Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tähtiklaanin ennustukset : (Jos parantajat eivät ole käyneet Kuulammella kuulemassa ennustusta, he kuulevat sen unissaan)

 

Myrskyklaani: ''On tärkeää, että kaksi pitävät yhtä, saavuttaakseen yhteisen päämääränsä ja luomalla yhteisen tulevaisuuden puhtaalle klaanille'' -Liekkitähti -

Jokiklaani: ''Kaikki kaunis tulee katoamaan, sekä vaikka rakkaimpanne vietäisiin pois, teidän on katsottava eteenpäin ja kohdattava kadotukset uudelleen ymmärtääksenne tulevaisuutenne'' -Taivaanliekki -

Tuuliklaani: ''Tuli, joka roihuaa keskellänne, kuivattaa maanne ja puhdistaa mielenne epävarmuudelta, teidän on uskottava häntä, vaikka menettäisitte paljon'' -Synkkämyrsky-

Varjoklaani: ''Viimeinen hengenveto lähestyy, teidän on varottava kissaa, johon uskotte voivanne eniten luottaa, sillä hän aiheuttaa veden’’ - Näätämarja -

Yöklaani: ''Yksi kolmeksi muuttui, mutta teidän on opittava antamaan menneet anteeksi ja yhdistettävä voimanne yhteistä pahaa vastaan'' - Yölintu -

Myrkkyklaani: '' Elollisen ja kuolleen välit jäävät entisiksi, kun todellisuus raukeaa ja on uuden toivon aika astua eteen, vaikka se vaatisi sydämen särkemisen '' - Haavepuro -

Synkkäklaani: Lämpimän tullen jäät sulavat ja taivas vyöryttää suruaan, teidän luoksenne saapuu silloin pimeyden kissa, joka ottaa yhdeksän kuuta kestäneen kissan mukaansa’-Punavirta-

Lumouksenklaani: ''Katsokaa menneisyyteen ja verratkaa tulevaan, sillä varjoissa värjääntynyt pahuus toistaa menneisyyden uudelleen, ettekä silloin voi juosta veritulvaa karkuun'' -Yönkyyhky -

Ruskaklaani: ''On hyväksyttävä vääryys ja kuunneltava sitä, joka peittää lialla salaisuutensa, sillä vain hän voi tarjota tulevaisuutenne metsässä'' -Korpinkyynel -

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: heli-fairy

08.07.2017 22:03
KUKKAISELO tunnusteli kuningattaren vatsaa ja tarkasteli tämän tilaa koko ajan. Supistukset ravistelivat toisen hien hiostamaa turkkia ja naaras näki toisen tuskan. Aina samanlaista. Pennut syntyivät yksitellen, kukin onneksi lopulta vinkaisten. Valkea naaras nosti lisää sammalia pesän reunaan ja siirsi pentuja varovasti lähemmäs emoaan. Tuon korvat värähti toisen huutaessa, kun vielä viimeinen pienokaiken pullahti ulos. Parantaja nosti hymyn kasvoilleen ja nuoli rauhoittavasti vielä Ruskatulen kylkeä. Pian tuon keho rauhoittui ja parantaja huokaisten otti askelen taaksepäin. Hän siirsi kepin pois ja antoi vetistä sammalta lähemmäs tuota. Kaikki onneksi sujui hyvin. Vihersilmä veti itse hetken henkeä, kunnes katseli pentuja. Hän nuuhki heitä hieman lähempää vain todetakseen, että kaikki oli kunnossa. Vielä tällä hetkellä.
"Hienosti meni. Ei ollut ongelmia, eihän? Ei ole mitään kipuja enään?" naaras naukaisi ja katsahti toiseen hymyillen. Taas yhdet pienokaiset saatettu maailmaan.


KETTUPISARA silmäili hieman päätään kallistaen pentuja. Aamunkajon pyöreä vatsa näytti hieman hölmöltä jo syntyneiden pentujen rinnalla, mutta pian katras olisi vieläkin isompi. Tuo sai kollin viikset värähtämään samalla, kun hän katsahti naaraaseen. Aamunkajo näytti hyvin kauniilta, vaikka pesässä olikin hämärtävät oltavat. Kolli laski katsettaan pentuihin, jotka hiljalleen alkoivat käpertyä naaraan vatsaa vasten. Ehkä he aistivat pennut vielä Aamunkajon vatsassa. Punaruskea kolli nosti katsettaan kohti Aamunkajoa ja nousi hiljakseen ylös. Tuo asteli toisen rinnalle pedin juurelle ja istuutui siihen. Hiljainen kehräys kohosi tuon kurkusta, kun hän kosketti nenällään toisen päälakea.
"Ja olen vain sinun", hän naukui lempeällä ja pehmeällä äänellä. Kolli suoristi häntänsä naaraan selän taakse suojelevasti. Hymy tuon huulilla ei laskisi hetkeen, se ei laskiki koskaan, kun kolli vain saisi olla naaraan kanssa. Kettupisara avasi silmänsä ja katseli pörröisiä pentuja naaraan rinnalla. Miltähän heidän pentunsa näyttäisivät...


TUULISYDÄN maisteli ympäristöään samalla, kun juoksi siskonsa rinnalla kohti kiviä ja vuoristoa. Lumouksenklaanin alueen tunnisti hyvinkin. Vihersilmä silmäili ympäristöään koko ajan tarkkana. Hän väräytti viiksiään hieman epävarmana. Ehkä tämä ei olisikaan niin hyvä ajatus.. Kolli kiri muutamalla askeleella pikkusisarensa kiinni, kunnes lopulta joutui hidastamaan. Lumouksenklaanin raja tuoksui selvästi heidän edessään. Kolli heilautti valkeaa hännänpäätään ja katsahti siskoonsa. Pehmeät askeleet kuullessaan kolli kohotti katseensa eteen. Punaoranssi naaras asteli heitä kohden. Hetken Tuulisydämen toista tutkittua, hän ei näyttänyt kovin klaanilaiselta, mutta ei hän voinut tuomita. Kuka joskus halusikin omaa aikaansa. Hän hieman raotti suutaan puhuakseen tuolle jotain, mutta tuon sanat saivat kollin täysin sanattomaksi. Ei tämä voinut olla lumouksenklaanin kissa... Hän luimisti korviaan hieman ja katsahti siskoonsa. Ei hän kuullut kuin sisaren terävät sanat ja näki tuon sitten juoksevan toista kohden. 'Ei näin...' kolli laski hieman päätään ja katsoi siskoaan katuva pilke silmäkulmassaan. Hän onnistui osumaan toiseen, mutta tulikin pian kiviä heitellen takaisin hänen rinnalleen, rajan ulkopuolelle. Tuo sulki hetkeksi silmänsä ja rauhoitti mielensä.
"Sisarena varmaan sai tarpeekseen, sinäkin voit rauhoittua..", tuo murahti hiljakseen ja heilautti hännänpäätään. "Olemme vain matkalla Lumouksenklaaniin, emme halunnut mitään välikohtausta väliin", kolli murahti uudelleen.
"Emme tiedä kuka sinä olet, mutta me olemme vain matkalla ohitsesi. Jos se ei sinua haittaa, jatkaisimme matkaamme enemmittä vammoitta", kolli kohotti päätään ja katsoi päättäväisesti toista suoraan silmiin. Toki hän voisi jatkaa puhumista vaikka koko päivän. Kunhan ei sisko saisi enempiä vammoja. Ei tuon turkki näyttänyt kuin tomuiselta, mutta ei hän halunnut nähdä punertavia haavoja sen lävitse.


SATIINISYDÄN yritti pitää kuningattaresta huolta samalla kun Kuolonlaulu kiskoi heitä kohti leiriä.
"Olemme pian perillä... Ei enää kauaa, jaksat kyllä. Leirissä sinua autetaan enemmän", soturitar yritti rauhoitella toista. TULIKOLIBRI pihisi oksan välistä ja yritti pitää hengityksensä tasaisena. Kuitenkin ajoittaiset supistukset ravistelivat tuon kehoa. Ei hän jaksaisi enää kauaa. Kaikki tuntui niin hitaalta, matka leiriin kesti kuin kokonaisen kuunkierron. Kuitenkin ajatus Kuolonlaulusta ja pennuista lämmitti hänen mieltään samalla.
VIHERLOIMU katseli hieman häkeltyneenä Valkeakuisketta, mutta vilkaistuaan Toivontähteen hän vain nyökäytti päätään. Ei hän ollut kauheasti leiriin ehtinyt tutustua, mutta muisti että klaanivanhinten pesän takana leirin reunamilla oli vanha puu, jossa mahtoi kasvaa sammalta. Toivottavasti se ei olisi kovin märkää. Sadetta ei tosin ollut päiviin. Musta kolli juoksi Valkeakuiskeen ohitse ja jarrutti puunrungolle. Hän tunki käpälänsä sen onttoon runkoon ja veti mitä sai kynsillään kiinni. Muutaman tupon sammalta. Se auttaisi ainakin hetkeksi. Ehkä siellä olisi peti valmiina, jota vain pitäisi pehmittää. Kolli asetti muutaman tupon tummaa sammalta vierelleen ja keräsi sen lopulta kekoon.
"Jos löydät vielä muuta, vie se toki pentutarhaan", Viherloimu naukaisi Valkeakuiskeelle ja otti sammalet ja juoksi pesälle.


SÄDEKATSE luimisti korvansa ja katsahti muualle. Hän katseli puun juurta vihan loimutessa sisällään. Tunne olisi kuin tulen liekki vedessä. Ympärillä kaikki tukahdutti, mutta mitään saanut vapaaksi. Kaikki oli mennyt niin päin honkia kuin vain pystyi kuvittelemaan. Hän heilautti hännänpäätään ja lopulta yritti rauhoitella itseään. Mitä hyötyä siitä oli vain raivota kaikelle. Naaras sulki hetkeksi silmänsä, mutta hämmentyneenä katsahti pian Pakkasnauruun, joka seisoi hänen vierelleen. Tuon paksuhko häntä toisen suulla sai naaraan luimistamaan korviaan ja rypistämään kulmiaan. Mitä hän nyt taas halusi? Naaras katseli hetken toista turhautuneena, kunnes kolli taas jatkoi uusilla sanoilla. Ensimmäinen tunne jonka hän erotti oli syvä hämmennys. Tuon kulmat kurtistuivat entisestään, entistä kysyvämmiksi. Sanat hetken kaikuivat naaraan mielessä. Mistä kolli muka tuollaisen asian tiesi?! Soturitar heilautti hännänpäätään turhautuneena. Hän huijasi, eikö niin... Sädekatse henkäisi raitista ilmaa keuhkoihinsa ja hieman kohotti päätään, kallistaen sitä sivulle. Hän hetken katseli Pakkasnaurua epävarmana, mutta avasi lopulta suunsa.
"Mistä sinä, isäni tiedät?" tuo murahti hiljaa ja katseli toista vieläkin epäuskoisena. Ei hän ollut koskaan kuullut isästään. Varmaan Taivaanliekki oli ainut joka hänetkin tiesi. Tai hän oli vain unohtanut koko asian. Turkoosisilmät vilkkuivat tunnetiloja. Hämmennys, suru, viha, epäuskottavuus... Mikä hänen piti nyt valita. Kolli oli kuulemma lähempänä kuin hän voisi kuvitella. Ei kai hänen isänsä ollut Myrkkyklaanista? Soturitar käänsi katseensa hetkeksi toiseen suuntaan ja selvitti ajatuksiaan. Kaikki oli taas käynyt niin nopeasti. Naaras oli vihainen itselleen, Pakkasnaurulle, Tähtiklaanille kaikille. Ehkä hän ja Pakkasnauru pian voisivat taas olla yhtä läheisiä. Hän huokaisi syvään ja heilautti hännänpäätään melkein maanpintaa vasten. Naaraan ryhti lysähti, kun hän katsahti takaisin kohti Pakkasnaurua. Katsekontaktia hän ei saanut aikaiseksi, joten tyytyi katselemaan tuon tasaisesti kohoavaa rintaa.
"Anteeksi...", naaras naukaisi hiljaa ja huokaisi sulkien silmänsä. "Ei olisi pitänyt purkaa kaikkea sinuun", hän lopulta totesi. "Jos vain olet niin kiltti, haluaisin todella tavata isäni...", Sädekatse lopulta sai nostettua katseensa kollin jäisiin silmiin. Ehkä hän voisi myös puhua Jäätähdelle Pakkasnaurusta. Kolli todella oli tehnyt kaikkensa saavuttaaksen emonsa suosion, ja täällä silti makasi poissa kaikesta. Ehkä he saisivat sovinnon tehtyä... Ehkä kaikki olisi joskus vielä niin, kuin ne olivat ennenkin.

Nimi: Masi

05.07.2017 15:36
RUSKATULI nyökkäsi tälle parantajalle, vaikka hän oli itse hermostunut ja kaikkien sanoista huolimatta epävarma. Kuinka hän olikaan päätynyt tähän tilanteeseen ja missä Auringonsirpale oli? Hän olisi halunnut inttää ja anella Valkealummetta tuomaan hänen kumppaninsa hänen vierelleen, mutta toisaalta, hän varmasit myös pärjäisi ilman tätä.
Naaras nappasi kepin hampaidensa väliin, sillä supistukset väräyttelivät hänen turkkiaan ja hän alkoi puuskuttamaan entistäkin enemmän. Tuska ja onnellisuus saivat hänet välillä parahtamaan,välillä lähes huutamaan, mutta keppi hampaiden suussa sai sen kuulostamaan yninältä. Naaras etsi mukavaa asentoa jatkuvasti ja venytteli epämukavasti käpäliään.
Eikö tämä koskaan loppuisi? Pian naaras tunsi, kuinka keppi hänen hampaissaan alkoi rasahdella, kun ensimmäinen pentu syntyi maailmaan. Tämän pohjaväri oli valkea ja tällä oli mustia täpliä ympäri kehoa. Se oli hiljainen, mutta se heilutteli etukäpäliään ja ynähti hiljaa. Ruskatulen silmistä valahti kyyneleet, kun hän ymmärsi, että tämä pieni pentu, olisi hänen omansa. Hänen oma rakas poikansa, hänen ja Auringonsirpaleen esikoinen.
Eikä mennyt kauaa sen jälkeen, kun vaaleahkon oranssi naaras pentu syntyi. Tämä vikisi ja oli äänekkäämpi kuin veljensä, mutta rauhottui nopeasti, kun Ruskatuli laski kepin suustaan ja alkoi nyppiä kalvoa tämän ympäriltä irti ja pestä tätä karhealla kielellään. Tytär oli aivan isänsä näköinen. Kaksi. Kaksi pentua. Samassa uusi supistus teki tuloaan ja naaras päästi rääkäyksen hampaidensa välistä, sillä keppi oli vain vähän matkan päässä, mutta hän ei halunnut sitä enää suuhunsa. Hän tiesi jo mitä tehdä ja miten toimia.
Pieni pentu syntyi, pieni valkea naaras pentu, nuorimmainen ja Ruskatuli nappasi tämänkin luokseen alkaen sukia karhealla kielellään.


AAMUNKAJON oli myönnettävä itselleen, että hän oli väsynyt, mutta samalla myös yllättynyt kollin huolehtimisesta ja isällisistä kyvyistä. Tuo komea kolli, hänen oma kumppaninsa, hänen tulevien pentujensa isä oli hänelle nyt kaikki mitä naaras voisi ikinä toivoa.
Hän asteli hiljaisena pentujen taakse olevalle pedille ja käpertyi pienelle kerälle, mutta siten, että pennut voisivat möyriä hänen luokseen juomaan maitoa tai lepäämään. Hymy kuitenkin ei kadonnut hänen kasvoiltaan missään kohtaan ja hän vain ihasteli kumppaninsa hahmoa.
’’Kiitos, kiitos. Onneksi olet minun, olet minulle kaikki mitä voin ikinä tarvita tai pyytää’’, naaras naukaisi ja henkäisi onnellisena. ’’Toivon, että Kylmätassu ottaa hänet oppilaakseen’’, naaras naukaisi, mutta mietti myös hiljaisena mielessään, ettei Kylmätassu voisi ennen ottaa oppilasta itselleen kuin Pilvikaste luopuisi paikastaan.


SAVURUUSUN askeleet upposivat pehmeän maan jälkeen teräviin kiviin, joita ropoisella maaperällä tuntui olevan paljon. Pienet kivet vaihtuivat korkeisiin vuoriin ja naaraan askel rytmi alkoi kiihtyä innostuksesta, kun Lumouksenklaanin kissojen haju alkoi kohota hänen nenäänsä. Pian hän kuitenkin pysähtyi, kun hän alkoi mittailla selvää rajaa. Ulkomaailman ja klaanin elämän välillä. Hän vilkaisi Tuulisydämeen mietteliäänä, sillä ei ollut varma pitäisikö heidän vain rynnistää leiriin.
Samassa punaoranssin turkin omaava naaras kissa asteli poispäin Lumouksenklaanin mailta ja tuo kohotti katseensa näitä kohden hämmästyneenä, mutta tuon silmät olivat oranssit, eikä niistä voinut lukea tunnereaktioita. Tuo pyyhkäisi hännällään suupieltään ja lähti askeltamaan kaksikkoa kohden. Tämän kasvot olivat pehmeät, kauniit, sekä pyöreät. Tämän häntä heilahti tuuheana tuon vierelle, ja kasvoille kohosi huvittunut virnistys.
’’No mitä te siinä tuijotatte? Kuollakko haluatte?’’, naaraan ääni särähti Savuruusun korvissa ja tuo päästi murahduksen kurkustaan. Savuruusun odotukset Lumouksenklaanista tuntui murenevan tuon naaraan pilkkaavasta ja sarkastisesta äänestä.
’’Ei, emme me. Sinä saat mennä ensin’’, Savuruusu ärähti ja enempää miettimättä, syöksähti kohti tätä punertavaa naaras kissaa, joka päästi yllättyneen naurahduksen hampaidensa välistä. Savuruusun ällistykseksi, kissa tuntui tanssivan nopeilla liikkeillään hänen ympärillään. Savuruusun tuntui olevan mahdotonta paikantaa tätä väistelevää ja nauravaa naaras kissaa.
’’No katso nyt mitä teit, tulit ylitse rajan senkin pentu. Et haise klaanikissalta, ja olettasin sinun tulevan kauempaa, sillä turkissasi on veden, kaatuneiden puiden ja ohran hajua’’, naaras naurahti ja Savuruusu murahti haluamatta vastata ja onnistui iskemään käpälällään nopeaa naarasta poskelle, mutta ei tarpeeksi kovaa, jotta siihen olisi tullut kunnon haavaa. Savuruusu pian sai tuntea takajalat kasvoillaan, kun tämä punertava ketunnaamainen naaras potkaisi häntä takajaloillaan kipeästi rintakehälle ja Savuruusu lensi selälleen, maata hioten takaisin veljensä vierelle Lumouksenklaanin reviirin ulkopuolelle.
Savuruusu kampesi itsensä ylös ja kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Hän ei halunnut näyttää tälle sarkastiselle kettunaamalle kaikkea mitä osasi, mutta nyt hän halusi antaa Tuulisydämelle tilaisuuden puhua. Hän oli vakuuttunut tämän kissan taidoista, ja halusi nyt tuon kissan tavoin saada kuulla, mitä sanottavaa Tuulisydämellä olisi heidän tulostaan tänne.


VALKEAKUISKE mittaili hetken ällistyneenä ja Kuolonlaulu katseli kollia takaisin huolestuneilla, mutta itsevarmoilla silmillään. Valkeakuiske heilautti häntäänsä ja päätti, että hänen olisi etsittävä pian Viherloimu ja Toivontähti, sillä parantajaa hän ei ollut nähnyt vielä hetki sitten.
Leiriin juostessaan kolli hahmotti nopeasti Toivontähden ja Viherloimun aukiolta, kun nämä keskustelivat jotakin kahdestaan. ’’Toivontähti!’’, nuori soturi puuskutti ja Varissilmä kohotti uteliaana päätään veljen poikaansa kohti, kun näki tuon silmissä hämmennyksen.
’’Kuolonlaulu on tuomassa oksien päällä Satiinisydämen kanssa klaaniimme naarasta, joka synnyttää tuota pikaa. En oikeastaan tiedä muuta, mutta ajattelin, että ilmottaminen asiasta voisi olla hyväksi, etenkin jos parantaja on jossakin täällä..’’, Valkeakuiske puuskutti ja Toivontähden silmät hohtivat innostuneina, mutta huolestuneina.
’’Taivaanlintua ei ole vielä näkynyt, mutta voimme järjestää hänelle pedin pentutarhaalle. Kuningattaret! Joukkoonne saapuu pian naaras, joka synnyttää pian. Parantajaa ei ole paikalla, mutta te voitte parhaanne mukaan auttaa häntä’’, Toivontähti naukui ja Verisestä vedestä näkijä lähti askeltamaan uteliaana tuota kohden.
’’Ehkä minustakin voisi olla hyötyä? Ailakkipolku ei kuitenkaan ole vielä synnyttänyt, ja viimeiset pennut ovat Yönkäärmeen pennut’’, valkea naaras naukaisi ja Toivontähti nyökkäsi.
’’Käy hakemassa kaikki tarvitsemasi parantajanpesästä, Valkeakuiske ja Viherloimu, juoskaa te hakemaan jotakin sammalia tai muita, jotka sopivat nopeasti pehmeäksi pediksi’’, päällikkö naukaisi kaksikolle ja kiitti nyökkäyksellä Valkeakuisketta, että tämä oli tullut ilmoittamaan asiasta.

PAKKASNAURU päästi pitkän sihahduksen hampaidensa välistä, kun naaras päästi tunteenpurkauksiaan häneen. Hän tuhahti tuon puhuessa, kuinka hyvin hänen perheensä asiat olisivat.
’’Niinkö, minunko perheeni on sitten täydellinen? kun saan olla perheeni kanssa täällä? Minulla on vain emoni, joka otti suosioonsa sinut. Minä olin ainoa pennuista, joka tuli emon luokse, mutta silti kumppanini saa emoni huomion kuin emoni oma poika’’, kolli ärähti vihaisena ja pyöritteli silmiään toisen jatkaessa. ’’Lopeta. Lopeta nyt vain’’, kolli ärähti ja asteli naaraan luokse häntä nykien. Hän painoi häntänsä toisen suulle ja veti henkeä rauhoittuakseen. Hän ei jaksanut kuunnella, hän ei ollut itse hyvä puhumaan, mutta ennen kaikkea hän ei halunnut nähdä naaraan itkevän. Ei hänen takiaan, ei minkään takia.
’’Minä esittelen sinut isällesi, jos vain tahdot’’, Pakkasnauru huokaisi hiljaa ja katseli hyväntahtoisilla silmillään naaraan raivostuneita silmiä. ’’Hän on lähempänä sinua kuin voisit koskaan kuvitella’’, kolli jatkoi ja räpäytti silmiään, laskien häntänsä naaraan suulta. Hän oli ajatellut, että naaras olisi tiennyt tämän isän, mutta ilmeisesti Pakkasnauru oli ollut väärässä.
’’Isäsi on hyväntahtoinen kolli, jolla on nyt uusi kumppani ja sinulla on uusia nuorempia sisaruksia. Isäsi on leirissämme, todennäköisesti, kun palaamme sinne’’, kolli naukaisi ja räpäytti hiljaisena silmiään. Myrkkyklaanissa oli useampi naaras ja kolli, joten Sädekatseella olisi arvailtavaa. ’’En tiedä, tunnistaako hän sinua, mutta jos kerrot emostasi, hän varmasti tunnistaa sinut, hän myös varmasti haluaa puhua emostasi kanssasi’’, Pakkasnauru jatkoi ja kohautti hennosti lapojaan.


TIIKERINTÄHTI nyökkäsi, hän ei todellakaan halunnut antaa Ruskaklaanille valtaa oleskella heidän reviirillään, etenkin kun Veritähden vallan aikana Varjoklaanilla ja Synkkäklaanilla oli ollut sellaiset olemattomat rajat. Tiikerikuvioinen päällikkö tyytyi nyökkäämään ja loi vielä katseensa Tiikerinsurmaan, joka mulkoili Synkkäklaanin päällikköä suoraan silmien kautta sieluun asti.
’’Tehkäämme siis niin’’, päällikkö totesi ja kohautti hennosti lapojaan. Tämä oli tyytyväinen, että hän oli saanut tahtonsa lävitse ja heilautti häntäänsä. ’’Me sitten poistumme luvallanne’’, Synkkäklaanin päällikkö totesi ja Tiikerinsurma avasi suunsa puhuakseen.
’’Routasielu ja Syväsurma, te saatte saattaa heidät pois reviiriltämme. Emmehän halua, että he keksivät jonkun yllättävän idean, kuten metsästää reviiriltämme tai mitään muutakaan’’, varapäällikkö murahti ja Routasielu loi siskoonsa myöntyvän katseensa, alkaen sitten jonon hännillä seurata Tiikerintähden ryhmää ulos leiristä.

Nimi: heli-fairy

28.06.2017 18:42
KUKKAISELO ravasi yrttivarastonsa ja Ruskatulen välissä muutaman hetken. Hän etsi itselleen sopivat yrtit ja aina jonkun unohtaessaan, palasi ja tuli paikalle uudelleen. Valkealumme ei näyttänyt vielä lähtevän ja Kukkaiselo tuumaili katseellaan puuskuttavaa naaraasta. Hän haki pesänsä perältä yhden kepin muiden joukosta, joka auttaa kuningattaria. Vetinen sammal makasi valmiina Ruskatulen vieressä ja Kukkaiselo viimein katsahti kaksikkoon rauhoittuen samalla istumaan itse.
”Älä huoli kultaseni, tehtäväni on hoitaa ja parantajaa, siksihän minä olen täällä”, vihersilmä naukaisi ensin kohti Ruskatulta, sitten katsahti Valkealumpeeseen.
”Voit joko poistua tai jäädä hänen tueksi. Jos ei sinua kiinnosta, voit myös hakea Auringonsirpaleen, jos hän haluaa tulla, ja jos se Ruskatulelle sopii”, tuo naukaisi ja ojensi keppiä kuningattarelle. Hän asetti muutaman katajanmarjan myös tuo lähelle, jos hän halusi jotain kivunlievittäjää. Paras kivunlievittäjä tähän oli keppi ja vain jaksaminen. Pian olisi uutta elämää myös Tuuliklaanissa.

KETTUPISARA katseli Aamunkajoa hetken silmät tuikkien, kunnes siirsi katseensa sitten pentuihin. Salvianpentu, Kotkapentu, Auringonpentu… Sirpalepentu ja Pilvipentu. Kolli kehräsi hiljakseen samalla, kun väräytti viiksiään
”Kauniita he ovat”, tuo kehräsi kumppanilleen nousten samalla istumaan. ”Toki meidän pienokaisemme ovat maailman kauneimpia”, tuo vielä lisäsi ja nuolaisi kumppaninsa poskea.
”Sinunhan on parasta levätä, eikö niin. Nämä pikkuisetkin varmaan ovat nälkäisiä”, tuo naurahti hiljakseen katsoen miten Salvianpentu pian kompuroi hänen tassuilleen. Pentu miukui jotain suloisella käheällä äänellään, kunnes juoksi takaisin sisarustensa luo.
”Uskon, että selviämme heistä kaikista huoletta”, kolli naukaisi ja katsahti Aamunkajoon hymyillen. Ei olisi elämässä mitään parasta aikaa, kuin perheen kanssa. Hetken aikaa soturi katseli Salvianpentua ja sulatteli mielessään Kurkisydämen aatetta. Toisaalta jokainen pikkuinen näytti kykenevältä mihin vaan, mutta ehkä juuri valkeahko pikkuinen sopisi parantajaksi.
”Uskon kyllä, että Kylmätassu haluaa tuota pikkuista opettaa. Se vain riippuu hänen luonteestaan, onko hän valmis sille polulle” kolli hieman laski päätään saaden Salvianpennun pään kääntymään. Pentu miukaisi uudestaan ja loikkasi sitten kohti Auringonpentua. Sirpalepentu, Pilvipentu ja Kotkapentu istuivat yhdessä kasassa irrallaan kahdesta kauhukaksikosta. Kettupisara hymyillen katsahti taas Aamunkajoon. Hänen sydäntään lämmitti nyt moni asia.


TUULISYDÄN käänsi pian katsettaan siskonsa perässä taakseen kohti kaksikkoa, joka heidän kanssaan vaelsi. Vihersilmä räpäytti silmäpariaan ja nosti vienon hymyn huulilleen. Hämärä ja Yö olivat kulkeneet heidän kanssa samaa matkaa, ja mitä kolli nyt heitä katseli, hän uskoi heidän lähtevän nyt kohti omaa klaaniaan. Kolli katseli kaksikkoa ymmärtäväisenä ja nyökkäsi siskonsa rinnalla. Hän kuunteli sisarensa sanat ja katsahti sitten nopeasti tuosta Hämärään. Tuon hymy putosi ja kollin silmissä välähti pieni liekki. Pilkkasiko toinen Savuruusua? Kuitenkin uhmakkuus haihtui nopeasti, kun lempeämpi Yö halusi hyvästellä. Kolli puski toista takaisin ja sama vieno hymy palasi tuon huulille.
”Onnea matkaan. Nähkäämme joskus”, hän naukui näille hyvästit ja katseli kaksikon lähtevän. Tuo huokaisi itsekseen ja väräytti korvaansa laskien katseensa sitten siskoonsa. Tuon sinisistä silmistä ei oikein saanut kunnolla selvää, mutta varmaan hän vieläkin tunsi olonsa epävarmaksi.
”Uskon, että olen”, tuo naukui hiljaa ja katsahti kohti Lumouksenklaanin reviiriä. Ehkä heidät otettaisiin klaaniin. Tai käännytettäisiin saman tien takaisin. Kolli otti askelen eteenpäin ja katsahti sitten Savuruusuun hymyillen.
”Mennään sitten.”

TULIKOLIBRI yritti saada hengityksensä tasaantumaan, samalla kun pennut yrittivät puskea tietään läpi maailmaan. Vihersilmä otti muutaman askelen eteenpäin ennen kuin tyytyi laskeutua makaamaan Kuolonlaulun tuomille oksille. Naaras nosti häntänsä vatsansa päälle ja yritti haukkoa viileää viherlehden ilmaa. Kaikki oli hyvin, hän synnyttäisi terveet pennut ja hän saisi elää toivon mukaan elämänsä loppuun kollin rinnalla. Naaras näki puiden vilahtelevan vähän väliä ohi, kun valkea Kuolonlaulu kiskoi häntä eteenpäin. Kaikki olisi pian hyvin.
SATIINISYDÄN asteli eteenpäin hiljaa pitäen hengityksensä tasaisena. Puuskutus lähestyi ja niin myös voimistui Kuolonlaulun tuoksu. Hän jäi seisomaan Valkeakuiskeen rinnalle ja maisteli ilmaa. Selvä Varjoklaanin tuoksu seurasi Kuolonlaulua. Pian kaksikon hahmojen lähestyessä naaras tajusi tilanteen. Siitä oli huudahdus kuulunutkin.
”Pitäisi mennä auttamaan eikä seistä tässä!” naaras sähähti hiljaa kollille ja tönäisi tuota nopeasti olkaan. Naaras otti muutaman loikan lähemmäs tuttua Kuolonlaulua ja katsahti naaraaseen.
”Tarvitset varmaan apua?” tuo naukaisi kollille ja kosketti tuon lapaa hännällään. ”Ota tästä tämä keppi ja pure sitä, jos sinua sattuu oikein kovaa. Olemme pian leirissä”, violetti silmä yritti hymyillä tälle oranssin mustalle naaraalle, jonka puuskutus nyt vain soi tuon korvissa. Valkeakuiske varmaan voisi älytä mennä varoittamaan Toivontähteä ja Taivaanlintua.


SÄDEKATSE tyrmistyneenä vain istui paikoillaan. Hänen silmänsä seurasivat Pakkasnaurun suuta tuon puhuessa. Korvat vain ottivat vastaan sen mitä naaras todella kuuli kollin suusta. ’Vain käyttänyt hyödyksi, sinä saat aina kaiken, hyväksikäytettävä hiiri’ naaras ei tiennyt pitäisikö hymyillä, pitää suunsa kiinni vai itkeä ja juosta pois paikalta. Hän tunsi sydämensä vain murenevan uudelleen palasiksi ja kuin kylmän viiman tavoin kaikki tuntui yhtäkkiä hyvin kylmältä. Naaras tunsi värisevänsä. Hän laski katsettaan ja sulki hetkiseksi silmänsä. Kannattaisiko sitä enää sanoa edes mitään?
”Halusin eroon klaanistani ja tapasin tämän mukavan kollin. Tutustuin tähän mukavaan kolliin ja autoin häntä. Vaaransin oman henkeni auttaakseni tätä kollia. Opin tuntemaan tämän mukavan kollin ja otin tuon tarjouksen vastaan liittyä toiseen klaaniin. Lähdin sinne tämän mukavan kollin perässä, koska tunsin että tämä mukava kolli oli ensimmäinen kunnon ystäväni”, naaras alkoi murista hiljaa hampaidensa välistä. ”En halunnut tavoitella suosiota, en halunnut tavoitella muita ystäviä, en halunnut tavoitella mitään muuta kuin suosiotasi, jota sain vain aluksi”, hän ärähti. ”En saa aina kaikkea. Menetin perheeni. En tunne edes sisaruksiani, en ole nähnyt emoani kertaakaan! Mutta toivon, että edes isäni on jossain joka minua sitten ehkä rakastaa! En tavoitellut uutta klaania joka minusta välittää, en tavoitellut mitään varapäällikön asemaa en olisi koskaan kuvitellutkaan, kun kuulin sinun siihen haluavan! En koskaan halunnut muuta kuin sinut, siitä hetkestä lähtien, kun lähdin matkaasi, siitä hetkestä lähtien, kun rakastuin sinuun, en ikimaailmassa olisi halunnut muuta” hänen pintansa mureni ja naaras nousi seisomaan kyyneleet valuen poskilta.
”En koskaan halunnut pettää luottamustasi, uskollisuuttani sinua kohtaan tai mitään ystävyyssiteitä. En ottanut tätä paikkaa vastaan muuta kuin hampaita purren, koska joku ennustus sanoi että minun piti! Usko tai älä, en olisi tässä, jos en koskaan olisi sinua tavannut tai joku Tähtiklaani minusta jotain silmätikkua tehnyt”, naaras murahti uudelleen. Hänellä oli sanottavaa, muttei tiennyt mitä uskaltaa sanoa.
”Sinä olit minulle kaikki kaikessa. Perheeni, ystäväni ja rakkaani! Välitin sinusta koko matkan ajan, niin Jokiklaanista lähtien kuin siellä pelastusretkelläkin! Palasin tänne niiden pentujen kanssa näköjään vain saadakseni jonkun Tähtiklaanin ennusteen… Ei minulla ole täällä paikkaa enää kuin seistä ja sanoa mitä tehdä vain koska olen joku varapäällikkö. Ei minulla ole mitään motiivia siihen, kun kerran haluat minusta noin eroon, anteeksi kun minä vaarannan sinun mielenterveytesi!” naaras huudahti vihastuksissaan.
”Voin minä täältä lähteäkin. Voin minä Tähtiklaanin ennustuksen vain sivuuttaa ja lähteä täältä niin saat sen varapäällikön ja pian päällikön paikkasi, josta unelmoit. En minä tahallani unelmiasi rikkonut. Pystyt sentään elämään ”perheesi” kanssa täällä”, naaras murahti voimakkaalla äänellä ja kääntyi ympäri juostakseen pois. Ei hän ollut koskaan edes kuullut isänsä nimeäkään.
”Ei minulla koskaan ollut muuta tarkoitusta, kuin etsiä parempi paikka ja paremmat ystävät joiden kanssa elää”, hän murahti vielä ja otti nyt askeleen pois. ”Taivaanliekin pentuna on aivan mahtavaa olla, on mahtavaa kantaa Liekkitähden arpea poskessani, jota vihloo joka kerta kun sitä ajattelen. Oli mahtavaa lähteä Jokiklaanista ja liittyä kanssasi tänne, oli mahtavaa olla matkalla kanssasi, kun ajattelin että se lämpö oli oikeaa. Oli mahtavaa olla kanssasi Pakkasnauru… Sano, jos koskaan annat minulle anteeksi ”hyväksikäyttösi”…”, hän ärähti vielä ja sulki silmänsä pysäyttääkseen kyyneleensä. Mistä helvetistä hän nyt sitten isänsä repisi. Mistä helvetistä hän enää löytäisi itselleen paikan elää kunnolla omien tunteidensa kanssa. Mistä helvetisti hän löytäisi enää onnellisen paikan olla.

LEIJONANTÄHTI piti turkoosin katseensa nyt Tiikerintähdessä ja heilautti häntänsä puolelta toiselle. Aika tuntui vain matelevan sitä mukaa, kun klaanilaisia saapui enemmän ja enemmän vain ympärille kuuntelemaan. Hän höristi korviaan kuullessaan mitä toisella päälliköllä oli ehdottaa. Onneksi niin, koska hänen rattaansa löivät täysin tyhjää tällä hetkellä.
Liekinvärinen kolli väräytti oikeaa korvaansa vienosti ja mittaili tiikeriraitaista. Tuon ehdotus hetken kaikui tuon korvissa, ennen kuin Tiikerinsurma ja Mäntysydän sanoivat sanansa asiaan. Hän tuhahti itsekseen ja siirsi katseensa takaisin Tiikerintähteen. Toisaalta häntä nyt hieman jo pelottikin. Mitä muuta tuolla oli tarjota. Tiikerinsurma hyvin tiesi kohtalonsa, jos ensimmäinen ehdotus pääsisi valtaan. Päällikkö kuunteli rauhassa toisen päällikön ehdotuksen ja tuon kiinnostus heräsi. Hän katseli klaanilaisia, jotka alkoivat ulvoa ehdotuksesta kilpaa. Kolli nousi ylös ja heilautti häntäänsä vaientaakseen katselijat.
”Routasielulla on oma pointtinsa tässä asiassa”, hän aloitti hiljaa puhuen koko klaanille ja kuulijoille. ”Tiikerintähti on kuitenkin oikeassa. Olimme poissa klaanien läheisyydestä monta vuodenaikaa, joten tietämättömyys on suurin riskimme altistua jollekin tällä hetkellä”, päällikkö laski katseensa kissoista takaisin Tiikerintähteen. ”Hyväksyn tarjouksesi yhteistyöstä. Ruskaklaani auttakoon Synkkäklaania hädän tullen ja toisinpäin. Kummallakaan ei kuitenkaan ole oikeutta juosta toisen reviirillä vapaasta tahdostaan. Olemme silti kaksi itsenäistä klaania” turkoosisilmä naukui ja nosti vienon hymyn kaaren kasvoilleen.
”Siis olemme valmiina auttamaan teitä hädän tullen, Tiikerintähti”, kolli viimeisteli ja katsahti klaaniin. Hän kuuli kannustavia huudahduksia, mutta myös torjuvia ja miettiviä. Kuitenkin oli hänen tehtävänsä tässä kohtaa päättää mitä tehdä. Leijonantähti vilkaisi taakseen oksistolla istuvaan Tiikerinsurmaan. Kai tuo olisi hänen kanssaan samaa mieltä.

Nimi: Masi

28.06.2017 17:20
SIVALLUKSENKYNSI antoi katseensa kiertää hämmästyneenä leiriä, hän tunsi Valkealumpeen lämmön vierellään, mutta nyt hermostuneisuus leirin tapahtumista oli saada kollin pään pyörälle. Vain vähän matkan päässä makasi Höyhenputous, yksi vanhimmista sotureista, jonka turkki oli kuin uitetulla rotalla. Sivalluksenkynnen katse kääntyi sitten Punatähden kautta Varjoklaanilta haisevaan kissaan, joka puuskutti aggressiivisen nopeasti ja Sivalluksenkynsi mittaili empivästi Auringonsirpaletta. Perhe tuntui olevan raivoissaan ja Punatähti paineli hermostuneena maata tassujensa alla.
Kolli meinasi naukaista jotakin Valkealumpeelle, kun tämä lähti saattamaan naarasta kohti parantajanpesää. Tämä kissako halusi liittyä Tuuliklaaniin ja se sopi Punatähdelle? Kolli oli yllättynyt, mutta samalla laskeskeli, että pennuista tulisi kuitenkin Tuuliklaanilaisia ja näiden isäkin oli täällä, joten hän saattoi ymmärtää valkean päällikön päätöksen. Varjoklaanin naaraan silmiltä paistoi huolestuneisuus ja murhe, kun hän ei saanut Auringonsirpaletta mukaan ja tuo näytti olevan todella peloissaan, vaikka pitikin urheasti suojamuuriaan yllä.
--
RUSKATULI yritti tasata hengitystään ja turvautui tähän valkeaan naaras kissaan, jonka hymy oli ystävällinen. Naaraalla oli kuitenkin pettynyt tunne, sillä hän olisi vain halunnut antautua Auringonsirpaleen lämmölle, mutta nyt häntä oikeastaan hävetti, että oli tullut näiden ilmoille. Ehkä Ruskatulen olisi vain pitänyt antaa olla ja unohtaa Auringonsirpale? Naaras veti raskaasti henkeä ja asettui parantajan, Kukkaiselon tekemälle pedille, alkaen sitten uupumuksesta läähättää.
’’Anteeksi, että joudut heti töihin takiani’’, naaras puuskutti parantajalle ja katsahti sitten kiitollisena Valkealummetta. ’’Eihän Auringonsirpale ole pahoissa ongelmissa? Minä, minä voin myös lähteä, jos hänen perheensä ei halua minua tänne’’, Ruskatuli sopersi.

TULENVIRRAN kasvoille kohosi lempeä ja välittävä hymy, kun sisar kirosi häntä hermostuksissaan. Se sai naaraalle hyvän mielen, kun hän laski päänsä maantasolle ja nuolaisi kuivia huuliaan.
’’Voisit itseasiassa hakea Kukkaiselon. Enköhän minä siihen asti pärjää, kun minä en tästä enää jaksa nousta. Nämä kakkakoneet sisälläni päättivät, että’’, naaraan kiroaminen jäi kesken, kun hän päästi hampaidensa välistä korvia vihlovan älähdyksen, ja hänen vatsana nyki joka kerta, kun hän ponnisti. ’’Että he syntyvät tähän’’, naaras murahti kivusta ja alkoi pestä kylkeään uupuneena.
Hän ei jaksaisi enää kauaa, hän olisi valmis vain makaamaan tässä. Voisiko joku muu tehdä tämän hänen puolestaan? Paukautella näitä iniseviä hurisijoita ulos? Hän toivoi, että jos kuolisi, saisi jakaa sen Siilenpiikin kanssa, mutta samalla hän ei halunnut toisen näkevän kyseistä hetkeä. Hän myös halusi saada saatettua jokaisen karvakasan tähän maailmaan, vaikka sitten niin, että Siilenpiikki voisi hoitaa heitä. Edes sen ajan, kun Lasihiekka on parantajanpesällä toipumassa ketun hyökkäyksestä, tai sitten joku. Hän läähätti jälleen ja puri hampaansa yhteen koko kehoa vavauttavan kivun tullessa.
Ensimmäinen. Harmahtavan tumma kolli pentu. Kolli. Hänen pieni poikansa, joka vinkaisi. Tulenvirta veti rauhoittavasti henkeä, nyt hänestä tuntui, että hän voisi jatkaa pentujen pidättämistä. Nyt ne eivät tulisi kuin liukutehtaalta, kun innokkain otus oli ulkona. Tulenvirta alkoi sukia tätä pientä poloista, jonka vaaleanpunainen nenä nuuhki ihmeissään joka puolella, samalla kun se ynisi.
’’Älä nyt tuollaista meteliä pidä, ei kukaan sinua jaksa kuunnella, jos aina olet noin kovassa äänessä’’, Tulenvirta huokaisi, mutta äidillinen lempeä hymy paistoi hänen kasvoiltaan, kun hän suki tummahkoa kolli pentua, joka alkoi möyriä hänen vatsansa vierelle.

TUSKATÄHTI oli ällistynyt Setrisydämen sanoista, mutta hänen mielenkiintonsa heräsi todella. Jos kenellekään ei ollut tapahtunut mitään pahaa, mistä mahtoi olla kyse? Jokin hänen sisällään varoitti tätä pienehköä kolli olemaan valppaana ja varuillaan, mutta hän ei tuntenut oloaan uhatuksi Setrisydämen lähellä. Naaras oli ollut hänen pesätoverinsa useampi kuu sitten, kun hänestä tuli soturi ja Setrisydän alkoi odottamaan ensimmäisiä pentujaan. Hymynkaare käväisi hänen suupielessään, kun hän vain muistelikin asiaa ja hän tavoitti nopeasti vahvoilla jaloillaan Setrisydämen ja hänen väliinsä jääneen aukon.
Hän nautti päästä ulos leiristä, niin erilaiselta ja vapaammalta kuin ilma tuntuikin ulkona. Hänen oli pitänyt selvitellä koko aamun asioita ja lisää asioita, ongelmia ja riitoja, sekä hän oli ehtinyt käydä tapaamassa Pihkaraitaa, vaikka tuo olikin edelleen lepovuoteella. Toisaalta Rusakkoturkki ei voinut sen paremmin ja se huolestutti häntä, sillä hänen pitäisi pian valita varapäällikkö itselleen, ja aina, kun hän oli valitsemassa, hänen valintaehdokkaansa mokasi asiat jotenkin tai sai Tuskatähdelle sen tunteen, ettei tuo olisi vielä valmis ottamaan isoa vastuuta harteilleen.
’’Vaikutat hermostuneelta?’’, Tuskatähti kysyi, kun naaras oli pian hidastanut vauhtia (?) ja katsoi tätä uteliailla, mutta huolestuneilla silmillään. Hän tunsi naaraan paremmin kuin hyvin, vaikka ei ollut moneen kuuhun puhunut tämän kanssa.

RUOSKATÄHTI räpäytti myötätuntoisena silmiään Päivänsilmälle. Hän ymmärsi tuon viimeisen epävarmuuden ja lauseen täysin, sillä mitä enemmän hän antoi katseensa kaareilla klaanin keskellä, hän ymmärsi aina vain paremmin, mistä kolli puhui. Tämä kolli, jonka hän olisi koska tahansa halunnut sanoa parhaaksi ystäväkseen, vaikka he eivät puhuneet usein, eikä kolli tiennyt miksi, mutta silti Päivänsilmälle hän oli avautunut eniten asioistaan.
Päivänsilmä oli häntä ainakin pään verran pidempi, mutta myös suuremmankokoinen jokaiselta mitaltaan, kun taas Ruoskahäntä tunsi itsensä laihaksi pieneksi ja olemattomaksi hiireksi kamalasta ulkonäöstään puhumattakaan.
’’Niin, klaani ei ole koskaan ollut minuunkaan tyytyväinen. He ovat olleet minulle katkeria siitä, että Kuolonmarja aetettiin sivuun ja minut otettiin hänen tilalleen, sillä Kuolonmarja alkoi odottamaan silloin pentuja. Enkä muutenkaan ole ollut heidän silmissään mikään paras vaihtoehto, tein sitten mitä tahansa’’, kolli kohautti lapojaan. ’’Mutta minä en ole kiinnostunut siitä, mitä he minusta ajattelevat vaan siitä, että myös minä voin hoitaa asiat kuntoon Varjoklaanissa. Tiedän, että kun minä uhraudun kerta toisensa jälkeen tälle klaanille ja tämän klaanin tulevaisuudelle, joskus aika ottaa minustakin ja silloin on sinun vuorosi. Olivatpa he mitä mieltä tahansa, minä ja Tähtiklaani valitsimme sinut’’, Ruoskatähti naukaisi hymyillen ja muisti vielä, että oli puhunut Punavirran kanssa, joka oli kehottanut häntä kääntymään Päivänsilmän puoleen. Samalla vihainen katkeruus paloi hänen sydämessään, kun hän ajattelikin Kuolonmarjaa. Heillä oli yhteinen menneisyys Veritähden adoptiopentuina, mutta kumpikaan heistä ei sanonut, että Veritähti olisi heidän isänsä. Ei koskaan tulisi sanomaan sitä. Kuolonmarja oli kuitenkin karannut aikoinaan, vaikka Ruoskatähti oli halunnut jäädä Veritähden luokse, eikä naaras ollut sitten enää kiinnostunut hänestä. Ruoskatähti oli ollut vain hyväksikäytettävä kolli Kuolonmarjalle.
’’Voit kieltäytyä, mutta minä toivon, ettet tekisi niin. Toivon vierelleni kokenutta soturia, joka on kokenut paljon ja tietää minua enemmän asioista, sekä muutenkin haluan sinut vierelleni johtamaan tätä klaania. Kun minun äkkipikaisuuteni alkaa kiehua suonissa, sinä voit takoa minun päähäni järkeä’’, päällikkö naurahti.

AAMUNKAJON sydäntä lämmitti kollin sanat, mutta vielä enemmän tämän käytös pentujen kanssa. Hän oli niin helpottunut, että kolli oli valmis vastaanottamaan Kurkisydämen, hänen kasvattiemonsa pennut, sekä vielä heidän omansakin. Niin paljon pentuja, eikä hänen tarvitsisi olla yksin. Hänellä olisi kolli vierellään, jota hän rakasti kaikista eniten, sekä monta pentua, jotka kirmaisivat heidän ympärillään. Oi että, pian hän pääsisi näkemään, kuinka nämä vauhtihirmut kasvaisivat!
Tavallaan naarasta suretti, ettei hän pääsisi puhumaan pentujen kasvusta Kurkisydämelle, mutta samalla hän ajatteli, että kun vain olisi synnyttänyt pentunsa. Hän menisi etsimään Kurkisydäntä, jotta voisi puhua tämän kanssa ja voisi kertoa, kuinka tämän pennut olivat kasvaneet.
’’itseasiassa, pohdimme pentujen nimet yhdessä Kurkisydämen kanssa. Tässä on Salviapentu’’, Aamunkajo selitti ja nuolaisi valkeaa pentu, jonka turkki oli hieman likaisen sävyinen. ’’Ja tässä ovat Kotkapentu ja Auringonpentu’’, naaras naukaisi ja röyhisti rintaansa sen merkiksi, että oli itse nimennyt kaksikon, samalla kun hän nuolaisi kahden pennun korvantaustoja. Auringonpennulla oli kirkkaan oranssit silmät, joita toinen oli alkanut availla (?), kun taas Kotkapentu oli sinisilmäinen kotkansävyinen naaras.
’’Nämä ovat Sirpalepentu ja Pilvipentu’’, naaras selitti laskien häntänä nyt harmaa valkea laikkuisen Sirpalepennun päälle, ja sitten kermanvalkean pohjavärin omaavan Pilvipennun päälle. ’’Eivätkö he olekin kauniita? Heitä on paljon, eikä parantajan mukaan, tavallaan kai onneksi, meille ei tule noin isoa pesuetta, sillä olisi täysi työ yrittää hoitaa isoa laumaa’’, naaras naurahti hiljaisena. Naaras katsahti hiljaisena sitten Kettupisaraan, tietämättä, miten voisi selittää järkevästi, mitä Kurkisydän oli toivonut.
’’Kurkisydän toivoi, että Salviapennusta voisi tulla jonakin päivänä parantajaoppilas.. Mitä luulet, ottaisiko Kylmätassu hänet oppilaakseen?’’, Aamunkajo naukaisi hiljaisena, katsellen tätä energiaa täynnä olevaa pientä karvapalloa.

SAVURUUSU nyökkäsi ja oli täysin samaa mieltä oman veljensä kanssa. Kaksi heitä vanhempaa nuorta kissaa venyttelivät ja kävelivät heidän luokseen. Savuruusu käänsi vaistomaisesti katseensa kaksikkoon, sillä ei ollut varma, mistä voisi olla kyse.
HÄMÄRÄ katseli palavilla silmillään Savuruusua, kuin ollen valmis käymään tuon kimppuun, sillä kaksikon välit eivät alusta alkaen olleet kovinkaan hyvät. Yön kasvot olivat kuitenkin rauhalliset ja tyynit, kun hän avasi suunsa puhuakseen.
’’Me olemme ajatelleet, että olemme nyt kulkeneet teidän kanssanne yhdessä pitkän ja yllättävän turvallisen matkan kotipuolestamme tänne. Teillä on kuitenkin erilaiset aikeet kuin meillä, emmekä me ole edes matkaamassa samaan klaaniin, joten ajattelimme, että ehkä tässä on yhteisen matkamme päätepysäkki’’, Yö naukaisi ja Savuruusu nyökkäsi ymmärtäväisesti, Kolli oli oikeassa. Kaksikko oli matkaamassa Tuuliklaaniin, kun he olivat menossa Lumouksenklaaniin. He olivat vain vähän matkan päässä molempien klaanien rajoilta, joten olisi turhaa enää jatkaa matkaa yhdessä.
’’Se taitanee olla parasta. Kohtaamme siis seuraavan kerran sodassa tai klaanikokoontumisessa’’, Savuruusu virnisti ja Hämärä naurahti.
’’Jos sinua hyväksytään koskaan klaaniin’’, Hämärä naukaisi pilkallisesti ja Savuruusu kurtisti kulmiaan vanhemmalla naaraalle.
’’Onnea matkallenne, toivon, että tapaamme seuraavan kerran rauhanomaisin elein’’, Yö naukaisi ja puski sekä Tuulisydäntä, että Savuruusua. Savuruusu oli aina pitänyt tästä valkeasta pitkä turkkisesta kollista, jonka silmät olivat erisävyiset ja tämä oli kooltaan yllättävänkin korkea, mutta muuten hoikka rakenteinen. Hämärä taas sai hänen hermonsa kireälle kokoajan, ja naaras heilautti vain häntäänsä kaksikolle veljensä esimerkistä huolimatta. Savuruusu katseli hetken aikaa, kuinka kaksi tulevaa Tuuliklaanilaista katosivat nummia kohden tassut tömistäen maata.
’’Oletko valmis?’’, Savuruusu veti henkeä ja katsahti veljeensä.

KUOLONLAULU katseli empivästi Tulikolibria, hän mietti, että olisi ehkä turhan kivuliasta yrittää olla ponnistamatta ja kävellä leiriin asti.
’’Jospa’’, hän naukaisi ja loikki vähän matkan päähän, ja nappasi kaksi isoa puusta pudonnutta pehmeä lehtistä oksaa ja raahasi ne naaraan luokse. ’’Makaa näiden päällä. Jos tuntuu paremmalta synnyttää, synnytä vain. Minä raahaan sinut leiriin. On kamalaa laittaa sinut kävelemään pitkää matkaa, puhumattakaan, että synnyttäisit tähän. Varjoklaanin partio voi koska tahansa tulla paikalle ja silloin olemme kaikesta huolimatta pahasti ongelmissa’’, Kuolonlaulu naukaisi ja lihaksikas, sekä isokokoisuus kollin ominaisuuksissa tuli heti käyttöön, kun hän alkoi kiskoa naarasta kohti Myrskyklaania.
VALKEAKUISKE oli lähtenyt askeltamaan huolestuneen Satiinisydämen kanssa kohti rajaa, sillä Kuolonlaulun haju oli pian sekoittunut Varjoklaanin kissan kanssa sekaisin ja sai molemmat hämilleen. Valkeakuiske jäi kauempaa puun takaa seuraamaan tilannetta ja hän esti myös Satiinisydäntä juoksemaan suoraan paikalle. Kollin silmät rävähtivät auki, kun hän hahmotti naaraan makaavan lehtipuun oksista tehdyllä makuualustalla, jota kookas Myrskyklaanin soturi veti perässään. Valkeakuiske ei tunnistanut naarasta ja katsahti hämmentyneenä Satiinisydäntä, mutta yhdestä asiasta hän oli varma, kaksikko oli tapaillut useammin ja nyt tuo naaras oli synnyttämässä.

PAKKASNAURU tuhahti ja pyöritteli silmiään, kietoen häntänsä vierelleen. Raidat hänen turkissaan hohtivat auringonlämmössä ja punertava turkki näytti olevan tulessa, liekkien armoilla, kuten hänen sydämensä ja sielunsakin.
’’Tarkoitan sillä juuri sitä mitä sanoin. Olet vain valehdellut minulle kaiket ajat, että minulla olisi jokin paikka sinun maailmassasi’’, kolli murahti, mutta ei luonut katsettaan naaraaseen. ’’En minä sinulle todellisuudessa ole mitään merkinnyt. Olet vain käyttänyt minua hyödyksi, jotta pääsisit eroon siaruksistasi. Ettet joutuisi enää elämään Jokiklaanissa’’, Pakkasnauru murahti ja laski päänsä tassujensa päällä, samalla kun mittaili lainehtivaa vettä.
’’Halusit eroon klaanistasi, joten tutustuit minuun. Pääsit avullani eroon Jokiklaanista ja sait uuden klaanin, jossa sinut vastaanotettiin paremmin kuin minut. Onnistuit pääsemään emoni suosioon, vaikka minä olen hänen poikansa! Minä vannoin hänelle, että palaan hänen luokseen ja minä olin ainoa sisaruksistani, joka saapui hänen luokseen! Ja miten tämä klaani, tämä maa, nämä metsät minua kohtelevat? En saa mitään mistään takaisin’’, kolli ulvahti vihaisena ja tuhahti sitten. ’’Sinä saat kaiken. Sinä saat aina kaiken. Uuden klaanin, joka välittää sinusta. Varapäällikön aseman, jonka me molemmat halusimme. Sait tästä klaanista ja minun emostani itsellesi perheen’’, kolli murahti luoden nyt vihaisen katseen naaraaseen.
’’Älä tule sanomaan minulle, ettei sinulla olisi mitään, koska sinä veit minulta kaiken. Kaiken sen, jonka vuoksi olen elänyt. Halusin sinut, mutta sinä veitkin minulta sitten kaiken, kaiken, mitä olin tavoitellut. Oman emoni, tulevaisuuteni päällikkönä, perheeni ja tätä menoa viet vielä mielenterveyteni’’, kolli puuskahti ja tämän häntä alkoi nykiä. ’’Minä en koskaan ole ollut sinulle mitään muuta kuin hyväksikäytettävä hiiri, joka on niin sokea, että on valmis tekemään vuoksesi kaikkensa’’.

TIIKERINSURMA tunsi epämukavan tunteen leviävän sisällään, kun Tiikerintähti pudisti hennosti päätään.
’’Meillä on tarpeeksi iso reviiri, emmekä me tarvitse sitä varsinaisesti lisää, sillä klaanimme tulee tällä hetkellä nykyisen alueensa kanssa hyvin toimeen. Me otamme kyllä lisää reviiriä, jos tarvitsemme, mutta tähän hätään emme sitä tarvitse’’, Tiikerintähti naukaisi ja mittaili sitten Leijonantähteä mietteliäänä.
’’Minulla olisi oikeastaan ehdotus. Me teimme teistä voimakkaan suomalla teille alueen, emmekä halua teidän menettävän niitä vahvuuksia, joita metsä teille suo tai Tähtiklaani suo’’, Tiikerintähti naukaisi ja Tiikerinsurman hännänpää alkoi nykiä. ’’Minulle ainakin sopisi ajatus siitä, että kun lahjoitatte valkeita pentuja Yöklaanille, miksi, ette lahjottaisi klaanin puoliverisiä kissoja Synkkäklaanille? Tässä klaanissa on useampi kissa, jonka suvussa on toisen klaanin jälkikasvua’’, Tiikerintähti naukaisi ja Tiikerinsurma katsahti hätääntyneenä päällikköönsä, vaikka pitikin ilmeensä tyyninä.
Tiikerinsurman silmät huokuivat säikähdystä ja huolestuneisuutta, mutta hän päätti avata suunsa.
’’Ketä sinä sanoillasi muka tarkoitat?’’, Tiikerinsurma murahti ja Mäntysydämen ääni pian kantautui kissojen ylitse. ’’Ei ikinä! Ei ikinä, ei ikinä! Puoliverisiä tai ei, kissat kuuluvat nyt Ruskaklaaniin ja me luovumme vain valkeista pennuista!’’, vanhempi naaras ulvoi vihaisena.
Tiikerintähti loi merkitsevän katseensa Tiikerinsurmaan ja naaraan selkäpiitä pitkin värähteli kylmiä väreitä. Yrittikö kolli koota omaa sukuaan klaaniinsa? Eikö olisi parempi olla noiden kanssa vaikutusvaltaisissa väleissä siten, että kaikki olisivat ympäriinsä metsiä?
’’Toinen ehdotukseni on, että Ruskaklaani ja Synkkäklaani tekevät yhteistyötä. Olemme omat klaanimme, kumpikaan ei ole toiselle mitään velkaa. Mutta jos toinen klaani joutuu sotaan, tai sitä kohtaan tulee joku ongelma, toisen klaanin on autettava toista. Te olette täällä uusia, olette iso klaani, mutta se, ettette tiedä kaikkea voi koitua kohtaloksenne, joten apumme tuskin olisi pahitteeksi. Kun taas päinvastoin odotan parasta aikaa, milloin Varjoklaani marssii kanssamme sotaan, eikä apu olisi silloin pahitteeksi’’, Tiikerintähti kohautti lapojaan.
’’Miksi me auttaisimme teitä’’, Routasielu murahti ja kissojen keskeltä kaikui vihainen huudahdus, mutta samalla osa Ruskaklaanilaisista oli sitä mieltä, että siitä voisi olla hyötyä.
’’Saat itse valita Leijonantähti, kummat näistä valitset, ellet itse keksi kaikesta huolimatta parempaa ajatusta’’, Tiikerintähti lausahti kuivasti ja katseli ilmeettömillä silmillään toisen klaanin päällikköä. Tiikerintähti ei halunnut olla ilonpilaaja, mutta hän myös tiesi, kuinka tätä peliä metsässä olisi pelattava.

Nimi: heli-fairy

25.06.2017 18:34
KUKKAISELO katseli haikeana Kastanjaturkkia, Punatähteä ja Mutakatsetta. Höyhenputouksen kaunis turkki oli kuitenkin vielä puhdistettava ja naaras ajatteli, että voisi nyt hakea ne yrtit joilla puhdistaa toisen turkki iltaa varten. Valkea naaras nousi ylös ja katsahti leirin suulle. Kissa asteli leiriin huutaen Auringonsirpaletta. Naaras hämmentyneenä katseli jokaista paikalla olevaa kissaa ja heilautti häntäänsä. Jopas oli ihmeellinen päivä. Naaras otti muutaman askeleen lähemmäs kohti parantajanpesää tutkaillen tätä naarasta. Nyt totisesti oli outo päivä. Hän vilkaisi Mutakasetta kohden joka kokonaan sivuutti tämän oudon naaraan ja alkoi pesemään emonsa turkkia. Naaras oli totisesti murheen murtama. Kukkaiselo vilkaisi kohti Valkealummetta ja vienosti hymyillen loikki pesälleen. Hän asetti tälle naaraalle pedin ja etsi tarvitsemansa yrtit ja otti sammaltukon vettä. Tämä olisi nopeasti ohi ja pennut kyllä selviäisivät. Tuon mielenpäällä oli nyt niin monta asiaa, ettei naaras tiennyt mihin keskittyä kunnolla.

Nimi: Chabine

23.06.2017 20:56
Valkealumme, Auringonsirpale & Kolibriunelma - Tuuliklaani

Valkealumme hymyili Sivaluksenkynnelle kainoa hymyä, ollen epävarma mitä hänen kuuluisi vastata tai tehdä kiittääkseen kauniista sanoista, lumoavista lauseista ja ystävällisyydestä, jota kukaan perheen ulkopuolelta ei ollut vielä näyttänyt hänelle. Hän tiesi sanan nimeltä rakkaus, hän näki sen aina välillä emonsa asenteessa, sisarensa sanoissa, veljensä silmissä. Hän tunsi sen isänsä muistossa, mutta samaan aikaan hän tiesi tämän olevan erilaista rakkautta. Ei vahvempaa, ei parempaa, mutta erilaista. Lumoavaa, tukahduttavaa, jopa hieman pelottavaa. Hän oli vastaamassa kollille, mutta etäinen ääni leirissä sai hänet hätkähtämään. He olivat lähempänä leiriä, kun hän oli tajunnutkaan. Hän oli niin uppoutunut keskusteluun kollin kanssa, että tutut pystyynkuolleet puut ja pensaat olivat muuttuneet hänelle täysin näkymättömiksi.
Samassa ääni, jota hän ei tunnistanut tuuliklaanilaiseksi kutsui hänen veljeään jo toista kertaa ja hän katsoi kiinnostuneena miten vieras ja hänen sisarensa kävivät pikaisen keskustelun.
Valkealumme nojasi epäröiden Sivalluksenkynnen puoleen, irrottamatta katsettaan perheestään. "Kai sinäkin näet tämän?" Hän kysyi hiukan epäröiden.
AURINGONSIRPALE katsahti emoonsa ja hymyili viattomasti. Ulkoapäin kaunis naaras näytti tyyneltä, mutta kokemuksesta kolli tiesi, että Kolibriunelma kiehui tyyneytensä alla.
"Aurinko, selitä tämä," emo naukaisi hunajaisella äänellä.
"Miksi aina kun jotain tapahtuu, se on minun vikani?," Hän ahkäisi, ja jo päästäessään sanat pakenemaan hampaittensa välistä hän tajusi kuinka typeriltä ne kuulostivat. Ilmeisesti emokin oli havainnut poikansa idiotismin, sillä hän hymyili, melkeimpä säälivästi ja lausui jokaisen sanansa hyvin hitaasti.
"Ehkäpä siksi, kultaseni, että tämä, vieras naaras ryntää leiriin ja kiljuu nimeäsi. Minusta se on aika hyvä esimerkki, miksi oletan, että sinulla on jotain tekemistä tämän kanssa," Auringonsirpale sätkähti sanat kuullessaan taaksepäin.
"Pennut taitavat olla minun," Auringonsirpale lausui viimein, hymähti ja koetti virnistää. Yksi Kolibriunelman turkooseista silmistä nyki. "Niinkö?"
Kolli hymähti kiusaantuneena. "Hups," se näytti olevan viimeinen pisara, sillä Kolibriunelman silmät kapenivat mahdottomiksi viiruiksi, hänen kultainen turkkinsa värisi raivosta ja kolli vannoi ilman kylmenneen monta astetta.
"Hups?" Hänen emonsa toisti kylmästi, eikä hänen sanansa olisivat voineet saada häntä luikertelemaan pakoon enemmän, vaikka hän olisi sähissyt ne. Jostain hän erotti, kuinka Valkealumme ilmestyi hänen vierelleen jonkun kollin kanssa (?).
"Voi Aurinko, mitä sinä olet mennyt tekemään?" Sisko kysyi myötätuntoisesti, mutta kolli ei halunnut riskeerata emonsa suututtamista enempää, ja piti katseensa maassa.Vihdoin, ikuisiidelta tuntuvan ajan jälkeen Kolibriunelma huokaisi, ja Auringonsirpale luuli jo pääsevänsä sopastaan kuin koira veräjästä. Mutta Kolibriunelma kääntyi Punatähden puoleen ja hymyili tälle hunajaisesti.
"Kultaseni, muistuta että kastroin veljesi myöhemmin," hän lausahti, ja Valkealumme otti tämän merkkinä siirtyä vieraan naaraan viereen. "Nojaa minuun, niin viedään sinut nopeasti parantajanpesään, tässä ei ole hyvä synnyttää," Hänen siskonsa lausui hennolla, lempeällä äänellään ja hän ei olisi voinut olla kiitollisempi tästä vaikka olisi yrittänyt. Mutta kun hän yritti seurata, Kolibriunelma avasi suunsa kääntymättä katsomaan häntä.
"Sinä pysyt siinä, tämä ei ole vielä ohi,"

Siilenpiikki - Tuuliklaani

Siilenpiikin hymy hyytyi, nopeasti kuin ilma pakkasella. Hän muisti etäisesti luvanneensa kiljuntaa, mutta nyt hänen mielensä löi tyhjää. Ääni ei kulkenut. Häntä ei oltu koulutettu tälläiseen! Hän ei tiennyt mitään synnyttämisestä, hän olisi täysin avuton ja Tulenvirta ähisi kivusta maassa, kun nuo itsepäiset pikku olennot hänen sisarensa sisällä päättivät, että juuri nyt kaikista mahdollisista ajoista oli se paras mahdollinen. Hän kostaisi tämän heille myöhemmin, pikku kiusankappaleet.
Siilenpiikki räpytti lammiksi laajenneita kullanruskeita silmiään ja aukoi suutaan -varmasti aivan ihastuttava näky- kuin aavikolle pudotettu syvänmeren kala.
"Sinä...," hän pihisi , luvaten itselleen että murhaisi Tulenvirran jos tämä oli jokin erittäin huono pila.
"Ei... ei ei ei ei! Ei! Missään tapauksessa, ei!," Hän ähkäisi yhteen hengenvetoon.
Seuraava lausahdus ei ollut hänen ylpeimpiä hetkiään, mutta paniikki saa tekemään typeriä ja outoja asioita, joten hän marssi levottomana edestakaisin ja rääkyi;" Vedä ne takaisin, synnytä leirissä, vedä ne takaisin!"
Sitten hän pysähtyi, törmäten olemattomaan, näkymättömään seinään ja räpytti silmiään.
"Kukkaiselo... Minä.. Minun pitäisi.. Kukkaiselo..," Sen järkevämmäksi hän ei osannut muodostaa lausetta mielensä sekamelskassa. Jos hänen mielessään olisi ollut leiri, juuri nyt se olisi ollut tulessa ja kaikki sen asukkaat juoksivat pakukouhusta kiljuen ympyrää.
Siilenpiikki vilkaisi huolestuneena Tulenvirtaa. Selviäsikö sisko itsekseen, jos hän kävisi juoksien hakemassa Kukkaiselon leiristä? Parantaja ainakin tiesi mitä tehdä. Hän ähkäisi närkästyneenä sisaren pohtiessa synkkää mahdollisuutta, ja hänen teki mieli rääkyä ja näykkäistä sisartaan korvasta. Että kehtasikin pelotella!
"Kita kiinni ja äherrä enemmän, pelotella nyt tuolla tavalla.. Et sinä minnekkään kuole, kuuletko, kiellän sen. Heitän sinua rotalla päähän jos uskallatkin kuolla!"

Setrisydän - Jokiklaani

Setrisydän odotti kärsivällisesti päällikönsä hoitavan kiireelliseltä vaikuttavan asian Kivihännän kanssa, vaikka pieni levottomuus teki pesää hänen takaraivoonsa. 'koettakaa kestää,' hän lähetti hiljaisen lohdutuksen kirkkaalle taivaalle. 'minä tulen ihan pian.' Hän hätkähti kuullessaan äänen vieressään ja käänsi pähkinänruskeat silmänsä Tuskatähden kasvoihin. Häntä hävetti myöntää, että hän oli jälleen karannut oman mielensä mukana jonnekkin kauas, säälittävien nauntojen, neulanterävien kynsien ja pehmeiden turkkien suloiseen pieneen maailmaan, jonka hän oli pitänyt itsellään nämä viimeiset kuut. Hän ei ollut tarkoittanut olla itsekäs, se vain tapahtui. Hän pelkäsi, että joku ottaisi tämän aarteen häneltä pois, mutta nyt hänellä ei ollut enään vaihtoehtoa. Hänen oli pakko uskoutua jollekkin, ja jos joku suojelisi häntä, Setrisydän halusi uskoa, että se olisi hänen oma päällikkönsä. Setrisydän nyökkäsi nopealla liikkeellä, epäilys kalvaen hänen mieltään, mutta kun hän katsoi Tuskatähden kasvoja varmistukseksi, lempeät silmät katsoivat häntä huolestuneena takaisin. Naaras teki päätöksensä. Kolli saattaisi olla pettynyt, jopa vihainen, mutta kyllä hän ymmärtäisi. Hänen oli pakko.
Setrisydän veti kasvoilleen hymyn, vaikka hän tiesi silmiensä pettävän huolen ja epävarmuuden. Naaras ei ollut koskaan ollut hyvä valehtelija. Yleensä hän piti sitä hyvänä, sillä hän ei yksinkertaisesti vain pitänyt valehtelusta, mutta nyt hän toivoi osaavansa kyseisen kyvyn. Vaikka vain rauhottaakseen Tuskatähteä.
"Voi, ei kenellekkään ole sattunut mitään, ei tämä mitään pahaa ole!" hän yritti vakuuttaa.. Ketä? Huolestunutta päällikköään vaiko omaa, pimeää osaa mielestään, vellovaa vatsaansa ja paniikkia sisällään?
"Minun...," Setrisydän empi hetken. "Minun pitää vain.. Näyttää jotain teille," hän naukaisi kiusaantuneisuus paksuna olemuksessaan.
Vaastausta odottamatta naaras kääntyi ja pinkoi pitkäkarvaisena, ruskeavalkeana vilahduksena leiristä. Hän toivoi Tuskatähden seuraavan perässä. Toisaalta, vaikka hän ällistyksestään istuisi paikallaan monta hetkeä, naaras uskoi kollin saavan hänet kiinni. Setrisydän ei ollut tunnettu leirissä nopeista liikkeistään.

Päivänilmä - Varjoklaani

Päivänsilmä kohotti kultaiset silmänsä vanhan ystävänsä puoleen ja pudisti hymyillen päätään. Hän ei tehnyt mitään tähdellistä, ja olisi mukava saada keskustella taas Ruoskatähden kanssa, saada vaihtelua tähän huoleen ja ankeuteen. Hän vilkaisi aukiolla makoilevaan Tähtisumuun, jonka hän oli epävirallisesti kai jossain vaiheessa adoptoinut. Ei sillä, että nuori naaras olisi tarvinnut vanhempia, hän kykeni täydellisesti hoitamaan ja puolustamaan itseään, mutta naaraan menneisyys suretti häntä. Se toi myös hänen mieleensä Taskuruohon, ja vaikka hän tiesi, että hän oli siellä missä hänen kuului olla, pieni ikävä ja häpeä riipaisi joka kerta hänen rintaansa, kun hän ajatteli ystäväänsä, jonka jätti jälkeen. Päivänsilmä hymähti huvittuneena. Hän muisti, miten Taskuruoho oli vetänyt hänet syrjään seuraavassa kokoontumisessa, ja ennen kun hän ehti selittää tai pyytää anteeksi, naaras oli vetänyt esiin veitsenterävät kyntensä ja raadellut hänen kasvoihinsa ikuisen muistutuksen, ettei hänen kanssaan leikitty. Moni muu olisi voinut jättää ystävyyssuhteen siihen, mutta Päivänsilmä... Hän ei kyennyt hylkäämään Taskuruohoa. He olivat olleet toistensa tuki ja turva, hän tiesi, kuinka paljon naaras pelkäsi hylkäämistä, sitä että jäisi joskus täysin yksin. Hän todella välitti naaraasta, ja oli pahoillaan, että oli koskaan satuttanut tätä.
Päivänsilmä hymähti huvittuneesti pienemmällä kollille vieressään. "Jos kaipaat suhdeneuvontaa, sinun kannattaa kysyä joltakin toiselta, itse olen pilannut kaikki suhteeni," hän naurahti huokaisten, ollen liian väsynyt ja itsetietoinen ollakseen vihainen tai katkera.
Hän kohotti kulmaansa ja vilkaisi ystäväänsä, ollen epävarma mihin kolli tähtäsi tällä kaikella. Kun Ruoskatähti viimein paljasti aikeensa, kolli kykeni vain tuijottamaan häntä ällistyneenä.
Päivänsilmä räpäytti kultaisia silmiään.
"Sinä... Olet varma? .. No, voittaa se suhdeneuvonnan, mennen tullen," kolli naurahti hiljaa. "Mutta.. tiedäthän, etteivät kaikki ole niin tyytyväisiä minuun."

Nimi: Masi

22.06.2017 23:02
RUSKALEHTI ei jaksanut enää odottaa, vaikka klaanista lähteminen tuntui todella pahalta. Hän mittaili hiljaisena pentutarhaan seinämiä ja maisteli hampaidensa välissä sen lumoavan rauhoittavaa tuoksua. Hän tiesi, että hänen vanhempansa eivät ikinä antaisi anteeksi hänelle hänen lähtöään, mutta hänhän oli syntyperältään aivan toisen klaanin kissa! Hän saattoi hiljaisella katseellaan katsella Päivänsilmää, omaa isäänsä, joka puhui parasta aikaa Ruoskatähden kanssa jostakin. Hän hymyili hiljaisena ja lähti askeltamaan ulos leiristä.
Siitä ei ollut pitkä aika, kun naaraan emo Yönkyyhky oli kuollut. Hän ei myöskään tiennyt oman sisarensa Enkeliusvan olin paikkaa, sekä hänen omat loput sukulaisensa olivat ympäriinsä metsän klaaneja. Hän tiesi, että ainakin hänen serkkunsa olisi Tuuliklaanissa ja tämä kantaisi nimenään Tulenvirtaa. Hän ei kuitenkaan tuntenut naarasta sen enempää, mutta tiesi tämän nimeltä.
Ruskalehden vatsassa tuntui vellovan, kun hän astui Tuuliklaanin rajalle. Hän oli kiertänyt jo pitkän matkan Varjoklaanin mailta Tuuliklaania kohden, kulkien järven äärellä, ettei aiheuttaisi suurempaa meteliä missään klaanissa. Hän tiesi, että häntä pidettäisiin itsekkäänä hänen teostaan, mutta miten hän olisi voinut selittää klaanille, että pentujen isä olisi Tuuliklaanin soturi Auringonsirpale? Naaras pudistellen päätään ja vatsansa alkaen kouristella, alkoi kävellä nopeammin kohti Tuuliklaania. Hän oli kerran aiemmin ollut Tuuliklaanin leirissä, silloin kun hänen emonsa sisaruksineen oli tullut puhumaan Valkeatähdelle siitä, että he haluaisivat liittyä klaaniin. Tai oikeastaan vain Tiikeriliekin kumppani Yönkuiskaus oli halunnut Tuuliklaaniin, eikä tuo koskaan ollut antanut kollille anteeksi sitä, että tämä oli kuitenkin siirtynyt Varjoklaaniin.
Ruskalehti puuskutti, kun hän kiipesi nummia pitkin tärisevin askelin kohti leiriä. Tuttu Tuuliklaanin ominaistuoksu painautui hänen nenäänsä ja hän tunsi, kuinka olisi taas kotona. Hermostuneena hän heilautteli korviaan, sillä hän ei todellakaan ollut suunnitellut mitään avauspuhetta sille, mitä teki Tuuliklaanin mailla.
--
Naaras vatsa tuntui heittävän voltin, kun hän asteli aukiolle. Pennut tekivät tuloaan ja hän katseli hädissään puuskuttaen ympärilleen. Auringonsirpaleen naaras tunnisti heti, kun tämä istui vanhemman naaras kissan vieressä. Ruskalehti empi, uskaltaisiko hän vain syöksyä näiden luokse, mutta Auringonsirpale oli niin lähellä, kuten myös vatsassa potkivat pennutkin.
’’Auringonsirpale!’’, naaras henkäisi, kun asteli tuon luokse, mutta tämän jalat pettivät alta. Hän puuskutti itsekseen, yrittäen tasata hengitystään epätoivoisena ja hän kohotti katseensa kohti kumppaniaan. Aukiolla tuntui olevan tukahduttava tunnelma, mutta naaraan katsahtaessa Auringonsirpaleen ohitse, hän huomasi valkean täplikkään turkin ja veti säikähtäneenä henkeä. Oliko joku kuollut? Valkea turkkinen kissa kääntyi pian katsomaan häntä kauempana ja tämän punertavanrusehtavat silmät säihkyivät hämmästystä. ’’Haluan liittyä klaaniinne!’’, naaras huusi niin Auringonsirpaleelle, kuin tuon vieressä olevalle naaraalle, kuin Punatähdelle, joka katsoi häntä yllättyneenä ja hämmästyneenä.
’’En tarkoita mitään pahaa, antaa minun olla synnyin klaanissani’’, naaras piipitti ja Punatähti loi hämmentyneen katseensa Auringonsirpaleeseen.
’’Mistä sinä veliseni tunnet tämän naaraan? Enkä minä estä sinua liittymästä, mutta jos en nyt väärin sinua katso, vaikutat olevasi viimeisilläsi tiineenä, ellei laskettu aika ole juuri nyt’’, Punatähti naukaisi ja oli äkkiä rauhoittunut Kastanjaturkin aiheuttaman välikohtauksen jälkeen.
’’Veli?’’, Ruskalehti vinkaisi ja tuijotti silmät suurina Punatähteä ja sitten Auringonsirpaletta. Oliko Punatähti tämän kollin sisko? Kollin, joka sai hänet aina hymyilemään ja ketä teki hänet onnelliseksi? Ruskalehti kuitenkin sulki suunsa, eikä halunnut alkaa tuputtamaan tietoa, että pennut olisivat Punatähden veljen tai että hän olisi kollin kumppani, ollut useammat kuut jo sitten. Punatähti ja tuo ällistyneen näköinen naaras Auringonsirpaleen vieressä voisivat poksahtaa joko suuttumuksesta tai vihasta, jos hän kertoisi, että he olisivat tapailleet, vaikka naaras oli eristä klaanista, koska hänen emonsa oli vienyt hänet väkisin mukanaan Varjoklaaniin.

Nimi: Masi

22.06.2017 02:13
VIILTOKYNSI ei ymmärtänyt reagoida mitenkään, hän tunsi vain, kuinka kylmentynyt maa oli hänen selkänsä alla ja viilennytti häntä. Hänen kohottaessa katseensa Kastanjaturkin silmiin ja tuon iskiessä häntä poskelle, hän saattoi vain ymmärtää, ettei kolli todellakaan ymmärtänyt omaa parastaan. Hän ei tehnyt elettäkään estääkseen toista, tuo tunsi jotakin järjen vastaista vihaa Viiltokynttä kohtaan, vaikka naaras ei edes osannut sanoa mistä se oli alkanut.
Hän ei ollut pahemmin tekemisissä Kivihännän kanssa, viimeksi partiossa ja mistä tuo sen tietäisi? Miksi tuo piti Kivihäntää hänen kumppaninaan, kun Viiltokynsikään ei pitänyt? Hänen silmänsä välkähtivät valkeina uteliaisuudesta toisen vihaa kohtaan, kun naaras potkaisi vahvoilla takajaloillaan kollin pois päältään. Punatähti naukui jotakin ja oli selvästi raivostunut, mutta Viiltokynsi ei kuullut toisen sanoja. Hän mittaili vain uteliaalla katseellaan Kastanjaturkkia.
’’Me puhuimme aivan kaikessa rauhassa, minä en pilannut hänen mielialaansa tai häntä, hän itse halusi vain avautua minulle murheistaan, koska sinulle hän ei sitä voi tehdä, ihan vain, koska sinä et kuitenkaan kuuntelisi häntä. Sinulle kaikki pyörii vain itsesi ja vihasi Jokiklaania kohtaan ympärillä, sen lisäksi, ettet sinä voi sitä tietää, onko hän tehnyt itsemurhan. Sinä et ole nähnyt sitä, haluat vain uskoa, että sen takana olen minä tai Kivihäntä, ilmeisesti mieluiten me molemmat, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan’’, Viiltokynsi tuhahti tympääntyneenä, huomaten kuitenkin pian, että oli puhunut Punatähden päälle. Hän ei ollut kuullut edes naaraan sanoja. ’’Sinuna alottaisin sitten tästä niin kovasti himoavasta saastastasi, ellet halua lähteä täältä samalla tavalla kuin Okavarjo’’, Viiltokynsi naukaisi ja Punatähti huokaisi raskaasti.
’’En halua, että täällä tapetaan sekopäisyyden takia lisää kissoja. Mutta kieltämättä Kastanjaturkkia voisi verrata Okavarjoon, hän näyttää alkavan olevan kohta yhtä hullu ja sekaisin’’, Punatähti murahti ja astui sitten eteenpäin, työntäen rintakehällään Kastanjaturkin kauemmas Viiltokynnestä. ’’Jos sinä et ala ryhdistäytyä ja näyttämään uskollisuuttasi Tuuliklaanille, pidän huolen siitä, että sinä et kuulu tähän klaaniin. Olet häpeäksi perheellesi ja kyllä, mitä enemmän riehut ja vahingoitat enemmän Tuuliklaanilaisia kuin ketään, ketä olisi oikea vihollinen, vaikutat aina vain enemmän murhaajalta’’, Punatähti murahti ja luimisti vihaisena korviaan.
’’Ja jos sinä vielä kerrankin kajoat yhteenkin kissaan tässä klaanissa, minä revin sinut itse’’, valkea naaras oli tosissaan, hän oli kerrassaan vihainen tämän nuoren itsekeskeisen kollin käytökselle. ’’Puhumattakaan, jos vielä kerran rikot soturilakia, aiheutat klaanillemme ongelmia tai et noudata asettamiani sääntöjä, löydät itsesi jostakin sellaisesta paikasta, johon et haluaisi koskaan kuulua’’, Punatähti murahti ja nappasi sitten Höyhenputouksen ja siirsi tämän sivummalle, jotta muu klaani saisi rauhassa hyvästellä naaraan.

TULIKUU kohautti hennosti lapojaan.
’’Uskollisuutta sinun todella tarvitsisi esittääkin, ihan sama mitä tunnet, mutta katso sitten, että kun astelet Viimahännän ja saattajien kanssa Tuuliklaaniin, sinä et retkahda taas Viiltokynteen. Hän, jos joku on huonoksi sinulle, niin perhetaustansa kuin maineensakin takia ja sinä tulet olemaan yhtä pohjalla, jos lepertelet hänen kanssaan’’, Tulikuu puuskahti ja katseli kollia mietteliäänä. ’’Minä en sinua tuomitse, mutta tämä klaani tuomitsee sinut, muista se, jos olet oikeasti tuolta mieltä mitä ajattelet nyt’’, naaras naukaisi ja kohotti katseensa, kun huomasi sisarensa ja Viimahännän saapuvan heidän luokseen tuoden riistaa suuret määrät.
’’Tuskatähti lähti leiristä Setrisydämen kanssa hetki sitten, ilmeisesti jotakin vakavempaa on tapahtunut, kun hän antoi ohjeet minulle’’, Tulikuu naukaisi Viimahännälle tuon tullessa heidän luokseen (?). ’’Tuskatähti luottaa meihin ja siihen, ettemme ala törttöillä, mutta kaiken varalta, hän tulee itse kuun laskiessa Tuuliklaaniin, jos ryhmästä ei ala mitään kuulua. Muun ryhmän tarkoituksena on kantaa tätä isoa läjää riistaa ja toivoa, että Kivihäntä osaa pelata kalansa oikein puhuessaan Tuuliklaanille. Ongelmien tullen, olemme valmiita kamppailuun’’, Tulikuu naukaisi ja katsahti Viimahännästä Kivihäntään. Hiljaa hän paheksui itseään siitä, että oli pomotteleva näitä kohtaan, etenkin kun Viimahännällä oli niin paljon enemmän kokemusta asioista kuin hänellä.

VERIRUUSU käänsi mitään sanomattoman katseensa Tomukuuhun, tuon sanat tuntuivat pahalta. Hän ei todellakaan ollut yhtä varma kuin kolli siitä, että asiat kuuluisivat olla näin. He, me, jos hän oikeasti halusi puhua meistä, kuinka kauan menisi, että kollista paljastuisi taas jotakin, mikä saisi naaraan raivon partaalle? Kuinka kauan menisi, että kolli tekisi taas jotakin, mitä naaras ei voisi hyväksyä. Hän ei jaksanut tätä soutamista ja huopaamista. Se oli uuvuttavaa ja samalla hermoja kiristävää, ei hän osannut edes puhua tuolle enää tunteistaan.
Hänen olisi tehnyt mieli kysyä kollilta, että kuinka kauan menisi, että tämä työntäisi hänet sivuun vain, koska kunnianhimo veisikin hänestä voiton. Hän tunsi kaipaavan keskusteluhetkiään Päästäisaskeleen kanssa, mutta samalla Tomukuun turkin lämpöä ja tuon läheisyyttä. Hän käänsi katseensa takaisin tassuihinsa tietämättä mitä sanoa, mitä hänen kuuluisi sanoa? Pitäisikö hänen vetää tekohymy kasvoilleen ja kiittää kollia.
’’Minun täytynee olla parasta kiiruhtaa puhumaan Tähtiklaanin kanssa, en tiedä mitä tehdä, tai mitä uskoa, en tiedä yhtään mitään’’, naaras huokaisi ja painoi turhautuneena silmänsä kiinni. ’’Kiitän siitä, että luotat.. Näihin saamiisi asioihin’’, naaras naukaisi muistaen jälleen, että muihin vaikuttaminen tietyllä tavalla, Veriruusu itse ja Aamutähti olivat kaikki olleet pelinappuloita yhdistelmineen Tomukuulle. Naaras nousi lopulta ylös ja katsahti Tomukuuta silmiin.
’’Pidä sinä klaani kasassa, kun olen poissa. Käyn puhumassa Päästäisaskeleen kanssa, jos löydän hänet ja aloitan sitten matkan Kuulammelle’’, naaras naukaisi ja sipaisi hennosti hännällään toisen poskea, vaikkei tiennyt miksi niin oli tehnyt. Ehkä se oli hänen tapansa ennen, mutta se tuntui normaalilta. Se tuntui oikealta, vaikka ei ollut sitä. Veriruusun kääntyessä poispäin Tomukuusta hänen silmänsä hohtivat valkeina ja tunsi, kuinka pahaoloa virtasi hänen sisällään.
Veren maku täytti pian hänen suunsa, kun hän oli astelemassa ulos leiristä. Veriset vanat valuivat hänen suunpielestään ja hän tunsi puuskuttavansa. Polte levisi hänen sisällään ja kipu tuntui raastavan hänen mieltään. Päästyään kauemmas leiristä ja sille menevistä poluista, hänen oli pakko vain kyyristyä ja oksentaa. Hän upotti kyntensä maahan ja puuskutti hetken, valmistuen uuteen oksennukseen. Verta, verta. Niin paljon verta.

Nimi: Blari

22.06.2017 00:21
KASTANJATURKKI katsoi järkyttyneenä Punatähteä. Hän ei ollut uskoa korviaan, kun Punatähti epäili häntä. Kolli painoi kyntensä maahan ja käänsi katseensa Viiltokynteen.
“Hän ei tappanut itseään.. hän oli alkamassa voimaan paremmin! Sinä vain tulit pilaamaan kaiken! Niin sinä teet! Hän oli lähes oma itsensä, mutta palasi pohjalle heti kun sinun kanssaan oli jutellut!” Kastanjaturkki oli raivona. Hän asettui Viiltokynnen ja Höyhenputouksen ruumiin väliin. “Se olit sinä ja se helvetin Kivihäntä! Tiedän sen!” punaruskea kolli loikkasi Viiltokynnen kimppuun kaataakseen naaraan(?). “Tapan sinut ja sen saastan… te tapoitte hänet!” Kastanjaturkki oli surusta sekaisin. Hän ei halunnut kuulla ketään. Hän oli vakuuttunut, että Jokiklaani oli jollain tavalla osallisena tähän kaikkeen. Kolli kohotti käpälänsä lyödäkseen Viiltokynttä.

KIVIHÄNTÄ hymähti.
“En ole mikään pikkulintu. Olen optimisti”, hän maukaisi naurahtaen. “Ja uskon, että joku päivä kylki on taas kunnossa. Vältän vain sinun sanoin ‘tunaroimista'.”
Harmaa kolli asettui makuulle naaraan eteen nojaten kunnossa olevaan kylkeensä. Tulikuun mainitessa Viiltokynnen, kolli hiljeni hetkeksi.
“En ole ollut tekemisissä erikoisemmin hänen kanssaan pitkään aikaan. Hän kyllä oli sillä pelastusretkellä mukana, mutta emme erityisemmin jutelleet. Vahdin enemmänkin muiden klaanien nuorempia oppilaita. Se oli vain typerä oppilasajan ihastus. Minun pitää olla uskollinen Jokiklaanille ja löytää kumppani täältä", kolli maukaisi katsoen pienesti hymyillen Tulikuuta. Hän valehteli tunteistaan Viiltokynttä kohtaan Tulikuulle, mutta hänen olisi kuitenkin vain parempi alkaa miettimään muita asioita.

TOMUKUU oli odottanut jonkunlaista reaktiota Veriruusulta, mutta tuon vain ollessa paikallaan, kolli huokaisi.
“Näin sen kuuluikin olla, Veriruusu. Älä välitä muista. Tämä on Uuden ajan alku Lumouksenklaanissa. Sinun johdollasi tulemme saamaan klaanimme kukoistamaan paremmin kuin koskaan”, kolli asetti kunnossa olleen käpälänsä Veriruusun käpälän päälle. “Ja minä tulen aina seisomaan rinnallasi, tukenasi.”
Tomukuu etsi vihreillä silmillään Veriruusun kauniita, sinisiä silmiä. Hän aikoi vakuuttaa naaraalle, että tämä oli oikein. He, Aamutähden kuolema, kaiken kuului tapahtua.

Nimi: Masi

21.06.2017 22:06
PUNATÄHTI pudisteli päätään ja loi hämmentyneen, sekä järkyttyneen katseensa ensin Kastanjaturkkiin ja sitten tuon sisareen Viiltokynteen. Naaras antoi kynsiensä upota Tuuliklaanin pehmeään maahan, jota aurinko oli lämmittänyt hänen tassujensa alla.
’’Sinä siis juuri myönsit, että olet mennyt kaksijalkalan lävitse, yli Verisen putouksen heimon rajan ylitse, jotta olet voinut vielä ylittää Jokiklaaninkin rajan?’’, Punatähti murisi ja loi raivostuneen katseen Kastanjaturkkiin. ’’Minä en voi uskoa sinua enää lähes missään mitä sinä sanot, sillä yrität saada meitä vain Jokiklaania vastaan kerta toisensa jälkeen. Ensin sinä aiheutat kahakan ja sitten tuot tämän kauniin naaraan eteeni, joka ei liity ongelmiisi mitenkään’’, päällikkö veti henkeä ja pudisteli päätään.
’’Minä en usko, että Jokiklaani on tehnyt sitä, enemmänkin uskon, että sinä itse olet aiheuttanut tämän tai sitten joku ulkopuolinen’’, naaras murisi ja loi hurjistuneen katseensa Kastanjaturkkiin. ’’Epäilen sinua niin kauan, kunnes todistat minun väitteeni valheiksi. Kuten Kukkaiselo sanoi, tästä näkee, että hänet on hukutettu-’’, Punatähti aloitti, mutta Viiltokynsi astui eteenpäin.
’’Minä voisin epäillä, että hän on tehnyt itsemurhan’’, naaras naukaisi hiljaisena ja Punatähden levinneet silmät kääntyivät Viiltokynteen.
’’Mitä?’’, hän änkytti ja Viiltokynsi piti tyynin katseensa, joka tämän kasvoja oli kuvastanut jo kauan. Niin kauan, ettei Punatähti enää muistanut, miltä ilo ja onni näyttivät tämän naaraan kasvoilla. Viiltokynsi tuntui olevan kuollut sisimmästään ja vaikka hänen oma emonsa makasi nyt naaraan edessä, se ei tuntunut luovan mitään kuvajaista tuohon.
’’Ennen kuin hän lähti leiristä, hän kertoi vain siitä, miten hän ei pysty ja jaksa tehdä enää mitään. Punasilmän kuolema oli hänelle liikaa ja nyt voimme ainakin antaa hänen levätä rauhassa ja uskoa, että hän on päässyt Punasilmän luokse Tähtiklaaniin. Sanoin ehkä turhan julmasti, kun kehotin häntä siirtymään klaaninvanhimpien pesään, jos hän ei enää kykene tekemään soturien tehtäviä’’, Viiltokynsi naukui ja Punatähti luimisti korviaan. Päällikkö tiesi, miltä tuntui menettää niin isä, veli kuin oma kumppanikin, sekä omat pennut ja tässä hän istui, mutta Höyhenputouksella ei ole ollut muuta. Hän saattoi tuntea sen saman tuskan, jonka Höyhenputous oli kärsinyt päivästä toiseen.
’’Ainiin, Kastanjaturkki. Minä en omaa kumppania, mutta jos et sitä pienestä aivokapasiteetistasi huolimatta opi ymmärtämään se on oma murheesi. Hän on yksi Jokiklaanilainen kissa muiden joukossa, joten älä takerru siihen, että olin hänen kanssaan liittolainen pelastus partiossa’’, naaras huokaisi ja Punatähti loi katseensa Kastanjaturkkiin.
’’Jos hän olisi tehnyt itsemurhan.. Kuinka selität nuo karvat ja tämän inhottavan hajun hänessä?’’, Punatähti lopulta mumisi Viiltokynnelle, mutta piti kuitenkin vihaisen katseensa Kastanjaturkissa. Hän ei voinut olla epäilemättä molempia siitä, että nämä olisivat yhdessä punoneet juonen Jokiklaania vastaan ja surmanneet Höyhenputouksen.
’’Karvat voivat olla jotakin satunaisia irronneita Kastanjaturkin turkista, hänellä hän on punaharmaa turkki. Voivathan ne olla myös jonkun erakon tai luopion turkista. Kuitenkin kun niitä karvoja on joka puolella Höyhenputouksen turkkia pitkin, ne ovat voineet irrota yhtä hyvin, kun Kastanjaturkki on kantanut hänet leiriin. Mistä minä sen tiedän? Mutta minäpä ihmettelen, että miksi Jokiklaani olisi raahannut Höyhenputouksen heidän rajalleen? Eikö ole itsestään selvää, että kun halutaan aiheuttaa kiistaa kahden klaanin välillä, paras tapa on tappaa toisen klaanin kissa ja raahata se toisen klaanin rajalle’’, Viiltokynsi kohautti lapojaan ja Punatähti mittaili hiljaisena Höyhenputousta.
’’Haju voi olla peitto haju sille, joka on yrittänyt surmata hänet, tai sitten se on vain veden mudasta peräisin. Muta haisee inhottavalle joka tapauksessa tai onhan hänet voitu raahata Jokiklaanin maille minkä tahansa lian keskeltä’’, Viiltokynsi jatkoi ja Punatähti mittaili tuota hetken mietteliäänä.
’’Minunko nyt pitää olettaa vai olla olettamatta, että Jokiklaani on tappanut hänet? En usko, että Jokiklaani on tehnyt tätä hänelle, sillä kuten sanoit, Jokiklaanilaiset eivät raahaa tappamaansa kissaa rajalleen. He olisivat uineet sinne asti ja osaisivat olla varovaisia, tai sitten he olisivat suoraan jättäneet hajunsa kanssa Höyhenputouksen reviirillemme’’, Punatähti puuskahti ja mulkoili sitten Kastanjaturkkia. ’’Kaikista yksinkertaisin selitys tälle kuitenkin on, että sinä olet tappanut hänet ja nyt väität, että Jokiklaani on surmannut hänet, jotta voisimme juosta sinun mieliksesi sotaan heidän kanssaan’’, Punatähti sähähti vihaisena Kastanjaturkille.
’’Minä sanoisin silti, että hän on tehnyt itsemurhan’’, Viiltokynsi puuskahti ja Myrskynraivo mittaili hiljaisena kauempana tilannetta.
’’Etenkin kun kaikki ovat varmasti nähneet, kuinka huonossa kunnossa hän oli ollut viime päivät. Turkkiaankaan ei ollut pessyt, eikä syönyt juuri mitään. Hän olisi pian varmasti muutenkin kuollut, joko oman tassunsa kautta, Kastanjaturkin, luopion tai Jokiklaanin’’, Myrskynraivo naukaisi ja Viiltokynsi loi vihaisen katseensa naaraaseen, mutta Punatähti käänsi vain yllättyneen katseensa Myrskynraivoon. ’En sano, että hän olisi ollut laiska tekemään mitään, mutta hän ei oikeastaan tehnyt mitään klaaninkaan eteen. Hän oli mielestäni mielenterveydeltään ainakin sairas, ja varmasti olisi pian olut fyysisesti myös sairas, kun ei syönyt mitään tai huolehtinut itsestään’’, Myrskynraivo jatkoi ja Viiltokynsi tunsi sanat eräänlaisena piikittelynä itseään kohtaan, mutta kohautti sitten lapojaan.

TULIKUU naurahti ja pyöritteli silmiään.
’’Normaalisti? Luuletko, että menneet jätetään noin vain taakse ja sitten jatketaan eteenpäin? Olet todellakin pudonnut puusta kuin pikku lintu, Kivihäntä’’, naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä huvittunut pilke silmissään. ’’Tuskatähti oli aikonut tehdä sinusta seuraajansa, ja ennen kuin mietit, miten minä sen tiedän, olen hänen tyttärensä’’, naaras huokaisi.
’’Mutta sinä se juokset tunaroimassa ja rampauttamassa itsesi, sen lisäksi, että muistan kyllä Viiltokynnen ja sinun suhteesi, joten hän varmasti ottaa Viimahännän, joka kaikesta huolimatta yrittää tukea sinua’’, naaras kohautti lapojaan. Tulikuu kuitenkin sivutti kysymyksen omasta päivästään, sillä hän ei ollut oikeastaan mitään ihmempää tehnyt, kuten riidellyt sisarensa Surukyyneleen kanssa ja käynyt tapaamassa emoaan,Pihkaaitaa, joka makasi edelleen parantajanpesässä. Eikä hän halunnut antaa ajatustensa taas laukata sukulaisiinsa, jotka olivat kuolemankielissä parantajien luona.

VERIRUUSU värähti Tomukuun kosketusta poskessaan, mutta ei tehnyt elettäkään estääkseen toista. Hän ei jaksanut yrittää edes sitä, sillä hänen mielensä vain kieppui Aaveenvarjon sanoissa. Miten niin Tähtiklaani ei kuule minua? Naaras huokaisi itsekseen ja antoi katseensa laskeutua Aamutähden turkilta tassuihinsa.
Eikö Tähtiklaani halunnut häntä Lumouksenklaanin päälliköksi? Hmh, kukapa sitä olisi oikeastaan halunnut hänestä? Hän oli vain naaras, joka oli yrittänyt todistaa uskollisuuttaan kerta toisensa jälkeen. Yöklaanista, Myrkkyklaaniin ja Lumouksenklaaniin. Paikasta toiseen, ilman mitään ymmärrystä, kuka hän oli ja mitä hänen tulisi tehdä. Latokissasta emon johdatuksella klaanikissaksi. Emo? Emo! Kai tämä nyt halusi hänet edes kaltaisekseen? Olivathan muutkin sisarukset, miksei hän sitten kelpaisi! Veriruusu puri hampaansa vihaisina yhteen, vaikka tiesi, että tulisi aina olemaan se viimeinen.
Veriruusu olisi halunnut kysyä Aaveenvarjon matkasta, mutta tuo oli jo ehtinyt siirtyä päällikönpesään, eikä hän halunnut häiritä parantajaa. Hän ei kuitenkaan halunnut kääntää katsettaan edes Tomukuuhun, sillä hänen silmänsä tuntuivat olevat raskaat katsomaan ketään. Hän antoi itsensä vain tuijottaa tyhjyyteen ja antaa mielensä maalata piruja Lumouksenklaanin kallioseinille.

PUNAHÄMÄRÄ loikoili rosoisen kiven päällä ja mittaili Tomukuuta, sekä Veriruusua, päästäen hampaidensa välistä turhautuneen murahduksen. Eikö tuo naaras koskaan oppinut mitään hyödyllistä? Punertavanoranssi naaras venytteli ja huomasi Pyörteenviuhkan mulkaisevan häntä, kun tuo käveli hänen ohitseen. No mitä tuo nyt hänestä halusi? Naaras huokaisi ja loikkasi kiveltä alas, päättäen lähteä hetkeksi ulos leiristä. Ei hän jaksanut tätä painostavaa ilmapiiriä, etenkään, kun mikään ei tuntunut merkitsevältä.
--
Naaraan tassut uppoutuivat pehmeään heinikkoon, kun hän oli laskeutunut Lumouksenklaanin vuorilta ja hän antoi katseensa kiertää kauempana kohoavissa puissa. Yöklaani, hyh, mikä haju. Naaras sihahti hampaidensa välistä ja loikki kauemmas puista, loikaten sitten, sileällä auringon lämmittämälle kivelle. Vain muutaman askeleen päässä oli Tuuliklaanin raja. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja antoi katseensa kiertää Tuuliklaanin heinikkoa, puutonta ja avaraa aluetta. Hän nuolaisi rintaansa ja tuhahti itsekseen, kääntäen sitten katseensa takaisin Lumouksenklaaniin, jossa vuoret kohosivat ja kalliot uhkaavasti kohosivat ylemmäs ja ylemmäs. Maailma ympärillä oli kaunis, mutta klaani itsessään kylmä ja ruma.

SIVALLUKSENKYNSI oli yllättynyt Valkealumpeen reaktioista, mutta samalla se sai hänet niin iloiseksi kuin tuntemaan tuon puolesta surua. Jotenkin oli helppo lukea tätä kaunista nuorta kukkaa hänen vierellään, jonka silmät kertoivat enemmän kuin sanat, jotka pulppusivat hänen hampaidensa välistä. Kolli hymyili naaraalle ja nuolaisi hellästi toisen korvantaustaa, vaikka ei tiennyt, saisiko nopeasti toruvan hännän iskun kuonolleen.
’’Älä minua kiitä’’, hän yritti sanoa, mutta ei ollut varma, kuinka typerältä kuulostaisi. ’’En ole oppinut ottamaan sellaista koskaan vastaan. Kissat tuntuvat sanovan ilman mitään suurempaa merkitystä kiitos, mutta sinusta näen, että sinä todella tarkoitat sitä. Minulle riittää, että katsot minua päin ja hymyilet minulle’’, kolli naukaisi helpottuneena siitä, että oli jotenkin onnistunut muodostamaan takkuilevista sanoista lauseen. Lauseen, jossa saattoi olla jotakin järkeä.
’’Aurinko on aina olemassa, mutta ennen kaikkea, aurinko ja parempi huominen ovat sinussa’’, kolli aloitti ja katseli hiljaisen hetken naaraan silmiä. ’’Muista, että aina parempi huominen alkaa siitä, että aloitat muuttamisen itsestäsi. Sitä sinä olet nyt tehnyt kanssani’’, hän yritti, mutta ei kuitenkaan tarkoittanut haluavansa naaraan muuttua. ’’Lähdit kanssani leiristä, et jäänyt odottamaan mitään yllättävää, vaan astelit kanssani liikkeelle, vaikka olisit voinut jäädä hiljaisena leiriin. En sano, että sinun pitäisi muuttua, sillä jokainen on erityinen, kuten sinä. Jokainen meistä on erityinen omalla tavallaan’’.
’’Yritin vain sanoa, että jokainen päivä on parempi, jokainen auringon loiste on arvokkaampi, jos muutat asennettasi tai mielialaasi. Se ei ole helppoa, ei tietenkään ole. Mutta sitä minä teen aina, yritän aamuisin jättää pedilleni huononmieleni ja voisin uskoa, että jos olisin huonolla mielialallani tullut sinua kysymään, olisit kieltäytynyt’’, kolli naukaisi ja tajusi, kuinka pöntöltä kuulosti.
’’Muista silti olla aina ylpeä sukujuuristasi, kaunotar. Kellä tahansa ei sinun kaltaisiasi juuria, lähes kukaan ei ole puhdas Tuuliklaanilainen. Lähes jokainen on puoliverinen tai sitten ei ollenkaan sukujuuriltaan tätä klaania’’, kolli naukaisi ja hymyili tälle. ’’Sinun vanhempasi ovat, vaikka heidän vanhempansa eivät olisikaan. Se kuitenkin tekee sinusta täysverisen Tuuliklaanilaisen ja ole aina ylpeä siitä, mitä he sinulle antoivat, mutta ole myös ylpeä siitä, mitä sinä itse olet’’, hän naukui lopulta hymyillen lempeästi naaraalle. Hän itse olisi halunnut kirota omat vanhempansa ja odotti vain tilaisuutta, että voisi repiä näiltä silmät päästä, mutta sillä ei tuntunut juuri nyt olevan väliä. Hän halusi vain suojella tätä naarasta ja näyttää tälle, kuinka asiat olisivat tai kuinka ne voisivat olla. Ennen kaikkea, hän halusi nähdä vielä, että tämä lumoavan kaunis naaras hymyilisi hänelle ja saisi kollin tuntemaan rinnassaan onnen, kuten nyt.

Nimi: Blari

19.06.2017 14:12
KASTANJATURKKI käänsi järkyttyneen katseenaa päällikköön. “Vä-väitätkö että minä tein tämän?! Hän on oma emoni!” kolli katseli vuorollaan Viiltokynttä, Punatähteä, Kukkaiseloa sekä sisartaan Mutakatsetta.
“Löysin hänet Jokiklaanin reviiriltä.. menin tarkistamaan reviirin reunaa ja huomasin jälkiä, jotka yhtäkkiä olivat tehdeen äkkikäännöksen ja johtivat pois.. Seurasin niitä ja löysin emon…” Kastanjaturkki selitti antaen takajalkojensa pettää, ja hän lysähti maahan istumaan.
“Tule takaisin…” kolli maukaisi hiljaisesti kuolleelle emolle.
Kuullessaan sekä Kukkaiselon ja Punasilmän toteamukset harmaista karvoista Kastanjaturkin suru muuttui raivoksi. Hän ei ollut siis vain kuvitellut karvoja…
“Se Saasta… esitti vain heikkoa, jotta voisi tehdä tämän", kolli murisi hampaidensa välistä katsoen yhä vain Höyhenputousta.
“Tämä on sen sinun jokiklaanilaisen Saastakumppanisi syytä!” Kastanjaturkki huusi Viiltokynnelle raivoissaan.

KIVIHÄNTÄ hymyili vaivaantuneesti. “Niin kai sitä voisi sanoa", kolli totesi.
“Uskon kuitenkin, että asia saadaan kuntoon ja että sen jälkeen voimme jatkaa normaalisti", Kivihäntä maukaisi toiveikkaana.
“Mitä sinun päivääsi kuulunut?” hän vaihtoi aihetta. Hän ajatteli, että olisi parempi löytää muuta ajateltavaa. Muuta ajateltavaa Jokiklaanista.
“Varmasti paljon paremmin kuin minulla", kolli naurahti hymyillen.

TOMUKUU makasi Aaveenvarjon pesässä tylsistyneenä. Hän olisi halunnut lähteä Veriruusun mukaan, mutta haava käpälässä olisi vaikeuttanut kävelemistä liikaa. Hän oli vain odottanut joko Aaveenvarjon taikka Veriruusun palaamista.
Kaikki oli mennyt suurinpiirtein niin kuin pitikin. Pääasia oli, että kukaan ei olisi hänen ja Veriruusun välissä. Ei Aurinkokatse taikka Aamutähti…
Tummaturkkinen kolli nosti päänsä, kun kuuli kissan astelevan parantajan pesään.
“Mitä sinulle on tapahtunut?” Aaveenvarjo kysyi. Parantajan äänessä oli uutta kireyttä, minkä Tomukuu huomasi.
“Missä Aamutähti? Haluaisin puhua hänen kanssan", lähes uhkaava äänensävy Aaveenvarjolta. Tomukuu nousi istumaan pitäen ilmeensä neutraalina.
“Hän on kuollut", Tomukuu kertoi. “Olimme metsästämässä, kun kettu ilmestyi ja hyökkäsi kimppuumme. Taistelimme sitä vastaan, mutta ketulla oli jonkunlaista tuuria mukanaan. Se sai minut heitettyä syrjään ja iskemään käpäläniterävän oksan lävitse, jonka jälkeen jouduin todistamaan, kuinka kettu repi Aamutähden kurkun auki", kolli jatkoi täysin ilmeettömänä, neutraalilla äänensävyllä. Aaveenvarjon silmät levisivät hetkeksi kauhusta, mutta palautuivat nopeasti tuttuun, kaikkeen väsyneeseen tuijotukseen. Vaikutti Tomukuulle, että tuo tajusi jotain. Soturi ei kuitenkaan pelännyt parantajaa. Hän tiesi, että Aaveenvarjo tulisi epäilemään tätä, mutta Aaveenvarjo ei ollut kissa, joka puhuisi luulopuheita. Tuo haluaisi todisteita, joita ei olisi. Tomukuun sanat saisivat tuon miettimään puhuiko hän totta, valehtelisiko hän vaiko olisiko asia puoliksi totta ja puoliksi keksittyä. Aaveenvarjon pitkään tunteminen auttoi Tomukuuta tietämään, miten hänen kannatti kohdella Aaveenvarjoa ilman, että tuo tulisi tielle.
Veriruusun tuoksu sai Tomukuun kääntymään pesän suuaukolle ja huomaamaan, kun naaras asteli leiriin Aamutähti selässään. Aaveenvarjo nousi ensin ja käveli Aamutähden ruumiin luokse katsomatta Veriruusua. Tomukuukin poistui parantajan pesästä katsomaan tilannetta. Aaveenvarjo vain sanoi:
“He eivät kuule sinua” ennen kuin nousi ja lähti Aamutähden entistä pesää kohti. Tomukuu ei ollut varma, oliko parantaja kutsunut Veriruusua mukaansa vaiko ei. Ehkä se oli Veriruusun tulkinnan varassa. Tomukuu ei kuitenkaan jaksanut miettiä turhia, kun Veriruusu oli läsnä. Kolli käveli naaraan vierelle ja nuolaisi kevyesti tuon poskea.
“Kaikki tulee kääntymään paremmaksi, lupaan sen.”

Nimi: heli-fairy

18.06.2017 01:58
KETTUPISARA katseli harmahtavaa naarasta ja nuolaisi vielä tuon päälakea. Ilo ja rakkaus hänen sisällään loimusi tällä hetkellä. Ei olisi kauniimpaa naarasta maanpäällä kuin Aamunkajo. Ehkä joku heidän pennuistaan, muttei ollut. Kolli nousi seisomaan hymyillen ja nyökäytti päätään.
"Ilomielin tulen, rakkaani" tuo kehräsi ja katsahti rinnallaan seisovaan kaunottareen. Ei mitään kauniimpaa..
Kolli asteli toisen rinnalla kohti pentutarhaa. Sieltä tuli vastaan heti lämmin, hieman maitomainen tuoksu. Hän päästi oman naaraansa ensin sisään ja asteli sitten itse pimeään pesään. Hän huomasi taaimmaisella pesällä olevan kasa pieniä karvapalloja. Joku jo innoissaan pyöri siskojensa ympärillä, mutta suurinosa nukkui.
"Nämä siis ovat Kurkisydämen?" Kettupisara naukaisi hiljaa astellen kohti pienokaisia. Hän asettui makaamaan pesän edustalle ja saikin pian seuraa pienestä hieman likaisen vaaleasta pennusta. Pentu loikkasi kahdelle tassulle ja iski etutassunsa kollin nenänvarrelle.
"No hei pikkuinen" toinen naurahti ja puhalsi tätä vatsaan. Pentu kikatti ja kaatui lopulta selälleen maahan.
"He ovat kauniita... Antoiko Kurkisydän heille nimen?" nyt nimen sanominen toi hänelle haikean mielen. He eivät koskaan tapaisi oikeaa emoaan...


TUULISYDÄN käänsi korvaansa kohti siskoaan samalla vielä tutkaillen aluetta. Se näytti jotenkin niin levolliselta, vaikka samaan aikaan kärsineeltä. Vihreät silmät tuumailivat nummea ja metsää, järven pintaa ja Kaksijalkalaa. Se toi klaaneille tutun turvallisen alueen. Kolli käänsi katseensa lopulta kohti siskoaan väräyttäen hieman viiksiään.
"Minusta tuntuu, että joku meidät kuitenkin tunnistaa. Jos ei tunnista, voisin todeta että silloin olisi parasta vain seurailla. Kuka sitä tietää, mitä voimme tehdä sitten vanhempana, kun opimme uutta vanhemmistamme sekä klaaneista" tuo naurahti hiljakseen itselleen. "En kuitenkaan usko, että jokainen kissa meitä tunnistaa. Ei välttämättä edes vanhempamme. Eivät he meitä voimakkaina ja ylväinä ole nähneet" tuo naukaisi ja virnisti siskolleen. Ehkä heidän vain kannattaisi piilottaa ensin henkilöllisyytensä ja sitten iskeä kunnolla, kun saa mahdollisuuden. Jos joku heidät tunnistaa, saavatpa he näyttää millaisia oikeasti ovat.


SATIINISYDÄN asteli kollin rinnalla ulos metsään. Vieno kylmähkö tuuli sai naaraan turkin värähtelemään. Hänelle tuli oikeastaan viileä olo. Ei ollut enään niin kuuma ja tuonkin harmahtava turkki sai hieman rauhaa auringon poltolta. Violetti silmäinen seisahtui maistelemaan metsän kosteutta ja hajuja, kun lopulta käänsi korviaan kollia kohti. Hän höristi korviaan paremmin ja kuuli pian kun ärähti. Eivät he kovin lähellä rajaa olleet, mutta mahtoi tuolla olla jokin kyllä hätänä.
"Kuolonlaulun kyllä tunnistaa, muttei leiristä toista kissaa hänen kanssaan ollut lähtenyt... Joutuiko hän taisteluun rajalla?" naaras naukaisi ja otti askeleen rajan suuntaan. Pitäisikö hänen mennä auttamaan?

TULIKOLIBRI puristi hampaitaa yhteen ja nyökytteli päätään.
"Mikä hassu tapa... Puoliverisiä pentuja vielä puoliksi rajalla synnytettynä. Siinä vasta ihana tarina heille kerrottavaksi" naaraan naurahdus päättyi älähdykseen. Pienokaiset oikeasti halusivat nyt maailmaan. Mustan oranssi naara yritti kynsiä maata edessään ja pyrki pitämään hengityksensän rauhallisena, mutta häntä nyt kipristi joka paikasta.
"Minusta tuntuu" hän puuskutti. "Että mieluiten..." naaras puristi hampaansa yhteen. "Haluaisin Myrskyklaaniin" hän viimeisteli ja avasi silmänsä kollia kohden.
"Ei minulla ole mitään Varjoklaanissa. En tiedä kiinnostaako heitä, että yksi kuningatar on kadonnut. Minulla on kumppanini Myrskyklaanissa ja pennut saisivat elää siellä yhtenäisen perheen kanssa" hymy nousi tuon huulille, mutta kivun aalto pyyhki sen samantien pois.
"Uskon, että pystyn kävelemeään, mutta saatan tarvita tukea" hän puuskutti ja iski kyntensä maahan. "He oikeasti haluavat nyt ulos" tuo naurahti itsekseen ja kääntyi ympäri kohti Myrsyklaanin rajaa.


SÄDEKATSE pyrki pitämään katseensa maassa tassujensa edessä, mutta kun hän kuuli kollin sanat, tuon korvat vain valahtivat samalla alas, kun hän kohotti katsettaan kolliin. 'Valehdellut? Hyväksikäyttänyt?!' Tilanne oli samankaltainen kuin muutama kymmen kuu sitten vasta pentuna, mutta naaras ei antanut sen mielikuvan ottaa häntä hallintaansa. Naaras tärisytti ja hänen katseensa laski takaisin tassuihin. Mitä hänen pitäisi sanoa. Niin, mitä kolli enään edes uskoisi.. Mistä hän oli tuolle edes valehdellut? Mitä kolli uskoi hänen valehdelleen...
"Pakkasnauru..." naaras sai suustaan vain pienen äänen ja tuhahti hän sitten itselleen. Kolli vain häpeäisi häntä enemmän. Tai no, naaras tässä häpesi eniten itseään. "En tiedä mitä kaikkea sinä tuolla nyt tarkoitat, mutten oikeasti tiedä mistä sinä niin ajattelet..." tuo naukui hiljaa ja yritti saada jotain sävyä ääneensä. Ei irronnut kuin surua... Ei tässä auttanut viha, eikä muukaan.. Tämän jälkeen hän vain häpeäisi itseään. Sama kuin juoksisi takaisin Jokiklaaniin, niin saisi tuo kolli unelmapaikkansa varapäällikkönä... Turkoosisilmä puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja heilautti hännänpäätään. Pieni kyynel valahti tuon poskelle, mutta naaras pyyhki sen hännällään nopeasti pois kääntäen katseensa pois kollista. Mitän hän enään edes voisi sanoa niin... Hän menetti siis kollin, ellei nyt saisi tuota jotenkin puhumalla takaisin. Sen ainoan kenet hänellä oli ollut, ei hänelle sen jälkeen ollut ketään. Ei vanhempia, ei oikeita sisaruksia, ei edes "ystäviä" Myrkkyklaanissa. Sama kuin hukuttaisi itsensä tuohon järveen. Naaras tuhahti ajatukselle. Niin hyvä Sädekatse, jos vain menet rantaan ja annat virran viedä menessään... Ajaa saman asian kuin ' Seuraa sydäntäsi', eikö niin...


LEIJONANTÄHTI piti katseensa nyt tasaisesti Tiikerintähdessä. Koko ryhmänkin katse poukkoili leirissä ja kolli tuhahti itsekseen. Hän katseli toista päällikköä puoliksi peläten mitä sanoa seuraavaksi. Pitäisi saaada Tähtiklaanilta ihme seuraavaksi... Tiikerintähden seuraavat sanat vain turruttivat toivon liekkiä tuon sisällä. Leijonantähti katsahti nopeasti muuhun ryhmään ja kohdensi katseensa takaisin päällikköön. Oranssi turkkinen nyökäytti päätään ja sulki vain hetkeksi silmänsä. Avatessaan hänen mielensä päällä ei ollut paljoa muuta. 'Ei kissa, eikä riista lahjoituksia...' kollin mieli löi tyhjää. Toisaalta he voisivat lahjoittaa heille lisää reviiriä, jos he sitäkään edes halusivat.
"Ymmärrän kyllä" tuo naukaisi. "Miten on sitten, haluaako Synkkäklaani vielä lisää reviiriä? Uskoisin, että voisimme antaa teille palan reviiriämme, jos te vain haluatte. Osaamme saalistaa puissa paremmin, jos pääsemme vaikka yhteisymmärrykseen riistan suhteen. Toki arvostan teidän ehdotuksianne." Leijonantähti yritti selittää jotenkin, ilman ettei joutuisi täyden pilkkauksen alle. Mitä muuta heillä olisi? Kolli käänsi korviaan kohti Tiikerinsurmaa, mutta uskoi, ettei tuolta paljon ehdotuksia tullut.

Nimi: Masi

18.06.2017 01:26
PUNATÄHTI katseli ahdistuneena Kukkaiseloa, kuin toivoen, että tämä voisi vielä tehdä jotakin. Jotakin, että tämä naaras selviytyisi. Höyhenputous oli saanut omat pentunsa siihen aikoihin, kun Punatähti oli itsekin ollut vielä pahainen inisevä pentu Kolibriunelman vierellä. Miksi kaikki kuolivat? Hän ynähti itsekseen ja vilkaisi kauempana olevaa emoaan.
Punatähti ei halunnut sanoa mitään, ei yhtään mitään. Hänen ympärillään maailma tuntui pyörivän ja hän ei tiennyt, pitäisikö hänen syöksyä parantajan kimppuun ja vaatia tätä kipittäämään Tähtiklaaniin ja hakea Höyhenputous takaisin, vai pitäisikö hänen repiä Kastanjaturkki siitä hyvästä, että tämä aiheutti itsensä ongelmiin, jonka seurauksena veti oman perheensä ja koko klaanin mukanaan.. vai tätä Viiltokynttä, joka hmh, joka vain oli tuossa.
Päällikkö upotti kyntensä maahan turhautuneena.
’’Se on harmaata’’, Punatähti huokaisi ja katseli Höyhenputouksen kynsien alla olevia karvapalloja. ’’Kastanjaturkki’’, hän murahti hiljaa ja loi epäilevän katseensa tähän punaharmaaseen kolliin. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai mitä ajatella mistään, mutta olisi voinut hyvin uskoa sen mahdolliseksi, sillä hän oli juuri hetki sitten nähnyt, kuinka Kastanjaturkki oli joutunut lähtemään Viiltokynnen kanssa kiistelemästä, kun Höyhenputous oli tämän häätänyt. ’’Mitä tapahtui’’, päällikkö murahti ja Viiltokynsi loi tyrmistyneen katseen veljeensä. Olisiko todella kolli vajonnut niin alas, että olisi surmannut emonsa?

Nimi: Masi

18.06.2017 01:11
TIIKERINTÄHTI antoi katseensa lipua Leijonantähdestä Tiikerinsurmaan ja hän kuunteli mietteliäänä Leijonantähden sanoja, mutta ei oikeastaan naurahtanut toisen muka huvittavalle asialle. Hän huomasi iäkkäämmän tiikerikuvioisen naaraan katsovan häntä ja hän ei voinut olla tunnistamatta Mäntysydäntä, mutta Korppivarjo tuntui olevan huomaamatta naarasta.
’’Jokainen klaani on täynnä puoliverisiä, Leijonantähti. Älkää siis minun kuullen vähätelkö heitä, sillä voisin sanoa, että joka toinen tässä metsässä, ei ehkä sinun klaanissasi, mutta muissa klaaneissa on puoliverinen ja suurin osa heistä on päälliköitä. Kuten sinunkin klaanissasi todennäköisesti ja saattanet ehkä arvata, että se johtunee vain siitä, että yleensä isä on sattunut olemaan erissä klaanissa kuin emo, ja pennut ovat seuranneet emoa uuteen klaaniin’’, Tiikerintähti naukaisi ja loi merkitsevän katseen Tiikerinsurmaan, jonka kurkusta pääsi närkästynyt murahdus. Tiikerinsurma tunsi olevansa täysin sanaton, hänestä tuntui, että hän oli lukossa, vaikka hänen adrenaliininsa kiehui ja hän olisi halunnut syöksyä tuon iljettävän kissan kimppuun.
’’Tarjouksesi ei olisi muuten hassumpi, mutta’’, kolli huokaisi hymyillen. ’’Olen oikeastaan mielissäni, että olet miettinyt useampia vaihtoehtoja’’, hän naukui ja Korppivarjo naurahti hänen vieressään hyväntuulisena, sillä ymmärsi, että toinen oli oikeasti nähnyt vaivaa asian eteen. Ruskaklaani halusi selvästi jäädä tänne. ’’Mutta Synkkäklaani elää luolissa vesiputouksen äärellä, josta vesi laskee maan alta päälle aina järveen asti. Saamme siis pienestä, mutta syvästä putouksesta kalaa, sillä kalliot ja luolat sen ympärillä eivät päästä kylmyyttä niin helposti asettumaan kodiksi maillemme. Vesi saattanee olla jäässä, ja silloin voimme kääntyä metsään, josta saamme napattua paljon riistaa. Etunamme on myös se, että luolistoista saattanee löytyä erilaisia eläimiä, kuten lepakoita tai lintuja, joten emme halua teidän hyvittävän tätä riistalla’’, Tiikerintähti naukui ja Tiikerinsurma kurtisti kulmiaan.
Tiikerinsurma tiesi, että hänen olisi turha kysyä, mitä kolli sitten haluaisi, koska tuohan halusi heidän käyttävän näppäryyttään ja keksivän hyvä tarjous kollille. Tiikerinsurma vilkaisi Leijonantähteä ja sitten Mäntysydäntä, joka oli vihdoinkin saanut katseensa irti Korppivarjosta.

KUOLONLAULU nyökkäsi hiljaisena.
’’Oikeastaan olen Veritähden seuraajana ollut ennen ja Ruoskatähti tietää minut todella hyvin sellaisena mitä olen ollut, joten en usko, että hän tanssisi riemusta, jos astelisin luoksenne. Haluan muutenkin todistaa uskollisuuteni Myrskyklaanille, sillä se otti minut kaikesta huolimatta luokseen’’, kolli naukui ja hymyili naaraalle.
’’Toivontähti varmasti ottaisi sinut riveihimme, en epäile sitä hetkeäkään, Tulikolibri. Mutta eivät ne nyt tässä voi syntyä. Jos et halua tulla Myrskyklaaniin, minä vaikka kannan sinut Varjoklaaniin, mutta tässä sinä et nyt niitä synnytä, kultaseni’’, kollin mahassa oli varmasti kymmeniä perhosia ja se tuntui naurettavalta, mutta hän ei olisi koskaan osannut ajatellakkaan että tulisi saamaan kumppaninsa kanssa vielä pentuja.

VALKEAKUISKE askelsi rauhallisin askelin Satiinisydämen kanssa ulos leiristä. Maa tassujen alla oli kauniin vihreä ja lumoava kerrassaan kylmyyden jälkeen, vaikka iltakosteus tekikin jälleen tuloaan ja tassut alkoivat kastua. Kolli hymyili itsekseen, muttei tiennyt, mistä haluaisi keskustella naaraan kanssa.
Hän toivoi, ettei heidän suhteestaan jäisi sen kaltaista. Vaikeaa, vaan hän haluaisi tuntea olevansa rauhallinen naaraan lähellä. Nyt hän oli onnellinen, mutta hermostunut sekä varautunut, sillä hän oli vihdoinkin puhua pulputtanut tunteensa naaraalle. Hän vain haluaisi olla tämän kissan kanssa aina, eikä ikinä päästää tätä pois luotaan.
’’Kuulitko sinä jotakin?’’, kolli kysyi pian, kun alkoi käännellä korviaan. ’’Ihan kuin jollain olisi jokin hätä’’, kolli hämmästyneenä naukaisi ja katseli ympärilleen. Se kuulosti kissalta, mutta mikä hätä sillä olisi? Hän maisteli ilmaa ja erotti pian Kuolonlaulun ominaistuoksun, mutta kolli kohautti lapojaan.
’’Voisin uskoa, että Kuolonlaulu on Karmeakatseen kanssa liikkeellä’’, hän naurahti ja pyöritteli silmiään. Karmeakatse kun inhosi kaikkea tai säikkyi kaikkea, joten hän ei yhtään ihmettelisi, jos Karmeakatse olisi kiljahtanut jollekin. Toisaalta se kuulosti kivuliaalta, mutta ei sekään varmasti ihme olisi, jos Kuolonlaulu toista kurittaisi.

SAVURUUSU pyöritteli silmiään veljensä viimeiselle kommentille ’kunhan ei tekisi mitään äkkipikaista’. Naaras antoi katseensa seurata veljensä katsetta ja hän tiesi, ettei saisi itse enää unta. Hän oli levännyt aivan liikaa ja hän oli jälleen täynnä energiaa, hänestä tuntui muutenkin niin vahvalta, että hän voisi vain juosta ja juosta, loputtomiin.
’’Uskotko, että kukaan uskoo meitä? Pitäisikö meidän kuitenkaan edes kertoa keitä olemme vaan mieluummin vain liittyä ja seurailla, mitä voisimme tehdä asioiden eteen?’’, naaras kysyi mietteliäänä. Hän jätti mainitsematta sen, miten voisi upottaa vanhempiensa kurkkuun kyntensä. Miksi he olivat hylänneet heidät? Miksi?

PAKKASNAURU naurahti ja heilautti pitkää häntäänsä. Miten Sädekatse kehtasi tulla hänen eteensä ja kysyä, oliko hän tehnyt jotakin. Kerrassaan omituista, että vain hän itse oli huomannut sen, mutta Sädekatse ilmeisesti halusi valehdella hänelle taas.
Miksi ennen lähtöään Tuuliklaanista Pakkasnauru ei ollut uskonut siskoaan Myrskynraivoa ja veljeään Aallonusvaa? He olivat osanneet ennustaa koko jutun ja nyt hän oli täällä, jumissa tuon naaraan kanssa, joka otti ja vei kaiken. Kollia puistatti niin paljon, ettei hän tiennyt, mistä hän voisi edes aloittaa.
’’Voisikohan sillä olla jotakin merkitystä kaiken kanssa, että olet oikeastaan valehdellut ja hyväksikäyttänyt minua kokoajan? Luuletko, että minä haluan sen koommin sinua nähdä, kun en edes tiedä, mitkä sanasi tai tekosi ovat todellisia?’’, kolli kohotti toista kulmaansa ja pyöritteli sitten silmiään. Häntä ei oikeastaan huvittanut keskustella ja nyt hän mietti, miksi hän oli edes avannut suunsa. Ehkä siksi, ettei hän osannut koskaan pitää päätään kiinni?

AAMUNKAJON silmät suurenivat ja hymynkaare kohosi hänen kasvoilleen. Oliko tämä todellista vai nukkuiko hän? Naaras oli aina tiennyt, että lähes jokainen naaras koko leirissä olisi halunnut Kettupisaran itselleen, mutta oliko Tähtiklaani todella ojentanut hänelle sen kunnian, että hän saisi olla kollin kanssa? Aina? Ikuisesti?
’’Kiitos’’, hän naukaisi ja ennen kuin tajusi, mitä hän teki, hän oli työntynyt kollin luokse ja puskenut tätä lämpimästi. ’’Tuota, tulisitko kanssani katsomaan pentuja? Haluaisin esitellä sinut heille’’, naaras naukui silmät hehkuen innostuksesta ja onnesta. Hän oli niin helpottunut, että hänestä tuntui kuin olisi itsekin pentu taas.

Nimi: heli-fairy

18.06.2017 00:56
KUKKAISELO oli juuri tassutellut yksinään leiriin. Paikalla oli muutamia kissoja, mutta Kuulammen tapahtuman jälkeen naaras halusi levätä ja odottaa Lumisutta, ennenkuin kertoisi kokoontumisesta päällikölleen. Naaras asettui istumaan pedilleen ja nuolaisi turkkiaan. Tuon turkki oli matkalla kuivunut mitä nyt oli hänen turkillaan kuivumista. Vihersilmä sulki silmänsä väsymyksestä, mutta hätkähti hereillä kuullessaan kauhean huudon leirisä. Vieläkö lisää tapahtumia... Valkea naaras pisti päänsä pesästään ja tuon silmät aukenivat kuun kokoisiksi. Mitä tapahtui?! Naaras lähti juoksemaan kohti Punatähteä ja Höyhenputousta. Lisääkö...? MUTAKATSE oli noussut soturien pesästä kuullessaan päällikön huudon. Ruskea naaras ravisti turkkinsa ja asteli sitten lähemmäs, nähden sisarensa Kastanjaturkin ja Viiltokynnen. Mitä toli tapahtunut? Naaras askelsi lähemmäs, kunnes näki päällikön valkean turkin takaa tutun kilpikonnakuvioisen tuuhean turkin. Naaraan häntä valahti maahan ja tuon katse siirtyi Kastanjaturkkiin.
"Mitä tapahtui?" naaras parkaisi veljelleen ja asteli hiljaa Punatähden taa. Kukkaiselo tutki Höyhenputouksen elotonta ruumista. Hänen tassunsa tärisivät ja naaras lopulta lyyhistyi istumaan. Ensin sisarukset, sitten isä, sitten emo... Mitä vielä? Kastanjaturkki vai?! Kyynel valahti toisen poskea myöten alas kun vieno tuuli vavisutti hänen turkkiaan. Höyhenputouksen turkki oli märkä ja tuossa näkyi pieniä taistelun ruhjeita. Kukkaiselon katse oli surullinen ja tuon käpälätkin hieman tärisivät.
"Hän hukkui, kuten varmaan voi todeta.. Haavassa on harmahtavia karvoja, kuten kynsienkin välissä. Siis hänet hukutettiin..." tuo naukui hiljaa ja katsoi anteeksipyytävällä katseella Mutakatsetta.
"Hänen henkensä on lähtenyt Tähtiklaanin jo hetki sitten..." tuo katsahti Punatähteen ja lopulta kohti Kastanjaturkkia ja Viiltokynttä.

Nimi: Masi

18.06.2017 00:42
x Eli skipatkaa Kukkaiselon roolaus Tulenvirralle, koska Tulenvirta ja Siilenpiikki ei oo leirissä ja oli tarkotus, et Tulenvirta ois poksutellu jo ne pennut ennen ku Kukkaiselo saapuu leiriin :D Eli ootan Chabin vastausta ja sit ne pennut onkin vaa ulkona, et Siili voi tyylii mennä hakemaan Kukkaiselo ymsorsomethin?
x Tästä Okavarjon (oletan) ja Höyhenputouksen surma-hukkuminen-raahaus jutusta, niin. Tuulella ja Joella ei ole yhteistä rajaa reviirien välissä. Siinä välissä on Tuulesta katsoen Kaksijalkala, Kokoontumis alue (joka ei kuulu kennellekään), sit on vielä Itachin heimo ja lopuksi on Jokiklaani. Eli oletan versiosta uutta roolausta, että miten Kastanja bongaa Tuuliklaanin mailta Jokiklaanin ja Itachin heimon rajalle asti. :D (Kertokoo mitä tahtonee, mut kattokaa nyt jookoskookos jokanen roolija nää reviirit muutamiin kertoihin, ettei tuu usein näitä ja sit ehtii jo tapahtua paljo kaikenlaista ennenku kukaa ehtii huomauttaa asiasta.

TUSKATÄHTI veti syvää henkeä ja kääntyi sitten poispäin Kivihännästä ja Viimahännästä. Kaksikko tiesi mitä näiden olisi tehtävä ja miten toimittava, päällikkö kääntyi nyt kohtaamaan Setrisydämen, joka oli jo jonkin aikaa joutunut häntä odottamaan Kivihännän takia. Hän veti kasvoilleen kohteliaan ja lempeän hymynsä, kun hän mittaili naarasta mietteliäänä.
’’Sinä halusit näyttää minulle jotakin?’’, kolli naukaisi ja kallisti hieman päätänsä. ’’Onko jotakin tapahtunut? ’’, häntä alkoi pian huolestuttaa, että jollekin olisi käynyt jotakin, eivätkä parantajat olleet vieläkään saapuneet. Kokoontuminen oli venynyt ikuisuudeksi ja huoli kaiken osalta varjosti Tuskatähden mieltä, eikä hän tuntunut tietävän, miten hänen olisi kaiken kanssa toimittava. Pihkaraita oli edelleen parantajanpesässä, sillä sodassa tämä oli joutunut Tuhkasydämen kohteeksi. Rusakkoturkki, hänen varapäällikkönsä oli saanut sairaskohtauksen ja oli siellä myös. Hänen omat pentunsa tekivät ja menivät miten halusivat, eikä klaanissa tuntunut pysyvän minkäänlaista järjestystä ollenkaan.

TULIKUUN silmät välähtivät huvittuneina Kivihännälle, kun tuo asteli hänen luokseen. Hän antoi kellertävänoranssin katseensa valua toisen turkkia pitkin, mittailla toisen kasvoja ja vääntyilevää hännänpäätä. Haava, vammautuminen ja tässä kolli taas tönötti, puhumassa hänelle. Naaras veti päätään takakenoon ja naurahti itsekseen, pudistellen sitten päätään.
’’Vai niin, vai niin’’, naaras huokaisi ja pyöräytti silmiään, päättäen katseensa takaisin Kivihäntään. ’’Olen tainnut mokata yllättävän pahasti, kuten aina sinulla tuntuu olevan tapana, Kivihäntä’’, naaras naukaisi ja hymyili kuitenkin sarkastisten sanojensa joukosta lempeää hymyä. Hän ei ollut itse varma, mitä mieltä oli kollista, mutta niin vähän kuin naaras tästä pitikään.. Niin paljon kuin hän vihasi tätä, niin paljon hän tästä välittikin.

VIILTOKYNSI tiesi sen, että Höyhenputous oli entinen Varjoklaanilainen, he olivat joskus siitä puhuneetkin. Mutta hänen hännänpäänsä alkoi kääntyillä, sillä hän ei ollut tarkoittanut sitä. Yksikään Höyhenputouksen pennuista eivät voisi koskaan ymmärtää sitä, että omat vanhemmat ovat erissä klaanissa ja he olisivat jonkun muun klaanin kissoja, hmh, tai puoliverisiä.
Heille riitti, että heidän vanhempansa olivat Tuuliklaanilaisia silloin kun he ovat syntyneet ja millään muulla ei ollut väliä. ’’Älä kutsu häntä isäkseni’’, naaras murahti ja olisi halunnut syöksyä toisen kimppuun, mutta hän upotti kyntensä maahan. Hän itse puhui vanhemmistaan, mutta hän ei halunnut mieltää Veritähteä isäkseen tai Jäätähteä emokseen. Parempi siten, ettei hänellä koskaan olisi ollutkaan sellaisia. Helpommalta tuntui siis aina sanoa, että isä oli kuollut, vaikka todellisuudessa hän ei tiennyt, ajattelitko hän silloin Punasilmää vai Veritähteä.
’’Ei, en väittänytkään olevani hyödytön, mutta klaanin mielestä olen. Mukaan lukien sinun poikasi’’, naaras irvisti ja pyöritteli sitten silmiään Höyhenputouksen vatvomiselle Punatähdestä. ’’Miten vain haluat ajatella, mutta muista, etten minä ole uskollinen kenellekään sellaiselle, joka ei voisi olla minulle. Äläkä kokoajan käsitä väärin, en ole uskollinen Okavarjolle, sen enempää kuin olisin sitoutunut mihinkään’’, naaras murahti ärtyneenä ja kurtisti kulmiaan. Hän oli osannut alusta alkaen arvella, että riita heidän välilleen vain keskeytyisi, koska Höyhenputous ei kuuntelisi häntä, eikä hän sitä suuremmalla syyllä halunnut tätä kuunnella.
Hän katseli Höyhenputouksen menoa ja alkoi jo pohtia, että mihin voisi mennä ennen kuin toinen tulisi takaisin. Punatähden punertavanruskeat silmät säihkyivät häntä kohden, joihin Viiltokynsi vastasi kylmillä sinisillä silmillään. Päällikkö näytti huokaavan raskaasti ja kääntyi puhumaan Kolibriunelmalle. Valkomusta naaras pyöritteli silmiään vielä Höyhenputoukselle, miksi tuo halusi olettaa, että häntä kiinnosta mitä klaanissa oli tapahtunut, kun ketään ei ollut oikeastaan kiinnostanut, mitä matkalla oli tapahtunut? Naurettavaa!
--
Viiltokynsi hahmotti pian uitetun näköisen kissan ja Kastanjaturkin saapuvan leiriin. Naaras lähti hiljaisin askelin askeltamaan noita kohden, sillä tunnisti nopeasti naaraan Höyhenputoukseksi. Viiltokynsi pudisteli mietteliäänä päätään ja istuutui alas, aivan lähettyville, jotta kuulisi mitä kerrottavaa tällä kalanaamalla nyt olisi. Viiltokynnellä oli useampi teoria tapahtuneesta, mutta Punatähden silmät hohtivat hämmennyksestä ja ne näyttivät täyttyvän nopeasti kyynelistä.
Viiltokynsi mittaili levollisen näköistä Höyhenputousta katseellaan ja pudisteli jälleen päätään. Minä kun olisin sanonut, että klaaninvanhimpien joukossa olisi voinut olla mukavempaa. On kivuliasta tai oikeastaan ahdistavaa hukkua.
’’Mitä on tapahtunut? Mitä sinä nyt olet tehnyt? Ensin olet oma itsesi ja saat Jokiklaanin kissat kimppuusi, nyt tuot minulle kuolleen emosi!?’’, Punatähti ulvahti ja työnsi Kastanjaturkin sivuun, ottaen tuon selästä Höyhenputouksen ja nuolaisi toisen korvaa hennosti. ’’Kukkaiselo! Kukkaiselo! Ei, ei’’, Punatähti änkytti ja nuuhki Höyhenputousta. Viiltokynsi loi murhaavan katseensa Kastanjaturkkiin. Oliko tämä kollin tapa kostaa se, että tämä ei saanut Tuuliklaania syöksymään Jokiklaaniin? Oliko tämä jokin kollin tapa saada Viiltokynsi tuntemaan olonsa kurjaksi? Hän luimisti toista korvaansa ja kohotti katseensa taivaalle hiljaisena. Naaras oli jo kauan yrittänyt sammuttaa tunteitaan, mutta suurimmalta osalta se oli näyttänyt onnistuvankin.

Nimi: heli-fairy

18.06.2017 00:29
x sorisori ignooratkaa Kukkasen rooli :'33

Nimi: heli-fairy

17.06.2017 23:49
TULIKOLIBRI katseli Kuolonlaulua vihreillä silmillään. Hänen sisäällään myllersi kasa tunteita ja ajatuksia. Hänen hymynsä leveni tuntiessaan kollin tuoksun edessään. Nähdessään edes tuon valkean pehmeän tuuhean turkin. Hän oli ikävöinyt häntä... Miten hän oli unohtanut toisen? Hän oli iloisempi kuin silloin huomatessaan, että edes kantoi pentuja. Hän naurahti hiljaa, mutta piti katseensa kollissa. Pian tuon kysymys kaikui tuon korvissa. Tuon hymy laski hieman kun naaras katsahti vatsaansa. Hän tunsi pienen potkaisun mahassaan, mikä sai tuon värähtämään... Miten niin, miten olet ajatellut Tulikolibri... Naaras huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.
"En ole ajatellut sitä ollenkaan... En tiedä unohdinko sinut, tajusinko jotain vai ihan tarkoituksella lopetin paikalle tulemisen... Haluan kyllä, että perheemme olisi yhtenäinen ja että saisit toimia isänä.." hän huokaisi ja katsahti kolliin... Niin, miten sitä nyt tekisi.. Mahassa kipristeli pikku hiljaa ja naaras tunsi hieman suuremman potkaisun..
"En usko, että Varjoklaani ottaisi kovin leppoisasti sinut sinne vastaan, mutta mitä mieltä olet ajatuksesta, jos minä tulisin Myrskyklaaniin..?" naaras naukaisi ja kohotti katsettaan. Tuolla oli hieman huono-olo ja jotenkin heikotti. Hän oli kyll syönyt... Äkkiä suurempi potkaisu mahassa sai naaraan hätkähtämään pahemmin..
"M-minusta tuntuu nyt pahalta..." hän ärähti hiljaa ja katsahti mahaansa hieman epävarmasti. Tuo melkein kirkaisi, kun tunsi uuden kivun aallon iskevän ohitseen.
"Oletko valmis jos ne tulevat nyt?" hän älähti puoliksi hymyillen ja nousi ylös tassujaan maahan painellen. Apua...


LEIJONANTÄHDEN mieltä kaivoi huoli. Hän katseli kun SYVÄSURMAN partio perääntyi ja jätti Synkklaanin kissat hänelle. Hän tunsi Tiikerinsurman lähellään, mutta katseli kun kissat asettuivat aloilleen. Hän ei väräyttänyt karvaansakaan, kun Tiikerintähti alkoi puhua. Pikemminkin mielessä juoksi mikäkin asia. Hänellä ei ollut edes langanpäätä josta aloittaa tarjouksen ehdottaminen... Hän räpäytti rauhallisesti silmiään ja nyökäytti päätään.
"Olemme kiitollisia siitä, että saimme maata ja olemme saaneet asettua paikallemme. Haluamme siis myös kunnioittaa teitä ja tehdä tarjouksen kanssanne" hän naukaisi rauhalliseen sävyyn tarkkaillen kutakin. Heitä olisi suhteessa enemmän hyökkäämään, mutta hän halusi pitää välit rauhallisina eikä aiheuttaa suurta sotaa... Ei siinä olisi mitään järkeä... Ei hän edes tiennyt mitä noin "suuri ja jylhä" klaani halusi.
"Uskoisin, että teikäläiset eivät halua puoliverisiä kissoja, joten poistan sen heti ehdoista..." hän naukui hiljaa ja yritti etsiä katseellaan jotain rauhallista paikkaa jota katsoa. Kai Tiikerinsurmakin ehdottaisi jotain?
"Kun olemme tutkineet reviiriä olemme huomanneet, että täältä voi välillä huonommankin sään aikaan löytyä hyvin riistaa. Haluaisiko Synkkäklaani tarpeen mukaan lisäapua, esimerkiksi talven nälkäkuina lisäriistaa? Voisimme rauhanomaisesti metsästää teille reviiriltämme riistaa sovitun määrän mukaan, silloin kun tarve.." kolli naukaisi hiljaa. Kissoja katseli heitä leirissä, mutta kolli toivoi, ettei kenenkään ylimääräisen korvat pääsisi mukaan keskusteluun. Ei heillä olisi mitään antaa heille....


SATIINISYDÄN katseli mietteliäänä Verisestä vedestä näkijää ja siirsi lopulta katseensa Toivontähteä kohti. Toivottavasti kaikki olisi heillä hyvin, eikä klaaniin leviäisi mitään suurta sairausta.. Juurihan klaani saatiin sentän kasaan.. Naaras nojasi vienosti Valkeakuiskeen olkaa kohti ja lopulta nosti katseensa kollia kohden kuullessaan jotain korvansa juuressa. Hän nosti hymyn kasvoillan ja nousi seisomaan nopeasti venytellen.
"Se olisi todella mukavaa" tuo naukaisi hiljakseen ja katsahti kohi Viherloimua. Kollin hymy oli lempeä ja ymmärtäväinen. Satiinisydän räpäytti silmiään ja vilkaisi Valkeakuisketta kohti. Tällä hetkellä ei klaanissa ollut paljonkaan pentuja, mutta varmaan muutaman kuun päästä olisi enemmänkin. Ei sitä koskaan tiennyt.


Kolli katseli rauhallisena järven ja metsän yli antaen ajatustensa kiertää. Matka oli kestänyt hetken ja hän oli väsynyt, mutta toisaalta täynnä intoa. Hän siirsi vihreän katseensa siskoonsa ja heilautti häntäänsä rennosti.
"Tuo on aivan totta..." tuo naukaisi hiljakseen ja katsahti siskoonsa. Kuka nyt vieraita kissoja ottaisi koskaan avosylin vastaan? Kolli tuhahti mielessään ja väräytti viiksiään. TUULISYDÄN ei ollut varma mitä vastata. Tai mitä edes miettiä. Kaikki tuntui niin kaukaiselta, oudolta. Mitä sitä pitäisi edes odottaa?
"En osaa sanoa. Kissojen vihaisia, ärtyneitä ja uteliaita katseita, hirveästi kysymyksiä, huutoa, pilkkausta... En mitään suurempaa. En ainakaan sitä avosyli-vastaanottoa" hän naurahti pienesti ja nosti vienon hymyn huulilleen.
"Kyllä se kaikki menee hyvin, kunhan ei tee mitään äkkipikaista" tuo naukaisi siirtäen kateensa kohti kaunista maisemaa. Kai se menisi hyvin?


SÄDEKATSE väräytti korvaansa jo hermostuneena. Ei kolli ollut edes enään lämmin häntä kohtaan. Tuo katseli hetken tassujaan miettien mitä sanoisi. Hän oli varmaan tehnyt väärin, mutta ei Pakkasnaurukaan ollut hänelle tullut puhumaan..
"Tuli vain mietittyä tätä kaikkea mitä on tapahtunut, ja haluaisin vain tietää, mikä oikeasti tuli meidän välillemme?" naaras yritti puristaa sanoja kurkustaan. Ne tuntuivat niin pakonomaisilta, ei enään tutuilta ja lämpimiltä... Hän katsahti kollia kulmiensa alta ja huokaisi. Olisiko hänen pitänyt vain hylätä Tähtiklaanin ennustus varapäällikön paikasta. Hänestä tuntui siltä, että se oli se suurin este heidän välillään.
"En koskan halunnut jättää sinua minnekään... En vain enään tiedä oletko sinä minulle vihainen vai olenko tehnyt jotain?" hän naukaisi hiljaa pieni surunsävy äänessään. Mitä hän nyt enään keksisi. Onneksi Usvahalla oli häntä auttanut ja patistanut puhumaan kollille. Hän oli niin halunnutkin tehdä, kauan aikaa sitten.


KETTUPISARA katseli kaunotarta vieno lempeä hymy huulillaan. Hän väräytti korviaan kuunnellakseen mitä naaraalla oli asiaa ja rentoutui. Hän muisti vielä sen leirissä tapahtuneen "hätätapauksen". Sehän se kissa sitten oli.. Aamunkajo oli kertonut hänelle tästä Kurkisydämmestä, mutta ei hän ajatellut häntä suurempana kissana. Hän siis kuitenkin oli. Kolli nyökäytti päätään vaikkei naaras sitä nähnykkään, ja jatkoi kuuntelua. Puheenaihe pentuihin liittyen sai kollin posket hieman punottamaan. Hän tunsi hymy leviävän kasvoilleen je heilautti hännänpäätään. Kollin kurkusta nousi hiljainen kehräys kun hän laski päätään naarasta kohden.
"Tuo on todella sievää, että kysyt" hän aloitti ja katsoi naarasta. "Olen kyllä valmis seisomaan kaunottareni rinnalla hoitamassa vanhan perheenjäsenesi pentuja. Sehän on velvoite, eikö niin" tuo kosketti toisen otsaa nenällään ja hymyili. Ajatus pennuista sai kollin mahan hieman kutkuttamaan, mutta samalla se oli jotain niin kaunista.


KUKKAISELO loikkasi leiriin nähdessään Höyhenputouksen lähtevän leirissä juuri ennen häntä. Ei hän naaraaseen paljoa enempää huomiota kiinnittänyt vaan jatkoi matkaansa leiriin. Hän asteli sisään ja huomasi pesänsä edustalla Tulenvirran ja Siilenpiikin. Tulenvirran piti olla pentutarhalla, mutta nyt hän makasi leirissä. Hän huomasi tuon kehon värähteli ja juoksi paikalle.
"En tiedä parempaa ajoitusta kuin nyt" hän naukui ja loikkasi naaras yli kohti pesäänsä.
"Siilenpiikki, etsi oikein hyvä, iso ja jämäkkä keppi sisarellesi" hän naukaisi toiselle ja loikki pesäänsä etsiäkseen tarvittavia yrttejä. Toivottavasti enempää ei sattuisi. Kukkaiselo palasi takaisin jättäen yrtit parantajan pesän pedin vierelle.
"Tulenvirta, pystytkö kävelemään pesään, vai kannanko sinut sinne? Et voi synnyttää keskellä leiriä" naaras naukui pieni leikkimielisyys äänessään ja katseli naaras tunnustellen tuon vatsaa.

Nimi: Blari

17.06.2017 14:10
KIVIHÄNTÄ seurasi katseellaan, kun Viimahäntä vain nyökkäsi Tuskatähdelle ennen kuin naaras lähti kokoamaan partiota. Kivihäntä ajatteli, että tuskin kissat, jotka Viimahännän mukaan lähtivät, pitivät ideasta metsästää Tuuliklaania varten.
“Uhrilahja, Surukyynel!” Kivihäntä kuuli Viimahännän äänen, kun tuo kutsui kissojamukaansa. “Lähdemme metsästyspartioon.”
Niin. Tuuliklaanille. Kivihäntä vilkaisi Tuskatähteä vielä kerran ennen kuin hän lähti astelemaan soturien pesän suuntaan vaivalloisesti. Hän halusi päästä lepäämään, sillä kipu kyljessä oli lähes sietämätön, mutta samalla hän olisi halunnut jo lähteä, saada tämän asian pois alta.
Kivihäntä pysähtyi, kun hän huomasi Tulikuun.
“Hei", kolli maukaisi naaraalle varovaisesti, sillä hän ei ollut varma, olisiko naaraalla muuta tekemistä. Hän ei halunnut vielä mennä lepäämään. Tulikuu myös oli ainoa, joka tiesi Kivihännän ensimmäisestä reissusta tuuliklaanilaisten luokse. He olivat olleet silloin vielä oppilaita. Kivihäntä oli käynyt uimassa järvessä ja kuullut Viiltokynnen vanhemmista Tulikuulta. Hän oli hieman suutahtanut asiasta ja kaikenlisäksi Viiltokynsi oli ilmestynytkin heidän luokseen sillä samaisella hetkellä. Kivihäntä ei paljoa ollut sen jälkeen puhunut Tulikuulle, koska nuoren kollin ajatukset olivat pyörineet vain Viiltokynnessä. Ehkä nyt olisi kuitenkin aika yrittää keskittyä jokiklaanilaisiin naaraisiin mielummin.


HÖYHENPUTOUS käänsi päätään pois päin, kun Viiltokynsi alkoi puhumaan Punasilmästä. Tuuheaturkkinen naaras tuskin koskaan pääsisi eroon ikävästä, joka häntä kalvoi. Punasilmän kuoltua oli kuollut myös Höyhenputouksen turvallisuuden tunne. Jatkuva, sisältä syövä pelko ja suru sai hänet valvomaan öitä ja jättämään syömättä. Hän tiesi, ettei hän voisi enään kauaa toimia soturina kaiken menetyksen aiheuttaman tuskan takia, mutta ei hän pystynyt antamaan lupaa itselleen siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon.
“Viiltokynsi… Minä synnyin Varjoklaaniin. Olin soturi isäsi Varjoklaanissa”, Höyhenputous ei vieläkään voinut sanoa paholaisen nimeä ja tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Paholaisesta Viiltokynnen isänä.
“Olen nähnyt asioita, jotka haluaisin unohtaa, mutten voi. Olen kasvanut ympäristössä, missä klaaninvanhimmat olivat heikkoja… turhia. Kun ei voinut huolehtia itsestään… hän teloitti vanhoja kissoja julkisesti. Jos siirtyisin klaaninvanhimpien joukkoon, painajaiset eivät loppuisi. Ne vain pahenisivat. Punasilmän ansiosta painajaiset jättivät minut rauhaan, mutta hänen kuolemansa jälkeen..” Höyhenputous hiljeni. Muistukuvat entisestä Varjoklaanista, sodasta ja hänelle langetetusta kuolemantuomiosta saivat naaraan sulkeutumaan kuoreensa. Hän eli painajaista uudelleen ja uudelleen. Viiltokynnelle hän ei sitä tahtonut. Hän olisi halunnut, että kaikki hänen pentusa, Viiltokynsi mukaan lukien, eläisivät hyvän, rauhallisen elämän Tuuliklaanissa, mutta se tuntui juuri nyt vain mahdottomalta haaveelta. Höyhenputous syytti siitä itseään. Hänen elämässään oli ollut vain pieni hetki, jolloin hän oli elänyt ilman mitään pelkoa. Aikaväli, joka alkoi siitä, kun pennut syntyivät siihen asti, että Punasilmä oli kertonut, että Viiltokynsi oli Paholaisen pentu. Muistutus kaikesta menneestä oli aina hänen nenänsä edessä, mikä muistuttaisi kaikesta, mitä hän oli kokenut, mutta silti hän oli jaksanut hoitaa pentujaan. Hän halusi vain noiden parasta. Punasilmä oli auttanut häntä jaksamaan vaikeinakin aikoina. Hän oli hetken toivonut, että hän voisi elää koko loppuelämänsä Punasilmän kanssa yhdessä seuraten, kun heidän pentunsa kasvaisivat ja saisivat omia pentujaan, mutta koska kyse oli Höyhenputouksesta, oli kaikki jäänytkin vain toiveuneksi.
“Sinä et ole hyödytön. Olet vahva kaikin puolin Viiltokynsi. Tiedät mitä tahdot, mutta hyvän soturin pitää osata luottaa klaaniinsa sekä päällikkönsä, ja tässä Okavarjon asiassa sinun kannattaa osoittaa uskollisuutta klaanillesi, eikä luopiolle.. Käy puhumassa asiasta Punatähden kanssa. Hän osaa kertoa tarkemmin, mitä tapahtui, kun olit poissa", Höyhenputous maukui katsellen sammalveden värisillä silmillään Viiltokynttä. Hän pyysi katseellaan sitä, ettei mustavalkea naaras alkaisi väittämään vastaan asiasta vaan menisi puhumaan päällikön kanssa. Höyhenputous uskoi, että Punatähti kertoisi Okavarjon käynnistä ja sen jälkeen Pääskysydämestä Viiltokynnelle.
“Anteeksi, mutta minun pitää saada selvitellä omia ajatuksiani… käyn vähän kävelemässä. Palaan pian" Höyhenputous lupasi ja kääntyi lähteäkseen leiristä.
----
Höyhenputous saapui Tuuliklaanin rajalle. Vesi erotti Jokiklaanin Ja Tuuliklaanin rajaa ja sen takia paikka tuntui tällä hetkellä kaikkein parhaimmalta. Mikään ei ollut lähellä. Tuuheaturkkinen naaras huokaisi ja katseli taivasta. “Punasilmä.. tällaisina hetkinä toivoisin, että olisit täällä, kanssani. Ohjaamassa perhettäsi viisailla sanoillasi. Sinä osasit sanat paljon paremmin kuin minä”, Höyhenputous naurahti lopuksi hieman apeasti.
“Painajaiset vainoavat minua joka yö… näytän kauhealta" pienikokoinen naaras kääntää katseensa vedenpintaan “Kun sain tuntea turkkisi lämmön, mikään painajainen ei saanut minua lannistumaan. Lämpösi sai minut voimaan hyvin, uskomaan parempaan, mutta nyt se on poissa, niin kuin sinäkin..” Höyhenputous räpäytti silmiään estääkseen kyyneleiden virtaamisen poskia pitkin. Naaras katseli kuvajaistaan hiljaisena. Hän näki kuinka elinvoima oli lähes kadonnut hänestä. Hän näytti tyhjältä kuorelta.
Tumma hahmo ilmestyi kuin tyhjästä Höyhenputouksen taakse. Naaras siristi silmiään katsellessaan hämmentyneenä kuvajaistaan. Hän ei ollut haistanut mitään. Pienikokoinen naaras oli kääntämässä päänsä katsoakseen, kuka hänen takanaan oli, kun tumma kissa painoi nopeasti Höyhenputouksen pään pinnan alle. Hädissään tuuliklaanilainen yritti nostaa päätään ylös takaisin pinnalle, mutta paino takaraivolla piti. Höyhenputous olisi halunnut huutaa, mutta veden alla se olisi täysin turhaa. Hän yritti pidättää hengitystään, mutta paine hänen päässään alkoi käydä liian voimakkaaksi. ‘Punasilmä.. auta minua’ naaras huusi mielessään. Yhtäkkiä paine lakkasi. Hänen ei tarvinut enään pyristellä vastaan. Kaikki kipu oli poissa. Höyhenputous tunsi olevansa täysin vapaa pelosta ja ahdistuksesta, jotka olivat vainonneet häntä hänen koko elämänsä ajan. Kaikki oli niin rauhallista.

Tumma hahmo nosti käpälänsä vedestä, kun pienikokoinen naaras oli ollut liikkumatta useamman hetken. Tumma kissa oli peittänyt hajunsa mudan ja muiden jätösten avulla, jotta häntä ei voisi jäljittää. Hän halusi aiheuttaa sekasortoa. Kaaosta. Kissa oli raahannut harmaan, todennököisesti pelkän erakon ruumista mukanaan, jotta voisi repiä tuon turkista karvoja, joilla ohjata kissat harhaan. Hän asetti harmaita karvoja Höyhenputouksen niskaan sekä kynsien väliin vain aavistuksen. Sen jälkeen, tyytyväisenä työhönsä tummaturkkinen kissa lähti kantamaan harmaan kissan ruumista Jokiklaanin reviirin suuntaan jättäen mutaan muutamia jälkiä, jotta se joka Höyhenputouksen löytäisi näkisi, että ne menevät Jokiklaanin puolelle. Kolli oli harjoitellut uimista siitä lähtien, kun jäät olivat sulaneet niin hän onnistui kantamaan itsensä ja erakon ruumiin Jokiklaanin puolelle. Hän ei pitänyt vedestä eikä uinut kuin mikäkin Jokiklaanilainen, mutta hän selvisi. Hän alkoi jatkamaan matkaansa kulkien Jokiklaanin rajaa pitkin kohti kaksijalkalaa. Hän ei voinut jäädä klaanikissojen reviirille.

KASTANJATURKKI oli livahtanut ulos leiristä, kun Taskuruohon partio oli palannut. Hän halusi itse mennä tarkistamaan rajat varmuuden vuoksi. Hän ei välittänyt pintanaarmuista, jotka jokiklaanilaiset olivat hänelle aiheuttaneet. Häntä raivostutti Viiltokynsi ja tuon jokiklaanilainen ‘kumppani’-saasta. Juostessaan rajojen kohtaamispaikkaa kohden Kastanjaturkki ajatteli vain harmaan kollin repimistä palasiksi.
“Varokaa vain Jokiklaanin saas-" punaruskea kolli hiljeni kesken lauseen, kun hän näki tutun hahmon makaavan rajalla, osittain vedessä.
“Emo?!” Kastanjaturkki huudahti ja juoksi tuon luokse. Hän yritti ravistaa hereille pienikokoista naarasta, mutta se oli turhaa. Viimeinenkin lämpö ja elinvoima oli kadonnut tuon kehosta jonkin aikaa sitten. Järkyttyneenä kolli valahti istumaan emonsa ruumiin vierelle painaen kuononsa tuon turkkiin. Hän ei haistanut ketään muuta paikalla. Mudan ja jätösten haju leijui ilmassa heikosti. Kastanjaturkki vilkaisi Jokiklaanin suuntaan saaden vastauksensa. Jälkiä. Kissan jälkiä, jotka johtivat Jokiklaanin reviirille. Punaruskea kolli nosti päätään ja tuijotti nyt silmät kostoa janoten jokiklaanin suuntaan. Hän halusi tappaa heidät kaikki! Joka ikisen!
---
Matka leiriin oli kestänyt ikuisuuden. Kastanjaturkki oli kantanut emoaan selässään. Hänen silmänsä loimusivat vihasta ja hän toivoi, että Punatähti suostuisi kostamaan tämän. Emo ei ollut tehnyt mitään ansaitaakseen tälläisen kohtalon. Kun Kastanjaturkki oli nostanut Höyhenputousta selkäänsä, oli hän huomannut harmaita karvoja muutaman tupon verran Höyhenputouksen kynsien välissä. Saasta oli esittänyt heikkoa… Saasta oli tappanut hänen emonsa! Hän oli valmiina hyökkäämään vaikka yksin Jokiklaanin leiriin tästä hyvästä! Sanoi Punatähti sitten mitä!

Nimi: Masi

17.06.2017 02:19
TUSKATÄHTI heilautti häntäänsä myöntymisen merkiksi. Viimahäntä oli oikeassa, mutta hän tiesi, ettei voisi muulla tavalla saada Kivihäntää kokemaan samaa, mitä Kastanjaturkki oli kokenut kollin aiheuttaessa tälle vammansa.
’’Olet oikeassa, en halua lähettää teitä surman suuhun, mutta haluan tämän heti pois alta ja Kivihäntä ansaitsee sen, että pääsee mahdollisimman nopeasti hoitamaan asian pois jaloistamme. Tämä on hänen paha mokansa, josta vähänkään pidemmän odottelun jälkeen voi tulla totaalinen myrsky’’, kolli huokaisi ja katseli Viimahäntää. ’’Nyörtyä tai alentua, miten vaan sen haluaakin ilmaista, mutta mitä nopeammin tämä on pois meidän niskoiltamme, niin ettei klaani kärsi tästä, sen parempi. En myöskään aio lähettää teitä kahdestaan sinne, vaikka Kivihäntä saakin varmaan polvistua heidän eteensä, muut ovat vain tukijoina, jos joku meinaakin vuodattaa verta’’, hän murahti.
Päällikkö harvoin puki ajatuksiaan sanoiksi, hän oli tottunut olemaan vain edes menneiden päälliköiden suojamuurina tai luottokissana, Veritähden aikana tämän juoksupoikana. Hän ei ollut itse tehnyt suuriakaan päätöksiä, vaikka hänellä on ollut paljon vastuuta, mutta hän oli tottunut olemaan mukana päälliköiden tekemissä päätöksissä. Aikoinaan hän saattoi nyt arvella, mitä muut päälliköt olisivat tehneet kyseisessä tilanteessa. Myrskytähti oli lähettänyt saman tien viemään hänen tavoin suurta kasaa riistaa ja käskisi kahakkoon joutuneita selvittämään välinsä. Liekkitähti olisi määrittänyt rangaistuksen ja sitten valmistautunut sotaan Tuuliklaanin kanssa. Hallatähti olisi lyönyt lähes ikuisen rangaistuksen ja kaikesta huolimatta valmistautunut sotaan, mutta ei olisi itse aloittanut sitä, ellei sitten Tuskatähti olisi puhunut viemään saalista ja pyytämään anteeksi tapahtunutta. Kivihäntä saisi olla kiitollinen hänen valinnalleen, mutta samalla Tuskatähti muistutti itselleen, että olisi jokaiselle osattava myös antaa anteeksi.
’’Kun partio johdollasi palaa, tule ilmoittamaan minulle. Kivihäntä, sinä menet nyt lepäämään ja ennen kuin kukaan lähtee mihinkään, sinä käyt parantajien luona’’, kolli komensi ja katseli kaksikkoa, halusiko jompikumpi vielä lisätä jotakin. ’’Olen varmaankin puhumassa Setrisydämen kanssa tai sitten pesässäni ja pidän siitä huolen, että jos kumpikaan teistä ei tule puhumaan minulle ennen auringonlaskua tulen etsimään teitä’’, Tuskatähti huokasi hiljaa.

VIILTOKYNSI tuhahti Höyhenputoukselle ja pyöritteli silmiään toisen puhuessa.
’’Ajat eivät olisi vaikeita, jos kissat ajattelisivat toisiaan ja puhuisivat keskenään huolistaan’’, naaras murahti ja loi merkitsevän katseensa Höyhenputoukseen. ’’Olet samanlainen kuin kaikki muutkin, ajattelet itseäsi ja menettämisiä asioita, muttet voi katsoa parempaan huomiseen. Koet olevasi niin syvällä pohjamudassa, ettet halua enää edes yrittää nousta ylös. Syytät itseäsi ja sitten syytät muita, mutta klaani tarvitsee sinua, muttet ole valmis nousemaan ylös mudasta. Punasilmän kuolema oli sinulle kova paikka, mutta myönnä sitten edes itsellesi, ettet voinut asialle mitään ja nouse ylös. Jos et sitä koskaan saa myönnettyä, mene klaaninvanhinten pesään. Soturina, jolloin et tee mitään olet vain tiellä. Älä jatka tuollaisena’’, naaras naukui ja katseli kasvattiemoaan. ’’Älä ole sellainen kuin minä’’, naaras puuskahti itsekseen.
’’Äläkä sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä. Olen valinnut polun, joka turmelee vielä sieluni, ruumiini ja mielenterveyteni. Tiedän, mitä mieltä kissat ovat minusta. Olen toiminut väärin ja olen valmis ottamaan kaiken sen vastaan. Mutta muista, sinä et ole tehnyt mitään väärin ja kissat odottavat sinulta vielä paljon, mutta jos et pysty siihen..’’, naaras piti hiljaisen tauon katsellen Höyhenputouksen silmiä. ’’Jos et pysty enää tekemään sitä, mitä soturilta odotetaan. Mene klaaninvanhinten pesään’’, naaras totesi viileällä äänellään, pettynyt sävy äänessään samalla kun hän mittaili toisen kehoa.
’’Punasilmä ei haluaisi nähdä sinua tuollaisena. Miten hän voi koskaan katsoa sinua Tähtiklaanissa silmiin, kun sinä et osaa jatkaa elämääsi ja samalla rakastaa häntä? Sinä rakastat häntä, senhän jokainen täällä tietää, mutta et jatka elämääsi, kuten sinulta odotetaan’’, Viiltokynsi huokaisi ja laski katseensa.
’’Tiedätkö, minä olen menettänyt sekä kasvatti-isäni, että oikean isäni. Olen menettänyt niin oikeita sisaruksia kuin valheellisiakin. Olen elänyt valheissa ja tehnyt vääriä valintoja, mutta olen koska tahansa valmis näyttämään kynteni ja syöksymään lopulliseen tuhooni. Olen hyödytön, enkä ole luotettava, mutta sinä olet molempia. Klaani pitää sinusta, klaani kaipaa äidillisiä piirteitäsi, hyödyllisyyttä ja luotettavuuttasi, ennen kaikkea kokemuksiasi. Sinä tiedät useamman elämän edestä, toisin kuin Punatähti, mitä Tuuliklaanilla on ollut vastassa ja miten niistä on päästy. Olet yksi kunnioitettavista sotureista tässä klaanissa, sekä sinulla on jälkeläisiä ja suuri sydän, kun olet ottanut minutkin suojaasi’’, naaras totesi hiljaisena ja heilautti häntäänsä.
’’Sinulla oli ja on kaikkea, mutta nyt sinun on nostettava katseesi ja jatkettava elämääsi, sekä lopettaa sanominen, mitä minun pitäisi ja ei pitäisi tehdä. Minä en ole pohjamudassa, vaikka klaanitoverit minut sinne ajavatkin, sillä minulla on suunnitelmani, enkä anna menneisyyden musertaa minua’’, naaras naukaisi ja virnisti pienesti. Hän tunsi, kuinka pala oli nousta hänen kurkkuunsa. Hän tunsi voivansa pahoin, häntä oksetti ja pyörrytti, mutta hän peitti sen virneellään. Hän ei halunnut olla mikään tunteellinen, mutta hänen emonsa tarvitsi uskoa itseensä tai sitten totaalisen muserruksen. Höyhenputouksen pitäisi valita, sillä hän ei voisi jatkaa enää näin kuten ennen. Tärkeintä olisi, että tuo uskoisi, ettei Punasilmä ole enää tulossa takaisin ja Höyhenputous voisi nousta jälleen jaloilleen, jos sitä vain itse haluaisi.

VERIRUUSU astui hiljaisena leiriin, huomaten, että Pyörteenviuhka oli odottanut heitä sisäänkäynnillä. Ehkä varmistaakseen, että Veriruusulla olisi kaikki kunnossa, kun tämä tulisi tai sitten, että kaikki kolme ja yksi ruumis saapuisivat leiriin.
Veriruusun silmät liikkuivat leirissä ja tämä asetti Aamutähden hiljaisemmalle reunalle lähelle päällikön pesää. Kallio tassujen alla oli vielä lämmin auringosta johtuen, mutta hän saattoi vain arvailla kuinka nopeasti se kylmenisi Aamutähden ruumiin alla. Hän puski vielä hellästi nenällään päällikön poskea ja istuutui sitten tuon vierelle. Mitään sanomattomana hän vain katseli, kuinka rauhalliselta ja tyyniltä päällikkö näytti. Ehkä ainoa kerta, jolloin tuo olisi tyyni, eikä aukoisi hänelle tuota hapanta naamaansa.
Hän antoi silmiensä liikkua toisen kaulalle, jossa paistoivat haavat, samalla kun hänen silmänsä välkähtivät valkeina. Hän taisi olla sekoamassa ja hänen sisäinen minänsä muistutti, että hän oli hullu ja sekopää, kun hän ei ollut suojellut Aamutähteä. Toisaalta, miten hän olisi tätä suojellut, kun toinen ei luottanut häneen ollenkaan? Naaras heilautti korviaan mietteliäänä ja käänsi katseensa aukiolle, jossa erotti Punahämärän venyttelen, kun tämä käpertyi korkeammalla olevalle kiven päälle. Punahämärän ja Veriruusun katseet kohtasivat ja Veriruusun olisi tehnyt mieli mennä takomaan järkeä naaraan päähän. Mitä tuo oikein oli ajatellut, mitä tuo oikeastaan aikoi? Hän antoi katseensa laskeutua kallion korkeiden kivien päältä Päästäisaskeleen tutulle turkille. Hän olisi toisaalta halunnut kysellä tältä asiat ulos, mutta kuten Pöllönlaulu sanoikin, tämä tarvitsi aikaa. Päästäisaskel tarvitsi aina aikaa. Veriruusu ei edes muistanut, milloin hän oli viimeksi puhunut parhaan ystävänsä kanssa. Milloin hän oli jakanut murheensa tälle, sillä viimeksi hän oli puhunut Punahämärän kanssa. Punahämärän! Hän pyöritteli inhosta silmiään.
Hän laski sitten takaisin katseensa, hän ei halunnut enää nähdä vain ympärilleen. Hän ei toisaalta halunnut olla kuolleen päällikönkään vieressä, sillä hän tiesi, että se oli hänen vikansa. Hän ei halunnut nähdä Tomukuuta, puhumattakaan Aaveenvarjoa, jos tuo olisi jo palannut. Ei Syyslaulua ja Sudenulvontaa, sillä hän ei kestänyt katsella näiden yhteistä onnea. Onnea ja onnellisuutta, jota naaras ei koskaan itse tulisi saamaan! Hah! Ja hän oli niin uskonut Tomukuusta, mutta heidän suhteensa oli totaalista soutamista ja huopaamista edes, sekä takaisin. Siitä ei tullut mitään. Veriruusun oli osattava aina antaa anteeksi kollin menneet ja tulevat teot. Hän sihahti itsekseen. Ja hän oli rakastunut korviaan myöden tuohon kapiseen kissaan, joka oli kaikenlisäksi vatvonut vain rakkauttaan hänelle, vaikka hän ei tiennyt enää mikä oli kollin suusta valhetta ja mikä totuutta.
Kuinka kauan menisi, että hän kuitenkin alentuisi ottamaan Tomukuun vierelleen ja sitten tuo taas jakaisi hänelle valheitaan, tai kertoisi jotakin anteeksi antamatonta? Veriruusu puri inhosta hampaitaan yhteen. Ja mitä vielä? Tässä hän istui ja tuijotti Aamutähden ruumista. Tässä hän oli, eikä tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa. Pitäisikö hänen ilmoittaa klaanille? Miksi? Eikö klaani omannut silmiään päässä ja nähnyt tuon ruumiin hänen silmiensä edessä? Pitäisikö hänen nyt olla iloinen, että hänestä tulisi tämän klaanin päällikkö? Miksi?
Hän maisteli siskojensa nimiä hampaidensa välissä. Liekkitähti, Toivontähti ja mikä hän sitten olisi? Kaksikolla oli ollut täysin samat alkunimien päätteet ja siksi Toivontähdelle oli annettu kokonaan uusi nimi. Hän oli saanut hartioilleen Myrskyklaanin ja Tähtiklaani oli luonut hänelle profetian. Mitä Veriruusu sitten olisi siskojensa vierellä? Mikä hänen nimekseen edes suotaisiin? Ruusutähti! Hah! Naaras hymähti itsekseen mielikuvalle ja pyöritteli sitten silmiään. Ainakin yhtä piikikäs hänen mielensä olisi, kuten joskus hänen sanansakkin, vaikka harvoin hän yritti olla ilkeä. Siskoihinsa, emoonsa, enoihinsa, sukulaisiinsa verrattuna hän ei ollut mitään. Hän ei ollut yhtä lahjakas, kuten hänen siskonsa tai emonsa Raivotähti, puhumattakaan niin viisas kuin hänen serkkunsa Valkeatähti ja Ruoskatähti. Hän ei ollut mitään näihin verrattuna. Hän oli vain mitätön. Veriruusu, kokoa itsesi, naaras kuuli pääkoppansa rääkyvän hänelle, mutta hän pudisteli päätään mietteliäänä. Veritähden nimeä hän ei voisi saada harteilleen, se olisi liian hirveää jo. Ei hän halunnut olla kuin enonsa, hän ei ollut sellainen! Kirous hänen sisällään tuntui nauravan hänelle, kun hänen silmiään poltteli ja ne välkähtivät valkeina. Ei! Hän olisi halunnut huutaa tai repiä jotakin, mutta sitten hän saattoi vain nähdä Aamutähden kuolleena edessään. Vastaan kamppailu oli johtanut jälleen yhden kissan kuolemaan.
’’Tähtiklaani, mitä minun pitäisi tehdä?’’, hän kuiskasi hiljaisena ja sulki silmänsä. Hänestä silti jotenkin tuntui, ettei Tähtiklaani kuulisi häntä. Tähtiklaani ei halunnut häntä luokseen tai sitten he olivat kääntäneet hänelle selkänsä.

Lukekaas nämä tarinankirjoitus ja roolipelaus ohjeet, ja tarinat kirjoitetaan myös tänne!

 

 

♦ Kun kirjoitatte tarinoita, muistakaa lukea toisen kissan hakemukset, jotta osaatte kertoa paremmin, minkälainen toinen hamo on, minkälaiseen tapaan hän vastaa, sähiseekö hän joka toisella lausauksellaan vai onko hän iloinen hymyilevä kisuli. Voitte myös kuvailla häntä täten paremmin, kun tiedätte, miltä kissa näyttää, miten hän katsoo sinun kissaasi jne. Jos tarinoissanne tulee tilanteita, joissa paha kissa onkin ykskaks täydellisyyden perikuva, kiltti, pehmotassu, tarinoita ei hyväksytä. Ne poistetaan tai skipataan silloin yli! ♦

 

♦ Roolipelatessanne, ette voi kertoa, miten toisen kissa vastaa oman kissanne kysymykseen, mutta tarinoissa voitte! ♦

 

♦ Kun kirjoitatte, puheet ''näiden väliin'' tai - viivan jälkeen. Kun kissanne ajattelevat *ajatus näiden* tai >>näiden väliin<<. ♦

 

♦ Muistakaa ottaa oikeinkirjoitus huomioon, mutta muistakaa pitää hauskaa ja hyvä ilmapiiri yllä! ♦

 

♦ Jos sinulle tulee toiselle roolijalle jotakin kysyttävää laittakaa asianne //näiden väliin//, mutta joss tahdotte sopia jotakin nopeasti, avatkaa sivusta chatti tai kirjoittakaa vieraskirjaan. ♦

 

 

©2017 Soturin sydän - suntuubi.com