kohti näitä suuria kissoja, jotka saivat Vuolastassun olon ahdistuneeksi. Päälliköitä puussa se ei tuntunut haittaavan ja osa näistä jättikissoista oli liittynyt parantajien seuraan. Hiirenpolku katseli näitä uteliaana, mutta kääntäessään katseensa Vuolastassuun, aisti tästä levottomuutta ja ahdistuneisuutta.
’’Yritän vältellä heidän kanssaan katsekontaktia, mutta en yritä olla tyly heille. Pysyn vain sillä tavalla rauhallisena, kun yritän kieltää itseltäni heidän olemassa oloaan. Niin kylmältä ja julmalta kuin se kuulostaakin. Emmeköhän me kohta saa selvyyden siihen, keitä he ovat ja mistä he tulevat. Klaanilta he ainakin vaikuttavat, sillä nuo kaksi taitavat olla parantajia’’, kolli osoitti hännällään Orvokkisydäntä ja Ruistassua kohti.


//Roolin mahdollisimman pian loput vielä Wilmalle, alkaa vaan väsymys painaa päälle. Mutta yritän vielä saada ne ulos //

Nimi: Masi

01.06.2018 22:53

//Helin iso kasa roolauksia, muistin kyllä, että niitä ois ollu enemmän  //

TULENHENKI – JOKIKLAANI

Tulenhengen huulilta karkasi niin raskas huokaus, että se sai hänen viiksensä väpättämään harmistuneina. Kuitenkaan hän ei olisi halunnut nähdä pentujaan sellaisina, surullisina ja pettyneinä. Tämä oli niin paha kaaos, ettei Tulenhenki voinut ymmärtää, miten oli antanut kaiken tapahtua. Miten hän oli menettänyt malttinsa pentujensa edessä? Oli itkenyt ja käyttäytynyt kuin kakara. Olikohan se sitten ihmekään, ettei Tiikerinkuiskaus enää rakastanut häntä? Olikohan kolli oikeasti rakastanutkaan? Eikö rakkaiden eteen oltaisi valmiita tekemään aivan mitä tahansa, jopa vaihtamaan klaania? Tulenhenkeä pelotti. Hän oli laskenut kaiken kumppaninsa varaan, mutta nyt hän ymmärsi olevansa todella yksin.
Tulenhenki katseli Hohdontassua ja kiersi tuuhean häntänsä tämän ympärille, lohduksi, suojaksi. Miten pentujen emo olikaan saattanut aiheuttaa tämän kaiken? Hänen omatuntonsa poltteli. Naaras avasi suunsa puhuakseen, mutta Eedentassun lähtiessä kulkeutumaan pois heistä, hän sulki suunsa ja nielaisi sanansa hiljaisina. Tulenhenki oli aina nähnyt Eedentassussa Tiikerinkuiskauksen, rauhallisena ja ajatuksien virtaavan kiihkeinä silmien kautta, mutta yhtä vähän hän koskaan oli saanut Eedentassun ajatuksista kiinni kuin Tiikerinkuiskauksenkaan. Ja se tuntui pahalta myöntää. Hän rakasti kaikki pentujaan, vaikka kuinka nämä muistuttaisivat Tiikerinkuiskausta. Vielä pahempaa oli myöntää, että hän rakastaisi myös Tiikerinkuiskausta vielä tämän kaiken jälkeenkin.
’’Hänellä on vain villi sydän, jotta se haluaisi toimia hänen realististen ajatustensa kanssa. Meidän on turha syyttää häntä’’, Tulenhenki hymyili Täplätassulle ja Hohdontassulle, päästäen pienen liikuttuneen kehräyksen, kun Täplätassu nuolaisi hänen korvaansa. Naaras kiehnäsi pienesti ja hellästi poikansa poskea vasten, kunnes nuolaisi kannustavasti Hohdontassun päälakea. ’’Mitä tahansa tapahtuukin, hän tulee aina olemaan kanssamme, vaikka klaanien velvollisuudet tulisivat väliimme. Muistakaa, ettei koskaan saa pettää omaa klaaniaan samalla tavalla kuin pettäisi perheensä ja päinvastoin’’, pentujen emo naukui haikeana ja katseli mietteliäänä Eedentassun perään.



USVAHALLA – MYRKKYKLAANI
Naaras kehräsi huvittuneena Sirukatseelle ja tämän vinoilevalle huumorille. Hän piti kollista, tämä oli hauska ja monipuoleinen tapaus. Hän ei turhaan äksyillyt tai käyttäytynyt sopimattomasti, ja vaikka kolli osasikin hyvin peittää suorat ajatuksensa, Usvahallasta tuntui siltä kuin heidän välillään olisi ollut jotakin, mikä auttoi häntä ymmärtämään aina vain paremmin Sirukatsetta. Ehkä hän kuvitteli omiaan?
’’Täytynee muistaa vielä kumartaa häntä ja puhua jollakin kunnioittavalla sanalla, ja toivoa, ettei kala ole vääränlainen hänen makuunsa’’, Usvahalla näytti huvittuneena kieltään kuin näyttäisi sitä Jäätähdelle leikkimielisesti.
Usvahalla laski katseensa keskittyäkseen vedenpintaan, kaloihin ja kokonaisuuteen. Sirukatseen turkki kuitenkin kutkutti hänen omaansa, kun kolli kulki hänen viertään, saaden hänen huomionsa herpaantumaan tämän sanoista. Jos Usvahalla olisi vielä pieni oppilas, hän olisi moisesta kohteliaisuudesta punastunut ja sitten suuttunut, että joku sai hänet punastumaan. Usvahalla räpytteli hetken silmiään hämmentyneenä Sirukatseen perään, kunnes tämän kasvoille levisi iloinen hymy. Miksiköhän kolli oli niin sanonut? Eikö Sirukatsetta haitannut se, että Usvahalla oli suuri kuin kallio ja kaikista naaraista ei ehkä se siroin ja pienin. Enemmänkin vahva soturi, jota voitaisiin verrata kollien vierellä? Naaras työnsi sen pois mielestään. Ei ollut hänen tapaistaan ajatella, mitä muut ajattelisivat, joten miksi Sirukatse sai hänet ajattelemaan näin?
Naaraan kasvoilla lepäsi pitkään typerä hymy kasvoilla, kun hän vilkuili vuorotellen vettä ja Sirukatsetta. Lopulta naaras kohotti suuren tassunsa, iskien veden pinnan rikki, kauhaistakseen suuren kalan kivelle. Mutta se ei ollutkaan kala. Naaras huomasi iskevänsä kyntensä saukon kylkeen ja heittävänsä tuon kivelle, saukon rääkäistessä järkyttyneenä. Usvahalla katsoi tassuihinsa hetken järkyttyneenä, kun suuri hauki olikin saukon poikanen. Poikanen ulvoi kivusta hänen käpälissään, kunnes naaras kurtisti kulmiaan ja lopetti saukon kärsimyksen. Usvahalla katseli sitä mietteliäänä, kunnes katsahti Sirukatseeseen.




KÄRSIMYKSENVERI – MYRKKYKLAANI
Kuunnellessaan kokoontumista, jossa mainittiin uusien oppilaiden tai sotureiden nimiä, hänen olonsa tuntui painavalta. Mitä jos hänestä ei koskaan tulisi Myrkkyklaanin soturia? Mitä jos hän ei oppisi asioita? Hän vilkaisi vakavana Pakkasnaurua, joka näytti kuuntelevan pienesti virnuillen Jokiklaanin sotaa ja Ruoskatähden naurua. Entä jos Pakkasnauru veisi häneltä Sädekatseen ja täten veisi häneltä myös mahdollisuuden tulla soturiksi? Mitä Kärsimyksenveren pitäisi tehdä, ettei hän menettäisi kaikkea? Kolli pudisti päätään. Ei hän mitään menettäisi, miksi hän edes olikaan alkanut ajatella vain itseään, kun katseli Pakkasnaurua. Pakkasnaurun omahyväinen asenne oli selvästi tarttuvaa.
’’Oletko kaivannut vielä Varjoklaaniin?’’, Pakkasnauru kysähti, kääntäen ihan yllätäin katseensa Kärsimyksenvereen, joka heilautti ainokaista korvaansa. Musta kolli ei olisi voinut uskoa, että mainecoonia muistuttava kissa kysyisi häneltä tuollaista. ’’Olen suoraan sanoen yllättynyt, että Jäätähti otti sinut heti seuraavaan kokoontumiseen mukaan, mutta olet kai tehnyt häneen vaikutuksen’’, kolli kohautti lapojaan, jotenkin kohteliaasti hymyillen.
Kärsimyksenverestä se kuulosti kohteliaisuudelta, tai ainakin joltakin sinnepäin. Pakkasnauru kuulosti kannustavalta, mutta samalla siltä, että itse ei olisi ottanut mustaa kollia kokoontumiseen.
’’Uskon Jäätähden haluavan koetella minua ja uskollisuuttani, ottamalla minut tänne mukaan. Vaikka olenkin varjoklaanilainen syntyperältäni, en kaipaa mitään siellä. Kuten varmasti Ruoskatähdestä voi nähdä, hän on raahannut heidät sotaan ja minä pidän enemmän rauhasta kuin turhasta sotimisesta. Ymmärrän kuitenkin Tuskatähteä, Ruoskatähden kissat ovat toimineet väärin, mutta tuosta arpikissasta näkeekin, ettei hän aio hyvittää sitä mitenkään vaan kannustaa alaisiaan ilkivaltaan ja pahantekoon’’, Kärsimyksenveri huomasi solvaavansa entistä päällikköään, saaden Pakkasnaurun kohottavan kulmiaan yllättyneenä.
’’Kuulostat siltä kuin olisit tiennyt tämän tulevan. Tai siltä, että pelkäisit sotaa?’’. Sen sanottuaan Pakkasnaurun silmissä tuikki jokin, mitä Kärsimyksenveri oli aikaisemmin oppinut pelkäämään niissä kissoissa, joiden tiesi olevan vaarallisia. Kuten Veritähden puhuessa, tämän silmät vilkkuivat pelottomasti ja hulluna. Pakkasnaurusta hän näki saman.
’’Pelkään menetyksiä, en häviötä tai omaa kuolemaani. En halua nähdä, miten pahasti siinä voi kaikille käydä, mutta en kiistä sotien olemassa oloakaan. Olen valmis sotaan, jos sitä epäilet, mutta en usko, että Myrkkyklaanissa sellaisia tullaan käymään pitkiin aikoihin’’, musta kolli vastasi hieman kehnosti, huomaten, ettei Pakkasnauru tarkoittanut klaanien välisiä sotia. Tämän häntä heilahti hymyn kera pienesti.
’’Kaipaatko sinä sitten Tuuliklaania?’’, musta kolli yritti haastaa Pakkasnaurun, mutta huomasi tehneensä pahan virheen, kun Pakkasnaurun häntä alkoi nykiä vihaisena.
’’En. Sädekatseen pitäisikin se tietää, että lähdin mielelläni hänen kanssaan, aloittamaan meidän yhteisen elämämme muualle’’, Kärsimyksenveren häntä nytkähti, kun Pakkasnauru siirsi onnellisen katseensa Sädekatseeseen. Teeskentelijä! Kärsimyksenveri olisi halunnut syöksyä Pakkasnaurun kimppuun ja repiä sen onnellisuuden pois tuon silmistä.
’’Mielenkiintoista, että klaaniksi valikoitui Myrkkyklaani. Jossa sinun emosi on päällikkönä, ja jossa Sädekatseen perhettä myös on. Minusta se kuulostaa enemmän keinolta, että Sädekatse suostui lähtemään sinun kanssasi tänne, eikä siltä, että se oli sattumanvarainen klaani. Ei siltä, että olisit ollut valmis lähtemään Sädekatseen kanssa mihin tahansa, vaan vain tänne’’, musta kolli mumisi hiljaisena, vilkaisten Sädekatsetta harmistuneena.
’’Sinuna pitäisin kuononi kiinni, jos en tietäisi asioista mitään, senkin kuraverinen’’, Pakkasnauru virnisti takaisin. ’’Myrkkyklaanissa oli selvää päästä heti sisälle, koska päällikkönä olevasta emosta ei ole kuin hyötyä. Hän otti meidät mielellään, mutta jos olisimme menneet Varjoklaaniin-’’, Pakkasnaurun lause jäi kesken, koska Kärsimyksenveri ehti pistää sanansa väliin.
’’Ruoskatähti olisi ottanut teidät, koska haluaa vain enemmän ja enemmän kissoja ympärilleen. Se, että olet Veritähden poika, ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Sinä olisit tullut hänen veljensä klaanista hänen riveihinsä ja se olisi saanut hänelle niin ylimielisen asenteen, että olisitte olleet yhtälailla Varjoklaanissa. Sinulla on jotakin, mitä salaat, ja minä tiedän sen’’, Kärsimyksenveri mulkoili Pakkasnaurua, samalla kun hänen varovaisuutensa katosi, adrenaliinin alkaessa sihistä korvissa.
’’Se mitä salaan, voi koitua monen asian kohtaloksi. Mutta muista, että elämä on hyvin tylsää, jos meistä kenelläkään ei ole ylimääräistä tietoa, jota voimme kutsua salaisuudeksi’’, Pakkasnauru naurahti. ’’Leirissä on useita kissoja, joilla on kyntensä meidän elämiimme, ilman, että tiedämme siitä’’, Kärsimyksenveri oli hämmentynyt Pakkasnaurun sanoista, samalla kun kolli käänsi katseensa kumppaniinsa Sädekatseeseen.
’’Mitä tarkoitat tuolla?’’, Kärsimyksenveri tiesi, että jotakin pahaa olisi tapahtumassa. Jotakin niin pahaa, että jos hän ei nyt saisi ongittua tietoa Pakkasnaurusta, jotakin menisi tuhansiksi paloiksi.
’’Toisen kärsimä kirous sydämessä voi johtaa tuulen sammuttamaan lieskat elämässä’’. Pakkasnaurun silmät nauroivat. Ne nauroivat hänelle. Pakkasnauru tiesi jotakin, mitä Kärsimyksenveri ei ymmärtänyt. Mutta Pakkasnauru katsoi Sädekatsetta hymyillen. Kenen kärsimys sydämessä sammuttaisi toisen elämän? Kärsimyksenveri katseli tassujaan hämmennyksen ja järkytyksen alaisena, ei hän ollut mitään tehnyt. Tuuli ja lieskat. Lieskat ja tuuli. Kolli kohotti katseensa Sädekatseeseen ja silloin hän ymmärsi, että Lieskatuuli, Sädekatseen isä olisi vaarassa. Kollin silmät laajenivat järkytyksestä, mutta hän ei saanut sanaa suustaan.
’’Sinuna juoksisin, jos ymmärtäisin’’, Pakkasnauru hymähti, antaen Sädekatseen vetäytyä luotaan, kun oli jo aiemmin yrittänyt siirtyä kauemmas.



MYRKKYSYDÄN – SYNKKÄKLAANI
’’Tähtiklaani on ymmärtäväinen, sekä armollinen. Kaikki kissat, jotka ovat eläneet hyvin maan päällä, pääsevät Tähtiklaaniin. Mutta muista, että Tähtiklaani antaa sinulle uuden mahdollisuuden, jos osaat ymmärtää tekojesi vääryyden ja voit hyvittää ne. Tähtiklaanin päätös ei koskaan ole yhden kissan varassa, vaan useammat vaikuttavat siihen’’, kilpikonnakuvioinen kolli selosti oppilaalleen Hehkutontassulle, jonka uteliaisuudesta oli mielissään. ’’Mutta liian pahat asiat tehtyään, Tähtiklaani kääntää kissalle selkänsä ja silloin Pimeyden metsä imee kuolleen kissan päättymättömään pimeyteensä, jossa mikään asia ei ole hyvin’’, Myrkkysydän kertoi ja katseli huolestuneena taivaalle. Entä jos Tähtiklaani ei ottaisi häntäkään luokseen?
’’Korppivarjolta voisit kysyä. Hän on elänyt useita kuita ja on kokenut todella paljon. Hän myös kasvatti emosi, Kirouksenveren ja toimi useiden kissojen mestarina, joten hän osaa varmasti kertoa sinulle paljon enemmän kuin minä. Ja vielä omista kokemuksistaan. Voin esitellä hänet sinulle, kun hän on palannut muiden mukana kokoontumisesta’’, kolli hymyili ja mietti emonsa hyvää ystävää lämpimästi ajatellen. Korppivarjo oli ennenkin ollut vahva tukipilari Myrkkysydämen elämässä ja tulisi varmasti vielä monen muunkin kissan elämässä olemaan.
Myrkkysydän hengitti itsekseen raikasta ilmaa keuhkoihinsa, kunnes hän havahtui Hehkutontassun naukaisuun. Se sai Myrkkysydämen sydämen jättämään lyönnin välistä ja se sai kollin yskähtämään. Sydän puristi rinnassa kivuliaasti ja kollin oli purtava hampaitaan yhteen, että kipu loppuisi. Se poltteli hänen vasenta käpäläänsä pitkin, kunnes yllätäin loppui ja hän sai hengitettyä rauhassa. Myrkkysydän heilautti häntäänsä merkiksi lähteä juoksemaan hänen perässään kohti leiriä.
’*Se on Varjoklaani! He hyökkäävät’’, Myrkkysydän naukaisi lapansa ylitse, kun haistoi Synkkäklaania muistuttavan katkun ilmassa. Hän työntyi pensaikon lävitse, ja pysähtyi aukion reunamille. Hän veti henkeä järkyttyneenä, kun huomasi Kuolonmarjan kamppailevan Kirouksenveren kanssa. Hetkeksi kamppailuja rakastava soturi hyytyi. Miksi hänen siskonsa oli johtamassa hyökkäystä? Miksi tämä oli ottanut kohteekseen juuri Hehkutontassun emon? Myrkkysydän heilautti häntäänsä vihaisena ja katseli, kuinka Kirouksenveri jäi hetki hetkeltä vain enemmän alakynteen varjoklaanilaista vastaan.
- Jatkuu Kuolonmarjan näkökulmassa, kohdassa vastaus Wilmalle, kannattaa lukaista se, ennen Hehkuttomalla vastaamista ^^’.




OKAPOLKU – YÖKLAANI
Kolli hymyili huvittuneena Salviantassulle, oppilas joko nyt vedätti häntä pitkin ja poikin puhumalla Kotkatassusta, tai sitten se oli totta. Ehkä oppilas halusi nuorelle soturille järjestää ansan, jotta saisi tämän nolattua kaikkien edessä? Tai sitten halusi solvata suloista Kotkatassua Okapolulle? Okapolkua koko tilanne huvitti ja hän jäi miettimään Salviantassun sanoja.
’’Minulla ei ole tapana tuijottaa muita kissoja, jotta huomaisin, sattuisikohan joku katsomaan minuakin’’, Okapolku hymyili huvittuneena. ’’En ole toisin sanoen huomannut tyhmyyteni takia mitään, tai sen takia, ettei Kotkatassu oikeasti tuijota minua’’, kolli naurahti ja pudisteli päätään. Mitenköhän hän olikaan tähän tilanteeseen päätynyt? Siitä kun ei ollut kauaa aikaa, kun Kettupisara oli puhunut hänen tulevaisuudestaan jonkun Kettupisaran pennun kanssa. Mitenköhän mestari olisi voinut tietää tyttärensä ajatuksista Okapolkua kohtaan?
’’Minusta hän on suloinen ja ystävällinen, mutta minun on kuitenkin pakko nyt tylysti sanoa, etten ollut aiemmin ajatellut hänestä sen enempää’’, Okapolku väräytti toista korvaansa hieman vaivaantuneena, kun parantajaoppilas tuomitsi hänet myöntämään tunteitaan Kotkatassulle. ’’Ehkä sitä pitäisi kuitenkin katsoa, voisiko se toimia’’, kolli hymyili pienesti, mutta todellisuus iski hänelle, eikä hän tosiaan tiennyt, mitä hän menisi Kotkatassulle sanomaan. >>Tervehdys, systerisi mainitsi, että oot tuota tuijotellut mua? Miten menee siis?<<, kolli yskähti omalle ajatukselleen sen tyhmyydestä ja hänen turhautumisensa saattoi nähdä hänen silmistään. Salviantassu varmasti osasi lukea Okapolusta, että tällä ei ollut pienintäkään ajatusta, miten puhuisi Kotkatassun kanssa.



KUOLONLAULU – MYRSKYKLAANI
Kolli huokaisi raskaasti, ja vilkaisi pahoittelevasti Tulikolibria. Ei hän nyt tarkoituksella halunnut olla äkäinen tai etenkään näyttää sitä olemukseltaan niin selkeästi, että sai Tulikolibrin tympääntymään hänen oamsta tympeydestään.
’’Olen huolissani, olen pettynyt ja vihainen. Mutta se kaikki johtuu vain Salamaklaanista ja tuosta Tammipolusta. Kuulehan’’, kolli katseli huokaillen tassujaan, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Tulikolibriin, aikeenaan jatkaa lausettaan. ’’He eroavat muista klaaneista, kuten sillä, että heidän soturilakiinsa on lisättynä, että perheen ja suvun takia ollaan valmiita aloittamaan sota. Heillä on myös paljon rituaaleja ja velvollisuuksia, mitä meidän klaanissamme ei ole tai ei missään muussakaan taida olla. Katsos tuota’’, kolli murtisti huuliaan, koska ei ollut varma miten sen kertoisi.
’’Ne kissat, jotka eivät koskaan saa kumppania, ovat häpeäksi klaanille ja ne jotka eivät saa pentuja, karkotetaan klaanista. Se kertoo aika paljon siitä, että heidän klaaninsa naaraat ovat sitä varten, että he saavat pentuja jatkaakseen sukua ja päällikön pojasta on tultava klaanin seuraava päällikkö. Joten nyt, kun minä en enää ole heidän riveissään, heidän velvollisuutenaan on pyytää minua ja perhettäni liittymään takaisin, koska suku on ainoa asia, joka heitä kiinnostaa. Kuten Tammipolku sanoi, heidän keskuudessaan on levinnyt huhu, etten ole koskaan lähtenyt omille teilleni, vaan että minut on joku toinen kissa nuorena kidnapannut. Jos he tietäisivät totuuden, he tulisivat tappamaan minut ja meidät, koska eivät hyväksy sukunsa jatkamista muissa klaaneissa’’, Kuolonlaulu huokaisi syvään. ’’Jos minun haluamattomuuttani liittyä takaisin heidän pariinsa katsota tarpeeksi hyväksi syyksi, he ovat valmiita julistamaan sodan meidän kanssamme, koska petturit on hyvä eliminoida’’, Kuolonlaulu katseli vielä Tammipolun perään, joka kulkeutui kahden oppilaan luokse. Kuolonlaulun katse pysähtyi Orvokkisydämeen, joka jutteli parantajien kanssa. Hymy nousi kollin kasvoille, kun hän muisti, miten sisko oli pentuja ollut Saukkojuovan, parantajan pesällä tutkimassa ja harjoittelemassa. Orvokkisydämen toive oli käynyt toteen, hän oli parantajana nyt ja saanut jo oman oppilaankin.



VARJOSIELU – MYRKKYKLAANI
Kolli ei ollut ajatellut asioita aivan loppuun. Miten Mutakatse selviytyisi Myrkkyklaaniin, jos tämä ei osaisi uida tai haluaisi kastaa turkkiaan? Kolli kääntyi katsomaan Viiltokynttä kohden, joka puhui Kivihännän kanssa. Ehkä Viiltokynsi voisi tosiaan auttaa? Tuonhan veli olisi Myrkkyklaanissa, ehkä naaraat tulisivat yhdessä?
’’Jos haluat oikeasti tulla Myrkkyklaaniin, enkä tiedä, osaatko uida saarelle, tai sitten turkkisi kastumisesta. Kokoontumissaaren kivikkoihin jää aina välillä suuria kelluvia tukkia, voit asettua sellaisen päälle ja kauhoa itsesi kohti Myrkkyklaanin saarta. Siten et ainakaan joudu kastamaan turkkiasi tai uimaan, kultaseni’’, kolli hymyili ja nuolaisi naaraan lapaa, pitäen huolta, ettei kukaan ulkopuolinen huomannut hänen hellyydenosoitustaan. ’’Jos Viiltokynsi tulee kanssasi, hän on kuitenkin Jäätähden tytär. Joten hän otti Pakkasnaurun ja Sädekatseenkin ilomielin vastaan, koska Pakkasnauru oli hänen poikansa, joten sinä pääset varmasti Viiltokynnen siivellä. Toisaalta minä tulen puolustamaan sinua sinne ja olen valmis repimään siltä äpärältä toisenkin silmän päästä, jos hän ei suostu ottamaan minun prinsessaani klaaniin’’, kolli hymyili viikset väpättäen huvittuneena.
’’Toivon sitä ylitse kaiken, Mutakatse. Olet minulle henkeänikin arvokkaampi, ja se tuntuu todella omituiselta myöntää, mutta tarkoitan sitä. Olet sitten Tuuliklaanista tai mistä tahansa, juuri sinä saat minut tuntemaan itseni kokonaiseksi’’, Varjosielu hymyili naaraalle, odottaen jo sydän pakahtumaisillaan sitä hetkeä, että hän näkisi naaraan Myrkkyklaanissa.

//Sun mäyrä hyökkäystä odotellessa jatkoin tätä  //

LUMISYDÄN – RUSKAKLAANI

Naaras katseli Valosydämen vihaista sähinää ja murinaa, vaikka Sinihalla oltiin jo kauan sitten häädetty reviiriltä. Lumisydän katseli itkuisena tassuissaan makaavaa Harmaahallaa, jonka kuolemaksi Lumisydän olisi halunnut sanoa onnettomuuden. Mutta naaras ei voinut vihata Sinihallaa, vaikka kuinka halusi. Sinihalla oli rikkonut hänen sydämensä jo kahdesta, ensin jättämällä heidät ja sitten vielä surmaamalla Harmaahallan. Mitä Lumisydämellä enää olisi jäljellä leirissä? Hänen molemmat tyttärensä olisivat pois hänen luotaan ja hän oli viallinen Ruskaklaanin soturi, jonka kumppani ei voinut olla edes hänen kanssaan, ettei tätä tuomittaisi. Lumisydän koki olevansa epäonnistunut ja Valosydän huomasi sen sisarestaan, tullen tämän luokse, auttaen Harmaahallan tämän selkään.
’’Me selviämme tästä. Viedään hänet nyt leiriin ja odotetaan Leijonantähden paluuta, voimme pitää sitten tyttärellenne-’’, Valosydän lipsautti ja Lumisydän mulkaisi tätä vihaisena. Se oli asia, josta hän ei halunnut kenenkään puhuvan, ettei heidän emonsa tai klaani saisi tietää asiasta. Lumisydän oli kuitenkin osittain valkea naaras, joka olisi liian häpeällinen tällaisessa klaanissa kumppaniksi. Mäntysydän, hänen emonsa, taas pyöritteli aina silmiään Leijonantähdelle, eikä alusta alkaen ollut mitenkään mielissään tästä, joten Lumisydän ei halunnut usuttaa emoaan itsensä kimppuun. Eikä Leijonantähdenkään. Voi miten hän kaipasikaan kollin hellyyttä, ja ominaistuoksua. Hän olisi vain halunnut käpertyä tuon viereen lepäämään ja nytkin vain kaipasi tilaisuutta painautua kollia vasten itkemään. ’’Tyttärellesi hautajaiset. Tämä on kova pala kaikille, mutten tiedä, onko hyväksi kertoa totuutta Harmaahallan kuolemasta kaikille. Ehkä onnettomuus olisi parempi sana kuvastamaan sitä, mutta Leijonantähdelle olisi hyvä kertoa totuus’’, Valosydän jatkoi. Lumisydän huokaisi ja kantoi hennon tyttärensä selässään leiriin, Valosydän toisella puolellaan.
Routasielu tuli heitä vastaan hämmentyneenä Tiikerinsurman kanssa.
’’Mitä on tapahtunut?’’, Tiikerinsurman ääni oli hiljainen ja Lumisydän kulki sisarensa ohitse itkuisena, laskien tyttärensä elottoman ruumiin aukiolle. Valosydämen hän kuuli sanovan, että se oli onnettomuus, että Harmaahalla liukastui puunoksalla, yrittäessä napata lintua ja tippuikin takaraivo edellä kiveen. Lumisydän ei ollut varma olisiko hyvä idea valehdella Tiikerinsurmalle ja Routasielulle, mutta kaksikko katsoi järkyttyneenä Lumisydäntä ja Harmaahallaa. Leijonantähdelle Lumisydän kertoisi totuuden. Olisi kuitenkin parempi, ettei muille klaanitovereille kerrottaisi totuutta, ettei Sinihallalle ja Lumouksenklaanille tulisi ongelmia. Ruskaklaani ei ollut enää täysissä voimissaan, toisinkuin tänne tullessaan, joten Lumouksenklaanin kanssa taisteleminen olisi turhaa. Lumisydän upotti kasvonsa pentunsa turkkiin ja itki ääneti. Mustahäntä katseli hiljaisena Harmaahallan ruumista, vaikka naaras olikin aina pilkannut ja kiusannut Mustahäntää, tämän kävi sääliksi Lumisydäntä ja kolli tunsi huonoa omatuntoa, vaikka ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa.

TUSKATÄHTI & VALKEATÄHTI & SYNKKÄMYRSKY & JÄÄTÄHTI – PÄÄLLIKÖT
Kolli huokaisi itsekseen ja katseli, miten Valkeatähti siirtyi nyt vuorostaan puhumaan klaaninsa asioista. Valkean kollin kasvoilla oli rauhallinen ja isällinen hymy, joka tuntui olevan siinä aina, kun kolli puhui jollekin muulle kuin omille ajatuksilleen. Tuskatähti kiipesi takaisin puunoksalle, Synkkämyrskyn vierelle, tuon hymyillen hänelle pienesti ja kannustavasti. Tuskatähti ei sanonut mitään, vaan kuunteli, mitä sanottavaa Valkeatähdellä olisi. Jäätähden häntä häiritsi häntä, koska naaraan häntä kutitti Tuskatähden selkää aina välillä, koska naaraan pitkä häntä roikkua ylemmältä oksalta Ruoskatähden vieressä.
’’Tuuliklaani voi hyvin. Olemme saaneet olla rauhassa, ja kiitos Lumouksenklaanille, joka varoitti ketuista. Löysimme pian sen jälkeen hajuvanoja niistä, tuhosimme niiden pesiä ja saimme ne häädettyä klaanimme mailta. Kiitämme siis teitä varoituksesta, Veriruusu’’, kolli hymyili naaraalle, joka nyökkäsi kevyesti takaisin. ’’Emme ole kärsineet nyt tappioita, vaikka kettujen kanssa olemmekin joutuneet painimaan. Oppilaamme ovat kehittyneet paljon ja aika näyttää, miltä tuleva sukupolvi tulee näyttämään meidän tilallamme. Kanit ovat myös palanneet takaisin, joten riistaa on tuplasti enemmän kuin aikoihin’’, Valkeatähti hymyili helpottuneena, kun kissat vaikuttivat rauhoittuvan Jokiklaanin ja Varjoklaanin kohtauksesta. Tuskatähden häntä kuitenkin nyki, kun Valkeatähden rauhallinen ja ’kaikkea-rakastava’ puhe alkoi tulla päätökseen, ja seuraavana esiin asteli Synkkämyrsky.
’’Yöklaanissa olemme vahvempia kuin koskaan. Klaanimme on selvästi kasvanut näiden kuiden aikana, ja voisin väittää, että muutamia kuita taaksepäin, emme olisi selvinneet koirien hyökkäyksestä. Mutta nyt me hääsimme kolme suurta koiraa reviiriltämme pois, vaikka menetimmekin Tulenkipinän, hän kuoli kunniakkaasti, klaaninsa puolesta. Hän oli muiden tavoin todella urhea, ja vaikka suremmekin häntä, me muistamme hänet ikuisesti vahvana ja urheana kissana. Soturinimensä ansaitsivat myös Tomutuuli, Pihkahalla, Okapolku ja Salviavirta, jotka toimivat esimerkillisesti koirakamppailun aikana. Nimitin myös itselleni seuraajan, Varisjalan’’, kolli hymyili Varisjalalle, Yöklaanin kissojen alkaessa hurrata varapäällikköä ja neljää uutta soturia kuuluvasti. ’’Minulla on myös ilo ilmoittaa, että klaanimme tulee saamaan seuraavien kuiden aikana lisäystä, kun Aamunkajo ja Kettupisara saavat pentuja. Kuten myös Enkelinlupaus ja Raitahännän pennut ovat syntyneet’’, kolli hymyillen väräytti viiksiään, siirtyen sitten taaksepäin, tehdäkseen Jäätähdelle tilaa.
Jäätähti oli tyynin rauhallinen, kulkiessaan Synkkämyrskyn ohitse puhumaan. Päälliköt olivat kirineet vauhtia kokoontumisessa selkeästi, etenkin kun osalla ei ollut ihmeellistä romaania kerrottavanaan. Toisin kuin Tuskatähdellä ja Synkkämyrskyllä. Jäätähti yritti ajatella jotakin kerrottavaa, mutta ymmärsi, että joutuisi pitämään Valkeatähden kaltaisen ’turhan’ puheen.
’’Myrkkyklaanissa olemme olleet tuttuun tapaamme rauhallisina saarellamme’’, naaras naukaisi sarkastisesti, viitaten sanansa Ruoskatähdelle ja Tuskatähdelle, jotka olivat ottaneet yhteen rajalla. Rajalla, jollaisia Myrkkyklaanissa ei ollut, muuta kuin järvi. ’’Saimme viime kokoontumisessa uuden jäsenen, Kärsimyksenveren. Ettet ihmettele mihin hän sitten katosi, arvon Varjoklaanin päällikkö’’, naaran sarkasmi paistoi vieläkin, saaden Valkeatähden hymyilemään huvittuneena.
’’Viime päivinä saartamme lähellä on ollut enemmän saukkoja kuin kaloja, mutta niistä meille irtoaa enemmän syötävää kuin kaloista ja lämpimät päivät ovat houkutelleet ne lepäilemään kallioisille rantakivillemme. Tosin sanoen, mitään suurta ei ole tapahtunut, olemme voineet hyvin ja saaneet paljon syödäksemme. Laventelitassusta tuli Kanervamarjan seuraava parantajanuralle’’, Jäätähti huomasi sen vielä mainita, kuullen hurrausta Laventelitassua kohtaan. Jäätähti lähti askeltamaan pois puhujan paikalta, tehden tilaa Viekastähdelle, loikaten sitä ennen Ruoskatähden vierelle puuhun.
’’On sinulla otsaa alkaa rehvastella’’, Ruoskatähti murisi Jäätähdelle, joka naurahti hyväntuulisena.
’’Tuki se ruma naamasi, minulla on kerrankin hyvä tunne tästä yöstä, enkä jaksa kuunnella haisevan suusi sanoja senkin saukonjätös’’, Jäätähti väräytti viiksiään, saaden Ruoskatähden vilkaisemaan hölmistyneenä Jäätähteä.
’’Usein olet hyvin omituinen. Mutta nyt olet niin omituinen, että en ymmärrä sinua ollenkaan’’, Ruoskatähti mumisi, antaen huomionsa Viekastähdelle. Jäätähti kohautti lapojaan ja venytteli tyytyväisenä, kunnes ryhdistäytyi istumaan jälleen. Hän jostakin syystä huomasi odottavansa pääsyä leiriin, mutta hän ei tiennyt miksi. Hänellä oli kaikesta jotenkin hyvä tunne. Hän ei jaksanut tänään riehua enempää.

Nimi: Varjo

01.06.2018 18:10
OKATUULI räpäytti emoltaan periytyneitä sinisiä silmiään hiukan säikähtäneen omaisena kettujen syöksyessä sisälle leiriin alkaen tekemään tuhojaan. Kollin katse seurasi, kuinka Salaisuudenpolku asettui Tulitassun suojaksi kokien oman kohtalonsa, kuten kävi pian myös Aallonusvalle, joka uskaltautui yrittämään auttamaan pahasti loukkaantunutta oppilasta parantajanpesälle. Okatuuli olisi halunnut auttaa ja syöksyä kettujen kimppuun, mutta hänen jalkansa tuntuivat pysyvän paikoillaan vain. Ehkä se oli järkytyksen takia? Ei kolli ainakaan pelännyt kahta suurta oranssia petoa, jotka repivät leiriä vain aina vain enemmän yrittäen upottaa kyntensä jokaiseen vastaan tulevaan kissaan. Sama kohtalo melkein tuntui kääntyvän Myrskynraivon puoleen, mutta Okatuuli tunsi sisällään hetkellisen onnen naaraan väistäessä iskua, vaikka se aiheuttikin törmäyksen kaksikon välillä. He kierivät kauemmas muista lopulta tömähtäen maahan. Sinisilmäinen kolli huomasi tuijottavansa Myrskynraivon vihreitä silmiä sekä kasvoja yllättävän läheltä ennen kuin naaras peruutti toisen päältä yrittäen pyytää anteeksi antaen samalla tilaa itse kollille nousemaan. Okatuuli kampesi itsensä tassuilleen harmahtavan sävyistä turkkiaan pudistellen, mutta luoden silti rauhallisen sekä hiukan ystävällisen tapaisen silmäyksen naaraaseen.
”Tärkeintä on, että et ainakaan sen kynsiin jäänyt”, Okatuuli totesi hiukan hiljaisemmin, mutta pitäen äänensä jotenkin ystävällisen tuntuisena. Hän tosiaan yritti rentouttaa tilannetta, mutta joutui nopeasti myöntämään mielessään, ettei ollut sellaisessa kovinkaan hyvä jääden yleensä itse kiusallisen keskustelun uhriksi.
Okatuuli suki muutaman kerran rintaansa puhdistellen tomun sekä vilkaisten kulmiensa alta takaisin kettujen suuntaan, jotka olivat saaneet hänet alun perinkin kierimään maassa Myrskynraivon kanssa. Ei hän mielellään maassa kierisi sotkien melko puhtaan turkkinsa heti uudelleen, mutta muistutti itselleen, että sentään häneen törmännyt kissa oli Myrskynraivo. Kaunis naaras lumoavien silmiensä kanssa, joka ei sentään itse soturia ollut alkanut syyttelemään hänen istuessaan vain väärässä paikassa.
”Parasta tosiaan häätää kettu pois ennen kuin aiheuttaa enemmän tuhoja”, Okatuuli naukaisi mahdollisimman tasaisesti häntäänsä heilauttaen. Kolli kohotti hiukan rohkaisevaan tapaan naaraalle suunpieliään vilkaisten vielä ruumiita aukiolla, joista toinen olisi Myrskynraivon veli. Okatuuli halusi sanoa olevansa todella pahoillaan toisen veljen kuoleman johdosta, mutta päätti jättää sen siihen, että ketut oltaisiin saatu häädettyä leiristä ja kaikki loput olisivat turvassa. Hänen aikeissa oli lähteä oppilaidenpesälle, mutta kollin ajatukset kääntyivät omaan kuolleeseen perheeseensä, suruun, ikävään sekä muihin samanlaisiin tunteisiin, jotka alkoivat uudelleen nousta pintaan. Ei Okatuuli voinut kuin vain kurtistaa kulmiaan ja pudistaa päätään palauttaen itsensä takaisin tilanteeseen lähtien lopulta nopein askelin kohti pesää luottaen siihen, että Myrskynraivo häntä seuraisi.

KASTEHELMI räpytteli ruskeita silmiään Hiekkapyörteen suuntaan leveästi hymyillen. Vaikka naaras yrittäisi, ei hän voisi pyyhkiä tuttua hymyä kasvoiltaan. Pelkästään todella komean ja ystävälliseltä vaikuttavan kollin katseleminenkin piristi naaraan mieltä entisestään ja sai toisen kasvoille lämpimänä hehkuvan hymyn. Ei naaras edes hirveän surullinen ollut, koska tiesi itsekin Vihertähden, hänen veljensä rakastavan häntä eikä ikinä suostuisi uskomaan asian olevan toisin, mutta silti kaikesta huolimatta toinen sai hänen mielialansa kohoamaan parempaan suuntaa. Hiekkapyörteen sanat vakuuttivat hänet entisestään sekä välillä saivat Kastehelmen jopa hiukan punastumaan kollin kehuessa parikin kertaa positiivisesti naaraan ulkonäköä. Ei soturitar ikinä ollut vihreäsilmäistä kuvitellutkaan hirveän ilkeäksi tai törkeäksi, mutta silti siinä hänen edessään kolli oli paljon enemmän, mitä hän ikinä olikaan ajatellut, vaikka Kastehelmen ajatuksissa hiukan nuorempi kolli oli aina saanut positiivisen kuvan, vaikka mielipide olikin suurimmaksi osaksi muodostunut pelkän partioinnin mukaan eikä juuri välttämättä kahden keskisten keskusteluiden perusteella.
”Toivottavasti myös Vihertähti, veljeni ymmärtää, kuinka paljon häntä oikeasti rakastan”, Kastehelmi naukaisi hiukan hiljempaa häntäänsä vaisusti toiselle puolelle heilauttaen, mutta silti äänestään hehkuen pelkkä lämpö omaa veljeään sekä Hiekkapyörrettä kohtaan. Samassa naaras oli aikeissa kiittää muutamastakin kehusta ulkonäöstään, mutta ymmärsi pian mielessään kuulostavansa itsekkäältä, koska ei itse uskaltanut vastata samalla tavalla kollille. Hiekkapyörre oli todella komea eikä Kastehelmi heti pystynyt kääntämään katsettaan toisen kasvoilta, vihreistä silmistä tai hymystä, joka toi naaraalle vain lämpimän tunteen. Varmasti kolli oli kuitenkin kuullut asiasta monta muutakin kertaa, koska eihän Kastehelmi voinut olla ainut, joka asian olisi huomannut.
”Olisi kyllä mukava viettää noin komean kollin seurassa useamminkin aikaa eikä välttämättä vain, kun tunnen yksinäisyyttä”, Kastehelmi päätti kuitenkin naukaista kohottaen suunpieliään kollille sekä kohentaen hiukan omaa ryhtiään, mutta joutui silti kääntämään katsettaan toiseen suuntaan. Ei sen takia, että hän valehtelisi, koska Kastehelmi tarkoitti jokaista sanaansa, mutta hän ei vain voinut tuijottaa kollia yhtään kauempaa punastumatta täysin tai sanomatta jotain kiusallista, mitä ei täysin loppuun asti ollut miettinyt.
Kastehelmen katse haahuili kuitenkin Hiekkapyörteen sisareen uudelleen silmiään räpäyttäen. Naaras joutui harkitsemaan seuraavaa kysymystä mielessään tovin, koska ei halunnut aiheuttaa kiusallisuutta tai minkäänlaista negatiivista tunnetta toisesta. Kastehelmi halusi kuitenkin tutustua Hiekkapyörteeseen enemmän ja perhe olisi varmasti kuitenkin suuri asia molempien elämässä.
”Oletko sinä läheinen sisaresi tai vanhempiesi kanssa? Vihertähti on ainut veljeni eikä vanhemmistani minulla hirveästi mitään tietoa ole”, Kastehelmi päätti kuitenkin aloittaa rauhallisesti kertoen ensin omasta perheestään, jotta mahdollisesti saisi Hiekkapyörteenkin kertomaan asiasta hiukan enemmän. Ei naaraan tarkoitus ollut mitään udella eikä hän halunnut aiheuttaa epämukavaa tilannetta, mutta halusi jatkaa keskustelua ja tutustua toiseen paremmin. Jokin syy kysymyksen esittämiseen oli myös se, että hän ei halunnut viimeiseksi vain kehua toisen ulkonäköä varmasti monien muiden naaraiden lisäksi, tai ainakin niin Kastehelmi ajatteli.

HOPEAYÖ tuhahti itsekseen kierähtäen lopulta kyljelleen. Naaras räpytteli hiukan silmiään vilkaisten Kuolonmarjaa sekä nousten lopulta takaisin tassuilleen luoden naaraalle keveän hymyn ennen kuin soturitar oli uudelleen Kirouksenveren kimpussa. Hopeayö pudisteli hiukan päätään kääntäen katsettaan uudelleen susimaiseen valkeaan naaraaseen, joka siristeli violetteja silmiään. Ametistikyynel vilkaisi virnuillen Kirouksenverta häntäänsä heilauttaen tyynen viileästi ennen kuin palautti katseensa varjoklaanilaiseen soturiin. Hopeayönkin katse kävi Vaahteratuulessa, jonka turkki oli ehtinyt värjäytymään punertavaksi. Naaras ei ollut varma vuosiko toinen vai Haukkakatse molempien turkkien likaantuessa, mutta joutui kuitenkin pian palauttamaan ajatuksensa omaan taisteluun. Ametistikyynel syöksyi Hopeayön kylkeä kohti kynnet ojossa, joka sai lopulta molemmat kaatumaan maahan. Hopeayö tunsi naaraan kynnet ihollaan, mutta ehti potkaista valkeaa synkkäklaanilaista kaikilla voimilla kauemmas hänestä työntyen uudelleen aina vain pystyyn. Varjoklaanilainen kuitenkin päätti toimia nopeasti painaen synkkäklaanilaisen maata vasten, upottaen hampaansa toisen niskaan sekä kyntensä naaraan kylkiin. Kynsillä sohiessaan Hopeayö ehti raastamaan Ametistikyyneleen poskille kaksi todella ikävän näköistä haavaa naaraan yrittäessä vain ravistella häntä päältään sekä tarttuen hampaillaan harmaaturkkisen jalkaan.

Parantaja räpäytti punertavan oransseja silmiään vilkaisten vierelleen olevaa Ruistassua, jonka innostus sai samalla ORVOKKISYDÄMMEN huvittuneeksi, mutta ylpeäksi vielä nuoresta sinisilmäisestä oppilaastaan. Eri tilanteessa parantaja olisi varmasti muistuttanut kollia jonkinlaisesta varovaisuudesta muiden klaanilaisten seurassa, mutta muiden parantajien tapaaminen sai itse naaraankin viikset värähtelemään ilosta.
”Olisi tosiaan mukava tavata muut parantajat, vaikka kaikki eivät olisikaan paikalla”, Orvokkisydän naukaisi rauhallisen ystävällisesti nyökäten vielä kohteliaaseen tapaan. Naaras painoi mieleensä jokiklaanin sekä yöklaanin parantajien nimet toivoen tapaavansa kyseiset naaraat seuraavassa kokoontumisessa. Varsinkin Punavirta kuulosti toisen parantajan suussa auttavaiselta ja he tosiaankin voisivat tarvita apua. Ei Orvokkisydän vielä niin hyvin uutta reviiriään ollut ehtinyt katselle tietääkseen löytyisikö sieltä mahdollisesti kaikki tarvittavat yrtit.
”Tosiaan vuoristossa ei taida kaikkia yrttejä kasvaa, joten voisi olla mukavaa saada apua muutamien yrttien kanssa”, Orvokkisydän totesi nousten lopulta takaisin tassuilleen. Hän vilkaisi ensin Kukkaiseloa, mutta pian sen jälkeen Lumisutta pysäyttäen rohkaisevan katseensa omaan oppilaaseensa. Tuuliklaanin parantajat vaikuttivat mukavilta ja naaras tosiaan halusi luoda parantajiin mahdollisimman hyvät välit, jotta tarvittaessa he voisivat auttaa toisiaan rauhassa ja sovussa keskenään. Ensimmäisessä kokoontumisessa järvellä oli myös mukava tuntea itsensä tervetulleeksi nyt ainakin muiden parantajien yhteisöön

Nimi: Masi

01.06.2018 00:56
TULIKUU – JOKIKLAANI

Mustan naamion kasvoillaan omaava naaras katseli hiljaisena, kuinka parantaja Punavirta kuoputti hiljaisena Surukyyneleen päälle maata. Se tuntui omituiselta, väärältä. Miksi hänen pikkusisarensa joutui makaamaan kuolleena haudassaan, vaikka Tuhkavirta oli aiheuttanut koko tilanteen? Tulikuu tunsi niin ylitsepääsemätöntä vihaa, että olisi voinut juosta takaisin leiriin ja repiä Tuhkavirran palasiksi. Hän vihasi tätä kissaa, joka oli saattanut hänen siskonsa kuolemaan. Tulikuu painoi päänsä ja huokaisi itsekseen.
Vain muutamia kuita taaksepäin hän oli ollut riemuissaan saadessaan Tuskatähden kasvattityttären Tuhkavirran mestarikseen. Tuhkavirta oli ollut naaraalle mahtava mestari, ja kuten lähes jokainen oppilas ajatteli, hänen mestarinsa olisi varmasti muita parempi. Mutta kuiden edetessä, naaras oli oppinut näkemään Tuhkavirran lävitse. Tuhkavirta oli epäonnistunut kissa, joka ei koskaan oppinut pykäliä soturilaissa, joka eksyi kerta toisensa jälkeen polultaan. Tulikuu puuskahti. Oliko se mikään ihmekään, Tuhkavirta oli puoliverinen kissa, kuten moni muukin, ja sellaiset kissat tuntuivat tekevän muita enemmän tällaista. Väärää ja sääntöjen vastaista. Heistä ei tulisi kunnon kissoja.
Kun Punavirta oli saanut haudattua Surukyyneleen, tämä lausui hiljaisena jotakin kunniakasta Surukyyneleestä. Tulikuu onnistui pitämään kasvonsa vakavina, mutta hän ei näyttänyt niiltä mitään. Ei edes kyyneltä. Ei surua, hän vain oli ja kuuntelu parantajan sanoja. Tämä kaikki oli niin väärin. Miksi Tuskatähti ei ollut jäänyt leiriin, vaan oli halunnut lähteä kokoontumiseen, vaikka Loimusydän olisi voinut tehdä sen kollin puolesta? Miksi isää ei kiinnostanut Surukyyneleen kuolema niin paljoa, että tämä olisi jäänyt leiriin viettämään tyttärensä seremoniaa? Mitä Surukyynel ajattelisi Tähtiklaanista isästä, joka käänsi tälle selkänsä? Tulikuu oli siitäkin vihainen. Mutta ehkä joskus joku opettaisi häntä, ettei oman lähimmäisen menetys ollut ainoa asia, joka vaikuttaisi kissoihin. Ehkä jotkut eivät omanneet tällaisia sukulaisia, ehkä heitä ei myöskään silloin kiinnostanut se? Mutta entä Tuskatähti? Entä Surukyynel? Kaikki oli niin väärin.
’’Viimeinen kyynel on vierinyt ja taivaalle nousee jälleen uusi hahmo, joka löytää uuden paikkansa muiden tähtisoturien turkkien luota. Tähtiklaanin kissat, pitäkää tästä nuorukaisesta hyvää huolta ja antakaa hänelle tilaisuus nauttia olostaan teidän kanssanne. Sillä siellä pienenkin on hyvä olla. Olla itkemättä’’, mustavalkea parantaja kuiskasi ja Tulikuu näki, kuinka parantaja loi häneen tuomitsevan katseensa. Tulikuu ei sanonut mitään, koska jostakin syystä parantaja tiesi, että Surukyynel oli itkenyt liian kauan, sekä Tulikuun, että monen muun takia. Milloinkohan Tulikuu olikaan saanut Surukyyneleen nauramaan? Siskonsa menettänyt kissa ei osannut muistaa. Tulikuuta hiillosti liikaa Punavirran tuijotus, joten hän nousi hiljaisena ylös, kiitti Tähtiklaania, sekä toivotti mielessään hiljaisen toivotuksen Surukyyneleelle. Toivoen, ettei sisko itkisi enää. Kääntäen suuntansa sitten kohti leiriä, jotta hän voisi vain heittäytyä nukkumaan ja antaa päivän kulua aamuun, antaa seuraavan yön tulla. Hän ei ollut luovuttanut, hän oli nyt vain liian väsynyt.
Mutta päästessään leiriin, hän huomasi, että Tuhkavirta oli lähtenyt vain hetki sitten. Punavirta oli kulkeutunut Tulikuun perässä, jotakin itsekseen jupisten, kuten oudolla parantajalla oli tapana. Mutta Punavirta jäi nyt katselemaan mietteliäänä Tulikuuta, joka oli siirtänyt katseensa kohti leirin uloskäyntiä, josta Tuhkavirta oli hetki sitten kulkenut.
’’Anna hänen mennä. Se ei ollut hänen syynsä, eikä myöskään sinun ja sinun on ymmärrettävä se. Te molemmat tarvitsette nyt aikaa, jotta seuraava toukka voi opetella lentämään uutta valoa kohden’’, Punavirta kuiskasi ja laski häntänsä Tulikuun lavalle. Tulikuu loi tylyn mulkaisun Punavirtaan. Hän olisi voinut kiljua, että Punavirta ei ollut siellä, Punavirta ei nähnyt, kuinka Tuhkavirta oli aiheuttanut tilanteen, jossa Surukyynel oli mennyt auttamaan Tuhkavirtaa. Samalla hänen oli myönnettävä, että hän ei koskaan ollut ymmärtänyt Punavirran toukka ja perhos viittauksia, eikä aikonut yrittääkään.
Naaras huitaisi parantajan hännän pois lavaltaan ja lähti astelemaan kohti leirin suuaukkoa. Mitä Tuhkavirta tällä kertaa aikoi tehdä? Varastaa muilta jälleen? Eikö tuo petturi ollut oppinut mitään? Tulikuu pitäisi siitä huolen, että Tuhkavirta oppisi olemaan kunniakas Jokiklaanin soturi. Hän tunsi Punavirran polttavan katseen niskassaan, ja heilautti suuttuneena häntäänsä, jatkaessaan matkaansa, maistellen ilmaa, pitääkseen Tuhkavirran hajun lähellä itseään.
--
Tulikuu pysähtyi hevostilalta hieman kauemmas, järven äärelle, kun huomasi Tuhkavirran istumassa veden äärellä, roikottaen päätään, mietteisiinsä uppoutuneena. Tulikuu olisi voinut nauraa. Tunsiko tuo muka syyllisyyttä jostakin? Mutta ilman halua, hänen jalkansa lähtivät kulkeutumaan Tuhkavirtaa kohden ,kuullen naaraan puhuvansa itselleen itkuisena. Selvää Tulikuu ei saanut tuon höpötyksestä, vaan istuutui tuon vierelle, mitään sanomattomana.
’’Olen niin pahoillani’’, Tuhkavirta kuiskasi ääni käheänä, mutta Tulikuun vihainen mulkaisu sai tämän kääntämään päänsä pois Tulikuusta. Tulikuu ei voisi koskaan antaa tätä Tuhkavirralle anteeksi ja viimeistään sitten, kun naaras olisi päällikkö, hän karkottaisi tämän kissan pois klaanista. Tuon saastaisen puoliverisen, joka tuhoaisi muiden tavoin vain lisää Jokiklaania ja puhdasverisiä. ’’En tarkoittanut, että siinä olisi niin käynyt. Minun olisi pitänyt menehtyä hänen sijastaan’’, Tuhkavirran ääni oli hiiren piipityksen tasolla. Kuulostaen siltä, kuinka tämä hakisi Tulikuulta jotakin hyväksyntää tai sääliä, mutta Tulikuu sihahti vain vastauksensa.
’’Niin sinun olisi pitänytkin, enkä ymmärrä, miksei Tuskatähti tai koko klaani repineet sinua aukiolla tuhansiksi palasiksi’’. Tuhkavirta henkäisi hämmentyneenä Tulikuulle, mutta kaksikon katseiden kohdatessa, Tuhkavirta ymmärsi Tulikuun olevan tosissaan sanojensa kanssa. Kilpikonnakuvioinen naaras painoi taas katseensa kohti järven pintaa, antaen katseensa lipua omassa kuvajaisessaan. ’’Silmissäni olet aina petturi, etkä saa sitä koskaan anteeksi. Jos saan vain tilaisuuden, lupaan repiä sinulta oman henkesi pois, mutta silti et saa anteeksi tekojasi. Olet kuolemaan tuomittu, jos jäät Jokiklaaniin ja joudut jakaa pesäsi kanssani, mutta kuolema ei voi hyvittää tekoasi koskaan’’, Tulikuu sihisi jatkoksi, luoden kylmiä katseita Tuhkavirtaan, joka laski korviaan itkuisena alas.
’’Kuolema olisi liian armollinen, vaikka oikeudentajuinen. Saisit lohtua suruusi, vaikka et koskaan arvostanutkaan Surukyyneltä niin kovasti kuin hän sinua’’, Tuhkavirta mutisi ja Tulikuu siristi silmiään vihaisena.
’’Se, että olet siskopuolemme, ei tee sinusta parempaa kissaa kenenkään silmissä!’’, Tulikuu kivahti, saaden Tuhkavirran kohauttamaan lapojaan.
’’Ainakin olin Surukyyneleelle parempi sisar kuin sinä koskaan. Olen vain pettynyt siitä, että ajoin meidät tähän tilanteeseen. En halunnut hänen tulevan auttamaan minua, en halunnut hänen kuolevan’’, Tuhkavirta pyöritteli itsekseen päätään. Tulikuun silmät laajenivat epäuskosta. Miten tuo saasta kehtasi sanoa hänelle noin? Tulikuu tunsi, kuinka veri alkoi kihistä hänen suonissaan ja hän loi katseensa lammen pintaan, jossa näki Tuhkavirran kuvajaisen. ’’Sinä et edes auttanut häntä. Et tullut rajan ylitse auttamaan häntä. Minusta tämä on enemmän sinun vikasi, Tulikuu’’.
Samassa Tulikuu paljasti kyntensä, iski käpälänsä Tuhkavirran takaraivoon, painaen tuon pään veden alle. Tulikuu oli Tuhkavirtaa selvästi kookkaampi naaras, ja sai helposti pidetty Tuhkavirran hätääntynyttä kehoa painonsa alla. Valkea sävy hohti naaraan silmissä vihaisena, kun hän antoi veden täyttää Tuhkavirran yllättyneen suun ja mennä hengityksen mukana tämän keuhkoihin.
’’Päästä irti’’, Tulikuu kuuli jostakin hennon kuiskauksen, ja se sai hänet vetäytymään hämilleen. Naaras nousi Tuhkavirran yltä pois. Mutta tämän keho ei enää liikahtanut mihinkään. Tulikuu siirtyi vielä kauemmas, yrittäen etsiä jostakin äänen aiheuttajan ääntä. Mutta hän ei nähnyt ketään. Ei kuullut ketään. Kokoontumis saaren äänet olivat ainoat ja koska tuulta ei ollut, hän ei haistanut yhtäkään kissaa missään. Mutta ääni oli ollut aito ja saanut naaraan hämilleen. Laskiessaan katseensa takaisin Tuhkavirtaan, Tulikuu katseli tämän selkää jonkin aikaa, ennen kuin nappasi tätä niskasta ja nosti tämän kokonaan ranta veteen, antaen toisen turkin uida veden pinnan alla.
Tulikuu kahlasi Tuhkavirran äärelle, nuuhkaisten tätä hiljaisena ja nostaen tämän sitten selkäänsä.
>>Surukyynel, kuolemasi on korvattu nyt osittain. Pidän huolen, että muutkin saavat kokea kohtalonsa, koska loukkasivat sinua. Anteeksi, etten suojellut sinua tarpeeksi. Minä korvaan sen sinulle, enkä anna kenenkään nauraa sinulle<<, naaras mietti mielessään, ennen kuin lähti kulkemaan kohti Jokiklaania. Äänettömästi kuin vesi, joka oli sammuttanut yhden liekin, liekin, jonka nimi oli Tuhkavirta.

Nimi: EE

30.05.2018 21:01
//Masi//

Kultapiiskupentu, Lumouksenklaani

Minttutassu kehräsi iloisesti, kun Hopeakuu nuolaisi hänen päälakeaan. Kultapiiskupentu ei ollut niin iloinen siitä, että sisar sai enemmän huomiota, mutta emo kävelikin heidän väliinsä. Harmaa kuningatar asettui taas saalistusasentoon ja tällä kertaa kilpikonnakuvioinen keskittyi paremmin ja pisti mieleensä, että häntä täytyi pitää hieman maanpinnan yläpuolella. Meripihkanväriset silmät silmäilivät samalla kermanvärisiä täpliä emonsa turkissa. Mikään ei olisi viitannut siihen, että Kultapiiskupentu olisi ollut naaraan pentu. Pajuhännällä oli ollut samoja sävyjä turkissaan, joten naaraspentu vain kohautti lapojaan. Silmät kirkastuivat, kun Hopeakuu kehui heitä. Heistä varmasti tulisi parhaat oppilaat, kunhan olisivat tarpeeksi vanhoja! Harmaaturkkinen naaras ehdotti uudenlaista harjoitusta, jossa toinen pennuista asettuisi istumaan, jotta hän voisi vierittää sulkasammalpalloa sille. Toinen taas ryhtyisi vaanimaan palloa. Minttupennun pieni ele kertoi Kultapiiskupennulle, että sisar menisi vierittämään palloa ja vanhempi pennuista saisi vaania sitä. Kilpikonnakuvioinen naaras nyökkäsi pienesti ja hänen sisarensa tassutti istumaan. Keskelle jäänyt pentu muisteli emonsa näyttämää asentoa ja asettui sitten kyyryyn, jättäen hännän hieman maan ylle. Keskittyen palloon, naaras oli valmis ponkaisemaan takajaloillaan heti, kun sammal oli tarpeeksi lähellä. Mitä Kultapiiskupentu ei huomannut oli se, että hänen etujalkansa olivat hieman väärin asetetut, josta todennäköisesti ponnistaessaan, naaras kompastuisi jalkoihinsa.

Tammentassu, Salamaklaani

Tunteikas ilme vieläkin kasvoillaan, Tammentassu tarkkaili toisen kasvoja. Mikä voisi olla Myrskytassun reaktio kaikkeen tähän avoimuuteen, joka ei todellakaan ollut naaraalle tavanomaista? Mutta eihän ruskeakirjava oppilas voinut sitä tietää. Kolli näytti siltä, että sanoisi vielä jotain, mutta hänen suustaan ei kuulunutkaan mitään. Tammentassu olisi halunnut siirtyä lähemmäs Myrskytassua, mutta muisti sitten kuorensa. Kuori oli rikottu jo miljooniksi palasiksi, mutta jotkut näkymättömät sirpaleet hallitsivat harmaaturkkista. Kuitenkaan naaras ei alkanut kerätä loppuja kuorestaan vaan antoi se levätä palasina aukiolla. Pieni hymynkare ilmestyi hänen kasvoilleen ja vihreät silmät etsivät katsekontaktia. Kolli näytti olevan syvästi ajatuksissaan, mutta Tammentassua ei haitannut vain tuon ulkomuodon ihailu. Niin samanlainen, mutta kuitenkin erilainen. Värit eivät täsmänneet yhteen, toisen oppilaan pitkällä turkilla ne leikittelivät ihailtavasti. Naaraasta tuntui, että hän voisi vain katsoa tuota selvää salamaklaanilaisen kuvajaista ikuisuuden. Kuitenkin tuttu ääni sai harmaaturkin hätääntyneenä keräilemään suojakuorensa sirut ja asettamaan ne paikoilleen. Tammipolku kirosi entisten salamaklaanilaisten muuttumista ja istuutui selvästi vihoissaan. Tammentassu veti kasvoilleen ilmeen, joka saattoi kertoa siitä, että päällikön kumppani oli keskeyttänyt heidät. Tai sitten se vain sanoi, että oppilas oli yhtä tympeä kuin yleensäkin. Kilpikonnakuvioinen naaras näytti piristyvän nähdessään Myrskytassun, joka sai naarasoppilaan kurtistamaan kulmiaan hämmentyneenä. Hän huomasi kollin vilkaisevan itseään, mutta joutui sitten keskittymään Tammipolkuun, kun tämä käänsi katseensa harmaaturkkiin. Soturin sanat saivat harmaat selkäkarvat väreilemään ja lihakset jännittymään. Miten niin perhetuttavuuksia? Eihän eri klaaneista olevat oppilaat voineet olla sukua toisilleen. Sitten Tammentassu muisti tarinat siitä, että monet salamaklaanilaiset olivat levittäytyneet muihin klaaneihin. Ei se olisi ihme, jos ruskeakirjava olisi jotain sukua naaraalle. Tammipolun mainitessa veljestä, jonka Myrskytassu ilmeisesti omisti, luimisti oppilas harmaat korvansa. Miksei kolli ollut kertonut, että hänellä on veli? Naarasoppilaan ajatukset saivat pikkuhiljaa muotonsa, muttei hän tiennyt, mitä mieltä oli. Kilpikonnakuvioisen soturittaren tehdessä asian selväksi Tammentassun vihreät silmät laajenivat epäuskosta. Tammipolku maukui vielä jotain Orvokkisydämen veljestä ja hiljeni sitten. Lopullinen hiljaisuus levittäytyi vasta, kun vanhempi naaras tajusi keskeyttäneensä heidät. Vihreä katse siirtyi kivettyneenä kolliin.
”Hän on siis veljeni”, Tammentassu totesi kylmällä äänensävyllä ja tunsi selittämättömän vihan nousevan sisuksissaan. ”Miksi et kertonut, että sinulla on veli? Olisin silloin jo melkein tiennyt!” harmaaturkki murisi hiljaa ja tuijotti Myrskytassua silmää räpäyttämättä. Veli oli naaraalle niin vieras ja outo sana. Kylmä katse siirtyi Tammipolkuun ja vihreistä tunteiden meristä saattoi näkyä pienen hetken pentumainen avuttomuus ja vihaan sekoittunut suru. Nopeasti katse kääntyi pois kummastakin ja korvat olivat luimistettuina. Valkoinen hännänpää keinahteli puolelta toiselle, kun Tammentassu sulki silmänsä.

Vuolastassu, Ruskaklaani

Vuolastassu vain hymyili, kun Hiirenpolku nyökytteli naaraan vastaukselle. Siniharmaaturkkinen nyökkäsi vuorostaan iloisesti, kun parantajaoppilas vastasi ja hymy vain leveni. Kysymyksiä tuli tummanharmaan kollin suusta ja naaras heilautti korvaansa mietteissään. Miten hänen koulutuksensa oli sujunut? Vuolastassu käänsi päänsä kollin puoleen, hymyillen vieläkin. Valiten sanojaan, naaras avasi suunsa:
”Ihan hyvin se on kai sujunut. Välillä en muista joitain yrttejä, mutta se on varmaan ihan normaalia”, siniharmaaturkki maukui hilpeällä äänensävyllä ja nuolaisi sitten käpäläänsä. Vielä hänen täytyi vastata toiseen kysymykseen. Laskiessaan tassunsa, juovaturkki vilkaisi kissajoukkoa ja tuijotti joitain niistä suurista kissoista. Pitkien turkkien värejä ei erottanut helposti pelkässä kuunvalossa. Vuolastassu käänsi hitaasti päänsä takaisin ja hermostuneisuus saattoi näkyä vihreistä silmistä.
”Kyllä minä pidän yrttien opettelemisesta. Jotenkin se on todella kiehtovaa nähdä, mitä kasveilla voi tehdä. Uskon, että ensimmäisillä parantajilla oli varmasti vaikea työ oppia ja muistaa kaikkien uusien yrttien vaikutukset”, hän maukui kohteliaalla, mutta hieman syventyneemmällä äänellä. Uudet kissat hermostuttivat häntä todella paljon. ”Eivätkö nuo suuret kissat tee sinua levottomaksi. En haluaisi tehdä mitään oletuksia, ennen kuin tutustun, mutta ovathan he vähän uhkaavan näköisiä.” Siniharmaat selkäkarvat väreilivät hieman.

Nimi: Masi

30.05.2018 01:08
Wilma aka Varjolle //

MYRSKYNRAIVO – TUULIKLAANI

Tuuliklaanin leirin lävitse pyyhälsi lämmin tuuli. Sade oli kauan aikaa sitten jo vaihtunut lämmön tuuleksi ja se toi Myrskynraivon nenää kutittamaan Okatuulen ominaistuoksun. Naaras maisteli kollin tuoksua hetken hampaidensa välistä, päättäen sitten lähteä kulkemaan kohti tätä kollia, joka istui hiljaisena, kuten tavallisestikin leirin reunamilla (?) Myrskynraivo ei kunnolla tuntenut kollia, mutta tiesi tämän uskolliseksi soturiksi, joka oli hänen kanssaan päätynyt samoihin partioihin ja oli kuullut tämän nimen mainittavan suvun ateriointi suunnitelmissa, kun hänen oma veljensä Sivalluksenkynsi oli kertonut Kolibriunelman ja Valkeatähden ajatuksesta.
Suoraan sanoen Myrskynraivo ei ollut kovinkaan innostunut asiasta, mutta koska hänen isoveljensä oli nyt Valkealumpeen, Valkeatähden tyttären kumppani, Myrskynraivo olisi jotakin sukua päällikölle, jonka takia hänenkin oltiin toivottu liittyvän mukaan, kun yhteisen suuren aterian aika tulisi. Naaraan ajatukset kuitenkin keskeytyivät, kun hän huomasi kaaoksen, joka alkoi piinata leiriä, kun ketut syöksyivät aukiolle. Kaksi oranssi turkkista kettua yhtään epäilemättä alkoivat riehua leirissä ja naaras tähyili ympärilleen järkyttyneenä. Nopeasti rauhallinen ja lämmin tuuli oli vaihtanut Okatuulen mukavasta ominaishajusta ilmeensä verenhajuksi. Myrskynraivo huomasi leirin reunamilla makaavan Salaisuudenpolun, joka oli heittäytynyt pienen karvapallon päälle, suojellakseen tätä. Myrskynraivo katsoi järkyttyneenä, kuinka hänen toinen veljensä Aallonusva pinkoi apuun, mutta Salaisuudenpolku olikin jo kuollut. Tämän alle piiloon saatu, vakavasti loukkaantunut Tulitassu näytti kuitenkin olevan elossa, mutta pahasti verillä.
’’Aallonusva! Varo!’’, naaras huusi hädissään veljelleen, joka kantoi ensin oppilaan parantajanpesään turvaan ja joka oli juuri napannut Salaisuudenpolun niskanahasta kiinni, viedäkseen tämänkin turvaan. Aallonusva kohotti säikähtäneen katseensa ja tämän silmien edessä avautui näky ketun kynsistä, jotka upposivat liiankin sulavasti kissan kaulavaltimon lävitse. Myrskynraivo henkäisi kauhuissaan ja katsoi, kuinka hänen veljensä silmät lasittuivat samaisella sekunnilla ja tämä rojahti maahan, aivan Salaisuudenpolun viereen. Myrskynraivo huomasi olevansa seuraavana vuorossa. Kettu oli häiriintynyt hänen äänestään, mutta tämä kettu oli toisen ystävä. Aallonusvan surmannut kettu, repi kynsiään kissasta irti ja yritti selvästi alkaa mutustamaan kaikessa rauhassa kahta saalistaan, kun toinen oli ottanut mustan Myrskynraivon kohteeksi. Naaras pinkaisi sivulle juuri ajoissa, välttääkseen ketun kynnet ja heittäytyi nenä edellä Okatuulta päin, kierien kollin kanssa Tuuliklaanin tomuisessa maassa, kauemmas taistelun tiimellyksestä. Kettu oli kiinnittänyt nyt huomionsa muualle ja Myrskynraivo huomasi tuijottavansa säikähtäneenä kollia vain viiksen mitan päässä nenästään.
’’A-anteeksi. Ei, en luullut sinua ketuksi. Yritin vain väistää sen’’, naaras takelteli nolostuneena ja peruutti toisen päältä pois. Naaras pyyhki toisen turkilta tomuja pois hännällään ja vilkuili tätä hyvin hermostuneena ja nolostuneena. Olipa hän kömpelö. Ja miten ihmeessä tämä kolli saikin hänet niin sekavan tunteen valtaan? Pelkästään Okatuulen katse sai naaraan ajatukset seisahtumaan ja tuntemaan itsensä hauraaksi. Myrskynraivo kokosi itseään ja kääntyi katsomaan kettua, joka ryntäsi kohti oppilaidenpesää, jos sattuisi löytämään sieltä helpompia vastustajia.
’’Jos saanen ehdottaa, haluaisitkohan auttaa minua häätämään tuon karvakasan pois oppilaiden kimpusta?’’, naaras naukui nyt itsevarmempana, mutta hän ei kehdannut katsoa Okatuulta, koska olisi muuten alkanut taas änkyttämään. Miksikö? Sitä naaras ei osannut sanoa. Kolli oli komea. Mitähän ihmettä hän ajatteli?


HIEKKAPYÖRRE – MYRSKYKLAANI

Hiekkapyörteeltä karkasi yksi omahyväinen kehräys, joka sai tämän viikset värisemään ja hän hymyili leveästi Kastehelmelle. Naaras kehui hänen myyräänsä! Tai oikeastaan hänen taitoaan napata tuo pullea pienokainen. Hiekkapyörre ei saattanut muistaa, koska viimeksi hän olisi saanut jossakin asiassa kehuja. Huurresydän ei ollut mikään paras persoona kehumaan muita, sillä tältä kohteliashymy oli jo suuri saavutuksenosoitus muille, joten kehuminen olisi pitänyt tulla Hiutaleenhännän suusta, joka oli aina ollut hieman yksinäinen ja hiljainen, joten Hiekkapyörre ei ollut kuullut tältä aremmalta sisareltaan yhtäkään kehua. Yönkäärme taas kannusti pentujaan, mutta ei kuitenkaan kehunut heitä erityisesti, paitsi Hiutaleenhäntää, koska naaras oli aina ollut muita sisaruksiaan ujompi ja oli kehittynyt selvästi itsevarmemmaksi muiden kannustuksien ja kehujen saattelemana. Mietiskely sai Hiekkapyörteen olon surulliseksi, joten hän palautti itsensä takaisin tilanteeseen Kastehelmen, tämän upean naaraan kanssa jakamaansa hetkeen.
’’Vihertähti on varmasti onnellinen, että hänellä on sinunlaisesi sisar. Olet täydellinen tukemaan häntä, ja kaikesta kokemastasi huolimatta, tulit tänne hänen mukanaan. Se kertoo oikeasta rakkaudesta, mutta muistathan, että jos sinusta joskus tuntuu siltä, ettei hän rakastaisi sinua, muista, että hän olisi voinut myös lähteä aikoinaan yksin’’, kolli hymyili lämpimästi. ’’Hän ei lähtenyt yksin uuteen klaaniin, koska halusi jakaa menneisyyden, sekä uuden alun kanssasi. Hän ei halua jättää sinua yksin, vaikka sinusta joskus voisi tuntua siltä. Älä siis koskaan syyllistä häntä kiireiden takia, sillä hän rakastaa sinua niin paljon, että hän varmasti ajattelee sinun ymmärtävän hänen tehtävänsä ja kiireensä’’, kolli jatkoi räpäyttäen Kastehelmelle silmiään ystävällisesti.
’’Kaiken lisäksi, olet niin kaunis, että olisi se jo kerrassaan röyhkeää, jos hän ei sinua rakastaisi veljenäsi’’, kolli mutristi huuliaan tötterölle huvittavaan ilmeeseen, hymyillen heti perään kuitenkin lämpimästi Kastehelmelle. Se oli Hiekkapyörteen omituinen tapa yrittää piristää kissojen päivää, sanoa jotakin ystävällistä, samalla jotakin sellaista, mitä tarkoittaisi, unohtamatta, että vähintään asian esitystapa kasvoilla saisi kissan hyvälle tuulelle. ’’Mutta jos koet olosi yksinäiseksi, niin tule nyppimään minua hännästä. Minä en ainakaan halua olla röyhkeä, mutta en voi taata, etten sokaistuisi kauneudestasi’’, kolli hymyili ja iski silmää Kastehelmelle iloisena.




KUOLONMARJA – VARJOKLAANI

Kilpikonnakuvioinen naaras tunsi Kirouksenveren kynsien uppoutuvan turkkinsa alla kulkeviin lihaksiinsa, hipoen molempia lapoja. Kuolonmarja kiepsahti hypähtäen selälleen, litistäen alleen Kirouksenveren, joka päästi vihaisen huudon, kun keuhkot tyhjenivät. Kuolonmarja alkoi hurjasti raastaa toisen vatsaa, mutta sitä ei ehtinyt kestää kauaa, kun punavalkea naaras potkaisi Varjoklaanin soturin pois kimpustaan voimakkailla takajaloillaan. Kuolonmarja lennähti taaksepäin ja katseli hetken tilannetta ympärillään, etsien katseellaan kissoja, jotta näkisi missä tilanteessa kukin olisi. Hän erotti Karkauspolun kamppailemassa Ristiarven kanssa lammen luona, heidän vieressään ollen jotakin marjoja. Karkauspolun vihainen ulvahdus sai tämän emon valpastumaan, kun hän näki, kuinka kollin korvasta alkoi tihkua verta ikävän haavan kera. Kuolonmarjan poika näytti kuitenkin olevan kunnossa. Seuraavaksi hän havahtui katsomaan Hopeayötä, joka lennähti Ametistikyyneleen voimasta maahan kierimään. Kuolonmarja pinkoi tämän luokse, auttaen varjoklaanilaisen takaisin jaloilleen ja hymyilen tälle kannustavasti.
’’Ei hätää, ensi kerralla ole nopeampi’’, naaras naukaisi ja loi katseensa Kirouksenvereen, jonka häntä heilahteli vihaisena puolelta toiselle. Kuolonmarja ei kuitenkaan antanut naaran sähähtelyn hetkauttaa itseään, olihan hän selvinnyt pahemmastakin kuin ärsyyntyneestä kuningattaresta. Kirouksenveri vilkaisi vieressään olevaa Ametistikyyneltä, kannustava virne kasvoillaan, ennen kuin määritti nopeaksi kohteekseen Kuolonmarjan verta vuotavan lavan. Kuolonmarja huomasi pilkkeen Kirouksenveren silmissä ja heittäytyi tätä kohden, ehtien ensin väistämään synkkäklaanilaisen hampaat ja upottamalla omat hampaansa toisen leuan alle. Kirouksenveri rääkäisi, nousten kahdelle jalalle ja alkaen raastaa Kuolonmarjan poskea.

//Mymmeli, Varjo & Heli //

LUMISUSI – TUULIKLAANI

Valkea tuuhean turkin omaava parantajan alku kuunteli hymyillen mestarinsa Kukkaiselon kerrontaa parantajien tavoista kokoontumisessa Ruistassulle ja Orvokkisydämelle. Naaras ei kehdannut sanoa, että nämä varmasti tiesivät tavat kokoontumisessa, osittain, koska hän ei ollut varma, tietäisivätkö nämä. Kuitenkin Ruistassu ei ollut kauaa ollut parantajaoppilaana, hän oli sen verran nuori kasvonpiirteiltään, vaikka olikin muun klaaninsa tavoin tuuhean pörrökasan omaava upea ilmestys. Kuitenkaan ei ollut varmuutta, olisiko vanhassa metsässä enää muita klaaneja. Ja jos oli, mitä ne muut klaanit siellä vielä odottivat, kun Salamaklaanikin oli lopulta saapunut. Ikinä Lumisusi ei kyllä ollut kuullutkaan muista klaaneista, ja vähän tämäkin oli yllätys, koska hän oli kuullut vain iänikuisia legendoja Salamaklaanista ja sen kissoista.
Lumisusi nyökytteli hymyillen Kukkaiselolle, koska olisi itsekin valmis auttamaan Orvokkisydäntä ja Ruistassua pääsemään alkuun. Valkeatähtikin olisi varmasti mielissään, jos parantajat loisivat hyvät välit näihin uusiin kissoihin, vaikka Valkeatähti itse ei koskaan saisikaan tilaisuutta vaihtaa sanaa näiden päällikön kanssa. Valkeatähti tuntien, Lumisuden ajatukset eivät olleet toiveajattelua, sillä valkea kolli oli lähes ylimukava parantajille, ja piti heidän tehtäväänsä hyvin tärkeänä, joten hän ei pistäisi tikkuakaan ristiin parantajia estääkseen.
’’Osa parantajista puuttuu tänä ilta, kuten Jokiklaanin parantajat, sekä Yöklaanin parantajat. Mutta tunnistatte Jokiklaanin parantajat kalanhajuisista turkeista ja Yöklaanin hajun sammaleesta ja jäkälästä, jota kasvaa heidän kallioisella maallaan paljon. Tosin sanoen, jos joskus eteenne tulee kissa, joka esittäytyy Jokiklaanin parantajaksi, hän on varmaankin Punavirta ja hänen oppilaansa nimi on Kristallipääsky. He ovat molemmat hyvin mukia kissoja, Punavirralta kannattaa aina pyytää apua, häneltä löytyy vastaus kaikkeen. Vaikka joskus hänen ennustuksensa ja tietonsa ovatkin hieman hankalia ymmärrettäväksi, mutta ehkä hän saa olonne helpottumaan, jos teillä on murhe’’, Lumisusi väräytteli leikkisästi viiksiään. Lumisusi olisi itsekin halunnut päästä puhumaan Punavirralle unestaan. Hän oli myös kuullut, että Punavirralla olisi metsän kaikista kissoista vahvin suhde Tähtiklaaniin, mutta hän ei tiennyt oliko naaras keksinyt sen itse vai vaelsiko hän usein esi-isien kanssa. ’’Yöklaanin parantaja on Kylmäsydän, hän ei kuitenkaan nimensä mukaisesti ole mitenkään kylmä tapaus. Ja hänen oppilaansa on Ruistassun ikäinen, hänen nimensä on Salviantassu’’, naaras selosti ystävällinen hymy kasvoillaan.



//Mymmelille //

AAVESUSI – SYNKKÄKLAANI

Susimainen kolli päästi syvän huokauksen kurkustaan ja istuutui Fenkolijalan vierelle, vilkaisten tuon tassujen alla olevaa maata, johon tämä oli upottanut kyntensä. Aavesusi halusi tarkkailla tilannetta kauempaa, samalla ottaen selvää paikalla olijoista, josta häntä oli jäänyt hämmentämään se, että Varjoklaanin ryhmä oli selvästi pienempi kuin rajalla. Ainakin se kilpikonnakuvioinen naaras puuttui, Surusiiven sukulainenko se oli?
’’Mitäs pahuuksia sinä manaat maasta?’’, Aavesusi kohotti toista kulmaansa Fenkolijalalle, heilauttaen häntäänsä kohti tämän kynsiä. ’’Ei se maa mihinkään ole katoamassa altasi’’, hän tuhahti sarkastisesti ja kääntyi katsomaan Viekastähteä, tämän eleitä ja ilmeitä siltä varalta, että tämä olisi huomannut jotakin, josta toivoi Aavesudenkin olevan tietoinen.


KORPINSULKA – SYNKKÄKLAANI

Tummahko naaras kissa kuunteli nyökytellen Laventelitassun esittäytymistä. Siitä ei ollut kauan, kun he olivat vierailleet Kuulammella, joten Korpinsulka arveli, että ehkä Laventelitassu oli nimitetty lähes heti sen matkan jälkeen parantajaoppilaaksi. Mielessään hän tuumi, että oppilas vaikutti hyvinkin mukavalta, joten hän ei halunnut nyt pilata tätä.
’’Toivotan sinut siis tervetulleeksi parantajien keskuuteen, minkälaisia ensimmäiset päiväsi ovat olleet parantajaoppilaana? Asioihin tutustumista ja rauhallista mestarin yrtti hössötyksiä seuratessa?’’, Korpinsulka kysyi hymyillen, ja kietoi häntänsä tassujensa päälle. Laventelitassun kysymystä hän mietti samalla, kun esitti jatkokysymyksen Laventelitassulle mietittäväksi niin kauaksi aikaa, kun Korpinsulka yrittäisi muodostaa sanoja parantajaoppilaan elämästä. Oliko se kivaa? Kysymyksenmuotoilu sai Korpinsulan hymyilemään lämpimästi Laventelitassulle, tämä tosiaan oli innoissaan.
’’Minusta se ei ole aina kivaa. Se on rankkaa, se vaatii paljon harjoittelua ja ennen kaikkea sympatiaa, jotta voit ymmärtää kissoja ja samaistua heidän tilanteeseensa. Jos et tule sitä oppimaan, voi olla haastavaa ymmärtää, miksi toinen kissa itkee kovemmin kuin myrskyn äänestä pillahtanut pentu ja miksi toinen räpäyttää vain silmiään’’, Korpinsulka harkitsi sanojaan tarkkaan, mutta kohautti sitten lapojaan. ’’Minusta parantajan tehtävät ovat mielenkiintoisia. Sotureiden päivät ovat jokseenkin samanlaisia, mutta parantajana et tiedä, mitä seuraavana päivänä voi tapahtua ja kenelle. Ainakin omassa klaanissani olen huomannut, että rauhaa ei välillä ole, kun kissat tulevat jonottamaan parantajanpesään, vain koska heillä on tikku tassussa’’, hän naurahti kevyesti.
’’Mutta se kuinka hyvin pystyt tutustumaan klaanitovereihisi ja tottakai myös ulkopuolisiin kissoihin, jotka voivat tarvita apuasi on yksi parhaista asioista. Se, että teet vakavia päätöksiä muiden kanssa ei toisaalta ole kovinkaan mukavaa, kuten toiset elämästä päättäminen tai kissan menettäminen, koska parannuskeinoa ei ole. Jotkut tilanteet jäävät vainoamaan moniksi öiksi ahdistavuutensa takia ja minä ainakin olen potenut syyllisyyttä epäonnistumisesta, vaikka tiedän, ettei kukaan muukaan olisi voinut tehdä mitään asialle’’, naaras jatkoi ja mietti silmät pienesti siristyen mietteeseensä. ’’Mutta jos kysyt saman kysymyksen muilta, tosi moni varmasti sanoisi, että kerätään yrttejä, lajitellaan niitä ja kuinka tylsää se voikaan olla. Mutta ymmärrät sen tärkeyden viimeistään sitten, kun sinulla on tilanne, jossa on toimittava nopeasti ja jos et omista varastossasi tiettyä yrttiä, tai et tunnista niitä toisistaan, joudut elämään huonon omatunnon kanssa pitkään. Ehkä se ei ole niin jännittävää kuin taisteleminen, tai pentujen hoitaminen, oppilaan kouluttaminen, mutta se on kokonaisuus, missä mikään päivä ei ole liian samanlainen’’.



//Mymmeli & Heli //

PÄHKINÄTASSU – SALAMAKLAANI

Rusehtava naaras kuunteli hymyillen muiden oppilaiden puhetta ja huomasi naureskelevansa aina välillä taustalla, koska huomasi kuinka hyvin muut tulivat keskenään toimeen, hän ei vahingossakaan halunnut keskeyttää mitään. Isällä olikin tapana sanoa, että Pähkinätassu oli liian kohtelias ja kiltti, jotta änkisi omaa nenäänsä tai tassuaan väliin, koska ei halunnut kenellekään muulle mielipahaa. Oravantassu hihitti jotakin, kun Kotkantassu kuiskasi Oravantassun korvaan jotakin. Pähkinätassu kurtisti hieman kulmiaan, mutta vaikka se ei ollut kohteliasta, hän tiesi, ettei kaksikko solvannut ketään. He eivät tuijottaneet ketään, joka voisi olla naurunkohteena, tai sitten Pähkinätassu oli niin hölmö, ettei nyt vain löytänyt ketään.
Päälliköiden puheeseen tuli pieni tauko, joten oppilaat supattivat hiljaisina keskenään uudelleen. Pähkinätassusta se oli mukavaa, että Yöklaanin parivaljakko otti Havutassun toiveen hiljaisuudesta ja päälliköiden kuuntelusta huomioon, koska jos joku puhui kaksikko nakkasi suunsa kiinni ja kuuntelivat heidän kanssaan. Pähkinätassun häntä värähteli hämmentyneenä, kun hän huomasi havahtuvansa Havutassun kanssa Varjoklaanin ja Jokiklaanin päällikön tilanteeseen.
’’Onko metsässä asuminen enää rauhallista tai turvallista? Julistetaanko täällä useinkin sotia tai ovatko klaanit usein kovinkin vihamielisiä keskenään?’’, Pähkinätassu kysyi hiljaa Kotkatassulta ja Oravatassulta. ’’Olen kyllä innoissani kokoontumisesta, vaikka yritänkin peittää sitä rauhallisuudellani. Mutta olen samalla tästä hieman hermostunut, täällä on todella paljon kissoja. Se on mukavaa tutustua teihin ja oppia tuntemaan klaanien hajuja, mutta samalla tämä kaikki saa minut varautuneeksi ja hieman pelokkaaksi. Etenkin päälliköt’’, Pähkinätassu kuiskutti Kotkantassulle, joka kysyi asiasta. Hän kääntyi hämillään katsomaan puussa olevaa valkeaharmaata naarasta, jonka puolet kasvoista olivat pahasti kärsineet. Mitähän tuolle naaraalle oli käynyt? Ei ollut sopivaa tuijottaa. Ei ollut sopivaa kysyä, eikä hän niin aikonutkaan, mutta hän ei voinut hämmennykselleen mitään.










//Blarille//

VIIL TOKYNSI – TUULIKLAANI

Viiltokynsi antoi Kivihännän kiimpaantua itselleen, antaa tämän laukoa turhautumisensa ja tuttuun tapaan syytteensä Viiltokynnelle. Niinhän kaikki muutkin tekivät hänelle, koska kenessäkään muussa ei ollut vikaa kuin Viiltokynnessä. Naaras hymähti itsekseen, Kivihännän avatessa suunsa puheelleen. Kivihäntä kuulosti Viiltokynnestä siltä, että kolli halusi jonkin sankariarvon naaraan silmissä, vaikka hän oli siitä hyvinkin kaukana. Tarkalleen ottaen naaras hämmenteli mielessään, ei kasvoillaan, sitä mitä kolli kuvitteli itsestään. Toisaalta kaikkihan ihmettelivät sitä aina toisissaan. Miksi kaikki kuvittelivat itsestään paremmassa näkökulmassa, mutta eivät myöntäneet virheitään tai voineet olla suorasanaisia?
’’Niin. Tulit tapaamaan minua, minä en pyytänyt sinua sinne, enkä kutsunut sinua sinne. Mutta siitä eteenpäin meitä on aina syytetty kaikesta. Minä en tiedä, miksi sinä halusit klaaniimme änkeytyä ja olin uskollinen Tuuliklaanin oppilas, jonka maineen sinä pilasit tempauksellasi, jos satut muistamaan’’, naaras kohotti hieman huvittuneena kulmiaan Kivihännälle. Tämänkin kolli oli nyt vääntänyt niin, että hänen kuuluisi olla sankari, joka ’uhraa’ itsensä Viiltokynnen vuoksi. Sitä se ei kuitenkaan ollut Viiltokynnen mielessä, silmissä, eikä kovinkaan monen muunkaan. Itsekkääksi toiminnaksi sitä voisi kutsua, mutta Viiltokynsi kuittasi sen mieluummin Kivihännän ajattelemattomuudella, koska ei ollut ajatellut mitään loppuun asti silloin ja nyt kolli halusi vastuunsa siirtää muille. Viiltokynsi jätti mainitsematta, että Yöntähti olisi varmasti kertonut Hallatähdelle, jos Hallatähti ei olisi lähtenyt uskollisuutensa kanssa heimokissan mukaan tai Yöntähti ei olisi uhrautunut taistelemaan Veritähteä vastaan ja kuollut siinä.
’’Ei, et ollutkaan sanonut. Mutta siltä se oli näyttänyt klaanimme silmissä, että olet minulle salarakas, jonka kanssa lähtisin pois klaanistani’’, naaras kohautti lapojaan sanojensa päätteeksi. Jälleen Kivihäntä etsi syytä, jolla vierittää oma vastuunsa Viiltokynnen syyksi, vaikka asia ei nyt niinkään ollut. Viiltokynsi kohotti yllättyneenä kulmiaan, kun kolli myönsi olevansa selkärangaton pentu, joka meni muiden taakse piiloon vastuutaan. Viiltokynsi nyökkäsi siihen, sillä Kivihännän olisi pitänyt ottaa Viimasydämen puolesta vastuu käpäliinsä, mutta se oli ollut liikaa tälle kollille. Tälle ’uskolliselle’ Jokiklaanin soturille. Viiltokynsi hymähti jälleen Kivihännälle, joka tuomitsi hänet Tuuliklaanin kissaksi, jonka verta hänen suonissaan ei ollut lähes pisaraakaan. Se oli vale, jonka kustannuksella hänen vanhempansa olivat livistäneet vastuusta. Ja Kivihäntä oli samanlainen, kissa, joka livistäisi vastuusta.
’’Olen kissa, joka on aivan liian kaukana kotoaan, Kivihäntä. Olen kissa, joka on jäänyt paikalleen, koska odotti vastuutonta kakaraa liian kauan. Kerta toisensa jälkeen olen kuunnellut nöyryytykset, loukkaukset, solvaukset ja muiden vihan, koska olen ajatellut, ettei sillä ole väliä, koska minulla olisi sinut. Mutta miksi minä oletinkaan, että sinä ymmärtäisit sitä? Olet tottunut siihen, että asiat hoidetaan puolestasi ja sinun eduksesi, ja koska minusta ei ollut sinulle hyötyä, et sinä minua ole tarvinnut. Se, että olen pitänyt veljeni sinun kurkustasi kaukana, auttanut sinua kulkemaan eteenpäin matkallamme, suojellut sinua heimokissoilta, koska et pysynyt jaloillasi, ei ole sinulle mitään. Ja se johtuu vain siitä, että sinä et halua kenenkään uskollisuutta, sinä haluat näyttää mitä se on, mutta sinä et oikeasti tiedä, mitä se on’’, Viiltokynsi huokaisi, katsellen kollin suuttumuksen täytteisiä silmiä. ’’Sinulla on ajatus, että saat klaanisi uskollisuuden lohduttamalla päällikköä saavutuksilla, olemalla ahkera partioissa ja tuomalla paljon riistaa klaanillesi. Mutta todellisuudessa ei ole mitään, millä voisit hyvittää sen, ettet ota vastuuta uskollisuudestasi, et ota vastuuta sanoistasi tai teoistasi. Otat sen mitä saat ja sitten piiloudut’’, mustavalkea naaras katseli päälliköitä kohden, kuunnellen Tuskatähden tunteenpurkausta.
’’Sinuna lopettaisin hokemasta tuota Tuuliklaanilaista. Me molemmat tiedämme, etten ole edes tuuliklaanilainen’’, naaras purskahti nauramaan, silmät leviten turhautumisesta. ’’Se on minun heikkouteni, ymmärrätkö? En voi saada kissoja katsomaan minua muulla tavalla, kun he tietävät, kuka minä olen ja mihin minä kuulun. En voi saada klaanin hyväksyntää, koska olen aina ulkopuolinen, koska –’’, naaras puri turhautuneena hampaansa yhteen ja loi hyytävän kylmän katseen Kivihännän ylitse.
’’Minulla ei ole kiristyskeinoa sinuun, jos olisi, sinä olisit tullut luokseni, etkä olisi ollut vastuuton ja valhe elämässäni’’, naaras hymyili itsekseen. ’’Ja jos vielä kerran kysyt, muistanko minä asioista sitä tai tätä, minä muistan. Mutta muistoihin ne jäävätkin, koska menen asioiden ylitse, kun muut kulkevat minun ylitseni’’, hän naukaisi ja katseli, kuinka kolli vetäytyi vihaisena pois hänen luotaan.
’’Se on uskollisuus kysymys, Kivihäntä. Nämä ovat sanoja, joista sinun uskollisuutesi muiden silmissä ei nouse. Joten pakene loputtomasti, sillä uskollisuus on asia, joka on sinun heikkoutesi ja tulee aina olemaan’’, naaras lausahti noustessaan ylös ja antaen tuulen tarttua turkkiinsa. Miksi Viiltokynsi oli edes ajatellut, että Kivihäntä ymmärtäisi mitään, mitä hän sanoi? Hän tiesi sillä hetkellä, että kun käänsi selkänsä Kivihännälle, että uskollisuus olisi syy pakoon vastuuta ja kaikkeen vastaus olisi rajalla, jossa hän oli nähnyt ennenkin Jokiklaanin kissoja.
>>Leiki vain kuin pentu, mutta joskus tulee päivä, kun joku muu on kävellyt sinun ylitsesi, etkä edes huomaa sitä<<, naaras hymyili itsekseen.




PUNAHÄMÄRÄ – LUMOUKSENKLAANI

Punaoranssehtava kettunaamainen naaras kuunteli Päästäisaskelta. Jotenkin keskustelu tuntui heidänkin osalta vain alkavan rahista kurkussa, laahautua heidän ajatustensa perässä, kunnes Punahämärä huomasi virnuilevansa taas itsekseen kuin pahainen kakara, joka oli härnännyt klaaninvanhinta nyppimällä tämän häntää.
’’Onko ihmekkään, että yhteyden tunne on kadonnut? Katso nyt noita hapannaamoja’’, naaras virnuili, ja viittasi sanansa päälliköihin, joista ainakin Jäätähti oli arpinaamansa kanssa niin viehättävä, että Punahämärä loi hupaisan katseensa Päästäisaskeleeseen. ’’Samanarvoisia? Väitätkö, että tuollainen puoliverinen voi olla samanarvoinen kokeneemmalle soturille? Paskanmarjat minä-’’, Punahämärä tällä kertaa huomasi itse, mihin suuntaan keskustelu oli taas menossa ja tuki kerrankin kuononsa itse. Itserakas paskiainen, keskity nyt kerrankin ja anna tilaisuus. Naaras puhalsi hampaidensa välistä kerran ilmaa ulos ja muotoili uudelleen sanojaan.
’’Veriruusu vetäisi ympäri korvien ja heittäisi rotkoon häpeämään päivän pilaamisesta. Motkottaisi ensin ikuisuuden, kuinka olen käytöshäiriöinen kasa kärpäsiä, jolla kunnioituksessa ja kissojen samanarvoisuudessa vakava ongelma. Mutta mikä sitä kieltämään?’’, naaras päästi vain turhautuneen murahduksen itselleen ja kohautti lapojaan. Ja mikähän järki tässäkin puheessa oli? Punahämärä muisti nyt varsin hyvin, miksi piti suussaan vain sanaston ilkeistä kommenteista, koska sitten kukaan ei tullut lähelle puhuakseen hänelle ja tullakseen hänen loukattavakseen uudelleen ja uudelleen. Mutta minkä ihmeen takia Päästäisaskel sitten tönötti tuossa jälleen? Naaras vilkaisi nopeasti Tomukuuta kauempana, joka ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan heitä, vaikka Veriruusun poltteen otsallaan tunsikin varsin hyvin. Haukka vahdissa, kuten aina.
Päästäisaskeleen mainitessa, ettei olisi nyt Punahämärän kanssa tässä tilanteessa, naaras vilkaisi hämmentyneenä Päästäisaskelta. Tarkoittiko naaras, kaikkia asioita, joita hän oli kokenut, joista osa olivat olleet pelottavia ja vaikeita vai tarkoittiko Päästäisaskel sanoillaan Punahämärän käytöstä? Yksi asia oli varma, Punahämärä ei ottanut tästä naaraasta selkoa, koska tämän ympärillä oli pato, joka joko tulvisi tai jonka kimpussa majava-veli-Tomukuu ja majava-täti-Veriruusu olisivat kunnostamassa. Tai ei se nyt ihan niinkään mennyt. Lopulta Punahämärä ei jaksanut miettiä itsensä kanssa vaan kääntyi nyt kunnolla kohtaamaan Päästäisaskeleen katseen, vilkaisten tuota kulmiaan kohottaen.
’’Yritätkö sanoa, että minä olen pelottava tai vaikea?’’, ja sen vastauksen hän halusi tietää, ja tiesi, että suuttuisi, jos Päästäisaskel ei vastaisi siihen. Mitä turhaan punnitsemaan, haista Veriruusu ketunläjä, liian työlästä yrittää tulkita kissoja. Helpompaa kuulla se näiltä ja miettiä sen jälkeen, olisiko ollut parempi pitää kuono kiinni. ’’Vai kenties sekä että?’’, naaras mutisi mietteliäällä äänellään tätäkin vaihtoehtoa. Ja jos naaras itseään kuvailisi, hän olisi käyttänyt ehkä kuvausta monimutkikas ja tylsä, mutta mikä tekisi hänestä vaikean? Ei, kyllä Päästäisaskel taisi tarkoittaa ylipäätänsä kaikkia kokemuksiaan. Tai sitten ei?



//Helin roolin näiden jälkeen, en varmaan saa kaikkia enää tänään ja huomenna muuta menoa, joten saattaa nyt sitten venyä jonkin verran. Mutta älä huoli, kyllä nekin vielä roolin :,D Jonakin päivänä! Huikatkaa vaan muutkin, jos unohdin jotain! //

Nimi: heli-fairy

29.05.2018 21:55
//Mymmeli & Masi//

KUKKAISELO räpäytti iloisesti vihreitä silmiään ja heilautti innoissaan hännänpäätään, kun kuuli Ruistassun innokkaan huudahduksen tulla mukaan. Parantaja tuli aina todella iloiseksi nähdessään innokkaita nuoria parantajia. Niitä mahtoi järveltä puuttua, vaikka jokainen oppilas on aina innoissaan uusista tehtävistä. Lumisusi oli innokas ja aktiivinen, ainakin se niin hänen silmäänsä näytti. Naaras kaipasi niitä viileitä päiviä pesässä yhdessä lumivalkean oppilaan kanssa. Lumisusi oli hänelle kuin tytär.
”Olisi todella mukava saada teidät joukkoomme heti, Orvokkisydän ja Ruistassu. Parantajat yleensä viettävät aikaansa keskenään vaihtaen kuulumisia ja yrttivinkkejä. Noudatamme sentään parantajienlakia, joka erottaa meidät sotureista. Turkeissanne tuoksuu selvästi vuoriston tuoksu ja haluan olettaa, ettei sieltä löydy kaikkia tarvitsemianne yrttejä. Siis parantajat auttavat toisiaan myös yrttien hankkimisessa ja auttaisimme mieluusti teitä pääsemään tassuillenne uudessa kodissanne. Tulkaa toki perässä niin esittelemme teidät muille”, valkean oranssi naaras räpäytti silmiään ensin Orvokkisydämelle, sitten iloisella hymyllään vilkaisi Ruistassuun. Kaksikko sopisi erinomaisesti muiden parantajien joukkoon.


KOTKATASSU naurahti pikkusisarensa uudelle nimelle ja heilautteli mustaa häntäänsä takanaan.
”Aivan kuten Käpyvaras sanoi, olen pian 12 kuuta, mutten kyllä yhtään valmis soturiksi! Aina kaikki sanovat, että kuinka eivät malttaa olla sotureita, mutta minusta se tuntuu jo ahdistavalta. Toki tässä on vielä kasvamisen varaa, mutta hieman se mieltäni ahdistaa”, tuo naukui hiljaa ja kohautti olkiaan toisen klaanin oppilaille. ”Olisi mielenkiintoista kuulla millainen koulutuksenne on, mutta ehkä joskus toiste”, musta raitainen oppilas naukui hiljaa ja räpäyttäen silmiään kääntyi hetkeksi kuuntelemaan päälliköitä. Ilta vaikutti jotenkin varautuneelta, eikä se kyllä Kotkatassua ihmetyttänyt liikaa. Uusia kissoja ja myöhästymisiä. Ehkä kaikelle oli kuitenkin looginen selitys.
”Hei pieni Käpyvaras, odotas kun kerron tuosta sisarillesi. Kuka sitten on aikuismainen ja alkaa heti leikkimään toisen ulkomuodolla”, naaras naurahtaa hiljaa pienemmän oppilaan korvaan. Hänestä ei suurempaa nimitystä saanut aikaan. Tummanharmaa naaras, jolla omasta mielestä kaunis tumma raitapeite, koristaen vielä siniset silmät! Hän ei mielestään liian hyvän näköinen ollut, mutta mikäs siinä. Siro ulkomuoto, kauniit silmät sekä sievät tassut. Näyttää paremmalta kuin iso roteva kissa ja kauhea kasa karvaa peittämässä. Se melkein jo sai naaraan mielen lämpimäksi ajatella tuota paksua karvapeitettä. Kotkatassu naurahti ja käänsi katseensa Pähkinätassusta Havutassuun.
”Mitä pidätte ensimmäisestä kokoontumisestanne? Mahtaa olla erilaista nähdä näin paljon kissoja moneen kuuhun”, oppilas naukui iloisesti ja hymyillen räpäytti silmäpariaan.


//Masi//

EEDENTASSU kuunteli korvat höröllä Tulenhengen rupattelua, mutta pyöräytti lopulta silmiä mielessään. Hän ymmärsi, miksi emo oli noin huolissaan, mutta isähän juuri sanoi, että pitäisi heitä vihollisina aina siihen asti, kunnes joku on liittynyt hänen joukkoonsa. Tuima naaras ei tuntenut oloaan täysin kodiksi Jokiklaanissa, vaikka vesi olikin lähellä sydäntä sekä mieltä. Kuitenkin hänen vahvat rotevat jalkansa oli isän puolelta, siis Tuuliklaanilaiselle suotuja. Miksi hän tuhlaisi sen mahdollisuuden klaanille metsästykseen. Eihän hän edes ollut montaakaan kalaa saanut oppilas aikanaan. Tumma raitainen naaras nousi ylös ja asteli Tulenhengen eteen katsoen sisariaan hetkisen. Hohdontassu ei edes nostanut katsettaan emonsa tassuista, vaan hiljaa vain nyyhkytteli emonsa juurella. Hopeaa naarasta ei melkein voinut kutsua hänen sisarekseen, niin erilainen pentu. Täplätassu taas haastoi Eedenin katseen ja väräytti tuolle epäilevästi korvaansa. Kolli oli melkein hänen kokoisensa, mutta katseli tuota silti hieman pää kallellaan. Lopulta tumman sininen naaras vilkaisi emoonsa. Pieni osa hänen sydäntään sanoi, että hänen tulisi halata emoaan, mutta suurin osa häntä vain repi eroon. Isän häntä ja turkki katosi pian kissamereen, eikä häntä tultaisi enää löytämään. Naaras katseli Tulenhenkeä mittaillen. Hän voisi jäädä kotiin sisariensa luokse, tehdä emosta ylpeä ja olla tämän lähellä. Mutta oli kuitenkin se Tuuliklaani mieli, joka häntä repi toiseen suuntaan. Eedentassu luimisti korviaan ja lähti astelemaan isän tassun jälkien perässä ulos piilosta ja kohti kissojen merta. Tuo höristi korviaan, jotta kuulisi päälliköiden sanat terävämmin yli huutavan adrenaliinin ja pelon.
HOHDONTASSU katsoi surumielisesti Eedentassun perään ja painautui lähemmäs emoaan.
”Ei hän ole minnekään lähdössä”, Täplätassu sihahti sisarelleen ja sai Hohdontassulta surkean katseen.
”Miksei hän sitten jäänyt?” tuo miukaisi surkeasti ja paiskasi tassujaan hännänpäällään.
”Hän kyllä rakastaa meitä vaikka käyttäytyykin noin. Hän on vain liian kasvanut. Ei jaksa välittää siitä mikä oikeasti merkkaa eniten”, tumma täpläinen kolli murahti ja nuolaisi emonsa korvaa lempeästi. ”Emme me ole minnekään menossa. Hän on vain niin jäärä”, tuo naukaisi harkiten kuitenkin sanomaansa.


SIRUKATSE naurahti makeasti ja heilautti päätään ylpeänä.
”Jos minusta joskus tulee päällikkö, alan kutsua klaania Rikkoklaaniksi. Jokaisella kissalla on nimi luokkaa juuri Pudonnuthäntä ja seuraava sukupolvi tulee olemaan rikko raajaisia tai korvapuolia”, tuo naurahti sarkastisesti ja väräytti korvaansa, katsahtaen Usvahallaa kohti. Naaraalla oli erittäin kauniit silmät sekä kaunis ruumiinrakenne, mikä oli häntäkin suurempi. Sirukatse tunsi olonsa hieman noloksi suuremman naaraan vierellä, muttei se tuntunut haittaavan Usvahallaa.
”Näytämme Jäätähdelle, että olemme parempia tehtävässämme kuin hän omassaan. Saalistamme niin paljon, ettei hänen tarvitse kuin makoilla kivillä ja mussuttaa kalaa, kun rajoistakaan ei ole huolta”, tuo naukaisi pyöräyttäen silmiään ajatukselle Jää-laiska-tähti. Tumma raitainen kolli asteli Usvahallan perässä rannalle ja katseli, miten tuo otti paikkaansa sileältä kiveltä, katse kohti vedenpintaa. Sirukatse tassutti hyvin hiljaa toisen vierelle ja katsahti vedenpinnasta kohti Usvahallaa.
”Olet todella kaunis, jos sitä mietit”, tuo naukaisi hiljaa ja loikkasi äkkiä toiselle kivelle, omalle saalistuspaikalleen. Vihertäväsilmä vilkaisi hymyillen taakseen ja väräytti sitten korviaan katsellen vedenpintaan kalojen liikkeitä näköpiiriinsä haalien. Hänen tassujaan kutkutti, mutta päätti olla katsomatta takaisin Usvahallaan. Naaras oli todella kaunis ja se sai kollin sydämen sykkimään astetta nopeammin. Oli pieni tuska sanoa naarasta kauniiksi, mutta sitä hän oli. Enemmän kuin mitään. Muuta hän ei vain osannut siinä tilanteessa sanoa.


SÄDEKATSE huokaisi hiljaa ja nojautui varovasti irti Pakkasnaurun olasta. Tuo höristi korviaan kuunnellakseen Vihertähden aloitusta, sekä tarkkaili varovasti muiden päälliköiden katseita. Kukaan ei kiinnittänyt suurempaa huomiota uuteen päällikköön, joka suurempana kuin kukaan, istui ylemmillä oksilla tarkkaillen muita allaan. Se hieman ahdisti naarasta, mutta hänellä oli luotto päälliköihin, jotka aloittivat kokoontumisen rauhassa. Turkoosisilmä vilkaisi nopeasti Pakkasnaurusta Kärsimyksenvereen, joka selvästi ahdistui Pakkasnaurun kommentista tuon korvasta. Se säälitti hieman Sädekatsetta. Kolli menetti toisen korvansa, mutta näytti oikein hyvältä juuri tuollaisenaan. Tuo väläytti kollille pienen hymyn, mutta huomasin tuon katselevan muualle. Ehkä olisi aika pian hänet tehdä onnelliseksi. Pakkasnaurun läsnäolo tuntui melkein ahdistavalta ja naarasta hieman kuumotti istua näin lähellä kollia pitkästä aikaa, mutta ei kokoontuminen kauaa kestäisi. Tuo taas lähtisi Jäätähden mukana kuljettamaan joukkoa kotiin. Niin hän ainakin toivoi. Ruskea naaras katsahti nopeasti taivaalle, sitten laskien katseensa päälliköihin. Oli ilo kuulla, että metsään oli tullut uusia soturioppilaita. Kaikki tuntui menevän hyvin, kunnes Jokiklaani alkoi julistaa sotaa. Pieni surun vihlaus karkasi naaraan sydämestä. Ei hän enää ajatellut Jokiklaania. Ei hän saisi. Hän oli hylännyt sen muiston jo kauan aikaa sitten. Se oli jo mennyttä. Mennyttä niin kuin Liekkitähti. Sädekatse nopeasti pudisti päätään ja katsahti tassuihinsa. Sota kuin sota heillä olisi kaikki hyvin, eivätkä heidän tapahtumansa Myrkkyklaania koskeneet. Soturitar hengitti muutamaan kertaan syvään, sitten vilkaisten kohti Kärsimyksenverta. Kollin hymyn hän tarvitsisi nyt.


HEHKUTONTASSU nyökäytti päätään kammoksuttavasti sanomalle ’valitse vihollisesi tarkkaan’. Tarvitsisiko hänen koskaan? Ruskea naaras luimisti korviaan ja asteli varovasti Myrkkysydämen vierellä. Naaras pisti maastomerkkejä tarkasti mieleensä ja kuljeskeli varovasti tassuihinsa katsoen mestarinsa vierellä. Erilaiset tuoksut sekoittuivat ilmassa ja hän haistoi jopa heikon oravan tuoksun lähistöllä. Naaras kuitenkin juoksi mestariaan kiinni aina silloin tällöin. Tarkasti mieleensä pistäen olla juoksematta yksin pitkin metsää, hän vilkaisi kohti edessä aukeavaa nummea, jonka erotti kivikkoinen raja havumetsästä. Hehkutontassu asettui miellyttävästi kiville istumaan ja katseli rauhallisesti pitkää rajaa, joka jatkui kumpaankin suuntaan, kuunnellessaan Myrkkysydäntä. Hän mielessään loi kissoja, jotka asettuivat klaaneiksi luoden uusia hienoja isoja ryhmiä, uusia klaaneja. Lopulta naaras vilkaisi innokkaasti hymyillen mestariinsa ja väräytti viiksiään. Myrkkysydän näytti niin levolliselta ja rauhalliselta. Pieni oppilas loi kuvia päässään asioista, joista mestari voisi ajatella.
”Klaaneja on siis monia, ja kissoja sitäkin enemmän. Katseleeko Tähtiklaani meitä kaikkia sitten samaan aikaan? Tuomitseeko se pienetkin kissat, jotka luulevat tekevänsä jotain ilman heidän näkemistään?” pieni naukaisi ja tunsi tassujensa alla jylinän, uskoen sen olevan partiot, jotka lähtivät viimein rajalta kohti kokoontumista. ”Tarina kuulostaa todella mielenkiintoiselta. Olisipa klaanissa klaanivanhimpia, joilta voisi kuulla lisää. Järven tarina kuulostaa todella kiinnostavalta”, Hehkutontassu naukaisi lopulta hätkähtäen, kun tajusi miten paljon olikaan puhunut. Oliko hän niin innostunut, että nyt asiaa vain ryöppysi suusta? Oppilas luimisti korviaan ja katsahti varovasti hymyillen mestariinsa. Ympärillä tuoksui lämmin yöilma ja metsässä kuuli muutaman linnun, sekä mahdollisesti rusakon, joka hyppeli heidän lähistöltään kohti nummea. Kaikki olisi niin uutta ja suurta, ettei sitä kaikkea koskaan voisi käsittää. Ainakin se tällä hetkellä vaikutti siltä. Kaikki oli niin suurta pienen oppilaan silmissä. Siniset silmät ajautuivat pian heidän taakseen, kun naaras alkoi kuulla lisää kissojen askelia. Ensin hän ajatteli, että kokoontumiseen lähtijät jo palasivat, mutta se toi myös erilaista tuoksua tullessaan.
”Myrkkysydän…”, pentu vinkaisi hiljaa nousten ylös ja juosten suuremman soturin eteen piiloon. ”Eiväthän nuo ole klaanimme kissoja”, hän naukui äärettömän hiljaa katsellessaan joukkoa kissoja, jotka juoksivat kauempana heistä… Kohti vesiputousta!


SALVIANTASSU naurahti lempeästi ja kohautti olkiaan. Naaras keräsi tavaroitaan ja lopulta nuolaisi omasta sammalestaan vettä kielenpäälleen.
”Kunhan olen kuullut. Auringontassukin vain kohauttelee olkiaan ja naurahtelee, kun hänelle kerroin. Tosin Kotkatassu voi olla vihainen, jos kaikkea kerron. Mutta kuulinpa vain. Etkö ole koskaan nähnyt häntä vain tuijottelemassa sinua?” vaalea naaras asteli takaisin Okapolun vierelle ja heilautti häntäänsä mielenkiintoisesti. Tuo suki rintansa nopeasti ja höristi sitten korviaan, katsellen samalla kollia, jonka haavat näyttivät hyviltä. Hän oli tehnyt hyvää työtä! Salviantassu vilkaisi nopeasti Okapolusta mestariinsa, ja huolestui tuon puolesta kovasti. Kokoontumiseen ei tänä yönä menty, koska niin paljon oli tapahtunut ja oli kaikki sentään hoidettava ensin kuntoon. Enemmän naarasta nyt kiinnosti tehtävät kotona, kuin kokoontuminen. Häntä kuitenkin suretti Okapolun puolesta, joka ei sinne päässyt.
”Pakko sinun nyt on myöntää, että pidät hänestä myös”, tuo murahti lopulta ja naurahti lempeästi perään. Silmissä paloi innokkuus ja ystävällisyys. Naaras tunsi olonsa jotenkin erittäin onnelliseksi.


KILPIKONNATASSU naurahti hiljaa ja pyöräytti silmiään Valkeatassulle. Naaras kuitenkin ymmärsi kollin pointin, mutta jos Tammipolku sekä näiden päällikkö näyttivät noin suurilta ja pörheiltä, ei hän tai Sirpaletassu sinne klaaniin sopisi. Ei heillä ollut ollenkaan sen kaltaista pörheää turkkia! Valkeatassu oli onnekas, kun oli niinkin tuuhean turkin saanut. Kilpikonnatassu huokaisi hiljaa itsekseen ja katseli Tammipolkua, joka nyt alkoi perääntymään toisen luota. Naaras löi epäilevän silmäyksensä tästä naaraasta isäänsä, joka ei hievahtanutkaan. Naaras tympi, mutta hän päätti nyt keskittyä päälliköihin.
TULIKOLIBRI nyökäytti päätään toiselle samankaltaiselle naaraalle ja vielä viimeisteli katseensa hymyllä.
”Oli mukava tutustua Tammipolku, kaikkea hyvää myös teille”, tuo naukui takaisin viehättävälle tuuhea turkkiselle naaraalle. Hetkisen vihersilmäinen soturitar katseli tuon perään, mutta kohotti sitten katseensa Kuolonlauluun, joka oli yhtä tympeä kuin lehtikadon sade.
”Mikä sinulla nyt on?” tuo naukaisi hiljaa ja yritti saada jotain kollin katseesta irti. Kyllä hän tiesi, että kolli oli tympeä, mutta tässä ilmeessä oli jotain muuta kuin vain tavanomaista tympeyttä.


MUTAKATSE naurahti hieman ahdistuneesti ja löi Varjosielua korvalle tassullaan.
”Älä nyt vielä sitä mieti! Ei vielä ole sen aika herra Tähtiklaani, Varjosielu mitä päässäsi liikkuu”, tuo nauroi ja piilotti vatsansa häntänsä taakse. Naaras räpäytteli silmiään ja vilkaisi sitten kohti Viiltokynttä. Siitä oli hetki aikaa jo, kun hän viimeksi oli siskonsa kanssa puhunut, mutta ehkä Varjosielu oli oikeassa. Ruskea naaras nyökäytteli päätään ja katsoi sitten takaisin Varjosieluun.
”Uskon, että se olisi ihan hyvä suunnitelma. En nyt usko, että Jäätähti pahastuisi ”oman armeijansa” kasvamisesta. En vain halua kastella turkkiani, mikä on tässä se ikävin asia”, tuo naurahti hiljaa kohauttaen olkiaan. ”Pikku seikkoja kuitenkin, jos haluan rakkaani kanssa liittyä toiseen klaaniin, jossa jatkaa perheeni kanssa turvallista elämää, ei kai siinä paljoa mistä kieltäytyä”, Mutakatse naukaisi hymyillen ja kosketti nopeasti Varjosielun nenää omallaan. Suunnitelma joko voisi olla erittäin onnistunut, tai sitten se voisi hautautua nopeasti maan alle. Ensin soturittaren oli kuitenkin juteltava Viiltokynnen kanssa. Kivihännän ja hänen sisarensa keskustelu näytti päättyvänkin pian, joten Mutakatse ehkä voisi heti mennä juttelemaan asiasta sisarelleen. Tai sitten vasta leirissä. Sinisilmäinen kohautti olkiaan ja katseli päälliköitä hetkisen.
”Ehkä pian saamme elää elämäämme yhdessä samassa klaanissa”, hän vielä hymyillen naukaisi kollille vierellään ja painautui sitten lähemmäs tuon mukavalta tuoksuvaa turkkia.


AURINKOVIILTO nyökäytti päätään Kuolonmarjalle kuunnellessaan tehtävänantoa. Selvää oli, että leirissä olisi vielä kissoja, koska kaikki eivät koskaan menisi kokoontumiseen, oli klaani kuinka pieni tahansa. Musta raitainen naaras keräsi pentunsa lähelleen ja nuolaisi jokaisen otsaa luottavaisesti.
”Kukaan ei sitten telo itseään siellä eikö näin? Katselen peräänne, mutta pidän muut kissat loitolla pesältä. Kukaan ei sitten syö niitä marjoja”, tuo murahti pennuilleen ennen kuin joukko lähti rynnistämään metsän poikki kohti vesiputousta ja Synkkäklaanin leiriä. Hyökkäys tuntui soturittaresta kammottavalta, mutta se oli Ruoskatähden määräys ja näin oli toimittava. Saisivat pennut hyvää kuvaa toisesta klaanista, sekä oppisivat käyttäytymään ja vielä kokemusta koulutuksessaan. Musta raitainen naaras katsoi vesiputoukselle päästessään, että pennut löysivät tiensä pesään ja sulki sitten sisäänkäynnin huutojen ja kiljahdusten kaikuessa luolastossa. Klaanin leiri oli erityisen näköinen, mutta vaalea naaras yritti vain pitää itsensä piilossa jostain päin iskeviltä kynsiltä. Karkauspolku asteli hyvin nopeasti paikalle ja Aurinkoviilto päästi tuon sisään pesään, josta kolli palasi pian takaisin suussaan lehden mytty. Mahdollisesti haki jotain omia tehtäviään varten. HALLATASSU sekä HAAMUTASSU vaikuttivat nauttivan tehtävästään tuhota pesä. Risatassun ja Hallatassun talloessa ja sekoittaessa yrttivarastoa, Haamutassu vain rauhallisesti repi parantajien petejä, sekä heitteli märkään sammalta joka puolelle pesää. Hän ei ollut sisarista se ilkikurisin, mutta nautti hän omalla tavallaankin tästä tehtävästä.


//Pientä aloitusta kokoontumisyön mäyrä tapahtumaan//

MUSTASYDÄN makoili selällään pienen kannon päällä leirissä katsellen tähtiä ja harvojen pilvien liikkeitä. Sade kasteli naaraan kasvot sekä vatsanpuolen turkin, mutta tumma raitainen naaras vähät välitti viileästä sateesta tällä hetkellä. Tuon häntä varovasti heilui puolelta toiselle lähellä maata kannon juurella. Sateen varovainen tipahtelu maahan rauhoitti soturittaren mieltä ja toi jopa vienon hymyn tuon huulille. Täysikuu pikku hiljaa alkoi laskea, mutta hänestä silti tuntui, että kokoontuminen olisi vasta alkanut tai jotain. Valkea kaulainen naaras huokaisi lopulta syvään ja keräsi itsensä kasaan, lopulta seisaaltaan ravistaen turkkinsa ylimääräisistä pisaroista, kuitenkin jättäen jälkeensä hyvin sekalaisen turkin, sekä tympeän näköisen naaraan. Mustasydän huokaisi ja asettui istumaan aloittaen sukimaan turkkiaan. Pian lähestyvät tassun askelet lopulta kuitenkin nostivat soturittaren katsetta.
”Hei Mustasydän”, naaraan ääni oli rauhallinen ja tuon kasvoilla oli ystävällinen hymy. ”Miten voit?” tummempi naaras vielä lisäsi ja asettui istumaan kannon juurelle katsellen vienosti hymyillen sisarensa tekemistä. Mustasydän lopetti rintansa peseminen ja väläytti toiselle ystävällisen hymyn.
”Hei Orvokkituike. Voin ihan hyvin, kiitos…”, tuo huokaisi lopuksi ja suki rintaansa. Orvokkituike kallisti päätään ja väräytti korvaansa.
”Ethän vaan taas mieti sitä tapaturmaa? Lopeta jo… Se meni jo ja olet ollut Susiviillolle ystävällinen”, hän murahti vaaleammalle sisarelleen ja sai toiselta vain tympeän mulkaisun. Mustasydän ei kehdannut vastata vaan vain huokaisi ja aloitti pesänsä pesemisen. Orvokkituike nousi tassuilleen ja hyppäsi pienehkölle kannolle, etutassuillaan ottaen tukea Mustasydämen lavoilta ja alkaen sukia tuon otsaa. Pienempi sisar huokaisi ja laski päätään.
”Ei se ollut syytäsi, et voinut tietää sellaisesta”, tuo naukaisi hiljaa ja suki toisen korvantaustaa. ”Teit voitavasi ja olet nyt voinut olla vain hyvä sisko”, hän vielä hymyillen miukui. Mustasydän vain nyökäytti päätään vienosti ja katseli omia tassujaan.
Orvokkituike pian laskeutui sisarensa eteen ja kosketti nenällään toisen poskea.
”Kyllä se siitä Mustasydän. Voit vielä auttaa klaania enemmän ja pitää siitä huolta, vaikka veljesi haluaakin olla noin pitkävihainen”, Orvokkituike sanahti ja sai Mustasydämeltä vienon hymyn.
”Ehkä sitten niin”, tuo naukaisi vienosti hymyillen ja nyökäytti päätään.
”Hyvä”, tummempi soturitar naukaisi ja loikkasi alas kannolta katsahtaen peräänsä. ”Jaksatko tulla kanssani metsästämään, vai jäätkö tänne?” toinen vielä kysyi ja katseli sisartaan. Hetkisen pikkusisar mietti asiaa ja tutkaili Orvokkituikkeen katsetta. Lopulta hän vain pudisti päätään ja hymyili toiselle. Keskimmäinen sisar tyytyi vain nyökkäämään päätään ja lopulta kääntyessään hänen hymynsäkin katosi. Tulisiko Mustasydämestä enää sitä hauskaa ja iloista leikkisää siskoa, jota hän joskus oli? Tulisiko Susiviillostakaan enää koskaan samanlaista normaalia veljeä…


//Roolin nyt kuitenkin, jäi sieltä sitten joku uupumaan tai muuta :'D

Nimi: Blari

28.05.2018 13:34
Kivihäntä - Jokiklaani

Kolli yritti pitää itsensä rauhallisena, mutta Viiltokynnen sanat sattuivat.
“Kun ‘ryntäsin valehtelemaan leiriinne’ tulin katsomaan sinua, kun näin Punasilmän ku… loukkaantuneen vakavasti kokoontumisessa. Yöntähti kuitenkin antoi asian olla silloin muistatko.. Kastanjaturkki toi minut leiriin, sillä olin valmis näkemään sinun vointisi vaikka joutuisinkin vaikeuksiin. Yöntähti ei kuitenkaan kertonut koskaan Hallatähdelle siitä.. Olisin voinut juosta karkuun sitä, mutta päätin tulla tapaamaan sinua. Muistatko kun tuli sitten itse puhumaan minulle ja syyttämään minua siitä, että olisin tullut hakemaan sinua Jokiklaaniin? En itse ollut koskaan sanonut sellaista..” Kivitassu istuutui ja nojasi painoa enemmänkin etutassuille, sillä kylkeen alkoi jälleen sattumaan.
“Ja mitä siihen kärhämään Kastanjaturkin kanssa tulee.. En edes halua muistaa mitä hän puhui sinusta. En kadu sitä että annoin opetuksen sille itsekkäälle pennulle.. kadun ennemminkin sitä että annoin Viimahännän yksin puolustaa klaaniamme. Minun olisi pitänyt itse olla valmis keskustelemaan ja selvittelemään asiat niin kuin ne olivat..”, Kivihäntä katsoi Viiltokynteen. Hän painoi kyntensä maahan yritti saada itsensä pysymään rauhallisena.
“Olen Jokiklaanin soturi, Viiltokynsi. Se on ja on aina tuleva olemaan asia, jolle olen uskollinen ja jonka puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Sinä taas olet Tuuliklaanin kissa. Olet vahva ja kykenevä suojelemaan itseäsi ja klaaniasi. Klaani auttaa sinua kun sinä osoitat vain uskollisuutesi sille", Kivihäntä maukui vakavana. Hän siristi silmiään, kun Viiltokynnestä uskollisuus on hänen heikkoutensa ja Viiltokynnellä se taas olisi hänen taustansa? Taustaansa ei voi vaikuttaa. Siihen taas voi, mihin itse antaa taustansa vaikuttaa ja mihin ei.
“Arvostan sitä, että autoit minua, kun en kunnolla pystynyt kävelemään matkallamme, mutta jos sen annat olla aina jonkinlainen kiristyskeino jolla vaadit minun palvelevan sinua, tuuliklaanilainen, niin toivon että olisit jättänyt minut vain sinne kärsimään!” kolli sihahti. Hänen rauhallinen kuorensa säröili. Kivihäntä ei halunnut kuulla enään naarasta. Hän oli ajatellut kaikkea hyvää tuosta, mutta mikään ei koskaan tuntunut riittävän tuolle. Hän oli rikkonut soturilakia tuon takia ja silti hänestä tuntui että Kivihäntää syytettiin itsekkääksi. Hän aikoi kantaa vastuunsa vain ja ainoastaan Jokiklaanille. Jos Tuskatähti ei itse käskisi häntä, hän ei tulisi menemään edes juttelemaan toisen klaanin jäsenille. Jokiklaani oli ainoa asia, mitä hänen tulisi suojella ja vaalia.
“Toivon todella, että nämä ovat hyvästit, Viiltokynsi”, Kivihäntä maukaisi kylmästi lähtien kävelemään pois naaraan luota.


Päästäisaskel - Lumouksenklaani

“Minusta nämä ‘tylsät' kunnianosoitukset ovat kokouksien lempiosuuksiani. Ne tuntuvat tuovan kaikkien klaanien kissat yhteen. Osoittaa että olemme kaikki samanarvoisia lopulta", raidallinen naaras maukaisi ja hymyili hieman itsekseen.
“Tällä kertaa vain se yhteyden tunne on jotenkin.. kadonnu", naaras totesi ja kohotti katseensa taivaalle.
Päästäisaskel naurahti hieman, kun Punahämärä kehotti häntä ottamaan aina sen turvallisemman polun.
“Jos aina perääntyisin, kun jokin asia tuntuu pelottavalta tai vaikealta, en olisi tässä nyt”, Päästäisaskel totesi punastuen hieman.


Nimi: Masi

26.05.2018 21:51
//Roolin tähän nyt yhen hahmon kuoleman, tähän voi heittää jotakin jatkoa jos keksii ^^ //
SINIHALLA – LUMOUKSENKLAANI

Viime kokoontumisesta oli aikaa ja silloin Sinihalla oli päättänyt olla rohkea, ja mennä puhumaan sisarelleen Harmaahallalle. Ihan vain, että saisi kyseltyä myöhemmin tämän kuulumisia ja pyytää tätä tapaamaan itseään seuraavan kerran, kun muut olisivat kokoontumisessa. Sinihalla loikki helpoin ja ripein hypyin kalliolta toiselle, laskeutuen alas Lumouksenklaanin vuorilta, aloittaakseen matkansa kohti metsää, jossa hän mahdollisesti voisi tavata siskonsa. Heidän välinsä olivat pahasti kärähtäneet, kun Sinihalla oli ilmoittanut Harmaahallalle, ettei tuntenut kodikseen enää Ruskaklaania.
Niin nuori oppilas oli lähtenyt Lumouksenklaaniin, jossa oli saanut aloittaa hienon elämänsä uudelleen. Mutta siskon tapaaminen arvelutti. Sinihalla toivoi, ettei tämä vain olisi ottanut ketään mukaan tai olisi tuttuun tapaansa niin avuton, että mokaisi lähtönsä, jääden kiinni. Kalliot ja kivet vaihtuivat korkeisiin puihin, ja Ruskaklaanissa kiipeilyä oppinut Sinihalla kipusi vahvoin vedoin ylös, kohti puiden latvuksia. Jos muiden klaanien kissat yrittäisivät nyt häntä seurata, kovinkaan moni ei onnistuisi siinä.
Vaihtaen seuraavan puun oksistolle, hän haistoikin jo harmaan naaras kissan läsnäolon ja kohottaessaan katseensa, hän huomasi tämän venyttelevän hiirenkorvan ensimmäisten lehtien suojassa. Suu vääntyi haukotukseen ja kaksikon katse kohtasi. Molemmat olivat selvästi varautuneita.
’’Sinä sitten tulit’’, Harmaahalla naukaisi ja Sinihalla ei ollut varma, paistoiko toisen äänestä sarkastisuus vai yllätys. Sinihalla oli itse tätä ehdottanut, mutta monet yöunet menettänyt, koska oli ajatellut, ettei voisi lähteä tapaamaan Harmaahallaa. Todellisuudessa hänellä ei ollut aikomustakaan viime yön pohdiskelun jälkeen lähteä, mutta hänen oli pakko. Sinihalla kaipasi emoa ja halusi kuulla, miten Harmaahalla jaksoi. Tai oikeastaan miten heidän emonsa jaksoi, mutta yritti esittää kiinnostunutta, jotta Harmaahalla haluaisi kertoa hänelle. ehkä Sinihalla voisi kertoa samalla Fenkolijalasta, joka oli päättänyt puhua hänelle edeltävässä kokoontumisessa? Mitäköhän Fenkolijalalle nykyään kuului? Olikohan tämän suunnitelmat päälliköllisyydestä täyttymässä?
’’Miten Ruskaklaanissa voidaan?’’, Sinihalla sai kysyttyä ja kiersi häntänsä ympärilleen, mittailen sisartaan mietteliäästi viikset värähtäen.
’’Emo voi hyvin, jos sitä mietit. Hän on saanut koulutettua kaksi oppilasta, kun tätimme Valosydän auttoi Minttukielekettä häätämään kotkan puusta. Suvustamme saa olla ylpeitä, toisin kuin sinusta’’, Harmaahalla nyrpisti nenäänsä Sinihallalle, joka painoi hieman pettyneenä toista korvaansa alaspäin. ’’Oletko oikeastaan miettinyt yhtään, että palaisit takaisin ja lopettaisit tämän typerän temppuilusi?’’. Sinihalla katsoi hämmästyneenä Harmaahallaa, joka todellakin kehtasi sanoa hänelle niin. Nyt hän todellakin muisti sen syyn, miksi ei ollut viihtynyt perheensä keskuudessa Ruskaklaanissa.
’’Tämä ei ole mitään temppuilua. Lumouksenklaani on minun kotini, minun klaaninin ja sinne perustan vielä joskus oman perheeni’’, Sinihalla murahti takaisin, saaden Harmaahallan hykertämään naurusta hänelle. Harmaahalla todella ajatteli hänen olevan vain todella typerä pentu. ’’Lopeta nauraminen! Olen tosissani! Minä en ole tulossa luoksenne klaaniin, jossa minua verrataan sinuun ja vähätelleen jatkuvasti! Minulla ei ole mitään virkaa klaanissa, jossa minua ei arvosteta tai kunnioiteta!’’, Sinihalla polki tassuillaan vihaisesti puun oksistoa, Harmaahallan pyöritellen hänelle silmiään.
’’Onko sinulla sitten joku tietty klaanissasi? Minä kun luulin, että pidät siitä kollista, kenen kanssa puhuit kokoontumisessa viimeksi, ennen kuin tulit puhumaan minulle?’’, Sinihalla kuuli halveksivan sihahduksen Harmaahallan äänessä. ’’Virkistänkö muistiasi? Puhun siitä kollista, jonka turkki ei tuoksunut Synkkäklaanilta muihin kissoihin verrattuna?’’, Harmaahallasta saattoi nähdä, kuinka paljon häntä yökötti puoliveriset, klaanien ulkopuoliset kissat. Sinihalla kurtisti suuttuneena kulmiaan. Hänellä ei ollut mitään tunteita Fenkolijalkaa kohtaan! Fenkolijalka oli hyvän päivän tuttu, jonka käytöstä Sinihalla oli ihmetellyt! Mutta nyt Sinihalla ei tosiaan aikonut sitä sanoa sisarelleen, joka solvasi kaikkea, mikä liittyi Sinihallaan.
’’Minulla ei ole mitään tiettyä missään. Olen avoin kissoille ja teen tuttavuuksia, opinpahan kaikenlaisista kissoista paljon’’, Sinihalla päätti kerrankin puhua suoraan. Hän ei jaksanut tällaista käytöstä sisareltaan.
’’Avoin?’’, naaras purskahti nauramaan ja se riitti Sinihallalle. Hän ei enää jaksanut kuunnella moista solvailua ja pilkkaa. Hän oli kuunnellut sitä aivan liian kauan, ja nyt se oli valmis pulppuamaan ulos. Näyttämään todellisen mahtinsa, kun adrenaliini alkoi kiehua suonissa ja pistää veren sekoittumaan liekehtiväksi vihaksi. Sinihalla syöksyi oksalta sisarensa kimppuun, vihaisesti sähisten, hän upotti kynnet tämän rintakehään ja heittäytyi tämän kanssa alas oksistolta.
Harmaahallan kurkusta karkasi säikähtänyn rääkäisy, joka sai metsän hiljentymään koko laskeutumisen ajaksi. Sinihalla lennähti irti tömähdyksen voimasta, kun Harmaahalla hänen kanssaan tömähti maahan. Sinihalla kieri ruohojen peitossa, kunnes sai jalan sijan ja loikkasi välittömästi pystöön. Hänen silmiensä edessä avautui kuitenkin järkyttynyt näky, kun hän näki sisarensa lyöneen päänsä teräväpäiseen kiveen. Harmaahallan silmät olivat välittömästi lasittuneen valkoisiksi ja tämän suusta valui vieläkin verta. Sinihalla henkäisi järkyttyneenä ja mittaili lähes shokissa sisarensa ruumista edessään.
’’Mitä sinä teit!? Mitä ihmettä sinä luulet tekeväsi!?’’, vihainen rääyntä kaikui pian, kun Ruskaklaanin mailta pinkoi valkeahko naaras kissa rajan ylitse, kohti ei kenenkään maata. Sinihalla oli sanaton ja katsoi järkyttyneenä Lumisydäntä, jonka takaa oli saapumassa toinenkin kissa, Valosydän. Sinihalla painoi korvansa alas ja yritti pudistaa hiljaa päätään, muttei uskaltanutkaan liikahtaa, nähdessään emonsa purskahtavan kyyneliin.
’’Mene pois, saasta. Tämä ei ole sinun kotisi, etkä ole ikinä tänne tervetullut! Et ole tyttäreni, en kasvattanut kaltaistasi hirviötä’’, Lumisydän kuiskasi ja heittäytyi Harmaahallan ylle, nuuskien ja pesten itkuisena toista tytärtään. Sinihalla katseli järkytyksen ja hämmennyksen alaisena emoaan, sisartaan, kunnes Valosydän oli päässyt heidän luokseen ja työntyi Sinihallan kimppuun. Vihainen kokenut Ruskaklaanin soturi oli raivoissaan. Sinihalla onnistui pienen kehonsa ansiosta kiemurtelemaan voimakkaan kissan kynsistä irti, vaikka tunsikin, kuinka hänen lavastaan repeytyi karvoja ja hän lähti juoksemaan niin nopeasti pois. Hän ei halunnut enää jäädä, eikä se ollut suotavaakaan. Hänen piti juosta koko matka takaisin vuorille. Kauas kaikista muista klaaneista ja näiden reviireiltä.


Nimi: Mymmeli

26.05.2018 16:18
Laventelitassu – Myrkkyklaani

Räpäytin hieman yllättyneenä silmiäni uudelle kissalle.
"Olen Laventelitassu. Minut nimitettiin vasta äskettäin parantajaoppilaaksi", sanoin ystävällisesti ja vastasin kauniin naaraan hymyyn. Vilkaisin sivusilmällä hänen sileää turkkiaan, ja harmittelin samalla sitä, etten varmastikaan näyttänyt yhtä siistiltä. Sade oli kastellut turkkini täysin, ja näytin varmaan uitetulta karvapallolta.
"Onko parantajaoppilaana kivaa olla? Tai siis, millaista se on?" kysyin yrittäen kuumeisesti miettiä järkevää puheenaihetta.


Ruistassu – Salamaklaani

"Minä ainakin tulisin mielelläni!" vastasin valkealle naaraalle. Toivottavasti Orvokkisydänkin suostuisi, vaikka olisikin epätodennäköistä, että hän ei suostuisi. Tarkastelin samalla parantajakissoja. He tuoksuivat oudoilta, kanervilta, jäätävältä viimalta ja maalta. Lumisuden erivärisissä silmissä oli ystävällinen katse, ja Kukkaiselo näytti ystävälliseltä hänkin. Uskoin, että he ainakin olisivat mukavia tuttavuuksia.


Havutassu – Salamaklaani

Naurahdin ystäväni ja Oravatassun vitsailulle. Tai no, kai hänkin oli nyt ystäväni...? Ainakin hän vaikutti pirteältä ja hauskalta juttuseuralta.
"Ja minä voisin olla vaikka... Isokorva", keksin viitaten syntymästä asti suurehkoihin korviini. "No, eihän se yhtä hyvä ole kuin Käpyvaras, mutta minähän olenkin niin hyvä keksimään jotain hauskaa lennosta", naurahdin sarkastisesti. "Mutta hei, kuunnellaan nyt päälliköitä, ettei saada klaaninvanhimpien tai soturien vihoja päällemme. Ja ehkä saamme tietää, miksi osalla klaaneista kesti niin kauan." Vaikenin kuitenkin äkisti Jokiklaanin päällikön, Tuskatähden, julistaessa sodan Varjoklaania vastaan.
*Miten noin voi tehdä?* mietin itsekseni. *Eikö kokoontumisten kuuluisi olla rauhan aikaa!* Olin hieman järkyttynyt, mutta en näyttänyt sitä. Muut eivät saisi huomata hermostumistani.


Fenkolijalka – Synkkäklaani

Saavuimme kokoontumissaarelle. Istahdin kuuntelemaan päälliköitä ja kynteni puristuivat maahan tarkkaillessani Tuskatähden ja Ruoskatähden riitelyä. Silloin kun minä olisin päällikkö, en antaisi yhden soturin kuoleman haitata itseäni. Sen sijaan keskittyisin keräämään itselleni voimakkaita taistelijoita. Mutta juuri nyt aikoisin keskittyä päälliköiden kuulemiseen, saattaisinhan saada tärkeää tietoa muista klaaneista.


//joo, ehkä vähän sekavia ja ainaki lyhyitä roolauksia mut sainpahan ainaki kirjotettua

Nimi: Varjo

21.05.2018 19:38
KASTEHELMI räpäytti ruskeita silmiään rauhalliseen tapaan, mutta pitäen lämpimän hymynsä kollissa yrittämättä kuitenkaan tehdä toisen olosta epämukavaa, joten välillä laski katsettaan myyrän suunnalle tai muualle leiriä, mutta palaten kuitenkin aina Hiekkapyörteen komeille kasvoille. Kastehelmi kuunteli toista täysin, mutta naaras joutui silti myöntämään itselleen keskittyvänsä enemmän kollin katselemiseen, kunnes hiukan punastuneeseen tapaan huomasi Hiekkapyörteen odottavan vastausta kyyristyessään hiljaisuudessa myyrän ylle. Kastehelmi heilautti hännänpäätään nuolaisten rintaansa huvittuneeseen tapaan, mutta ryhdistäytyi kuitenkin keräten ajatuksiaan vähitellen jostain muusta kuin seuralaisestaan.
”Hyvin napattu”, Kastehelmi aloitti rauhallisesti kohottaen hiukan suunpieliään toista kohti, mutta vähitellen kääntäen katsettaan kollin sisaren sekä uuden tulokkaan suunnalle. Kastehelmi räpäytti uudelleen silmiään tutkaillen hetken rauhallisesti kahta kaunista naarasta. Ketunsilmä olisi varmasti loistava lisä klaanin sotureihin, ja hiukan kauempaa toinen näytti mukavalta. Ei sitä tietenkään varmasti voinut tietää, millainen uusi tulokas oli, koska ei Kastehelmi vielä häneen ollut saanut tutustua, mutta ei naaras suostunut ajattelemaan noin kaunista naarasta paholaiseksikaan. Ei tietenkään ulkonäkö vaikuttanut kehenkään persoonana, mutta tällä hetkellä se oli ainut asia, jonka perusteella Kastehelmi voisi edes arvella Ketunsilmän luonnetta. Sama oli kollin siskosta, jota Kastehelmi ei myöskään tuntenut, mutta uskalsi arvata molempien olevan oikein mukavia.
Vähitellen Hiekkapyörteen mainittua Hiutaleenhännän katoamisesta Kastehelmi käänsi katsettaan kolliin kulmiaan keveästi kurtistaen. Jotenkin hän heti katui kysyneensä noin yksinkertaistakin kysymystä, mutta asia kuitenkin liukui nopeasti ohitse. Kyllä Kastehelmi uskoi Hiekkapyörteen olevan sisimmiltään surullisempi, mitä kolli antoi näyttää, mutta antoi asian olla. Ei naaras halunnut tunkeutua henkilökohtaisiin asioihin. Olisi hän itsekin todella surullinen, jos hänen veljensä katoaisi eikä välttämättä kellekään haluaisi edes puhua. Ei hän varmaankaan ainut olisi päällikön ollessa klaanin yksiä tärkeimpiä kissoja, ja olihan Vihertähdelle omakin perheensä, ja vaikkeivat he nyt niin läheisiä olleetkaan oli kolli silti vieläkin tärkein kissa hänelle elämässään naaraan tuntuessaan olevan aika yksinäinen myrskyklaanissa. Toisaalta olisi hän vielä yksinäisempi ollut yöklaanissa, jos sinne yksin olisi jäänyt veljensä siirtyessä toiseen klaaniin. Ehkä hän olisi voinut hankkia ystäviä ja perheen, mutta uskalsi kuitenkin väittää saavansa mahdollisesti kaiken tuon myös myrskyklaanissa toivoen sen olevan jopa lähettyvillä.
”Emme me enää välttämättä niin läheisiä tosiaan ole, mutta päällikkönä ja perheen isänä uskon veljelläni olevan tarpeeksi kiire kaikessa. Kyllä hän tietää, että häntä rakastan ja autan aina kuin vain voin sekä tarvittaessa. Hän on kuitenkin siirtynyt eteenpäin ja ansainnut kaiken, kun taas itse taidan vielä roikkua vähän menneisyydessä ja yrittää sopeutua edelleen”, Kastehelmi kertoi rauhalliseen sävyyn vilkaisten Vihertähden pesän suunnalle, mutta palautti katseensa pian kolliin. Naaras väräytti viiksiään hiukan haikeasti, mutta samaa aikaa ylpeä ja lämmin hymy loisti edelleen hänen kasvoillaan.

HOPEAYÖ pinkoi lopulta ryhmänsä kanssa rajan ylitse saadessaan vastaan vain kitkerän synkkäklaanin tuoksun, joka toisaalta oli myös tuttu, mutta nykyisen järjestelyn mukaan viholliselle kuuluvalle. Naaras ei edelleenkään täysin kannattanut koko suunnitelmaa, mutta jätti asian sanomatta. Ei Hopeayö ollut edes kunnolla koko asiaa ehtinyt miettiä, joten päätti siirtää sen myöhemmälle, kun heidän ryhmästään olisivat kaikki turvassa ja takaisin leirissä, varsinkin oppilaat.
Kuolonmarja kävi yksinkertaisen ja koko heidän matkansa tarkoituksen läpi nopeasti ennen kuin he syöksyivät leiriin sodanjulistuksen saattelemana. Hopeayö paljasti kyntensä pakosta odottaen suoraa jonkinlaista vastarintaa, mutta olikin yllättynyt klaanin ollessa pienempi, mitä naaras oli odottanut. Kyllä hän tiesi, että aikaisempi sota oli vienyt uhreja ja varsinkin synkkäklaanista sekä varjoklaanista mahdollisesti häädettiin Veritähden seuraajia, mutta oli heidänkin ryhmänsä pieni. Tietenkin kissoja olisi kokoontumisessa, mutta nuoresta iästään huolimatta tuskin Viekastähti nyt suurintaosaa kissoistaan olisi sinne vienyt. Kyllä leiriä kokoontumisesta huolimatta täytyi puolustaa.
Hopeayö ehti nähdä, kuinka Kirouksenveri syöksyi Kuolonmarjan kimppuun ja toisella puolella Haukkakatse oli hyökännyt entisen myrkkyklaanilaisen Vaahteratuulen kimppuun kynsien naaraan kylkiä. Hopeayö ehti itse väistää iskua häntä kohti, joka tuli violetti silmäiseltä Ametistikyyneleeltä, mutta naaras ehti huomata varjoklaanilaisen väistön ja syöksyi uudelleen hänen kimppuunsa kaataen Hopeayön tönäisyn voimalla maahan kierimään.

Nimi: Masi

20.05.2018 23:15
//Wilma aka Varjo //

HIEKKAPYÖRRE – MYRSKYKLAANI

Kollin kasvoilla lepäsi lempeä, ja ystävällinen hymy kohti Kastehelmeä. Hän oli onnistunut edes yhdessä asiassa elämässään, saamaan Kastehelmen huomion. Se oli jo jotain. Klaanin kauneimman naaraan huomio olisi hänelle saavutus, ja edes sillä saavutuksella Huurresydän, hänen siskonsa, ei pääsisi kettuilemaan Hiekkapyörteelle. Toisaalta, miksi Huurresydän haluaisi itselleen naaraan, jolla kerskailla hänelle? Ja ei, Hiekkapyörre muistutti itseään, ettei tosiaan ollut mennyt puhumaan Kastehelmen kanssa vain siksi, että pääsisi kerskailemaan siskolleen. Se ei ollut kollin tapaista, eikä hänen tarkoituksensa. Vaan se, että hän oli ihastunut tähän ystävälliseen ja upeaan kaunottareen, joka oli hymynsä kanssa kauniimpi kuin taivaalla olevat tähdet. Kaunein kissa, mitä metsä kantoi mukanaan.
Kolli paineli iloisena maata tassujensa alla, kun Kastehelmi lausui sanat siitä, että kolli voisi jäädä tämän luokse. Ja Hiekkapyörteellä ei ollut väliä, vaikka he istuisivat vain paikoillaan hiljaa ja hän katselisi naaraan myyrän syöntiä. Pääasia olisi, että hän saisi olla Kastehelmen seurassa.
’’Mukava kuulla, että pidät myyrästä. Tulin metsästääkseni sen ennen kuin saavuin leiriin’’, kolli hykersi hymyillen naaraalle. Nyt hän kehtasi sanoa sen, kun naaras ei ollut tyrmännyt myyrää. Hyväntuulisuus tarttui koko kollin turkkiin ja sai hänen silmänsä säteilemään iloisesti. ’’Ja hyvä kuulla, että olet voinut hyvin. Paljon on tapahtunut, mutta onneksi Myrskyklaani on säästynyt pahimmilta asioilta. Vaikka tuo uusi tulokas, jonka siskoni löysikin rajalta olikin yllätys’’, kolli naukaisi vilkaisten Ketunsilmää ja Huurresydäntä, jotka juttelivat vaisuina keskenään päällikönpesän suulla, odotellen klaanin palaamista. Kolli kohautti kuitenkin hyväntuulisena lapojaan.
’’Olen voinut kohtalaisesti. Tylsistyen lähes kuoliaaksi, mutta samalla kun ottaa huomioon kaiken, mitä on perheeni sisällä tapahtunut. Kuten Hiutaleenhännän, nuoremman sisareni katoaminen, olen pärjännyt hyvin’’, kollin silmistä saattoi lukea vielä haikeutta, mutta samalla hänestä näki, että hän oli päässyt raskaimman osan ylitse. ’’Mitenkäs sinun sisaresi ja sinä? Oletteko te läheisiä?’’, kolli kysyi hymyillen ja toivoi, ettei kysymys olisi mitenkään liian arka Kastehelmen mielestä.
Kun Hiekkapyörre odotti lumoavan naaraan vastausta, hän kyyristyi alemmas, haukaten pienen pehmeän palan myyrästä. Tuumien mielessään, että otus oli yllättävänkin maukas ja hymyili kiitollisena Kastehelmelle, kun naaras oli suonut hänelle maistiaisen. Ehkä Hiekkapyörre ei ollutkaan niin huono saalistaja.

KUOLONMARJA – VARJOKLAANI

Kissat alkoivat lähestyä Varjoklaania. Ylitettyään rajan ryhmän kanssa, naaraan nenään tulvi kankean väkevä Synkkäklaanin tuoksu, joka oli leijaillut liiankin lähelle heidänkin maitaan. Haju muistutti Varjoklaania jossakin määrin, mutta oli saanut jo oman kuolonkatkunsa. Naaras vilkaisi vielä lapansa ylitse ryhmää takanaan, päästäen sitten ilmoille voimakkaan sotahuudon.
’’Muistakaa ohjeet! Aurinkoviilto pysy lähellä oppilaita, kun he sotkevat parantajanpesän. Pidä huoli, etteivät he saa vakavia vammoja! Me muut sotketaan leiriä ja vahingoitetaan muita kissoja!’’, naaras huusi vielä ohjeet, ennen kuin he heittäytyivät suuaukosta sisälle. Synkkäklaanin aukiolla värähti esiin vain seitsemän kissaa, jotka olivat omissa puuhissaan ja odottivat kokoontumispartiota takaisin. Varjoklaanin ilmestyessä leiristä sisään, Kuolonmarjan sodanjulistuksen saattelemana, ei kummankaan puolen kissoille jäänyt epäselväksi, olisiko Varjoklaani hyökkäämässä vai ei. Vihainen sähähdys kuului oikealta ja samassa Kuolonmarjan kimppuun syöksyi Kirouksenveri, punertavavalkea naaras, joka huitoi vihaisesti kynsillään. Kuolonmarja upotti kyntensä naaraan lapojen alle, kaksikon lähtiessä kierimään maassa toistensa kimpussa, vihaisena karvapallona.
Karkauspolku vilkaisi oppilaisiin, jotka näyttivät hyvinkin innostuneilta, päästessään sotkemaan parantajanpesän. Risatassu pinkoi sisarustensa kanssa, työntyen tyhjään parantajanpesään, heittäytyen marjoilla täytteen hyllyyn, alkaen pomppia niiden päällä ja viskoa niitä luolamaisen pesän seiniin. Karkauspolku päätti seurata pentuja, kohti luolaa, jossa pesiä olisi loputtomasti. Parantajanpesää ei kuitenkaan ollut vaikeaa löytää, vahvojen yrttien takia. Kolli mittaili uteliaana marjoja, tunnistaen sieltä muutaman marjan, joilla Kuolonmarja oli saanut nimensä. Kolli kietoi ne nopeasti sammaleiseen pussiin, lähtien kantamaan niitä kohti lampea, aikeenaan murskata ne ensin ja heittää sitten lampeen, saaden aikaan myrkytetyn veden.


//Blari //

VIILTOKYNSI – TUULIKLAANI

Viiltokynsi kurtisti vain kulmiaan Kivihännälle, siirtäen käpäläänsä kauemmas, ennen kuin toinen koskisi häneen. Se ei tuntunut juuri nyt oikealta ja hän oli helpottunut, että toinen ei tehnyt niin. Se olisi ollut aivan liian outoa. Hän oli elänyt itse jo niin kauan, että tiesi, ettei Kivihännällä olisi häneen suurtakaan vaikutusta. Hän oli liian kyllästynyt toisen ristiriitaiseen käyttäymiseen, että jaksaisi antaa tälle tekojaan. Puhumattakaan antaa anteeksi toisen tekoja. Kiittämätön kissa, joka pelkäsi totuutta niin paljon, että halusi pelastaa vain oman nahkansa. Sitä Kivihäntä oli. Ja siitä Viiltokynsi ei pitänyt, harmi vain, että sen ymmärtäminen oli kestänyt niin kauan.
’’Olet Jokiklaanin yksi haavoittuneista sotureista, jonka haavat eivät parane koskaan’’, naaras huokaisi pettyneenä, katsoen suoraan Kivihäntää silmiin, ne tavoittaessaan. Kolli ei kääntäisi katsettaan pois, ellei hän ajattelisi toisin kuin sanoisi. Hän tosiaan halusi suojella vain omaa nahkaansa. ’’Ei, me emme suojele mitenkään paremmin itseämme. Koska kissat eivät unohda sitä, että sinä juoksit leiriimme valehtelemaan asioita, koska et osannut kantaa vastuuta todellisuudesta. Kissat eivät unohda sitä, että minä autoin sinua matkalla pelastamaan pentuja. Eikä Tulikuu unohda sitä, kuinka minä tunkeuduin Jokiklaaniin puhuakseni sinulle tai kuinka sinä tunkeuduit repimään Tuuliklaanin kissojen turkkia riekaleiksi, menetettyäsi malttisi minun takiani’’, naaras kohautti lapojaan.
’’Uskollisuus on asia, mikä ei sovi sinulle tai sisaruksillesi. Ja se on kirjaimellinen fakta, en sano sitä haukkuakseni sinua, koska et voi sille mitään. Liian moni sotkeutuu Tuuliklaaniin, mutta toiset osasivat hoitaa sen huomaamattomasti’’, naaraan kasvoille pääsi pieni huvittunut hymy. ’’Mutta olkoon nämä hyvästit. ’Uskollisuutesi’ ei kuitenkaan riittänyt monelle, enkä oikein usko, että sanat riittävät sinullekaan, koska hoet vain olevasi uskollinen ja haluat osoittaa sen. Mutta ajatteletko koskaan, että olisit oikeasti? Ehkä. Mutta siltä se ei ole näyttänyt hyvin pitkään aikaan’’, naaras huomasi jaarittelevansa itsekseen ääneen ja kääntyi sitten taas katsomaan Kivihäntää.
’’Kaikilla on heikkoutensa, minulla taustani, sinulla uskollisuus’’, naaras kohautti lapojaan jälleen, alkaen nousta ylös, päättääkseen keskustelun hyvästeihin, mutta odottaen Kivihännältä jotakin syytettä tai tuomiota, mitä tämä halusikaan hänelle huutaa. Sillä ei ollut väliä, koska olisi parempi, että Viiltokynsi olisi rauhallinen ja hoitaisi asian suoralla puhumisella, koska hänellä oli selkäranka, josta kumpusi jokin muukin kuin ajatus oman nahkansa suojelemisesta tai sen myötä tulleesta pelosta.




PUNAHÄMÄRÄ – LUMOUKSENKLAANI

Punaoranssi naaras kuunteli mitä sanottavaa Päästäisaskeleella olisi, miten naaras joko rikkoisi tämän pienenkin puheenaiheen vai kasvattaisi sitä. Sää tosiaan ei ollut Punahämärän suosikkiaiheita, mutta huonoa huumoria hän osasi siitäkin heittää. Vilkaistessaan kuitenkin pettyneitä Päästäisaskeleen kasvoja, hän ymmärsi, ettei naaras ollut ymmärtänyt tilanteen ironiaa ja huokaisi itsekseen. Ehkä Punahämärän oli vaan turhaa koittaa puhua sellaisille, jotka olivat – tai ainakin olivat olleet – Veriruusun hyviä ystäviä. Sellaisten kanssa Punahämärä ei tainnut tulla toimeen.
’’Siellä on niin kovin tylsää, kun ei ole mitään räyhääviä kissoja metelöimässä jokaisesta asiasta. Täällä on varsin viihdyttävää katsoa tätä kaikkea, paitsi näitä kunnian osoituksia, joita jaellaan kaikille muille sotureille ja oppilaille. Ketä ne sellaiset kiinnostavat?’’, naaras tuhahti pyöräyttäen silmiään. ’’Kävisivät klaaninsa kesken tuollaiset läpi ja kertoisivat jotakin oikeasti mielenkiintoista. Ja ei, en sano näin, että toivoisin, että Veriruusulla olisi jotakin hyvää sanottavaa minusta. Se vasta olisi omituista’’, naaras naurahti pienesti virnuillen itsekseen.
Punahämärä kurtisti kulmiaan Päästäisaskeleelle. Eikö tällä tosiaan ollut muuta ajateltavaa kuin ylimielinen kontrollifriikki veljensä, joka sai aikaan vaan tuhoa tai sisar, joka olisi enemmän riesa kuin hyödyllinen osa klaanin kehitystä? Naaraan olisi tehnyt mieli mainita, että toivottavasti Pöllönlaulu eksyisi löytämään ketun metsästä ollessaan siellä yksin ja jäädessään sinne, mutta Veriruusun moittiva ääni palasi hänen mieleensä ja hän sai tapella kielensä kanssa, pitääkseen sen kurissa. Eikä hän haluaisi saada tätä naarasta itkemään. Jälleen.
’’Sepä mielenkiintoista’’, Punahämärä mutisi luomatta katsetta Päästäisaskeleeseen. ’’Jos noin kovasti kaipaat takaisin leiriin, niin mitähän ihmettä teet sitten täällä? Varmasti olisit voinut kieltäytyä tulemasta ja viettää aikaasi rakkaan siskosi kanssa’’, Punahämärä naukaisi. Hän ei tosiaan ymmärtänyt Päästäisaskelta, miksi tämä teki ensin ennen kuin ajatteli ja suri sitä sitten niin, että oli saada paniikkikohtauksen?
’’Jos epäilyttää, niin suosittelen toimimaan sen kautta, mikä sinusta tuntuu turvalliselta asialta. Kuormitat itseäsi liikaa oudoilla teoilla, joista herää liikaa huolestuttavia ajatuksia mieleesi’’, naaras jatkoi rauhallisesti, vilkaisten Päästäisaskelta. Miksi naaras ei voinut olla vapaa ajatuksistaan ja murheistaan? Eikun, se olikin Punahämärän elämän asenne.



Nimi: Blari

20.05.2018 18:36
Kivihäntä - Jokiklaani

Viiltokynnen sanat hyvästeistä saivat Kivihännän hymyn hyytymään. Kollin korvat painautuivat hänen niskaansa. Ei hän haluaisi myöntää sitä, mutta tottahan se oli. He olivat olleet vain ajattelemattomia pentuja, jotka haaveilivat mahdottomia. Ei sen koskaan olisi pitänytkään toimia.
Kivihäntä nosti käpäläänsä hieman maasta aikeissa koskettaa Viiltokynnen käpälää, mutta laski sen takaisin maan kamaralle.
“Olen Jokiklaanin soturi, jonka tehtävä on toimia klaaninsa parhaaksi", Kivihäntä maukaisi kääntäen katsettaan pois Viiltokynnestä.
“Suojelemme samalla paremmin itseämme”.
Harmaa kolli huokaisi ja käänsi katseensa takaisin naaraaseen.
“Joten kyllä.. uskon, että on parempi, että nämä ovat hyvästit”, ei hän halunnut myöntää sitä. Hän ei halunnut sen olevan totta, mutta enään he eivät olleet oppilaita, jotka eivät käsittäneet tekojensa seurauksia. Hänen on vielä todistettava klaanilleen useita kertoja, että Jokiklaani on se yksi ja ainoa asia, mille hän on uskollinen.




Päästäisaskel - Lumouksenklaani

Naaraan ilmeessä käväisi pettymyksen häivähdys, kun lopulta Punahämärä vain alkaisi puhumaan säästä. Päästäisaskel kuitenkin muistutti itseään, ettei hän ollut itsekään asian eteen paljoa tehnyt eikä hän keksinyt muutakaan puheenaihetta enään.
“En malta odottaa, että palaamme takaisin leiriin.. siellä sentään jonkinlaista tuulensuojaa. Ilmapiiri täällä tuntuu koko ajan menevän kylmemmän ja kylmemmän suuntaan", naaran silmät käväisivät harmaassa jokiklaanilaisessa ja mustavalkoisessa, todennäköisesti tuuliklaanilaisessa, naaraassa. Päästäisaskelta ei tällä hetkellä kiinnostanut muiden klaanien ongelmat ja saavutukset. Hän halusi vain nopeasti takaisin leiriin.
“Pöllönlaulukin jäi yksin leiriin…”, Päästäisaskel totesi vahingossa ääneen. Sen sanoessaan hän tajusi, että myös Sudenulvonta oli jäänyt leiriin. Pienoinen paniikki heräsi Päästäisaskeleessa. Hän toivoi todella, että Pöllönlaulu antaisi kollin olla rauhassa..










Nimi: Masi

20.05.2018 01:32
//Wilman vastaukset on koneella, unohin julkasta ne.. hehe.. mutta tässä puhelinlaadulla Blarille//

Viiltokynsi - Tuuliklaani

Naaras kohotti toistan kulmaansa, luoden kasvoilleen ilmeen "aivan varmasti, hyvä jos itse uskot niin", muttei sen enempää kiinnittänyt huomiota kollin keskeyttämään lauseeseen.
"Se on hyvä kuulla, että joillakin asteikoilla voit hyvin", naaras väläytti pikaisen hymyn, vilkaisten vielä kollin jalkaa, joka oli matkalla loukkaantunut pahasti. "Tulikuulle varmasti oli kova paikka tuo hänen siskonsa kuolema", naaras sanoi vaisusti ajatuksensa ääneen. Hän ei voisi kuvitella menettävänsä Myrskynraivoa tai Mutakatsetta, niin paljon, kun kaksikko häntä kritisoi ja välttelikin. He olisivat Viiltokynnelle aina tärkeitä, kävisi hänelle mitä vain.
"Ne sujuvat", naaras vastasi yksinkertaisesti, kun Kivihäntä kyseli hänen näkökulmaansa Tuuliklaanin osalta. Viiltokynnelle oli muodostumassa jo muita suunnitelmia veljensä Pakkasnaurun avulla, eikä hänellä ollut tilaa ajatella vihaisia kissoja Tuuliklaanissa sen enempää. Mitä kehumista missään olisi, kun Kivihäntä oli ajat sitten jo kääntänyt hänelle selkänsä ja Viiltokynsi sai kerta toisensa jälkeen turhia syytöksiä niskoilleen? Miksi teeskennellä tai rehvastella sillä, mitä itse halusi kissojen ajattelevan? Sitä naaras ei ymmärtänyt Kivihännässä. Mutta ei hän sitä kollille ääneen halunnut tälläkään kertaa sanoa.
"Nämä ovat varmaankin jonkin tapaiset hyvästit?", Naaras kysyi rauhallisella äänellään Kivihännältä. "Lupasit suojella, mutta et koskaan tehnyt niin", naaras hymähti hieman huvittuneena muistolle.
"Nyt olet kasvanut ja jatkanut matkaasi, antaen mielesi unohtaa meidät. Se on hyvin loukkaavaa, mutta enpä itse sen paremmin vanhempieni kuoleman, sisarusteni lähtemisten ja kaiken draaman keskellä ole edes huomannut sinua, sanoakseni hyvää päivää", naaras kohautti hieman lapojaan. "Joten oletan asenteestasi päätellen näiden olevan hyvästit", naaras vastasi Kivihännän katseeseen.



Punahämärä - Lumouksenklaani

Punaoranssi naaras katseli ilmeettömänä Päästäisaskelta, nuolaisten kevyesti pehmeätä kylkeään, puhdistaakseen siinä olevan naarmun. Mistälie sekin oli tullut? Päästäisaskeleen ilmestyminen Punahämärän luokse, sai naaraan yllättymään, mutta ei ollut hänen tapaistaan näyttää sitä selkeästi, ellei hän halunnut härnätä sarkastisuudellaan muita. Veriruusu kun oli jaksanut motkottaa hänelle, kuinka ilkeästi Punahämärä kohteli päällikön parasta ystävää.
Eihän se nyt Punahämärän vika ollut, että Päästäisaskel oli kyllästynyt Veriruusun seuraan ja halusi olla mielummin yksin. Naaras kuunteli Päästäisaskeleen lausahduksen hyvästä paikasta ja vilkaisi arvioivasti päälliköiden puoleen. Ketä jaksoikaan kiinnostaa nähdä päälliköt? Eikö tärkeämpää olisi kuunnella heidän puheensa?
"Vai niin", soturi kohautti lapojaan ja arvioi katseellaan Tuskatähteä, joka oli puhjennut puhumaan. Pieni kilpikonnakuvioinen kolli esitti selvästi olentoa, joka olisi huomaavainen ja ystävällinen, säälipisteitä kerävä olento. Toisaalta, sellaisina Punahämärä kaikki tuntui näkevän. Kaikki halusit jostakin sääliä tai johonkin tukea. Sentään Aamutähden taakse piiloon, eivät enää Pöllönlaulu ja Päästäisaskel pääsisi. Naaras pyöritteli ajatuksilleen silmiään. Olihan siellä vielä Tomukuu. Hän huomasi päästävän hymähdyksen, ennen kuin muisti Päästäisaskeleen olemassaolon. Yhtä hulluja ja omituisia kaikki. Kuka ihme tosiaan jaksaa vaivautua minun viereeni katsomaan kokoontumista? Puhumattakaan viereeni kävelemään viime kokoontumisessa, jotta voi kysyä kuulumisiani? Hetken Punahämärä mietti. Aivan Päästäisaskel ja Tomukuu tietysti.
"Tottai haittaa, mitä ihmettä kuvittelit?", Naaraan kasvoille kääntyi se piruileva virne, joka oli pinttynyt hänen kasvoihinsa useiksi kuiksi, kun hän sai jotakin irti muista kissoista. "Jos minua sinun olemassaolosi tosiaan haittaisi, osaisin kyllä kävellä itsekin pois", naaras hymähti kuitenkin, tietäen, että jos ei olisi mieliksi, Päästäisaskel alkaisi taas itkeä. Miksi tuo hento pieni olento edes itki? Hänen sanojensa takia? Ei siinä nyt mitään järkeä taaskaan ollut.
Naaras asettui mukavampaan asentoon ja mietti, mistä yrittäisi vääntää tätä omituista keskustelua naaraan kanssa. Mistä naaraat halusivat puhua? Kollit uhittelivat ja olivat olevinaan niin mahtavia. Entäs naaraat? Pennuista? Mistä? Punahämärä muistutti itseään, että oli yhtälailla naaras ja osaisi kyllä keksiä puheenaiheen, josta itse pitäisi. Paitsi hän mieluiten olisi mennyt istumaan taas Taskuruohon kanssa ja vääntänyt tämän kanssa sarkasmintäytteistä huumoria. Se naaras osasi olla huvittava olento. Paitsi Päästäisaskel ei olisi Taskuruoho. Päästäisaskel oli jotakin kuningattaren ja pennun väliltä, haaveilisi jostakin perheestä ja kumppanista, luikkisi kollien taakse piiloon, jos alkaisi pelottaa.
Tarkoittiko se siis sitä, että Punahämärä pelotti Päästäisaskelta? Naaras turhautuneena työnsi ajatukset muualle, kun ei saanut niistä tolkkua.
Mistä hän puhuisi, ettei saisi tätä olentoa itkemään? Säästä?
"Todella kaunis päivä tänään", hän hymyili itsekseen, äänestä tihkuen leikkimielinen sarkasmi, kun hän viittasi sanansa uitettuihin klaanikissoihin kokoontumisessa. Joo'o, Punahämärä osasi tämän tavallisen keskustelun liiankin hyvin. Ja hänen ajatuksissaan, sekim oli sarkasmilla maustettua huumoria.

Nimi: Blari

20.05.2018 00:17
Kivihäntä - Jokiklaani

Harmaan värinen, nuori kolli tuijotti Tuskatähteä, klaaninsa päällikköä, hiljaisena. Menetyksiä toisensa jälkeen otti varmasti koville ja se ei välttämättä mitään vahvinta kuvaa anna välttämättä muille klaaneille, mutta Kivihäntä uskoi päällikkönsä viisauteen siinä, että menetyksen kertomisella olisi tarkoitus.
Tuskatähdestä Kivihännän ajatukset kulkeutuivat leiriin jääneeseen Tulikuuhun. Kivihäntä oli aluksi alkanut viettämään aikaa kyseisen naaraan kanssa, koska hän tunsi sen velvollisuutena klaanilleen ja he olivat olleet tekemisissä paljon oppilas-aikoinaan, mutta nykyään hän todellisesti näki naaraan mahdollisena elämänkumppanina, jos Tulikuu tuntee samoin tietenkin…
Tuttu ääni palautti jokiklaanilaisen takaisin kokoontumiseen. Viiltokynsi. Kolli ei ollut ajatellu tuota -ainakaan hän ei ollut antanut itselleen lupaa ajatella - hetkeen. Mikä heidän välillään oli -ehkä vielä onkin-, on sellaisia uhrauksia vaativia, joita heistä kumpikaan tuskin olisi kykeneviä tekemään. Kivihäntä hymyili naaraalle ystävällistä, leveää hymyään.
“Ihan loistavasti. Klaanini on alkanut viimein luot-" Kivihäntä tajusi, että olisi viisaampaa olla mainitsematta asiasta.
“Tietenkin asiat voisivat olla aina paremmin, mutta tilanteet huomioon ottaen voin hyvin”, hän naurahti huvittuneena. Hän ei halunnut työntää Viiltokynttä poiskaan, mutta hän ei myöskään uskaltanut päästää tuota enään yhtä lähellekään -ainakaan julkisesti.
“Miten Tuuliklaanin asiat ovat sujuneet?” kolli huomasi vasta asian sanottuaan sen, miten epäsopivalta se kuulosti. “Sinun näkökulmastasi tietenkin", Kivihäntä lisäsi pitäen yhä huoletonta ilmettä kasvoillaan. Hän ei saanut katsettaan Viiltokynnen sinisistä silmistä.



Päästäisaskel - Lumouksenklaani

Naaras tunsi punastuvansa ja käänsi katseensa pois Punahämärästä.
“Tässä oli ainoa paikka, mistä pystyn seuraamaan kokoontumista paremmin", Päästäisaskel selitti. Totta puhuen hyviä paikkoja oli paljon ja toisaallakin, jos hän olisi halunnut seurata enemmänkin kokoontumista.
“Vai haittaako tämä sinua?” naaras katsoi Punahämärää vihreillä silmillään. Hän oli päättänyt yrittää päästä eroon pelosta ja surusta. Hänen pitäisi olla vahvempi, kuten Tomukuu häntä jatkuvasti kehotti.

Nimi: Varjo

19.05.2018 16:18
KASTEHELMEN katse kohosi vähitellen myyrää pitkin toiselle puolelle istuneen kissan tassuihin ja toisen kehoa pitkin lopulta Hiekkapyörteen kasvoille. Automaattisesti toisen kasvoille nousi hymy, lämmin ja ystävällinen, joka naaraan kasvoilla usein näkyi oikeastaan kenelle tahansa. Klaaninsa kissoille se kuitenkin oli vain täysin aito sekä mahdollisesti muille tuttavuuksille esimerkiksi kokoontumisessa.
Kastehelmi suoristi hivenen ryhtiään heilauttaen tuuhean omaisen häntänsä kauniisti ympärilleen sekä nuolaisten huuliaan, jotta ei välttämättä tervehtisi komeaa klaanitoveriaan myyrän loput suunpielissään. Ei naaras heti halunnut tehdä tilanteesta kiusallista hänelle, jos saisi kerrankin oikeasti puhua kollille paremmin ja kahdestaan ilman muita partiossa olevia.
”Ei sinun tarvitse lähteä, jää toki”, Kastehelmi naukaisi ystävällisesti räpäyttäen ruskeita silmiään, josta huokui jonkinlainen ainainen lämpö, joka naaraalla oli tuttua. Hiukan Kastehelmi oli yllättynyt toisen liittyvän seuraansa, mutta tosin suurin osa klaanin kissoista oli kokoontumisessa. Ei yllätys tietenkään paha ollut vaan naaras oli enemmän kuin mielissään saadessa puhua jollekin kerran kokoontumiseen häntä ei oltu valittu vaihtamaan kieliä muiden klaanien kissojen kanssa.
”Olen voinut aika normaalisti eli hyvin, kuten aina”, soturitar totesi hyvillään laskien katsettani uudelleen myyrään, joka lepäsi jaloissani melkein syötynä sekä kallista päätäni toiseen suuntaan. Naaras hymähti itsekseen, mutta kohotti pian katsettaan takaisin toisen vihreiden silmien suunnalle.
”Entä miten sinä voit näinä päivinä? Myyrä on oikein hyvää, kiitos kysymästä. Voit kyllä tietenkin ottaa siitä, jos vain mieli tekee”, Kastehelmi naukaisi lempeästi räpäyttäen uudelleen silmiään hymyillen toisen suuntaan sekä hivenen tassullaan pukaten elotonta riistaa toista kohti, jos Hiekkapyörre siitä haluaisi ottaa.

HOPEAYÖ räpytteli hiukan hämmentyneenä Kuolonmarjan suuntaan sinertäviä silmiään naaraan kutsuessa klaanin koolle. Hopeayö heilautti lyhyttä häntäänsä puolelle toiselle ilmestyen kuitenkin aukiolle lähemmäs naarasta, joka alkoi jo jakaa tehtäviä sotureille sekä oppilaille, mukaan lukien Hopeayölle. Soturin hiukan jopa huolestuneen omainen katse kävi Karkauspolussa, Aurinkoviillossa, Haukkakatseessa sekä oppilaissa, joiden tarkoitus oli sotkea synkkäklaanin parantajanpesä, kun taas Hopeayön täytyisi tuhota pesiä ja hyökätä sotureiden kimppuun aiheuttaen heille haavoja, mutta pyrkien silti pysymään itse hengissä. Tuskin ketään nyt kuolisi, vaikka Hopeayö tiesi täysin, että tuskin synkkäklaanin soturit sitä välttäisivätkään, vaikka se voisi lisätä riitaa kahden klaanin välillä vielä enemmän.
Ennen kuin sinisilmäinen naaras ehti asiaa kunnolla miettimään ja pohtimaan sekä mahdollisesti suunnitella hyökkäyksensä niin, että ei itse kellekään mahdollista kuolemaa aiheuttaisi tai itse kuolisi, he olivat jo liikkeellä. Hopeayö juoksi muiden perässä väräyttäen korviaan Karkauspolun suunnitelman takia, mutta keskittyi silti pysymään liikkeessä Haukkakatseen tapaan. Kyllä naaras olisi uskollinen varjoklaanille ja aina pyrki olemaankin, mutta silti hänen mieltään puistatti aiheuttaa jollekin vakavia haavoja, joista ei lopulta edes tietäisi selviytyisikö kyseinen soturi. Ei Hopeayö haluaisi hoitaa ketään pois päivältä, ellei nyt täysin pakko olisi, ja silloinkin naaras joutuisi miettimään päätöstään niin kauan kuin vain mahdollista. Ei partion johtajaa varmaankaan haittaisi muutama ruumis, mutta Hopeayö mietti aina, kenen perheeltä oli jonkun riistänyt ja se soimasi naaraan omatuntoa.

Nimi: Masi

15.05.2018 22:36

//Roolauksia kaikille ja roolaukset aivan sekaisin keskenään, joten kannattaa selailla aikapaljonkin, että onko siun nimi mainittuna jossakin toisessakin kohtaan  //

---
//Wilma, Heli ja mikseivät muutkin //
---
KUOLONMARJA – VARJOKLAANI - SOTA
Ruoskatähti oli luonut naaraan vastuulle tehtävän aloittaa Synkkäklaanissa ongelmia, ja sen tehtävän naaras otti mielellään harteilleen. Naaras tiesi, ettei aikaa saisi tuhlata, ettei pieni partio varjoklaanilaisia jäisiä alakynteen, jos kaikki Synkkäklaanin kissat olisivat paikalla. Ehkä Ruoskatähti ajatteli olla ovela, mutta Kuolonmarja olisi voinut lyödä vetoa, että tämä oli samalla ansa heille. Jokiklaanin kanssa tapahtunut asia tulisi vielä kuplimaan heidän keskuuteensa ja Ruoskatähden haluama sota Synkkäklaanin kanssa voisi ajaa heitä vain ahtaammalle. Mutta Ruoskatähdellä varmasti oli jokin suunnitelma, mikä se ikinä olisikaan, naaras olisi mukana siinä. Kai kollilla edes hieman järkeä olisi päässä? Tuskin, mutta ehkä hiven?
Naaras asteli Varjoklaanin aukiolle, katsellen omissa oloissaan olevia kissoja mietteliäänä. Lopulta hän rääkäisi kissoille kutsun kuunnella itseään, ja niin omahyväinen kuin naaras voikin olla, se tuntui pitkästä aikaa taas niin mukavalta. Vain muutama kuu taaksepäin ja Kuolonmarja oli hoitanut Varjoklaanin varapäällikön tehtävät ja olisi varmasti edennyt pidemmällekin, ilman hänen ja Haukkatähden pentuja. Siitä naaras olisi vielä kauan katkera Ruoskatähdelle ja tuo varmasti tietäisi sen, mutta edes näinkin kunniakas tehtävä oli Kuolonmarjan mieleen. Toisaalta naaras ei estäisi Ruoskatähden hengen viemistä, jos joku niin haluaisi, koska naaras janosi tuon arvoa ja asemaa. Mutta Päivänsilmä olisi tiellä ja kolli oli ollut kaikille niin hyvä, ettei Kuolonmarja voisi ohittaa tätä mitenkään arvoasteikolla. Se olisi mahdotonta.
’’Varjoklaani! Kohtasimme Synkkäklaanin rajallamme, kuten aiemmin kuulit ilmoituksestani, he olivat tunkeutuneet maillemme ja siirtäneet rajaa lähemmäs meidän leiriämme. He väittivät jonkun meistä myös vieneen heiltä riistaa ja jättäneen riistan heidän puolellemme. Ruoskatähti haluaakin nyt kostaa Viekastähdelle hänen syytöksensä ja epäkypsän käytöksensä rajalla, hän haluaa, että me näytämme, että olemme vahvoja ja että Synkkäklaani saa kärsiä kaksinaamaisuudestaan! Meidän tehtävänämme on turmella heidän leirinsä ja ajaa heidät ahtaalle’’, naaraan kasvoilla kieri omahyväinen hymy, samalla kun Ruoskatähden lapsen lapset katselivat häntä ihmeissään. ’’Toivon mukaani sotureita, jotka ovat valmiita taistelemaan oikeutemme puolesta, valmiita osoittamaan, että me emme ole Synkkäklaanin pompoteltavissa!’’, naaras naukui päättäväisesti ja kissoja alkoi virnuillen kokoontua hänen luokseen.
’’Mukaani voivat tulla seuraavat kissat: Haukkakatse, Karkauspolku, Hopeayö ja Aurinkoviilto. Tarkoituksena olisi, että aiheutamme Synkkäklaanin sotureille pahoja vammoja, emme itsellemme. Sen lisäksi, jos voitte turmelkaa parantajienpesä, varastakaa yrttejä ja sotkekaa se’’, naaras naukui ja kääntyi katsomaan uteliaisiin oppilaisiin. ’’Oikeastaan voisin uskoa, että oppilaat pärjäävät siinä hyvin. Risatassu, Hallatassu ja Haamutassu, te keskitytte parantajienpesän sotkemiseen. Kun saatte sen valmiiksi, pidätte toisistanne huolta ja tulette yhdessä takaisin rajan ylitse Varjoklaaniin, te ette jää taistelemaan, se ei ole teidän tehtävänne’’, naaras naukaisi tiukasti ja Risatassun silmät hohtivat innostuksesta.
’’Aurinkoviilto, ole kaiken varalta lähellä heitä, ettei heille käy mitään. Taistellaan kissoja vastaan ryhmänä, turmellaan leiriä niin paljon kun voimme!’’, naaras viimeiseksi huusi, lähtien juosten johdattamaan ryhmää ulos leiristä.
’’Eikö se lampi sitten olisi hyvä turmella myös?’’, Karkauspolku pinkoi Kuolonmarjan vierelle kysyäkseen. Naaras vilkaisi yllättyneenä kollia.
’’Miten?’’, naaras kysyi hämillään ja Karkauspolku hymyili tälle salaperäisesti, samalla, kun he jatkoivat juoksemistaan kohti rajaa.

---
//Wilma //
---
HIEKKAPYÖRRE – MYRSKYKLAANI

Kolli oli katkera siitä, ettei hän ollut päässyt mukaan kokoontumiseen, mutta tavallaan se ei häntä haitannut. Se tuntui vain todella typerältä, että oppilaat oli otettu mukaan ja näiden höpötystä saisi sitten kuunnella taas seuraavan kuun. Eikä Hiekkapyörre välttämättä pääsisi ensi kuussakaan mukaan kokoontumiseen. Kolli huokaisi tylsistyneenä sotureidenpesän edustalla, kunnes huomasi Kastehelmen aterioimassa myyrää. (?)
Kolli ei ollut pitkään aikaan jutellut kenenkään kanssa, ja jokin kannusti kollia menemään puhumaan juuri Kastehelmelle. Tiedä sitten, olisiko se niin hyvä ajatus, mutta kolli päätti kuunnella kerrankin oman mielensä kehotusta keskustella kauniille kissalle, jonka tiesi vain partioista. Hiekkapyörre antoi askeliensa kantaa itsensä naaraan luokse ja hän istuutui tätä vastapäätä, kohtelias hymy kasvoillaan. Jos kolli oikein muisti, hän muisteli naaraan olevan jotakin sukua Vihertähdelle. Mutta miksiköhän tämä kaksikko ei ollut niin paljoa silti tekemisissä? Kolli työnsi ajatuksin pois päiväjärjestelyistä, koska saattoi verrata kaksikon suhdetta itseensä ja sisareensa Huurresydämeen, joka oli hyvin etäinen häntä kohtaan. Eivätkä hänen ja sisaren ajatusmaailmat enää olleet samanlaisia, kun he olivat kasvaneet erilleen.
’’Ajattelin tulla tervehtimään sinua, siitä on pitkä aika, kun olemme viimeksi vaihtaneet muutamaakaan sanaa. Sano vain niin voin mennä muuallekin’’, kolli hymyili kohteliaasti naaraalle. Ei hän nyt mikään tunkeilija halunnut olla. ’’Kuinka sinä olet muuten voinut, Kastehelmi? Onko maistuvaa myyrää?’’, kolli kysyi, tuntien pientä ylpeyttä siitä, että oli ollut mukana metsästyspartiossa ja löytänyt myyrän. Mutta päätti olla mainitsematta sitä, koska jos naaras sanoisi myyrän kamalaksi, se olisi todella nolostuttava tilanne.


--
// EE//
--

HOPEAKUU – LUMOUKSENKLAANI

Naaras katseli sydän onnellisuudesta palaen kahta pentuaan, vaikka olikin vihainen veljelleen ja isälleen heidän käytöksestään. Ei pentujen olisi pitänyt joutua heidän kahden kohteeksi ja Sudenulvonnan kiukuttelun näkemisen kohteeksi. Että kollit osasivat olla naurettavia. Naaras katseli hymyillen, kuinka Kultapiiskupentu pinkaisi pallon kimppuun ja hyväntuulinen kurina pääsi hänen kurkustaan. Hän kääntyi katsomaan yllättyneenä Minttupentuun, joka näytti sisarelleen mallia. Hopeakuun suupieli raottui hieman hämmästyksestä, kun naaras ilman suurempaa osaamista näytti osaavan saalistamisen.
Minttupennun pompun kantaessa aivan vierelle, mutta ohitse, naaraan kasvoille kaareutui lempeä hymy. Naaras rakasti molempia pentujaan ja oli ylpeä näistä, hän ei osaisi ikinä tuomita näitä, tapahtuisi mitä tahansa. Mutta Minttupennun vaistot ja taidot olivat lyöneet emon ällikällä. Minttupennun tullessa hänen tassujensa juureen, naaras nuolaisi lempeästi tämän päälakea ja käveli sitten pentujensa väliin, mennen vielä kerran saalistusasentoon.
’’Muistakaa, että tärkein voimanne lähtee jaloistanne. Laskekaa voimanne takajalkoihinne, kun ponnistatte hyppyyn, niin pääsette todella korkealle’’, naaras hymyili ja paineli maata takatassujensa alla. ’’Pitäkää häntänne alhaalla, mutta hieman irti maasta. Se auttaa teitä tasapainon ylläpitämiseen, mutta samalla ette onnistu pelästyttämään saalista karkuun, häntänne osuessa maassa oleviin lehtiin’’, pentujen emo jatkoi, nostaen hieman häntäänsä maasta.
’’Te olette jo taitavia, ja voin lyödä vetoa, että kun teistä tulee oppilaita, olette ehdottomasti parhaita sellaisia. Voin ylpeänä katsoa, kuinka te tuotte suurimmat ja mehevimmät saaliit Lumouksenklaaniin’’, Hopeakuu kehräsi Kultapiiskupennulle ja Minttupennulle. ’’Kuulkaas. Toinen teistä voisi asettua vaanimaan tätä sulkapalluraa, kun vieritän sen toiselle teistä. Saalis voi liikkua, eivät ne aina ole nukkumassa’’, naaras iski silmää ja heilautti vielä häntäänsä, sekä tassutteli takajaloillaan maata sen merkiksi, että kaksikko muistaisi hänen mainitsemansa asiat, ennen kuin asettui pesän toisen seinän luokse, sulkapallo suussaan, valmiina kierittämään sen toiselle pennuistaan, joka asettuisi toiselle puolelle pesää.

MYRSKYTASSU – MYRKKYKLAANI

Kolli heilautti kummastuneena korviaan, kuunnellessaan, että tämä oppilas tunsi Lovijuovan. Millainenkohan kissa se olisi, jos hän oli nähnyt kissasta unta. Eikä se ollut ensimmäinen kerta! Ne unet lumivyöryn alle jääneistä kissoista oli piinannut häntä jo liian kauan, ja hän oli menettää yöunensa sen takia. Liian monta kertaa.
’’Ai hän on isäsi’’, kolli henkäisi hämmentyneenä ja katseli naarasta, mielessään lisäten, että ei se sitten olisi ihme, miksi hän oli erehtynyt naarasta tämän isäksi. Tai siis kissaksi unestaan, koska naaras näytti tältä. Kuullessaan kahdesta kadonneesta veljestä, kolli oli entistäkin hämmentyneempi. Hän oli aikeissa mainita, että hänellä on veli nimeltä Haukkatassu, mutta ei ehtinyt kertoa sitä, eikä oikeastaan tiennyt, miksi olisi kertonutkaan. Olihan heillä emo, Valkovirta, ja tämä oli Myrkkyklaanissa. Joskus Myrskytassu oli miettinyt, että olisiko heidät löydetty jostakin, koska Laventelitassulle oli käynyt niin ja Haukkatassu oli suuttunut Valkovirralle, kun tämä oli ottanut Laventelitassunkin pentuna heidän perheeseensä. Ehkä Myrskytassu ja Haukkatassu olivat sellaisia myös? Otettuja löytöpentuja? Ajatus sai kollin sydämen väpättämään hermostuneisuudesta ja surusta.
’’Hiirenpapanat! Että entiset Salamaklaanin kissat ovat muuttuneet paljon’’, ventovieras kissa harppoi paikalla, kilpikonnasävyinen turkki tuuheana ja häntä vihaisesti nykien. Tammipolku istuutui kaksikon luokse ja huokaisi syvään, kunnes piristyi nopeasti huomatessaan Myrskytassun. Myrskytassu vilkaisi hieman hämmentyneenä Tammentassua ja sitten tätä naarasta, joka osoitti hännällään hetken Myrskytassua ja kääntyi katsomaan Tammentassun puoleen.
’’No mutta, täällähän tehdään jo perhetuttavuuksia vai? Oletkos sinä se Valkovirran toinen poika?’’, naaras töksäytti ja Myrskytassu vilkaisi epävarmana Tammentassua ja sitten tätä naaras kissaa, nyökäten hämmentyneenä. ’’Juttelinkin jo veljesi kanssa, hän on kovin kiinnostunut tulemaan takaisin kotiin’’, naaras hymyillen naukaisi ja Myrskytassu kurtisti kulmiaan.
’’Voi kyllä Lovijuova ja Hopeataivas ovat iloisia, kun pennut palaavat kotiin’’, naaras kehräsi ja hymyili Tammentassulle, sekä Myrskytassulle. ’’Orvokkisydämen veli ei kovinkaan innostunut ollut palaamaan takaisin, tiedä sitten miten tässä käy vielä’’, naaras huokaisi lapojaan kohauttaen. Myrskytassu päätteli, että Tammentassu tiesi mistä vanhempi naaras puhui, koska pelottava naaras puhui niin tuttavallisesti ja ystävällisesti, mutta Myrskytassu vilkuili hämillään vain kaksikkoa.
’’Taisin keskeyttää jotakin?’’, Tammipolku kysyi pian kurtistaen hymyillen kulmiaan.



HIIRENPOLKU – LUMOUKSENKLAANI
Parantajaoppilas nyökytteli Vuolastassulle, joka kertoi Leijonantähden kertovan tarkemmin klaanin kuulumisia. Hän heilautti pyöreitä korviaan hymyillen.
’’Täytyy sitten olla korvat höröllä, ettei se pääse menemään minulta ohitse. Kuinka koulutuksesi on edistynyt? Oletko pitänyt yrttienopettelusta vai onko se sinusta todella tylsää?’’, kolli kysyi hymyillen, vaikka itselleen muistutti, ettei itse ollut alun jälkeen pitänytkään sitä enää niin kiinnostavana. Hän oli kuitenkin ne oppinut hyvin ja saanut kiinnostuksensa takaisin, kun Aaveenvarjo oli komentanut häntä tuomaan jonkun yrtin ja kolli ei ollut halunnut mokata tuomisiaan.


---
//Wilma, Mymmeli & Heli //
----
LUMISUSI – TUULIKLAANI

Naaras heilautti tuuheaa häntäänsä, katsellessaan kahta Salamaklaanin kissaa. Hän oli hyvillään, että Kukkaiselo oli suostunut hänen kanssaan tulla puhumaan kahdella kissalle. Kissat tuoksuivat yhtälailla yrteiltä kuin monet muutkin parantajat ja vanhemman kissan esittäytyessä, naaras ei enää epäillytkään asian todenperää. Naaras painoi nopeasti kaksikon nimet mieleensä, Orvokkisydän ja Ruistassu.
Lumisusi ei tiennyt mitään Salamaklaanista tai näiden tavoista, joten hän pisti merkille, että ryhmä kissoja vaikutti täysin samalta kuin mikä tahansa klaani. Päätteet ja arvonimet, klaaninnimi ja parantajat klaaneissa. Valkea parantajaoppilas pelkäsi kuitenkin puhuvansa liikaa, joten yritti hetken punnita, mitä sanoisi kaksikolle, ettei Kukkaiselo suuttuisi hänelle.
’’Haluaisittekohan liittyä muidenkin parantajien seuraan? He jakavat siellä juuri vinkkejä yrteistä, sekä mistä ovat niitä löytäneet. Vaihtavat varmasti myös kuulumisia, mutta voisimme esitellä teidät heille ja heidät heille?’’, naaras kysyi ystävällisesti ja aidosti hymyillen. Naaras ihaili kaksikon turkkien kuvioita, sekä sen pituutta, mikä muistutti hänen omaansa hyvin paljon.


--
//Heli & Chabi //
--
SALAISUUDENPOLKU – TUULIKLAANI

Pitkät kynnet omaava naaras pinkaisi juoksemaan hädissään kohti leiriä, kun kuuli kissojen vihan täytteisiä huutoja. Hän painoi korvansa alas järkyttyneenä, kun näki tilanteen, kuinka kissoja revittiin ja kettuja myös. Hän saattoi nähdä, kuinka oppilaat kamppailivat toisen, hieman pienemmän ketun kimpussa. Nokitassu kierteli ketun jaloissa, häiriten sen tasapainoa ja onnistuen horjuttamaan sitä. Kun Tulitassu oli aiheuttanut vakavan vamman ketun tassuun, kolli oli pinttynyt haavaan kiinni, saaden ketun vikisemään kuin vastasyntynyt pentu. Salaisuudenpolun ajatuksissa loisti hämmennys oppilaiden urheudesta, ja hän vilkaisi nopeasti toisen ketun kimpussa olevia sotureita, joista hän erotti ainakin Myrskynraivon, Kohtalonkuiskauksen ja Kauristanssin. Kettu ulvoi ja yritti raapia parhaansa mukaan sotureita pois kimpustaan, samalla, kun osa kissoista seisoi puolustamassa pesiä. Salaisuudenpolku ei ollut mikään hyvä kamppailija, mutta hänen katseeseensa kiinnittyi Tulitassu, joka sai ikävän iskun. Naaras pinkaisi vauhtiin, estääkseen oppilasta syöksymättä uudelleen, etenkin kun heillä ei olisi parantajia auttamassa! Liiallinen verenhukka voisi tappaa oppilaan!
Oppilas irrottautui kuitenkin myöhemmin itse ketusta ja Salaisuudenpolku oli aikeissa taluttaa tämän parantajanpesään turvaan, mutta kettu piti katseensa Tulitassusta. Naaras yritti kiljua oppilaalle, että väistä, juokse, mutta hänen äänensä hukkui kissojen taisteluääniin. Kettu kiihdytti vauhtiaan kohti oppilasta ja Salaisuudenpolku ei tiennyt mitä muuta tekisi, kun yrittää ehtiä ketun edelle. Muut kissat huomasivat tilanteen ja kääntyivät estämään kettua, mutta se oli turhaa. Sillä oli kostonhimo, verenjano ja kohde, heikko ja tajuton karvapallo. Salaisuudenpolku onnistui heittäytymään juuri ajoissa ketun jalkojen välistä, kohti Tulitassua. Naaras heittäytyi oppilaan päälle, tuntien nopeasti ketun hampaat omassa niskassaan. Naaras rääkäisi säikähtäneenä, hampaiden upotessa hänen niskaansa kipeästi.
Aallonusva pinkaisi kohti kettua, auttaakseen Salaisuudenpolun vapaaksi toisen hampaista. Salaisuudenpolku saattoi kuitenkin nähdä heijastuksen Aallonusvan silmistä, kun tämä katsoi Salaisuudenpolun elottomaksi vetäytyvää kehoa ketun hampaissa, ennen kuin Salaisuudenpolun silmistä katosi näkö. Kipu oli riistävää ja polttavaa, ja naaras yritti vielä vinkua apua, mutta ketun viskoessa hänet kauas, hän tunsi, kuinka keuhkot tyhjenivät hänen pamahtaessa maahan.
--
Aallonusva katsoi järkyttyneenä Salaisuudenpolun elotonta ruumista, samalla, kun tuon suupielestä valui verta ja niska ui verestä. Kolli kiepsahti ympäri ja nappasi Tulitassun hampaisiinsa, viedäkseen tämän pian parantajanpesään suojaan. Kiitos Salaisuudenpolun oppilas olisi elossa, jos parantajat osaisivat auttaa häntä. Aallonusva laski Tulitassun petiin, mutta ei osannut tehdä oppilaan hyväksi mitään. Epätoivo oli lamauttaa kollin, samalla, kun hän työntyi ulos pesästä. Tuuliklaani voisi kohdata tuhonsa kahdesta ketusta, jos tähän ei saataisi pian kontrollia! Kolli pinkaisi taistelun ohitse hakemaan Salaisuudenpolun ruumista, viedäkseen naaraan myös parantajanpesään. Ehkä, ehkä naaras eläisi vielä. Ehkä se oli toive ajattelua, mutta Aallonusva ei kestänyt myöntää itselleen, että oli liian hidas auttaakseen naarasta.

--
//Chabi //
--
GAARA – LUOPIO
Punertava kolli, rumien arpiensa kanssa kuunteli pienen naaraan sanoja. Antoi sanojen tanssia hänen mielessään ja jotenkin hänelle tuli tunne, että sinne minne hän päätyisi naaraan kanssa, olisi koti. Siellä jossain olisi koti, ja siellä jossain olisi oltava tämä pieni, liian viisas naaras. Gaaran mielessä pieni lintu raakkui hänelle nauruaan. Miksi Gaara arvosti tai oli kiinnostunut jostakin, mikä ei ollut hänen? Mikä ylipäätänsä sai tuon korkean, pitkäkoipisen ja lihaksikkaan kollin tekemään päätöksiään? Se sama lintu muistutti, että ennen se oli kissojen viha ja pelko. Oikeudentassu isku. Jokainen tulisi kärsimään, mutta Gaara pudisti sen mielestään. Miksi se lintu raakkui aiemmin, ettei Gaara saanut siitä iskua, vain koska toimi oikein? Mikä olisi oikein?
Jostakin mielen sopukoista palasi hänen isänsä muotokuva mieleen, kuinka kolli hoki hänelle, että hän uskoi kollista tulevan vielä sankari. Sankari, jota ei olisi metsässä ennen nähty. Kolli huomasi tuhahtavansa itsekseen. Jos hän joskus oli halunnut sellainen olla, hän oli tainnut eksyä siltä polulta. Kissojen silmissä pitäisi loistaa kunnioitus, ei pelko. Mutta pelkohan oli yksi osa kunnioitusta?
’’Suremalla ei saa mitään takaisin’’, kolli vastasi hieman tönkösti naaraalle, kun tämä mainitsi Korpinkyyneleen suremisen. Tunteitako kolli osasi tulkita ja ajatella? Sitä Kuu yritti hänelle sanoa? Oliko hän tunteeton paskiainen aikaisemmin? Gaara kuunteli naarasta hämillään, mutta kuuliaisesti. Gaara päätti olla mainitsematta, että häneen hukkunut katkeruus käskisi kollia jo aiemmin lähtemään, jos hän joutuisi nöyristelemään Kuun edessä. Mistä se katkeruus oli tullut, sitä kolli ei osannut sanoa. Se oli tullut niin kaukaa menneisyydestä, että oli helpompaa kulkea tätä polkua ja seurata sitä viimeiseen asti. Toimia uudella ja samalla tavalla. Kuu olisi hänen vierellään ja Kuu auttaisi. Kuu ei saisi lähteä. Keskustelun kääntyessä nuoriin kissoihin, Gaaran lapsiin, joiden nimet muisti, mutta ominaistuoksun lisäksi, ulkonäkö oli kadonnut hänen mielestään.
’’On. On vaikeaa kohdata jotakin sellaista, joka on elossa, koska minun uskotaan kuolleen. Miten kohdata sellaista, joka on kasvanut ja voimistunut, joka päivä päivältä muistuttaa sinua. Kun tapaat sellaisen, näet itsesi ja olet sanaton. Miten kohdata sellainen, joka vihaa sinua niin paljon, ettet voi edes kertoa olevasi heidän isänsä? ’’, Gaara lähes kuiski sanansa. Hän oli niin katkera itselleen. Hän vain oli epäröinyt myöntää itselleen sitä. Koska Gaaran mieleen oli uskostettu, ettei hänessä olisi vikaa. Gaara oli oikeus, joka piinasi niin kauan, että se toteutuisi. Hän oli väärinymmärretty paholainen, joka nähtiin Jumalana, joka janosi vain itselleen kaikkea ja kaiken. Ympäristön kulkiessa heidän mukanaan, Gaara saattoi nähdä, kuinka puut alkoivat hävitä. Kukkulat, mäet ja tasankomaiset maat muodostuivat heidän eteensä. Nummiksi niitä kutsuttiin. Se oli niin tutunoloinen, mutta Gaara oli varma, ettei olisi koskaan astunutkaan tänne. Raivokynsi. Tämä kasvoton naaras hänen mielessään, palasi hänen mieleensä ja hän tiesi tehneensä täällä jotakin, mikä liittyisi siskoon. Mutta miksi? Gaarahan oli ollut vain kissa muiden joukossa. Kissa toisella puolella metsää.
Tuuliklaanin nimi kuulosti vieraalta Gaaran suussa, se ei kuulostanut kodilta. Mutta tämä polku, jota hän ja Kuu olivat kulkeneet tänne asti.. Siellä jossain, mihin he pysähtyisivät koti olisi. Kuun kysyessä, jäisikö hän klaaniin, kolli katsahti hieman yllättyneenä naaraan sinisiin silmiin. Olisiko hänen jäämisensä Kuulle tärkeää? Kolli kääntyi katsomaan nummia, jatkaen matkaansa hieman mietteliäänä. Mitä muuta metsässä voisi olla, mikä olisi tärkeämpää kuin Kuu?
’’Jos osaisin pelätä, kertoisin pelkääväni, että lupaan jotakin, mitä en voi pitää. Mutta jos minulla on mahdollisuus jäädä luoksesi, en epäile jäädä’’, kolli sai lausuttua ja luotua pienen hymyn Kuulle. Hymy tuntui vieraalta, mutta Kuun silmät auttoivat häntä tekemään sen ystävällisesti. Niin outoa kuin se olikin. ’’Sinun on muistettava, kuten minunkin, että olen Tuuliklaanin kissoille valhe. Olen petturi, vihollinen ja tapettava uhri. Tiedän sen, koska sinäkin tiedät sen. Jos en valehtele itsestäni, en voi jäädä luoksesi, vaikka lupaan yrittää sitä’’. Naaraan mainitessa Kalansilmä-nimen, kolli puhkesi nauramaan. Se sai hänen olonsa tuntumaan vapaalta, nuorelta ja viattomalta. Se ei ollut omahyväistä naurua. Se ei ollut hyytävän kylmää, julmaa ja pahaenteistä. Se oli naurua, joka ei raakkunut, eikä rohissut. Nuoren ääni, joka nautti olostaan. Kolli yskähti lopuksi hieman hämmentyneenä, mutta virnuilu ei kadonnut hänen kasvoiltaan.
Kolli raotti suutaan maistellakseen ilmaa. Ymmärtääkseen sen tutun ja omituisenhajun vaikutuksen, joka leijui nummilla. Kuun haju muistutti sitä. Kuu tosiaan oli täältä. Mutta mistä Gaara sen oli muistanut? ehkä Gaara oli tulossa hulluksi, mutta hän tiesi asioita, joiden alkuperää ei osannut tiedostaa. Mutta jokin pysäyttymätön veti kollia puoleensa, kun hän kulki ilmeisesti rajan ylitse vahvasta hajusta päätellen. Hän haistoi verta. Hän todella haistoi sen. Hän raotti varovaisesti uudelleen suutaan maistellakseen ilmaa ja hän vilkaisi Kuuta hämillään, ja mietti vielä hetken naaraan elettä, ennen kuin he olivat lähteneet. Naaras ei selviäisi uhasta loukkaantuneen jalkansa kanssa ja jokin omituinen valtasi Gaaran jälleen. Hän ei halunnut naaraan menevän rikki, ja se oli todella omituista. Hän halusi kääriä tämän pienen olennon sammalien pehmoisuuteen ja pitää kääröä itseään lähellä. Niin outoa kuin se olikin, mutta sammaleet olivat pehmeitä. Miksi Gaara alkoikaan miettiä sammalia? Kolli käänsi hölmistyneen ajatuksensa pois ja katseli kohti leiriä, josta kohosi voimakas verenhaju. Kauhun ulvaisu lopulta rikkoi Gaaran, Veritähden, Kalasilmän, kuka hän sitten olikin, ajatukset ja hän oli jämähtänyt hämmennyksestä paikalleen. Mitä hän odotti?
Tämän klaanin leirin suuaukon lähellä, hän näki valkeanhännänpään ja kuuli kissojen huutoa. Avunhuutoa, kauhua, vihaa ja se jokin sai kollin veren kihisemään suonissa. Se oli niin vahva adrenaliini piikki, että hänen hengityksensä kiihtyi ja etutassut alkoivat täristä. Siinä oli jotakin, mitä hän oli kaivannut.
’’Klaanisi taitaa tarvita tänään apua, Kuutähti’’, kolli huomasi sanovansa vilkaisten lähes koiramaisesti odottaen kehotusta tehdä jotakin asialle. Verenhaju oli niin voimakas ja hänen sinivalkeat kiiluivat valkeina innokkaasti adrenaliinin seurauksena.

----
//Heli //
----
TUSKATÄHTI – JOKIKLAANI
Kilpikonnakuvioinen päällikkö mulkoili pitkään Ruoskatähteä, jonka arpisen kasvon hän olisi voinut raastaa uuteen uskoon. Lopulta pieni kolli sai Valkeatähdeltä hännän heilautuksen kuonolleen, jolloin hän havahtui takaisin kuuntelemaan Vihertähteä ja yritti vetää kasvoilleen ystävällisen hymyn. Sen rauhallisen ja ymmärtäväisen, joka hänellä aina oli naamionaan, mutta nyt se oli vaikeaa. Miksi hänen tyttärensä ansaitsi kuolla, ilman, että Varjoklaani sai mitään vaurioita, menetyksiä tai armoa? Hän ei todellakaan jättäisi asiaa tähän. Ja hän olisi valmis avaamaan asian kokoontumisessa, hän todellakin haluaisi nähdä Ruoskatähden ilmeen, kun Tuskatähti vihdoinkin ’uskaltaisi’ puhua. Hänet oli nyt suututettu liian pahasti. Ja tällä kertaa hän ei nyörtyisi muiden silmien alla.
’’Onnittelen Päivätassun puolesta’’, Tuskatähti kuuli Veriruusun kuiskaavan Vihertähdelle, hymyillen iloisesti. ’’Ehkä voisin tervehtiä häntä kokoontumisen jälkeen? Ainiin ja onnittelut myös muutenkin perheellenne’’, Veriruusu jatkoi kehräystä ja Tuskatähden sydäntä riipaisi. Hänestä tuntui pahalta kuulla, kuinka iloisia muut klaanit olisivat, koska heidän oma perheensä kukostaisi samalla. Mutta entä Tuskatähden perhe? Pihkaraita oli kadonnut, kuten myös hänen kaksi muuta pentuaan. Siitä ei ollut kauan, kun varapäällikkö oli saanut vakavan sairauden, ja sitten vielä Surukyyneleen kuoleman. Tuskatähdellä ei ollut enää mitään muuta perheestään jäljellä kuin Tulikuu ja se tuntui todella pahalta. Kollin hampaiden välistä karkasi raskas huokaus ja hän kääntyi katsomaan kauempana olevaa Loimusydäntä. Ainakin hänellä olisi maailman rakkain ystävä vierellään, mutta nyt hän kaipasi niin paljon, ettei ollut edes muistanut kertoa Loimusydämelle, kuinka tärkeä naaras olisi hänelle. Ja että Kuolonmarja ja Myrkkysydän, hänen sisaruksensa? Mitenköhän kaksikko nykyään voi? Liiallinen mietiskely teki kollille huononolon ja hän sulki silmänsä vetääkseen henkeä, jotta sai tasattua ajatuksensa.
’’Kiitos Vihertähti, hyvä kuulla, että teillä voidaan hyvin’’, kolli onnistui hymyilemään, vaikka silmät paistoivat syvää ja pohjatonta surua, joka loisti kuin aurinko kirkkaalta taivaalta. Onneksi illasta oli tulossa hieman lämpimämpi.
’’Jokiklaanissa’’, kolli huokaisi hiljaa ja korjasi hieman asentoaan, miettien, mitä oikeastaan kertoisi. Hän tunsi Valkeatähden huolestuneen katseen niskassaan ja Ruoskatähden ilkikurisen virnuilun polttavan itseään. ’’Tundrankuiske ja Arpisilmä tarkistivat joen, ja Jokiklaanille näyttäisi tulevan kalojen täytteinen onni tälle hiirenkorvalle. Viimeksi kärsimme myrkyistä ja saastuneesta vedestä, mutta ainakin Jokiklaanin mailla se on hyvää ja puhdasta’’, kolli aloitti hymyillen, saaden Jäätähdeltä tyytyväistä mutinaa.
’’Nuoret oppilaamme ovat pian soturi-iän saavuttaneita ja he ovat kehittyneet paljon. Minulla on kuitenkin myös huonoja uutisia’’, kolli aloitti hieman empivästi, tietäen, miten muotoilisi asiansa. Hän tunsi kissojen odottavan poltteen, koska hänen vaienneesta äänestään jokainen saattoi arvata, että jotakin oli tapahtunut. Ja se vasta kissoja kiinnostaisi. ’’Tiedän, että tämä ei ole paras paikka kertoa murheista tai ongelmista, koska muut käyttävät tilaisuutensa hyväksi. Eikä tämä ole paras paikka aloittaa toistensa syyttelyä, koska se lisää vain vihaa ja sodanhimoa metsään, ja sitä meistä ei kukaan halua. Mutta tyttäreni, Jokiklaanin soturi Surukyynel menehtyi rajakahakassa’’, kollin ääni hieman särkyi lopuksi, mutta hän onnistui pitämään itsensä kurissa. Salaa hän oli hyvillään siitä, ettei kukaan päästänyt ääntäkään.
’’Jokiklaanin kissat joutuivat Varjoklaanin kissojen kanssa rajakahakkaan, enkä tiedä tarkalleen mitä siinä tapahtui. Myönnän. Minun soturini ylitti rajan jahdatessaan oravaa, mutta hän on saanut siitä rangaistuksensa, mutta se mitä minä en ymmärrä. On se, että miksi Varjoklaani tappaa osittain viattoman kissan? Eikö rajakahakat ratkaista puolustamalla, eikä muita surmaamalla? Onko se oikein Tähtiklaanin nimessä? Ja ei. En puhu tästä vain siksi, että kyseessä on minun tyttäreni. Jokainen klaanissa on minulle kuin oma tyttäreni tai poikani, koska rakastan heistä jokaista, vähintään yhtä paljon kuin he voivat vihata minua. Kyse ei ole siitä, kuka on kuollut, kyse on siitä, mikä ajaa kissan toimimaan niin alhaisella tavalla, että on valmis surmaamaan rajakahakassa nuoren soturin? Joka yritti tehdä oikein ja hakea riistavarkaan takaisin maillemme’’, Tuskatähti lopulta puhkesi puhumaan suoraan ajatuksiaan ja kuuli jossakin järkyttyneen hengähdyksen, kun hän painotti Surukyyneleen kuolemaa.
’’Viholliset ovat vihollisia, ja me olemme sotureita’’, Ruoskatähden murahdus kuului Tuskatähden takaa ja se sai kollin niskakarvat kohoamaan kiukustuneena. ’’Tiedän, että soturini toimi väärin, kun tyttäresi syöksyi rajan ylitse auttamaan toista soturiasi. Hän on saanut siitä rangaistuksen ja minä katson tämän onnettomuutena, mutta isoisiemme oppienmukaisesti annoin rangaistuksen’’, Varjoklaanin päällikkö jatkoi, mutta se ei rauhoittanut Tuskatähteä. Hänen häntänsä heilui vihaisena puolelta toiselle.
’’Olette anteeksiantamattomia. Enkä nää mitään syytä sanoissasi, miksi en hakisi oikeuttani klaanilleni. Rangaistus on pieni hinta soturimme hengestä. Ymmärrätkö, että olet vastuussa siitä, että soturisi on tappanut toisen klaanin kissan?’’, Tuskatähti puhui matalalla sävyllä, mutta Ruoskatähti puuskahtaen heilautti vain pitkää häntäänsä.
’’Sodassakin kuolee kissoja, luuletko, että silloin rankaisen kissoja siitä, kuka on tappanut ja kenet, jos se on meidän eduksemme?’’, musta kolli lähes sylkäisi sanansa Tuskatähden kasvoille.
’’Se ei ollut sotaa! Se oli rajan ylitys, jolloin tunkeilija karkotetaan!’’, Tuskatähti huusi vihaisena takaisin, saaden kissojen keskuudessa levottomuuden leviämään. ’’Minä en paina tätä villaisella Ruoskatähti! Odotan vain innolla, kuinka sinä nauttisit siitä, jos sinun poikasi kokisi saman kohtalon kuin minun tyttäreni! Sinulle vain oman sukusi ja perheesi asiat ovat tärkeitä, etkä edes näe klaanitovereitasi tärkeinä itsellesi!’’, kilpikonnakuvioinen kolli sihisi, Ruoskatähti siristi silmiään Tuskatähdelle.
’’Otan osaa tyttäresi kuolemaan, ajattelin mainita, että toivottavasti Surukyynel saa levätä rauhassa. Mutta mitähän Tähtiklaani ajattelee sinusta, kun julistat sodan Varjoklaania vastaan ja vielä Surukyyneleen takia?’’, Tuskatähti jäi sanattomana tuijottamaan Varjoklaanin päällikön suupielessä kiiluvaa hymyä, kun tämä kääntyi puhumaan kissoille. Tuskatähti tunsi itsensä avuttomaksi, mutta Valkeatähti asteli hänen luokseen ja kiskaisi tämän mukanaan syrjemmälle, puun oksiston alle puhumaan. Tuskatähti ei kuullut puoliakaan, mitä Ruoskatähden isoveli yritti hänelle puhua, sillä ainoastaan Ruoskatähden sanat kaikuivat hänen mielessään.
--
’’Varjoklaani kukoistaa. Kostosydämen ja Aurinkoviillon pennut ovat aloittaneet polkunsa kohti soturiutta kuun aikana. Joukkoihimme ovat myös saapuneet heimokissoja, jotka toivoivat minun tuovan viestin heidän puolesta’’, Ruoskatähti puhui rauhallisesti, vilkaisten arvioivasti Tuskatähteä ja Valkeatähteä. Etenkin Valkeatähteä, jonka eteen Ruoskatähti oli ängennyt puhumaan. Typerä kaksikko, tuollaiset ystävykset kun saisi pois metsästä.
’’Heimokissoja on kohdannut tuho. Liekehtivän uskollisuuden heimo kärsii vakavista sairauksista ja alueensa menettämisestä, joten heimoa ei enää ole. Verisen putouksen heimon kissat menettivät kotinsa veden tulviessa, ja nyt molemmat heimot ovat tehneet valintojaan siitä, yrittävätkö he jatkaa elämäänsä klaanien parissa vai aloittaa sen muualla. Toivon, että olette heille myötämielisiä, sillä he auttoivat meitä suuressa sodassa Veritähteä vastaan. En yritä sanoa, että me olisimme heille mitään velkaa, haluan vain muistuttaa, että he ovat jokaisen klaanin puolella’’, kolli naukui nyökäten sitten kevyesti, puheensa päätteeksi. Synkkämyrsky mittaili Ruoskatähteä mietteliäänä, samalla kun mietti, menisikö itse puhumaan ennen Valkeatähteä vai odottaisiko hän valkean kollin puhetta.
’’Oletko sattunut tapaamaan heimokissaa, jonka nimi on Sirius?’’, Synkkämyrsky naukaisi, saaden Ruoskatähdeltä yllättyneen vilkaisun. Mutta musta kolli joutui pudistamaan harmistuneelle Yöklaanin päällikölle päätään. Mistä hän tietäisi, kuka joku ihme Sirius olisi? Ruoskatähti kuitenkin huomasi, kuinka asia selvästi alkoi vaivata Yöklaanin päällikkö, kun tämän hännänpää nyki ja silmät loistivat huolestuneina.
’’Luulisi sinun olevan kiinnostuneempi veljestäsi, Itachista’’, Ruoskatähti kohautti taas lapojaan ja kiipesi tuota ylemmälle oksalle. Synkkämyrsky huokaisi itsekseen.
’’Olen enemmän huolissani pikkuveljestäni’’, kolli mutisi itsekseen ja kiersi häntänsä vierelleen mietteliäästi korvaansa heilauttaen.



-----------------------
//Heli & Mymmeli //
-----------------------

ORAVANTASSU – YÖKLAANI

Kurtistin hieman kulmiani, kun tämä Havutassu kiersi matkakysymyksen, mutta päätin olla puuttumatta siihen. Ehkä me kuulisimme myöhemmin puulla olevalta suurelta kollilta, mitä oli tapahtunut ja keitä he olisivat. Heilautin häntääni pienesti tassujeni päältä, katsellen Havutassun perässä kohti päälliköitä, kun tämä mietti koska he aloittaisivat. Lopulta Vihertähti oli aloittanutkin jo puhumisen ja Tuskatähti asteli jatkaakseen, päälliköt näyttivät olevan jo pitkästyneitä odottamisesta. Mikäköhän Ruskaklaanilla, Synkkäklaanilla ja Varjoklaanilla oli kestänyt? Sen minäkin haluaisin kuulla.
’’Kotkatassu ansaitsee pian soturinimensä, varmasti heti, kun aamu sarastaa. Hän on oppinut jo paljon ja on todella taitava ollakseen enää oppilas’’, hymyilen hyvälle ystävälleni, Kotkatassulle, puhuessani hänestä Pähkinätassulle ja Havutassulle. ’’Kuten myös hänen loput sisaruksensa yhteisestä pentueesta’’, virnistän pienesti. Olihan meillä yhteinen emo ja yhteinen isä, mutta olin nuorempi kuin Kotkatassu ja minua vanhemmat sisarukset. Ja jos joku kysyi, kutsuin usein Kotkatassua minun parhaaksi ystäväkseni kuin isosiskokseni.
’’Minä taas olen alkutaipaleilla, vaikka mestarini onkin kehunut minua aikuismaisemmaksi kuin muita sisaruksiani’’, röyhistän innoissani rintaani, väräyttäen iloisesti viiksiäni. Pähkinätassu hymyili minulle huvittuneena, ja hieman hämmentyneenä katsoin, kuinka hän pörhisti pitkän turkkinsa samalla tavalla ja koin itseni hiirenkokoiseksi, päästäen hieman huvittuneen kurinan karkaamaan kurkustani. ’’Minusta Pölykasa olisi ollut sinulle osuva nimi’’, kehrään Pähkinätassulle, joka nyrpistää ’muka’ loukkaantuneena nenäänsä.
’’Älä lähde tuolle linjalle Käpyvaras’’, hän hykertää vastauksen, viitaten oravien herkkuihin ja nimeeni. Hymyilen hänelle, ja katsahdan sitten Kotkatassusta Havutassuun.


-------------------
// Mymmeli //
-------------------
KORPINSULKA – SYNKKÄKLAANI

Katselin vielä hetken Hehkutonvaloa, joka vaikutti vaipuneen omiin ajatuksiinsa, samalla kun päälliköt aloittivat kokoontumista. Päätin olla enempää häiritsemättä häntä, jotenkin minulle oli tullut tunne, että parantaja kaipasi omaa aikaansa, jotta saisi puitua ajatuksiaan. Nuoraisin vielä rintakehääni mietteliäänä, kunnes huomasin uuden parantajaoppilaan olevan kauempana muista parantajista. Lähdin askeltamaan kohti tätä Myrkkyklaanilta tuoksuvaa yrttikissaa, heilauttaen tälle häntääni, mietteliäs pilke kasvoillani. Ehkä minun pitäisi nyt yrittää olla kohtelias tälle uudelle oppilaalle? Se ei tosiaan kuulunut vahvuuksiini, mutta toisaalta ajatellen, ehkä kymmenien kuiden kuluttua, minä ja tämä oppilas olisimme parantajia ja voisimme tarvita klaaneissamme toistemme apua. Tiedä, vaikka hän löytäisi reviiriltään jotain yrttejä, joita minun klaanini sairaat kissat voisivat tarvita?
’’Hyvää iltaa’’, aloitin, vetäen kasvoilleni hieman teennäisen, mutta kohteliaan hymyn. Tämä ystävällisyys ei tosiaan ollut vahvuuteni. ’’Olen Korpinsulka, Synkkäklaanin parantajaoppilas. Tuoksut yrteiltä, mutta en ole vielä ennen nähnyt sinua. Kuka sinä olet?’’, sain nau’utta kohteliaasti, istuutuen tätä kissaa vastapäätä. Huomasin katselevani hänen laventelinsävyisiä silmiä hyvin pitkään, kunnes annoin katseeni kulkea hänen harmaan turkkinsa raidoissa.



----
//Chabille //
----

VARISSILMÄ - MYRSKYKLAANI

Tuuli viilensi kollin turkkia hiljaisella aukiolla, samalla kun Mustakuu istui vapaudenhajuisena hänen vieressään. Vain muutama kuu oli kissojen ikänä, ja Varissilmän oloa se helpotti. Hän oli liian isällinen lähes kaikille kissoille, kuten Vihertähdelle, kun oli puhunut tämän kanssa enemmän, kuten Varjokuiskeen pojalle Valkeakuiskeelle, ennen kuin nuorukainen oli menehtynyt. Kissat eivät siksi pitäneet Varissilmästä. Hän oli huolissaan enemmän muista kuin itsestään. Mutta Varissilmällä ei ollut mitään ympäriltään menetettävänä. Hän oli täällä. Ajatusten palatessa Mustakuuhun, hän sai varmuuden, että myös Mustakuu oli täällä. Niin oudolta kuin se kuulostikin. Kaikesta huolimatta, he kaksi olisivat täällä.
’’Vapaus ei ole aitoa, jos sen voi määritellä’’, Varissilmä vastasi rauhallisesti, kääntäen kasvonsa Mustakuun puoleen. Niin kuin Täplällä oli ollut tapana kuvastaa kollia syksynä. Kuolleiden kukkien näyttämönä, sellaisena, joita Täplä oli nähnyt kaksijalkojen pihoissa, kun syksy yllätti risut ja teki niistä lähes kuolleita. Täplä oli kevät. Nuori ilo ja onni, joka pursusi siitä naaraasta ja sai tarttumaan sen ilon kaikkiin muihinkin. Mutta Mustakuu oli myös syksy. varissilmä katseli kollin tassuja mietteliäänä. Mustakuu oli täynnä ajatuksia ja niihin olisi mahdotonta päästä, millaistahan siellä mahtaisi olla? Olikohan Mustakuun ja Varissilmän välillä liian korkeat suojamuurit, ettei toinen pääsisi koskemaan heidän ajatuksiinsa? Ehkä Mustakuu halusi vain nöyryyttää Varissilmää? Ei, sitä kolli ei uskonut. Hän oli liian hyvä ajattelemaan muista niin. Miksi kukaan ensinkään vaivautua nöyryyttämään häntä, kun siitä nyt kukaan mitään hyötyisi?
’’Sinä olet ihan hyvä soturi. Ja minä olen ihan kunnollinen’’, Varissilmä kohautti lapojaan mietteilleen. Ehkä Mustakuu ymmärtäisi ironian. ’’Sellaisena meidät ainakin nähdään, vain koska kukaan ei tiedä meistä sen enempää’’, hän jatkoi, jotta toinen ymmärtäisi sen viiksen verran paremmin. Varissilmä oli kulkenut Täplän kanssa, jättänyt kaiken klaanielämästään, jotta sai olla Täplän kanssa. Oliko se kunnollista? Oliko se soturilain mukaista? Mustakuu ei paljoa poikennut Varissilmästä, vapaa kolli, joka vaelsi ennen minne päätyikin. Siitä huolimatta, Mustakuu vastaisi monia muita kissoja täällä. Eikö kolli olisi silloin ihan hyvä soturi?
Pian hän huomasi kuitenkin palaavansa vapauteen.
’’Vapaus voi olla mitä vain, jota muut eivät voi määritellä sinua varten. Joskus kissakaan ei voi määritellä sitä edes itselleen. Vapaus voi olla yksinäisyys, tila ajatella, tila puhua tai hetki, jolloin saa juosta metsässä ilman vastuuta. Vapaus on mahdotonta, jos sen yrittää määritellä. Se on teeskenneltyä, jos määrittelet sen’’, Varissilmä naukui, kiertäen häntänsä ympärilleen. ’’Koin olevani vapaa, kun sain mennä ja tehdä kuten haluan. Mutta onko vapaus onnellisuutta? Siihen en osaa sanoa, koska olin vapaana onneton, kunnes löysin jotakin, mikä ei antanut minun olla vapaa ja onnellinen samaan aikaan’’, Varissilmä hymyillen kääntyi katsomaan Mustakuuta.
’’Älä siis määrittele sitä. Koska yksi sana ei riitä kertomaan sinulle mitä se on. Tekosi määrittävät, voitko tuntea olevasi vapaa ja se mitä siltä odotat’’. Sen sanottuaan, hän antoi katseensa lipua taivaalle ja antaa sen harhautua pehmeiden puiden latvoihin, joita pieni kissa ei meinannut erottaa suurten oksien alta.

Nimi: Varjo

12.05.2018 18:39
ORVOKKISYDÄN heilautteli häntäänsä tyynen vienosti puolelta toiselle silmäillen suurta aukiota ja kissoja, jotka olivat asettuneet heidän ympärilleen. Ei naaras ollut erityisemmin paikkaa ajatellutkaan tai kuvitellutkaan, millainen se voisi olla, mutta silti kaikki näytti aivan erilaiselta kuin hän olisi edes voinut kuvitella. Naaras silmäili kuinka muiden klaanien soturit sekä oppilaat vaihtoivat kuulumisia toistensa kanssa tunnistamatta kuitenkaan kuin vain muut salamaklaanilaiset, jonka takia hänkin oli jäänyt aikalailla paikalleen hiukan syrjempään omaan oppilaansa Ruistassun seuraan, vaikka varmasti olisi tilaisuus tutustua muihin. Ei Orvokkisydän ujo ollut, mutta sosiaalisuus ei ollut myöskään kaikista arkipäiväisin asia punertava turkkisen parantajan elämässä. Parantajana hän oli oppinut jäämään varjoon, mutta auttamaan tarvittaessa ja jakamaan neuvojansa, joita toivoi vain oikeaksi tukalassakin tilanteessa.
Naaraan korvat heilahtivat ensimmäisen puhujan suuntaan, mutta lopulta hänen harhaileva katse pysähtyi naaraaseen ja ilmeisesti toisen oppilaaseen, Kukkaiseloon ja Lumisuteen. Hän tunnisti yrttien tuoksun kaksikon turkillaan, joka sai keveän hymyn nousemaan kasvoille. Olisi varmasti hyvä aloittaa tutustuminen ja perille pääsy kaltaisistaan parantajista, jotka varmasti parhaiten ymmärtäisivät heitä.
”Olen Orvokkisydän, Salamaklaanin parantaja”, naukaisin rauhallisesti luoden nopean lämpimän silmäyksen Ruistassuun.

Nimi: heli-fairy

12.05.2018 17:22
TULITASSU istui leirissä rauhallisesti katse kohti tumman sinistä Hopeahäntää, sekä tummia sateisia pilviä. Hän ei päässyt kokoontumiseen siskojensa mukana, mutta kyllä hän voisi silti ajatella olevansa siellä. Kokoontumiset vaikuttivat aina niin mukavilta; suuri määrä kissoja, jokaisen klaanin läsnäolo sekä Tähtiklaani ja täysikuu! Aika täydellistä. Oranssin vaalea naaras makoili leirin keskustassa vatsa kohti valkeana loistavaa kuuta. Pienet sadepisarat kutittelivat hänen vatsaansa, mutta pian jokin muukin sai naaraan huomion. Ensin jonkun kiljahdus. Sitten maan suuri töminä, sitten lisää kiljaisua. Kohtalonkuiskaus juoksi leirin sisäänkäynnille ja naaras vain näki tuon pörhistyneen hännän ennen tämän huutoa.
Tulitassu pinkaisi tassuilleen ja katseli nopeasti ympärilleen varmistaen kissojen olinpaikkoja, ennen kuin kaksi vihaisesti murisevaa kettua syöksyi leiriin. Oppilas vinkaisi pelästyneenä sekä vihaisena, mutta ensin syöksyi pois louskuvien leukojen alta, ennen kuin hyökkäsi toisen ketun selkään kiinni. Onnea oli, ettei klaanissa ollut pentuja tai kuningattaria, tai liian nuoria oppilaita. Toinen ketuista ryntäsi kohti kissaryhmää vihaisesti haukkuen ja toisella oli tarpeeksi huolehdittavaa äkäisessä Tulitassussa. Naaras kynsi ja puri tuon selkää kaikkien voimiensa kautta. Hän hyppi ylös ja alas tuon selkää, näykkien tämän jalkoja sekä naurahdellen tuon kömpelöille liikkeille. Naaras oli itsekin kasvamassa suuremmaksi, joten hän ei ollut enää ketterin notkea pentu, vaan melkein jo soturin kokoinen. Kettu hyppi ympyrää yrittäessään saada pientä pirulaista irti turkiltaan. Tulitassu ei pystynyt keskittymään kissoihin ympärillään vaan yritti vain mahdollisimman paljon pitää ketun huomion itsessään.
Uliseva vihulainen älisi kivusta, sekä yritti samalla näykkiä parhaansa mukaan tulen valkeaa naarasta kimpussaan. Kettu melkein jo nappasi naaraan hännän, mutta hän onnistui väistämään juuri ajoissa, välttäen häntänsä katkaisun. Naaras loikki nopeasti kauemmas ketusta saaden tuon pysähtymään paikoilleen jääden tuijottamaan pirulaista edessään. Tulitassu hengitti raskaasti ja yritti tasata hengitystään parhaansa mukaan, mutta hymyili kivulle ja tuskalle, jota oli aiheuttanut ketulle. Tassuja särki, muttei tässä kohtaa pidä luovuttaa. Hän naurahti ketulle murahtaen vielä vihaisesti, sitten loikaten tätä kohti. Kettu haukkui vihaisesti kyljistään samalla valuen verijälkiä. Se loikkasi kohti naaras ja yritti huitoa tätä käpälillään, Tulitassu kuitenkin syöksyi sivuun ja loikkasi tuon vatsan alle, puraisten kettua ikävästi. Se nopeasti reagoi kipuun ja puraisi naarasta jalasta heittäen tuon sivuun. Oppilas huudahti kivusta tuntiessaan ketun hampaiden pureutuvan lihaansa, mutta kieri nopeasti tassuilleen tutkaillen sitten klaanilaisiaan nopeasti. Jalkaa särki, muttei tätä taistelua hävittäisi. Kettu oli onneksi pienempi kuin toinen, muttei se vielä ainakaan kaatunut hänen kynsiensä alle, kuten toinen kettu joutui muutaman kissan kohteeksi. Naaras naurahti ja katsahti takaisin kettuun. Olisi aika viimeistellä se. Hän näki, miten sen toinen jalka tärisi, se valui verta, samoin kuin ketun koko selkä, sekä muutama naarmu naamassakin. Ehkä sitä pitäisi puraista häntään ja peittää tuo valkoinen hännänpää. Naaras heilautti omaa valkeaa hännänpäätään ja vihaisesti ulvahtaen syöksyi ketun kimppuun. Hän väisti tuon ikävän käpälän, syöksyi kohti naamaa ja puraisi ketun toisen korvasta palasen, heittäytyen sitten tuon selkään. Syviä pitkiä haavoja kynsien pitkin sen selkää sai ketun ulvomaan suuremmin vihasta ja yrittäen karistaa oppilasta niskastaan, tuo heittäytyi maahan ja pyöri ympäri toivoen karistavansa loisen turkiltaan. Tulitassu syöksyi pois liiskaavan massan alta ja syöksyi tätä päin uudestaan. Kettu oli kuitenkin kynnet vastassa. Naaras loikki kettua kohti valmiina iskemään tuota silmiin. Hän väisti toisen käpälän, mutta tällä kertaa kettu oli nokkelampi liikkeissään. Se heilautti toisen tassunsa kohti oppilas ja koukkasi vielä nopeasti naaraan edestä, kynnet repien naaraan kasvoja. Tulitassu huusi, huusi vihasta ja kivusta, huusi häviöstä. Kettu heitti naaraan ilmaan huitaisten vielä toisella tassullaan oppilaan muualle, naarmuttaen tuon lapaakin. Tulitassu kieri pitkin tomuista maata valuttaen verta ympärilleen. Kettu naurahti paikallaan lipoen huuliaan samalla kun nuoleskeli veristä lihaista tassuaan. Se oli repinyt naaraalta palan kasvoja kostaakseen kaiken mitä tuo oli hänelle juuri aiheuttanut.
Tulitassu hengitti hyvin raskaasti. Hän haukkoi henkeään yrittäen päästä samalla käpälilleen. Verta vain valui maahan hänen tassujensa eteen, samalla kun takajalkaa sekä lapaa koski. Hän vilkaisi kohti kettua, nähden tuon toisella silmällään selvästi, toisella läpi verisen hunnun. Hänen vihansa sykki voimakkaasti rinnassa, hän jopa tunsi vihan murinana kurkussaan. Naaras nousi tassuilleen, paljasti kyntensä, sekä vihaisesti ulvoen ryntäsi hieman huterasti kohti kettua. Se oli keskittynyt jo johonkin toiseen kissaan ja näin naaras pääsi yllättämään takaa, loikaten tuon selkään ja lavoilta kohti päätä. Hän repi sen korvia, sen silmiä, kulmia, viikset sen suupieliltä. Kettu ulisi, huusi, riuhtoi itseään ja toivoi pääsevänsä irti. Tulitassu huusi samalla mitalla, muttei luovuttanut. Veri vieläkin valuinen hänen poskiltaan ketun naamalle, mutta sehän vain nosti naaraan taistelutahtoa. Kettua purtiin jalkoihin, revittiin hännästä ja pieksettiin vatsaan. Se alkoi antaa periksi. Oranssi vihulainen ei enää nähnyt toisella silmällään mitään. Se ei pystynyt pistämään käpälillään vastaan eikä millään vastustamaan kissoja kimpussaan. Tulitassua alkoi heikottaa, hän ei enää saanut kunnolla henkeä. Sen voima alkoi hiipua käpälistä, tuli sammua silmissä. Oranssi naaras hyppäsi ketun selästä pois, horjui muutaman askelen kauemmas, ennen kuin kaatui parantajien pesän edustalle raskaasti hengittäen, sulkien silmänsä ja hukkuen sitten tyhjyyteen.


VIHERTÄHTI katseli paikalle astelevia kissoja hieman ihmeissään. Ei hänen elinaikanaan monikaan klaani ollut myöhässä, tai edes jättänyt kokoontumista väliin. Ehkä heillä oli riitoja tai muita estoja, joiden takia sattuivat tulemaan myöhässä. Musta kolli katseli taakseen korkeammalla istuvaa suurta vuorileijonaa, joka tapitti häntä eniten tuuhea häntä puunoksalta roikkuen. Vihersilmä veti viileää yöilmaa keuhkonsa täyteen, nousten sitten seisomaan aloittaakseen kokoontumisen. Hän nyökäytti päätään kiitollisesti hymyillen Valkeatähdelle ja katseli vielä, miten suurempi Synkkäklaanin päällikkö kiipesi alimmaisille oksille, hieman korviaan luimistellen.
”Kokoontuminen vihdoin alkakoon. Täysikuu meitä tänäkin yönä suojelee ja pyyhkii suurimmat pilvet pois taivaalta, jotta kaikki klaanit voivat rauhassa aselevossa asettua kuuntelemaan toisiaan. Toivotan jokaisen kissan tervetulleeksi täysikuun kokoontumiseen!” Vihertähti aloitti kuuluvasti naukuen ja hymyillen kissamerellä, joka pian alkoi ottaa paikkaansa ja istuutua kuuntelemaan päälliköitä, jotka vihdoin aloittaisivat. Mustan kollin katse hetkisen vaelsi suurissa pitkäturkkisissa kissoissa, joiden olemassaolo selvästi erottui muista. Tuo kuitenkin räpäytti silmiään ja jatkoi:
”Myrskyklaani on saapunut kokoontumiseen hyvin mielin. Klaanissamme on kaikki hyvin, emmekä ole joutuneet sairastamaan mitään hiirenkorvan tuomia sairauksia. Olemme saaneet myös tuoreita sotureita, sekä oppilaita. Kaksi uutta soturiamme ovat Huurresydän sekä Hiekkapyörre, klaani on todella kiitollinen uusista nuorista sotureista. Sekä oppilaidemme pesää täydentää Kuolonlaulun ja Tulikolibrin pentujen lisäksi nyt minun ja Liekkimarjan terveet pennut, Huurretassu, Kipinäntassu sekä Tarutassu. Päivätassusta tuli Taivaanlinnun oppilas, ja olemme onnellisia, että parantajan uraa myös jatketaan tulevaisuudessa”, päällikkö naukui rauhallisesti hetkisen kunnioittaen jokaisen kissan uutta nimeä, ja pian Myrskyklaanin joukosta kantautui hurraavat onnittelut jokaiselle. Päällikkö hymyillen katseli kissoja ja nyökäytti päätään, heilauttaen myös samalla häntäänsä hiljaisuuden merkiksi.
”Toivomme, että hiirenkorvasta tulee meille kaikille suotuisa ja saamme kaikki osamme riistasta sekä suodusta onnesta. Klaanimme voi erittäin hyvin, jatkukoon se niin pitkään. Toivottavasti muutkin klaanit voivat hyvin. Tuskatähti, olkaanne hyvä, teidän vuoronne”, Vihertähti naukui vielä hymyillen ja peruutti sitten takaisin paikalleen, jonne istuutui alas käärien häntänsä käpäliensä suojaksi. Onneksi puun suojassa oli hieman kuivempaa, mutta ilmassa silti kosteus kasteli jokaisen turkkia. Musta kolli nyökäytti vielä päätään Tuskatähdelle, joka vuorostaan voisi kertoa Jokiklaanin uutiset.


Nimi: Mymmeli

12.05.2018 16:38
Ruistassu–Salamaklaani

"Hei", tervehdin kohteliaasti, vilkaisten kuitenkin kysyvästi Orvokkisydämeen. En tiennyt, saisinko puhua noille vieraille kissoille. He olivat joka tapauksessa parantajia, jos heidän sanaansa olisi luottaminen, enkä keksinyt, miksi joku väittäisi turhaa olevansa parantaja. "Olen Ruistassu. Mukava tavata." Hännänpääni vääntelehti hiukan, mutta pakotin sen pysymään paikallaan. Mitä minun kuuluisi sanoa noille parantajille?

Havutassu–Salamaklaani

"Niin sinutkin", vastasin hiukan tönkösti Kotkatassulle. Suhtauduin näihin kissoihin varauksellisesti, mutta yritin pitää ilmeeni tyynenä. "No, olemme me nyt jonkin verran koulutusta saaneet. Entä te, kuinka vanhoja olette?" Kiersin tarkoituksella maininnan pitkästä matkasta. Kolibrintähti saisi päättää, mitä matkastamme kerrottaisiin, jos siitä edes kerrottaisiin.
"Milloinkohan päälliköt aloittavat puhumisen?" mietin ääneen.

Laventelitassu–Myrkkyklaani

Istuin innoissani kissameren keskellä.
*Miten monta kissaa täällä oikein on?* ihmettelin mielessäni. Mietin, kenen kanssa voisin puhua. Lähistöllä näin joitain oppilaita, joista kaksi oli todella suurikokoisia ja tuuheaturkkisia. Päätin, etten häiritsisi heitä, vaan etsisin muuta juttuseuraa. Katselin ympärilleni miettiväisenä, mutten uskaltautunut puhumaan kenellekään.

//Nää on ollu täällä öö about viikon valmiina mut en oo vaan julkassu D:

Lukekaas nämä tarinankirjoitus ja roolipelaus ohjeet, ja tarinat kirjoitetaan myös tänne!

 

 

♦ Kun kirjoitatte tarinoita, muistakaa lukea toisen kissan hakemukset, jotta osaatte kertoa paremmin, minkälainen toinen hamo on, minkälaiseen tapaan hän vastaa, sähiseekö hän joka toisella lausauksellaan vai onko hän iloinen hymyilevä kisuli. Voitte myös kuvailla häntä täten paremmin, kun tiedätte, miltä kissa näyttää, miten hän katsoo sinun kissaasi jne. Jos tarinoissanne tulee tilanteita, joissa paha kissa onkin ykskaks täydellisyyden perikuva, kiltti, pehmotassu, tarinoita ei hyväksytä. Ne poistetaan tai skipataan silloin yli! ♦

 

♦ Roolipelatessanne, ette voi kertoa, miten toisen kissa vastaa oman kissanne kysymykseen, mutta tarinoissa voitte! ♦

 

♦ Kun kirjoitatte, puheet ''näiden väliin'' tai - viivan jälkeen. Kun kissanne ajattelevat *ajatus näiden* tai >>näiden väliin<<. ♦

 

♦ Muistakaa ottaa oikeinkirjoitus huomioon, mutta muistakaa pitää hauskaa ja hyvä ilmapiiri yllä! ♦

 

♦ Jos sinulle tulee toiselle roolijalle jotakin kysyttävää laittakaa asianne //näiden väliin//, mutta joss tahdotte sopia jotakin nopeasti, avatkaa sivusta chatti tai kirjoittakaa vieraskirjaan. ♦

 

©2018 Soturin sydän - suntuubi.com