Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Taivas ja maa yhtyvät, kauniit sävyt yrittävät hylkiä mustia varjoja, jotka sekoittuvat valoon. Kissat juoksevat karkuun, samalla kun esi-isät yhtyvät hyvinä ja pahoina toisiinsa.

Tähtiklaanin maille ovat tunkeutuneet Pimeyden metsän kissat. On vain pieni hetki aikaa valita, pitääkö paeta vai asettua vastarintaan. Klaanien, metsän ja kaiken tulevaisuuden puolesta on vain vaihtoehtona tehdä yhteentörmäys. Tehdä vastarinta, taistella oikeudesta.

Kahden suuren magian omaava esi-isä ryhmät syöksyivät toisiaan kohden, valmiina tuhoamaan toisen joukot kokonaan. Kahden magian voimasta klaanikissojen tuttu elämä muuttui, sillä kissojen  menneisyys, sekä tulevaisuus menivät sekaisin. Aika on sekaisin, mutta kissat eivät tiedä siitä. He eivät tiedosta muutosta, joka heidän välilleen on tullut tai menneisyytensä muutoksista, sillä he eivättiedä ajan muutosta, kissat siis ymmärtävät asioiden olevan ennallaan.

 

 

 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Mymmeli

20.01.2018 17:29
Fenkolitassu, Synkkäklaani

Hymähdin ottamatta asiaan sen enempää kantaa. Jäin seuraamaan, kenet nimitettäisiin varapäälliköksi. Ja millä perusteilla. Voisin soturina käyttäytyä sen mukaisesti päästäkseni varapäälliköksi.

//erittäin lyhyt

Nimi: heli-fairy

14.01.2018 15:39
SALAMA lopulta huokaisten nousi ylös tassuilleen ja nuolaisi nopeasti rintaansa, tasoittaakseen valkean rintansa. Routa asteli kohti parantajan pesää päällikön turkin kadotessa kiviseen tummuuteen. Mustan valkea kolli asteli muutaman askelen Roudan perässä parantajan pesälle ja kurkkasi pesään. Hän näki oudon naaraan Närhen vierellä ja toinen pentu kohotti päätään tuon etutassujen juurelta. Närhi näytti hieman paremmalta. Ei hän koskaan ehkä tuntisi tätä paikkaa aidoksi kodikseen, mutta toivoi, että eläisi täällä veljiensä kanssa. Salama tassutteli pimeään pesään ja laski katsettaan oudosta naaraasta sisareen.
”Hän sanoi tekevänsä meistä oppilaita… Voitko paremmin?” hän kuiskasi hiljaa valkealle sisarelle Roudan viereltä. Ehkä tuo haluaisi saada sen arvon, eikä vain maata täällä pesässä, kun olisi jo kunnossa huomiseen auringonhuippuun mennessä. Kolli vilkaisi nopeasti sivusilmällä Routaan, mutta katseli Närheä rauhallisen tyynellä katseella. Ehkä he tähän sopeutuisivat. Niin isä halusi. Ehkä he yhdessä voisivat sopeutua tänne.

SÄDEKATSE naurahti ja nyökäytti päätään tarkkaillen toista.
”Onhan väistelykin taito, Myrkkyklaanissakin”, tuo naukui ja katseli hetkisen tassujaan. ”Meidän on vain muutettava osa väistely nopeudestasi hyökkäykseen. En epäile väistelytaitojasi. Voit hyödyntää niitä myös hyökkäämiseen. Eihän kukaan aina pakota hyökkäämään. Voit väistellä hyökkäystä ja hyökätä sitten omalla tavallasi. Myrkkyklaanissakin”, naaras naukui hiljaa ja kohtasi kollin purppuran katseen. Hän huomasi tassujensa nyppivän hiekkaa käpäliensä alla hermostuneeseen tapaan. Olihan hän kouluttanut Usvahallankin. Kärsimyksenveri oli kuitenkin… hän oli jo soturi, ja kolli. Turkoosisilmä huokaisi hiljaa ja silmäili ympärilleen.
”Millaista harjoittelua haluaisit? Haluatko vain harjoittaa taitoasi mitä osaat, vai oppia käyttämään sitä uudelleen?” hänen katseensa nousi takaisin kolliin tutkaillen tuon kehoa ja sitten lopulta kohdaten toisen katseen. Ei varmaan mitään suurempaa. Kunhan vain saisi höyryjä ulos ja toista ajateltavaa hetkeksi, ennen kuin pitäisi palata leiriin.

KUKKAISELO ryömi ylös pienestä kuopasta ja ravisteli turkkiaan loikkien muutaman askelen edemmäs. Hänen huolestunut vihreä katse tutkaili Lumisutta hänen vierellään, kun nuori parantaja alkoi kertoa unestaan. Oranssit korvat höröllä parantaja tassutti hiljaa eteenpäin tutkaillen toisen katsetta. Hänen vatsansa muljahti kuullessaan mitä Myrskynraivon tuomalle kanille oli tapahtunut. Kukkaiselo seisahtui niille sijoilleen ja tassutti naaraan turkkiin kiinni nuolaisten tuon korvaan.
”Rauhoitu pikkuinen. Kaikki on hyvin. Sait ennustuksen ja sitä on tärkeä nyt alkaa selvittää. Joskus unet ovat vain niin sekaisia ja seuraavan päivänä sattuu jotain, että sitä luulee ennustukseksi, mutta jos se todella on jotain suurempaa, Tähtiklaani saattaa näyttää sinulle tänään jotain uutta”, naaras naukui ja katseli pientä itkusilmää huolestuneesti hymyillen. ”Olen iloinen, että kerroit minulle. Se voi todella olla joku ennustus, pidä siis sisartasi silmällä, jooko?” vihersilmä naukui ja puski nenällään toisen poskea.
”Tulehan, jatketaan matkaa hiljakseen”, hän naukui ja otti muutaman askelen eteenpäin katsahtaen olkansa yli pieneen valkeaan naaraaseen.
”Tunneleista voimme sanoa Valkeatähdelle palatessamme, se ei ole yhtään hassumpi idea”, hymyillen hän rohkaisi toista jatkamaan matkaa.

TULIKOLIBRI naurahti ja katseli, miten KILPIKONNAPENTU naurahteli isänsä hännän alla. Tuo mulkaisi isäänsä tuon jälkeen ja näytti kieltään hymyillen. Naaras tasoitti otsansa karvoja ja katsahti sitten Valkeapentuun.
”Haluatko leikkiä hippaa?” tuo naukaisi veljelleen ja katsahti sitten Sirpalepentuun hymyillen.
”Niin taitavat olla. Heistä tulee kyllä aivan uskomattoman ahkeria ja upeita oppilaita, ettei heistä paljoa riesaa tule olemaan”, kuningatar naurahti ja hymyili jokaiselle, nuolaisten lopulta Kilpikonnapennun päälakea.
”Voitte mennä leikkimään, kunhan ette lähde leiristä minnekään. Sitten teistä ei tule oppilaita ainakaan kuuhun!” VIHERTÄHTI naurahti mustan oranssin kuningattaren kommentille ohi kävellessään ja hymyili pennuille.
”Muistakaa käyttäytyä. Saatatte todella olla oppilaita muutamassa auringon nousussa”, musta päällikkö naukui pennuille vinkaten silmäänsä, sitten asteli Liekkimarjan luo koskettaen tuon kanssa neniä, sitten tutkaillen pentuja asettuen istumaan näiden rinnalle.
”Olettekos te leikkituulella tänään? Voisin viettää upeaa perheaikaa, ennen kuin taas lisää tehtäviä kasaantuu tassuihini”, hän naukaisi lämpimästi vilkaisten Liekkimarjaa nopeasti sivusilmällään. HUURREPENTU naurahti kylmän viileästi ja hyppeli isänsä luo heilautellen kahta hännänpäätään iloisesti. KIPINÄNPENTU mulkaisi siskoaan, mutta naurahti sitten hieman ehkä ivallisen kylmään sävyyn ja tassullaan löi siskonsa toista hännänpäätä.
”Lopeta!” musta naaras murahti veljellään ja sai vain toisen ivallisen naurahduksen ja hymyn.
”Voiko emokin leikkiä?” Huurrepentu kohotti haalean sinisiä silmiään kaunista emoaan kohden.

HEHKUTONVALO nyökäytti päätään Punavirralle pieni hymy huulillaan.
”Hyvä sitten. Tärkeää on, ettei kukaan parantajista sairastu ja pääsee perille kunnossa. Toivottavasti tapaamme Kukkaiselon ja Lumisuden Kuulammen polulla”, mustan harmaa naaras naukaisi ja katseli Varjoklaanin suuntaan heilauttaen mustaa hännänpäätään. Punavirta asettui hieman lähemmäs istumaan ja tumma naaras siirsi katseensa takaisin valkeaan parantajaan. Tuon kysymys heimosta sai naaraan väräyttämään korvaansa. Räpäyttäen silmiään tuo kohautti olkiaan rennosti.
”Olemme voineet hyvin. Klaanissa on kaikki hyvin eikä suurempia sairauksia ole nähtävissä”, hän aloitti ensin hiljaa ja siirsi katseensa sitten kohti Varjoklaanin reviiriä. ”Heimo on kuulemma ollut vaarassa. Tai heillä ei ole mennyt niin hyvin. Löysimme muutaman pennun rajaltamme, tuoksuivat selvästi heimokissoilta. Kertoivat, ettei kaikki olleet hyvin. Pelkään, että he ovat vaarassa, elleivät jo joutuneet lähtemään kodistaan tai kadonneet jonnekin”, naaras naukui hiljaa rauhalliseen sävyyn, katsoen sitten takaisin Punavirran pimeässäkin selvästi nähtäviin sinisiin silmiin.

KETTUPISARA sihisi älyttömäsi ulvovalle koiralle, joka oli saarrettu klaanikissoilla. Se heittelehti Synkkämyrskyn partion otteessa, mutta Varjosielun partion raatelut saivat sen ulvomaan ja jopa yrittävän lähteä karkuun.
”Saatte tästä maksaa ja palata sinne, mistä tulittekin!” Kettupisara ärisi ja raastoi koiran korvasta palasen, joka verisenä lensi valkealle lumipinnalle. Sen ulvonta täytti soturin korvan ja sen hampaat inhottavasti repäisivät karvaa hänen hännästään. Kynnet iskien tuon poskiin hän sihisi koiralle parhaansa mukaan.
”Onko se kohta pois pelistä?! En halua menettää häntääni!” soturi karjui koiran ulvonnan yli kuitenkin pitäen katseensa koirassa, yrittäen parhaansa mukaan peittää sen näköä, sekä pitää hampaansa irti muista kissoista. Jos se veisi häneltä hännän, sitten se veisi.

TUULISYDÄN katseli Tomukuuta neutraali viileä katse kasvoillaan, kuitenkin silmät loimuten pienestä huolesta. Hän ehti avata suutaan, mutta tyytyi lopulta nyökkäämään päätään ja katsovan nopeasti Savuruusuun. Hän kunnioitti kuitenkin klaanin tapoja ja tyytyi siis vain nyökäyttämään päätään, siirtäen sitten askeliaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Nopea vihreä katsaus Savuruusuun ja hännänheilautus seurauksen merkiksi, oranssin valkea kolli asteli leirin sisäänkäynnille, vilkaisten olkansa yli Tomukuuhun, sitten asettui käytävän vierelle odottamaan. Karhun ollessa untenmailla, ei kiviä ollut putoillut leiriin, mutta mitä sitten taas, kun se heräisi. Huolestuneisuus kutkutti kollin tassuja, mutta hän pyrki pitämään itsensä rauhallisena.

Nimi: Blari

13.01.2018 00:46
TOMUKUU pysähtyi paikalleen huomatessaan vastanimetyn soturin Tuulisydämen katsovan häntä. Tuon ei pitäisi puhua vielä joten tummaturkkinen kolli katsoi hieman moittivasti nuorta soturia.
"Aloitit kuitenkin puhumaan niin kerro pois. Mennään vain vähän syrjemmälle etteivät muut katsoisi teitä loukkaavasti, sillä on epäkohteliasta puhua ennen seuraavan auringon nousua", Tomukuu totesi ja vilkaisi Tuulisydämmen siskon suuntaan.
"Sanoit 'meillä', joten oletan että sisaresikin liityy tähän?" Tomukuu maukaisi ja kääntymättä katsomaan takaisin nuoreen kolliin hän lisäsi:
"Älä sano vielä mitään. Pystyt vastaamaan ilman sanojakin", kolli totesi väliinpitämättömästi. Ei häntä kiinnostanut perinteet, mutta hänen oletettiin välittävän kuitenkin niistä, kerran hän oli kuitenkin varapäällikkö.
"Menemme leirin uloskäynnille, sillä siellä teidän tulisikin pian olla"

Nimi: Varjo

12.01.2018 22:53
KOBRANKATSE heilautteli lyhyeksi jätettyä häntäänsä rauhallisesti puolelta toiselle kulkien partion perässä suuria vihertäviä silmiään siristellen. Naaras asteli muutamia askeleitakin muita perässä näyttäen jostain katsottuna jopa yksin kulkevalta, mutta totuus oli ettei teräväkielinen entinen erakko nauttinut muiden seurasta tai niinkään edes partioinnista, vaikka olihan muiden kanssa liikkuminen ihan siedettävää, tai ainakin muiden varjoklaanilaisten kanssa vaikkei hän vielä ollutkaan täysin päässyt perille kenestäkään.
Hän siristeli hiukan viileään tapaan silmiään Haukkakatseelle, joka kulki hänen edessään Varjokuiskeen sekä Sinimyrskyn perässä jokseenkin mielistelevään sävyyn pienikokoisen silmissä, jota ei yksinkertaisuudessaan jaksanut katsoa. Naaraan omasta näkökulmasta täytyisi pärjätä yksin aivan kun hän on tähänkin asti pärjännyt eikä hän jaksanut hetkeäkään katsoa niitä, jotka muita mielistelemällä tai muiden avulla tulisivat tärkeiksi. Ehkei se ollut täysin mitään klaanikissan ajattelua, mutta tuntui hän silti sopivan varjoklaaniin parhaiten toisin kuin muihin klaaneihin.
Naaras pysähtyi rajan tuntumalle siirtäen silmiään siristellen katsettaan jokiklaanilaisiin kulmiaan kurtistaen ja purren hampaansa yhteen. Ei hänellä ollut mitään vastaan jokiklaania, koska ei edes tuntenut kyseisestä klaanista ketään. Ei hän aikoisi kenenkään kanssa kaveeratakkaan ellei mielenkiintoisia persoonia nousisi pintaan, mutta ei hän tuntunut sitä omassa klaanissakaan tekevän, joten jätti muiden klaanien kissoihinkin tutustumisen väliin. Hän heilautti häntäänsä uudelleen kääntäen katsettaan oravaan, joka lähti juoksemaan kohti heidän rajaansa, mutta samalla kohotti katsettaan Tuhkavirtaan, joka oli pinkaissut oravan perään uhkaavasti kohti heidän reviiriään. Naaras ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, vaikka jännittikin lihaksensa, mutta viileän omaisella katseellaan seurasi tilannetta. Jokiklaanilaisen juoksua kohti varjoklaanin rajalle, joka sai Haukkakatseen paljastelemaan suoraa äkkipikaisuudestaan kynsiään ja jännittämään lihaksiaan ilmeisesti valmiina hyökkäämään ja puolustamaan omaansa.

VALKOVIRTA oli aikeissa sanoa jotain Haukkatassulle, mutta kollin lähtiessä pois leiristä valkea kuningatar sulki hitaasti suunsa. Hän ei voinut välttää huulten välistä pääsevää huokaisua, joka samalla oli väsyneen tuntuinen, pettynyt ja surullinen. Ei hän ollut vihainen, ei hän voisi tuntea vihaa Haukkatassua kohtaan, joka oli vain tehnyt elämässään omat päätöksensä, vaikka naaras rakastikin häntä ja tulisi rakastamaan, vaikkeivat he olisi puheväleissä. Hän oli toisaalta myös ylpeä, että Haukkatassu oli valinnut polkunsa ja ollut oma itsensä, koska juuri sen takia hän rakasti pentujaan, vaikkei hän olisi itse niitä synnyttänyt. Jokainen olisi omanlaisensa eikä hän alkaisi siitä ketään tuomitsemaan.
Naaras heilautti hyvin hitaasti valkeaa häntäänsä ja vähitellen käänsi katsettaan takaisin Myrskypentuun. Hän räpäytti silmiään ja onnistui luomaan kasvoilleen hyvin pienen, mutta silti surumielisen hymyn hänen nuolaistessa pehmeästi oppilaan päälakea.
”Ei se mitään rakkain Myrskyni. Veljesi teki valintansa, minkä näki itselleen olevan parasta eikä häntä pitäisi tuomita sen takia. Yritämme jokainen vain pärjätä tässä maailmassa ja tehdä mahdollisimman hyvät valinnat, vaikka ne olisivatkin muiden mielestä vääriä. Samalla voi tehdä virheitä, mutta jos Haukkatassu piti pientä kimpaantumistaan virheenä hän palaa kyllä luokseni. Olen aina valmis antamaan anteeksi ja tulen aina rakastamaan häntä sekä sinua, teitä molempia vaikka mitä tapahtuisi”, Valkovirta naukaisi hiljaa, mutta silti hyvin pehmeästi ja mahdollisimman rakastavaisen kuuloisesti, vaikka hänen ilmeensä olikin pettyneen tuntuinen.

PAJUHÄNTÄ venytteli omia pitkiä raajojaan vihertävän sävyisiä silmiään siristellen. Hän heilautti pitkää häntäänsä rennosti antaen askeltensa kulkea kohti luolaa, jossa klaani säilyttäisi riistaansa. Hänen katseensa arvioi kasan jokaista eri eläintä yrittäen löytää kaikista parhaimman näköisen riistan tarttuen siitä hampaillaan ja viedä omalle kumppanilleen, oman elämänsä kirkastavalle Kuulle. Hän valitsi kasasta parhaimman näköisen hanhen ottaen siitä keveästi hampaillaan kiinni ja rentoon tapaan lähtien kulkemaan suoraa pentutarhaan. Hän vääntelehti hännänpäätään ja antoi samalla katseensa kiertää pesässä ennen kuin suostui astumaan syvemmälle kohti Hopeakuuta ja toisen vieressä makaavia pentuja, jotka kaikki kolme saivat kollin kasvoille rennon iloisen tuntuisen hymyn, joka tarkoitus oli myöskin luoda toisille osapuolille mahdollisimman turvallista tunnetta. Kolli laski hanhensa pehmeästi Hopeakuun toiselle puolelle istuen vielä linnun vierelle ja kohottaen rauhallisen hymyilevää katsettaan kumppaninsa kasvoille.
”Ajattelin jos tämä maistuisi”, Pajuhäntä naukaisi rennosti heilauttaen häntäänsä hiukan edessään kyhjöttävän linnun suuntaan ja keveästi hymyillen, mutta silti syvään nyökäten.

Nimi: Masi

12.01.2018 22:27
HAUKKATASSU & MYRSKYTASSU - MYRKKYKLAANI

Myrskytassu heilautti toista korvaansa hieman huolestuneena. Emon tasainen ja rauhallinen ääni saivat hänen selässään kulkemaan kylmiäväreitä. Hän ei halunnut, että heidän perheessään jatkuvasti kinasteltaisiin, vain uuden perheenjäsenen ja Haukkatassun takia. Hän oli usein halunnut läimäistä nuorempaa veljeään kuonolle, mutta sisukas veijari avasi aina suunsa. Haukkatassu osasi olla yksi suun louksuttaja, mutta tämä ratkaisi asiat puhumisen sijaan vihalla ja kostolla, hän oli liian tunnepohjainen henkilö. Ja Myrskytassu saattoi aavistaa, että se varmasti koituisi vielä tämän kohtaloksi. Mutta ei se ollut emon vika. Valkovirta oli heidän ainoa perheensä Laventelipennun lisäksi. Valkovirta oli kasvattanut heidät hyvin, mutta Haukkatassu oli liian kiintynyt emoonsa. Hän rakasti emoaan enemmän kuin mitään muuta.
''Jos -'', Haukkatassu aloitti, ylähuuli nykien vihaisesti. Myrskytassu katsahti veljeensä hiljaisena ja tämän kulmat kurtistuivat. Veli oli vihainen. Niin kuin silloin, kun Myrskytassu oli leikillään napannut tältä Usvahallan antaman hiiren. Mutta nyt viha oli kylpenyt liian kauan vastanimetyn oppilaan sydämellä.
''Jos olisimme sinulle todellisuudessa tärkeitä, olisit kanssamme, mukana elämässämme'', Haukkatassu naukui ja mulkoili nyt Valkovirtaa. ''Sitten sinä varmasti olet myös ylpeä päätöksestäni, kun totean, etten aio pitää sinua emonani'', kolli murisi katkerana.
Myrskytassun silmät laajenivat hämmästyksestä pikkuveljensä sanoista. Miten tämä saattoi sanoa niin omalle emolleen?
''En halua sinun enää olevan mukana elämässäni, älä ole tukenani, äläkä kulje polkua vierelläni. En kaipaa sinua tai sinun opetuksiasi enää!'', Haukkatassu huusi vihaisena ja Myrskytassu käännähti vihaisena veljensä puoleen, mutta tämä pinkaisi juoksuun. Kolli juoksi ulos leiristä, jättäen Myrkkyklaanin tomuisen aukion aavemaiseksi, työntyessään pensaiden taakse. Hän juoksisi varmasti veden äärelle, saarmen toiselle puolelle. Mutta palaisi, kun saisi tunteensa kuriin. Myrskytassu katsoi hiljaisena Haukkatassun perään, puri sitten kiroten hampaitaan yhteen ja katsahti pahoittelevasti Valkovirtaan.
Myrskytassu olisi halunnut kertoa, kuinka paljon itse rakasti emoaan. Kuinka tärkeä tämä oli hänelle, mutta hän ei saanut sanojaan ulos suustaan. Leijonanvarjon silmät olivat vihaiset ja Myrskytassulla oli tunne siitä, että kolli olisi myös vihainen hänellekin. Vaikka vanhempi veli ei ollut samaa mieltä. Hän olisi halunnut puhua unestaan emonsa kanssa, mutta nyt sen aika ei olisi paras mahdollinen.
''Anteeksi'', Myrskytassu lopulta henkäisi ja painoi päänsä alas, katsoen tassuihinsa. Hän oli pettynyt veljeensä. Miksi hän ei ite saanut edes veljeään kuriin!? Valkovirralla oli raskasta, ja silti, silti hänen pieni veljensä purki pahanolonsa emoon, vaikka tämä oli juuri tehnyt parhaimman tehtävän, mitä kissa voisi tehdä. Pelastanut pennun, ottanut sen omakseen ja aikoisi kasvattaa omanaan. Mutta läheisriippuvaiselle se oli kaikkea muuta kuin urotyö. Leijonanvarjo katseli hiljaisena, pehmittyneemmän näköisenä Myrskytassua ja sivummalla olevan Usvahallan häntä nyki vihaisena. Mutta se johtui Haukkatassusta.


HOPEAKUU - LUMOUKSENKLAANI

Naaras päästi suuren haukotuksen karkaamaan hampaidensa välistä. Hän kiersi häntänsä unisena vierelleen ja samassa tunsi kaksi pehmeää pentua vierellään. Hetken unisena silmiään räpytellen hän alkoi muistella asioita, kaksi pentua, jotka oltiin nimetty Minttupennuksi ja Kultapiiskupennuksi lepäsivät hänen vierellään.
Pajuhäntä oli luvannut tulla käymään tänään. Ja tuoda jotakin syötävää. Eilen he olivat olleet yhdessä metsästämässä, ehkä se oli ollut Pajuhännän tapana piristää kumppaniaan, koska heidän pentunsa olivat menehtyneet. Hopeakuu oli synnyttänyt vain yhden pennun kuolleena ja kuin taivaan lahjana, he olivat löytäneet nämä kaksi. Kaksi pientä ja pehmeää pikkuista, jotka olivat kaivanneet suojelijaa vierelleen. Veriruusu oli hyväksynyt kaksikon, olihan Hopeakuu Veriruusun, päällikön, hyvän ystävän tytär. Ja tämä luotti siihen, että Hopeakuu kumppaninsa kanssa saisi kaksikosta vielä hyvät lisät Lumouksenklaaniin. Naaras hymyili itsekseen ja päästi lämpimän kehräyksen kurkustaan.


Nimi: Varjo

12.01.2018 21:49
KRISTALLITASSU heilautti häntäänsä innoissaan lähtien vain astelemaan rauhalliseen tapaan mestarinsa perässä. Ketterästi naaras väisti muita kissoja aukiolla pysyen kuitenkin visusti Punavirran perässä ettei hänen mestarinsa ehtisi kadota näkyvistä ja lähteä ilman häntä. Hän lähti itsekkin juoksemaan Punavirran perässä yrittäen pysyä jotenkin toisen mukana, vaikka vanhempi naaras olikin häntä paljon nopeampi, mutta itse oppilaalle riitti yritys ja se, että hän näki edes toisen hännänpään heiluvan edessään. Jos tarve tulisi osaisi hän rajalle itsekkin, mutta halusi olla ajoissa saamaan omaa nimeään.
Rajalla hän heilautti jo väsyneen omaisena häntäänsä, mutta ei antanut sen lannistaa hänen mielialaansa tai muutenkaan matkaa. Naaras nyökkäsi vain kiitollisena mestarilleen toisen kehuessa häntä ja antoi itselleen hetken tasata omaa hengitystään kääntäen katsettaan Synkkäklaanin parantajiin. Hän loi kaksikolle ystävällisen hymyn kasvoilleen tervehdykseksi ja kääntyi sitten hiukan enemmän Korppitassun suuntaan hännänpäätä vääntyillen, vaikkei sanonutkaan mitään. Enään puuttuisi Varjoklaanin parantajat, jotta he voisivat jatkaa matkaa seuraavalle rajalle.

VALKOVIRTA nyökkäsi Leijonavarjolle nousten tassuilleen keveästi, mutta vilkaisi vielä lapansa ylitse parantajaa, joka heilautti häntäänsä ja lähti näköjään kohti kokoontumista. Naaraan katse kävi myöskin Laventelipennussa nopeasti, mutta parantaja oli hänen ymmärtääkseen onnistunut tasaamaan pennun tilan ja nyt hänen pitäisi vain levätä, joten taisi olla parempi jos kuningatar antaisi pennun levätä ja lähtisi hössöttämästä muille pennuilleen. Tai kahdelle juuri nimitellyille oppilaille, joita hän rakasti enemmän kuin mitään muuta muiden kasvattamien pentujensa lisäksi.
Naaras lähti Leijonavarjon perässä ulos pentutarhasta silmiään hiukan siristellen ja asteli vain muutaman askeleen kollin perässä kohti kahta tuoretta oppilasta ja Usvahallaa, jota valkea kuningatar aikoisi vielä kiittää kaikesta avusta. Hän loi kasvoilleen heti tutun lämpimän hymyn tervehtien sillä Haukkatassua ja Myrskytassua, mutta hymy katosi melkein heti hänen kasvoiltaan Haukkatassun sanojen jälkeen, jotka kolahtivat itse naaraaseen. Hän pystyi jokseenkin ymmärtämään kollin tunteet, mutta ei siltikään olisi toivonut noin jyrkkää vastaanottoa, vaikka ei naaras voisi kuin vain itseään syyttää. Jos hän olisi katsonut Laventelipennun perään eikä päästänyt toista alun alkaen olisi hän voinut olla ensimmäinen, joka olisi onnitellut heitä.
”Ei ole reilua sanoa, että Laventelipentu ei kuuluisi perheeseen”, Valkovirta naukaisi hiljaa muutaman kerran päätään pudistaen, mutta ei mitenkään toruvaan tai vihaiseen sävyyn. Enemminkin hiljaa ja jopa hiukan ymmärtävään sävyyn.
”En halua laittaa pentujani järjestykseen, koska vaikkei Laventelipentu ole verellisesti sukua, on hän silti pentuni. En hylkäisi ketään vain sen takia, etten ole sukua hänelle. Jokainen ansaitsee emollisen lämmön ja hoivan, ja kuten olen yrittänyt antaa sitä teille molemmille parhaimpani mukaan, haluan jakaa sitä myös muille ja saada heidät tuntemaan itsensä olevansa turvassa”, naaras naukaisi pehmeästi liu’uttaen katsettaan vuorotellen molemmissa oppilaissa. Hänen katseensa haahuili myöskin hetkeksi Leijonavarjoon, mutta yritti nyt pitää huomionsa Myrskytassussa ja Haukkatassussa.
”Olette molemmat minulle todella tärkeitä ja vaikka tapahtuisikin mitä kunnioitan päätöstänne ja olen ylpeitä teistä kaikesta huolimatta sekä olen tukenanne, mutta samalla yritän opettaa teitä pärjäämään joskus sitten ilman minuakin, vaikka tulen aina kulkemaan mukananne”, naaras naukaisi viitaten myöhempään, jolloin hän voisi jo olla tähtiklaanissa, vaikka tietenkin toivoi itselleen vielä pitkää elämää.

VARISJALKA vääntelehti harmaapa hännänpäätä seuraten katseellaan Tulenkipinän liikehdintää koirat perässä. Hän jännitti lihaksiaan, mutta yritti samalla pysyä mahdollisimman rauhallisesti ettei partion johtajana alkaisi jännittämään tai pelkäämään. Ei hän pelännyt omasta puolestaan, koska olisi valmis heittämään henkensä perheensä ja klaanin puolesta milloin tahansa, mutta pelkäsi muiden puolesta. Vaikka hän ei olisikaan ikinä hirveästi mitään Tulenkipinän kanssa puhunut hän piti naarasta hyvin rohkeana ja toivoi toisen selviävän hengissä leiriin asti, kuten toivoi jokaiselle muullekkin mukaan lähteneelle. Hän siristeli silmiään Kettupisaralle, joka hyökkäsi koiran naama kohti. Varisjalka paineli kynsiään maahan valmiina hyökkäämään ja siristeli syvän mustia silmiään, ennen kuin huudahti muulle ryhmälleen käskyn hyökätä. Kolli ponkaisi paikaltaan liikkeelle muun partion tavoin yrittäen kaataa koiraa maahan sekä tappaa toista kun suuri eläin ei tuntunut luovuttavan taistelua ennen kuin joku olisi kuollut.

Nimi: Masi

10.01.2018 14:47
Näille saa laittaa seuraa//

TUHKAVIRTA, SURUKYYNEL & TULIKUU – JOKIKLAANI

//Halukkaat voivat laittaa kissansa mukaan partioon, vaikka tässä heitä ei ole mainittuna//

Naaraat oltiin määrättynä partioon, ja vaikka Tuhkavirta tunsikin nämä kaksi naarasta, olihan hän kasvanut näiden kanssa, hän ei silti viihtynyt kaksikon seurassa. Tuhkavirta oli parantajan Punavirran tytär ja tämä oli pyytänyt Tuskatähteä, sekä Pihkaraitaa ennen katoamistaan ottamaan Tuhkavirran huolehdittavakseen. Niin soturi oli päätynyt kasvamaan kaksikon pentulauman kanssa ja nyt oli heidän kanssaan partioimaan menossa, kohti Varjoklaanin rajaa.
Varjoklaanin yököttävä ominaistuoksu tulvi naaraan nenään, kun hän muiden tavoin päätti merkata rajan tuntumasta yhden pensaan. Hän saattoi myöntää, mutta vain itselleen, että oli ennenkin sortunut riistavarkauteen Varjoklaanin puolelle. Ja kerran Varjokuiske oli jahdannut häntä, mutta jäänyt rajalle. Kolli oli maininnut asiasta, mutta Ruoskatähti ja Tuskatähti olivat sopineet asian puhumalla. Tuhkavirta ehkä hankki ongelmia Jokiklaanille, mutta samalla vaikeina aikoina sai myös klaania ruokittua. Soturilain rikkominen oli Varjoklaania kohtaan epäoikeudenmukaista, mutta se oli ollut hyväksi Jokiklaanille, tai ainakin Tuhkavirta halusi niin ajatella. Todellisuudessa hän oli vain ikuinen varas.
Varjoklaanin partion tuoksu tulvi hänen nenäänsä ja hän kohottautui pensaan takaa esille, huomaten kaksi tuttua kasvoa partiossa. Muita hän ei tunnistanut. Sinimyrsky oli Synkkämyrskyn tyttärentytär, ja tämä oli sen kautta tullut hänelle tutuksi. Kerran he olivat puhuneet kokoontumisessa, mutta kaksikon lyhyt ystävyys oli katkennut nopeasti, kun huhut riistavarkaudesta olivat levinneet. Toinen oli Varjokuiske, tuo musta kolli, kalmanlailla leiskuvilla silmillään. Tuhkavirta yritti katsoa muuta partiota, mutta ei tunnistanut näitä kauempaa niin hyvin. Jokin silti Varjoklaanin kissoissa kiehtoi naarasta. Ja samassa hänen korvansa nytkähti, kun hän kuuli oravan vinkaisun ja kuinka tämä juoksi Jokiklaanin puolelta kohti Varjoklaanin rajaa. Enempää ajattelematta Varjokuiskeen tuntema riistavaras syöksyi eteenpäin.

Nimi: Masi

07.01.2018 20:17
VIEKAS IRVILEUKA ’KETTU’ - ERAKKO

Siitä oli ehkä viisikymmentä kuuta, kun emo oli lähtenyt heidän kanssaan Varjoklaanista. Mutta tarinat klaanikissoista eivät olleet jättäneet Yöjoutsenta tai Kettua rauhaan. Ja niin emon kuoltua kaksijalkojen myrkkyyn, Kettu oli päättänyt seurata kutsua metsään. Kukaan ei ollut häntä varsinaisesti pyytänyt, eikä hän ollut koskaan uskonutkaan, että voisi kaivata klaania, mutta nyt hän oli vaeltanut kaukaa takaisin. Takaisin sinne, missä kaikki oli alkanut. Metsään, mutta se oli kaksijalkojen tuhoama paikka. Muuan arka kotikisu nimeltään Halla oli kertonut, että kissat ovat lähteneet kymmeniä kuita sitten järvelle, joka oli vielä pidemmän matkan päässä.
Kettu ei epäillyt Hallaa, ja koska hän omasi kissoja kohtaan lempeän hymyn ja iloisen luonteensa, peittääkseen todelliset ajatuksensa, hän päätti noudattaa pienen naaraan ohjeita. Niin hänen valkeat tassunsa uivat mudassa, eikä se haitannut häntä. Kettu oli siisti, hiljainen kuin varjo ja tappava kuin käärmeen myrkky, mutta siitä muiden ei tarvinnut tietää. He näkivät edessään vain kauniin naaraan, jolla oli hyvät käytöstavat ja lempeä hymy, ilman pahoja aikeita. Vaikka painajaiset pilasivatkin hänen yöunensa, naaras ei lopettanut kaunista hymyään. Pääskynliidolla olikin ollut tapana sanoa, mitä enemmän hän hymyilisi, sitä lähempänä kuolemaa tämän kanssa puhuja olisi. Pääskynliito oli kuitenkin oppinut sen hänestä, eikä irvileuka ollut siskoaan tappanut.
Yöjoutsen kertoi usein tarinoita kolmesta eläimestä, jotka ilmestyivät taivaan lahjoina. Myrkyllisen juovikas käärme, taivaita viistävä pääskynen ja viekas irvileuka, kettu. Maailman kolme eläintä, jotka loivat maailmaan hyvän ja pahan, ja kaiken sen väliltä. Niin emo oli heille kertonut. Niin hänestä tuli Kettu, siskosta Pääsky ja pikkuveljestä Käärme. Käärme, joka on lumoava hiljaisuudellaan, mutta myrkyllinen tappaja. Pääsky, joka on kaunis ja vapaa, mutta alistuva muiden mielipiteille. Ja juonitteleva kettu, joka lopulta kulkisi loputonta polkuaan, koska olisi niin ovela, että osaisi välttää kuolemansa. Niin Pääsky oli kuollut ja Kettu oli jatkanut matkaansa. Mutta uutiset Myrskyklaanista, vasta syntyneistä pennuista ja uudesta varapäälliköstä olivat saaneet Ketun uteliaaksi. Käärmesielu olisi varapäällikkönä, hänen ruma veljensä, joka silmät olivat myrkkyä tihkuvat. Ja niin pitkä matka kuin hänellä olikin ollut kuljettavanaan, hän oli kulkenut järven rannan myöden ja lopulta päätynyt Varjoklaanin rajalle. Hän oli kuullut, että Myrskyklaanin hajussa olisi siemaus kotikisua, mutta se olisi Varjoklaanin kanssa jakamassa rajoja. Varjoklaanin hajun naaras vielä muisti. Sen ankea kuolon lemu ei poistunut naaraan unista, joten hän jatkoi matkaansa, pysytellen järven tuntumassa ja astuen sitten Myrskyklaanin rajalle. Rajalle, jonka klaani jakaisi vain järven kanssa ja istuutui odottamaan. Jos ennen pimeää hänen olemassa oloaan ei havattaisi, hän astelisi leiriin ja silpoisi jokaisen kissan tästä huonosta kohtelusta. Naaraan kasvoille levisi huvittunut hymy. Ehkei nyt sentään. Hän olisi nyt kotona, paikassa, jossa hän määrittelisi kohtalonsa ja näkisi ruman veljensä.


TULENKIPINÄ – YÖKLAANI

Synkkämyrskyn huutaessa käskyä puskea eteenpäin, juoksija työntyi noiden ohitse lumikasan taakse puuskuttamaan. Hän tunsi, kuinka veri kihisi hänen suonissaan ja hän läähätti heikosti. Nopeasti juokseminen oli uuvuttavaa, mutta sen naaras osasi parhaiten. Hän ei ollut kauhan vahva, eikä erityisn hyvä saalistamaankaan, mutta hänen jaloissaan riitti voimaa. Ainakin niin kauan, kun adrenaliini humisi suonissa ja korvissa. Silloin naaras ei pelännyt mitään ja oli valmis iskemään aina kuolemaansa asti. Kohottaessaan katseensa Synkkämyrskyyn ja Kettupisaraan, hän katseli kuinka muut kissat Synkkämyrskyn tavoin ottivat koiran tassut haltuihinsa.
Varisjalan vuoro. Varisjalan ryhmän vuoro. Heidän olisi revittävä tuo koira, ennen kuin joku väsyisi ja se saisi taas otteen tilanteesta. Se ei selvästi aikonut alistua ja juosta karkuun, kuten Synkkämyrsky oli arvellutkin. Se taistelisi loppuun asti ja olisi valmis kuolemaan. Naaras oli silti helpottunut, että he olivat saaneet oppilaat turvaan. Ja pieni Yöklaani oli kuitenkin vahva. He eivät pelänneet mitään yhdessä! Tulenkipinä raapi kynsillään maata, yrittäen saada tuntoa tassuihinsa, sillä kova, terävä ja kylmä maa olivat uuvuttaneet, ja vaurioittaneet hänen pehmeitä tassujaan, sekä polkuanturoita.


PUNAVIRTA – JOKIKLAANI

Parantaja ei voinut olla huomaamatta, että Hehkutonvalon ja Korppitassun välillä oli ollut hieman erikoisempi keskustelu käynnissä. Korppitassu näytti mietteliäältä ja kiersi häntänsä tassujensa päälle pitääkseen niitä lämpiminä. Mutta Punavirta päätti asian antaa olla, ei hän voisi puuttua siihen, eikä hän uskoisi, että se olisi mitään vakavaa. Oppilas, kun tuntui olevan hieman erilaisempi kuin useat muut hänen tuntemansa kissat. Mutta Jäätähteä pieni Korppitassu muistutti ja se sai surun vihlaisemaan parantajan sydäntä.
Ei hätää, meillä ei ollut minkäänlaisia ongelmia matkassamme. Pidimme kaiken varalta kiirettä, jotta emme olisi myöhässä, mutta olemme ilmeisesti saapuneet hyvään aikaan’’, naaras nyökkäsi ja katseli Varjoklaanin suuntaan. ’’Yritin myös vilkuilla rajaa ylittäessämme, mutta muita parantajia ei näkynyt. Ja tällä kertaa Tuuliklaanin parantajat ilmeisesti tulevat Kuulammen edustalle, viimeksi kun he kiersivät meidän kauttamme’’, Punavirta väräytti huvittuneena viiksiään. Se oli kyllä ollut mukava yllätys, hän piti ystävällisen Kukkaiselon seurasta, sekä Lumisudesta. Toisaalta Lumisusi oli hänen tyttärensä tytär ja parantaja halusi nähdä, kuinka tämä pärjäisi. Olihan edes tämä tullut isoäitiinsä, ja jotakin samanlaista hän saattoi nähdä valkeassa naaraassa, kuin olisi siinä itse useampi kuu sitten.
’’Kuinka olette voineet?’’, naaras kysyi hymyillen ja hivuttautui sitten lähemmäs Hehkutonvaloa, ettei hänen tarvitsisi puhua niin kovaa. ’’Oletteko kuulleet heimokissoista?’’, naaras kysyi hieman kulmiaan kurtistaen. Hän halusi tietää, pitikö hänen unensa paikkansa, minkä hän sai Tähtiklaanilta, mutta samalla hän halusi puhua kuulemastaan tiedosta, josta Tuskatähti oli puhunut hänelle jonkin aika sitten. Heimojen elämä oli kuitenkin ollut liki Jokiklaania, etenkin, kun Hallatähti oli jättänyt Jokiklaanin liittyäkseen Itachin heimoon.


VALKEAPENTU – MYRSKYKLAANI
Kolli katseli isäänsä ja siskoaan huvittuneena, mutta yritti nyt keskittyä Vihertähden alkaessa puhua kokoontumisesta. Isä pörrötti hännällään Kilpikonnapennun päälakea naurahtaen, ja Valkeapentu oli mielissään siitä, että isä oli hyvällä tuulella. Kolli oli suuri ja välillä jopa pelottava, mutta tämän lempeys perhettään kohtaan oli kollin mielestä mukavaa.
’’Ovat pikkuiset silloin sinunkin riesanasi, kultaseni’’, kolli kehräsi kumppanilleen ja kietoi häntänsä naaraan ympäri. Valkeapentua lämmitti vanhempien suhde ja suhtautuminen heihin. He olivat olleet vanhemmilleen riesaksi, mutta heistä kaikista tulisi vielä ahkeria oppilaita ja vahvoja sotureita! Vanhemmat saisivat olla vielä heistä ylpeitä! Mutta samalla kollia hieman harmitti, että pentutarha, emon lämpö ja Vihertähden, sekä Liekkimarjan pennut jäisivät taakse.
Päällikön mainitessa yhteistöistä pentu ei ihan ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Mutta hän ei näyttänyt sitä muille. Hiljaa häntä kuitenkin mietitytti, että joutuisivatko hekin vielä yhdistymään muiden klaanien kanssa, jos tilanne pahenisi. Mutta hän huomasi seuraavansa päällikön katsetta Liekkimarjaan, joka näytti huolestuneelta. Miksi naaras oli huolestunut? Oliko uusi sukupolvi jotenkin huono asia? Oli kuitenkin joukossa kokeneempia kissojakin, kuten Jäätähti ja Valkeatähti olivat toimineet päälliköinä jo jonkin aikaa. Ruoskatähti oli muuten nähnyt enemmän elämää, kuten myös Leijonantähti.
Mutta jos muilla klaaneilla oli varapäälliköitä, miksi heillä ei ollut? Pentu kurtisti kulmiaan mietteliäänä. Kanisydän oli siirtynyt sotureihin, ilman mitään enempää selittämättä. Ehkä tämä ei vain enää ollut halunnut olla niin näkyvillä, kun oli saanut kuitenkin Yöklaanin vihat pitkälti itselleen, kun oli kääntänyt takkinsa entistä päällikköään vastaan.


LUMISUSI – TUULIKLAANI

Parantajaksi alkava naaras nyökytteli ja kipitteli sopivassa vauhdissa mestarinsa perässä. Hänen lyhyet jalkansa upposivat lumeen aina välillä, mutta pienikokoinen oli usein niin kevyt, ettei kuopan tullen pudonnut siihen. Naaras heilautti tuuheaa häntäänsä tyytyväisenä ja hieman naureskellen Kukkaiselolle, joka jälleen upposi lumeen (?). Mutta nauru ei ollut vahingoniloista, se oli pirteää ja lempeää, leikkimielistä.
’’Ehkä voisimme kaivaa tunnelin lumeen ja kulkea sen avulla koko talven?’’, naaras ehdotti hymyillen ja katseli nummia, jotka olivat valkean lumen peitossa. Naaras asteli hieman eteenpäin jälleen seuraten Kukkaiseloa, mutta jokin sai kokoajan kokemattomampaa naarasta varuilleen. Hän ei osannut sanoa mistä se johtuisi, mutta hänellä oli todella paha tunne. ’’Minä sain muuten unen ja sen jälkeen uskoisin, että se oli Tähtiklaanin ennustus’’, naaras naukaisi hiljaa hieman hermostuneena heilauttaen korviaan.
’’Unessa näin tumman kissan, jonka silmät hohtivat keltaisina. Se vaelsi jonnekin kauas, jossa oli lato ja heiniä. Siellä vastassa oli vanha naaras kissa, joka tuoksui yrteiltä. Seuraavaksi huomasin putoavani ladon lattian lävitse ja kuinka naaraan pennut olivat syntyneinä. Uskon, että näin Liekkimarjan, ja Veriruusun, ja heidän näköisensä naaraan, mutten tiennyt kuka se oli. Sekä kaksi kolli pentua. Näin kuinka se yksi naaras, jota en tunnistanut tapettiin Veritähden toimesta. Kuinka Veriruusu oksenteli verta ja Tomukuu oli hänen vierellään aavemaisen pelottavana varjona, sekä Liekkimarjan pennut. Ne, pennut eivät ole tavallisia’’, naaras naukui ja katseli maata tassujensa välissä kävellessään mestarinsa vierellä. ’’Seuraavana yönä näin unta, jossa oli tumma naaras ja tällä oli vihreät silmät. Näin hänenkin vaeltavan latoon, jossa kuitenkin olin minä sen vanhan naaraan sijasta’’, naaras hiljeni hämmentyneenä.
’’Myöhemmin naaras synnytti saman määrän pentuja, lähes samannäköisiä pentuja’’, naaras naukui hiljaa mietteliäämpänä. ’’Kuollen itse myöhemmin klaanissa veljensä tappamana. Ja sitten ne pennut, ne pennut saivat saman kohtalon. Kaksi kolli pentua kuolivat erakkoina, Liekkimarjan kaksoisolento kuoli mäyrän surmaamana, Veriruusun kaksoisolento kumppaninsa surmaamana ja se yksi naaras punaisen kollin tappamana’’, naaras miukui hiljaa ja huokaisi raskaasti.
’’Sen jälkeen.. Samana aamuna Myrskynraivo, siskoni toi minulle kanin ruoaksi ja halusi vaihtaa kuulumisiaan kanssani. Mutta kanin, kanin ’’, naaras alkoi änkyttää. ’’Kanin sisällä oli pienten poikasten alkuja. Voiko sitä pitää enteenä Myrskynraivolle? Voiko uni liittyä siihen kaniin?’’, naaras inisi hiljaa ja katseli mestariaan itkuisilla silmillään.


KÄRSIMYKSENVERI – MYRKKYKLAANI

Kolli oli halunnut sanoa, ettei häntä huvittanut juuri nyt harjoitella, etenkin kun Pakkasnauru oli juuri uhannut teloittaa hänet. Mutta näin hän saisi ainakin Sädekatseen ajatukset muualle. Ja naaraan hymyilemään itselleen. Kolli vastasi hymyyn lämpimästi ja asettui naarasta vastapäätä, tuon saattaessa heidät harjoituspaikalle, jossa oli litteitä suuria kiviä.
’’Voit varmasti jo valmiiksi olettaa, etten ole yhtä nopea iskemään kuin muu Myrkkyklaani, koska olen oppinut väistelemään teitä ja teidän kynsiänne’’, kolli naukui hieman hermostuneena. Hän ei todellakaan osannut olla Myrkkyklaanin kissa iskiessään kynsillään, mutta hän oli opetellut väistelemään ja hänen mestarillaan oli aikoinaan mennyt hermot häneen, koska ei ollut osunut kolliin. Se oli soturin vahvuus ollut aina, väistellä ja kun toinen alkoi väsyä, iskeä toinen maahan. Mutta nyt hänen olisi opittava kaikki toisinpäin. Hänen olisi oltava se väsyttävä ja nopea, koska Varjoklaanissa kissoilla oli tapana olla vahvoja, iskeä voimalla ja väistää varjomaisella nopeudella.


ROUTA – SYNKKÄKLAANI

Kolli päätti sulkea suunsa lopulta. Salamalla piti olla ne puhujan lahjat, mutta tämä oli tällä kertaa päättänyt sulkea suunsa, joten Routa oli ollut hyvin huomaavainen oma itsensä puhuessaan. Todellisuudessa kaikkea muuta kuin huomaavainen. Kolli seurasi Viekastähden katsetta susimaiseen kolliin, joka puhui oppilaansa kanssa. Kolli kohautti lapojaan ja lähti kulkemaan kohti parantajanpesää, jotta löytäisi Närhen. Hän vilkaisi lapansa ylitse Salamaan, katsoakseen tulisiko tämäkin.
Närhi kohotti päänsä, kun Routa astui pesään. Yrtit olivat selvästi vaikuttaneet pieneen kissaan, jonka kuume näytti laskenneen ja Kirouksenveri nukkui hiljaisena tuon ja oman pentunsa ympärillä. Närhi laski kuitenkin päänsä takaisin ja haukotteli väsyneenä. Heimon parantaja, Paju oli aina ihmetellyt, miten Närhellä oli niin hyvä immuniteetti ja jos pentu sairastui, kuinka nopeasti tämä voikin taas hyvin. Sammal, tämän avustajana toimiva taistelija oli silloin todennut, että kyseessä voisi olla pieni koko ja nopea aineenvaihdunta, mutta tiedä sitten. Närhi ainakin vaikutti voivan paremmin, vaikka tuo oli katkerannäköinen siitä, että he olivat täällä. Hän kaipasi selvästi isää.

Nimi: heli-fairy

06.01.2018 17:36
KETTUPISARA nyökäytti päätään partion johtajalle tuon hännänpään vääntyillessä hermostuneesti. Ei tämä ollut ensimmäinen kunnollinen tehtävä, eikä todellakaan kamalin. Tämä onnistuisi hyvin ja se saisivat häädettyä pedot pois heidän mailtaan. Mailta, jonne he eivät ainakaan kuuluneet. Ruskea soturi lähti Synkkämyrskyn takana kohti lumikasoja, ja asettui omalta osaltaan hyvään asemaan koiraan ja ryhmään nähden, jotta saisi nopeasti kyntensä tuon koiran kasvoihin. Haukahdukset halkoivat ilmaa, kun Tulenvirta lähestyi yhden koiran kanssa. Kolli jännitti lihaksiaan lumikasan luona ja katseli, miten naaras väisti koiraa taitavasti. Kettupisara huokaisi syvään, rukoili Tähtiklaani ja loikkasi nopealla pitkällä loikalla koiran lähelle ja toisella loikan tuon kuonoon kiinni.
”Tätä et odottanut! Nyt!!” hän huusi muuta ryhmää mätkähtäessään koiran kuolaisen likaisen naaman päälle, iskien kyntensä tuon korvien taakse ja pitäen takajalkansa sekä häntänsä kaukana tuon iljettävästä kuonosta. Hän sähisi päin tuon silmiä, kun pelästyneenä koira ärisi ja heilutteli päätään, yrittäen päästä irti kamalasta kissasta. Kettupisara luotti Synkkämyrskyyn ja muuhun ryhmään ja raateli koiran kuonoa mahdollisimman paljon, minkä heiluessaan pystyi.


VIEKASTÄHTI naurahti hiljaa ja nyökäytti päätään samalla kylmän lempeällä katseella. Hän silmäili kumpaakin pentua, isänsä veljen poikia, ja sitten nuolaisi rintaansa tasoittaakseen ruokaillessa sotkemansa rintakarvansa. Ruskean oranssi naaras nyökäytti päätään ja katse lipui Routaan.
”Totta puhut, noin nuoreksi. Teille opetettiin tärkeimmät tarvitsemanne taidot, mutta täällä opetamme kaikkia puolustamaan omaa klaania ja pitämään yhtä sen klaanin kanssa, johon syntyi. On kissoja, jotka eivät sitä noudata tai jaksa elämäänsä sille pyhittää, ettekä te ole mitenkään erilaisia. Jokaisella on oma tahtonsa ja moraalinsa, mutta toivomme, että te sentään pyritte suojeleman toisianne ja olemaan uskollisia toisillenne”, naaras naukui ja yritti pyytää järkeä Tähtiklaanilta päähänsä. Päällikkö huokaisi ja katseli kohti parantajan pesää. Kenen kanssa Sirius oli sitten pariutunut, että pennut olisivat puoliksi Synkkäklaanilaisia? Naaras huokaisi kylmästi ja katsahti takaisin kahteen pentuun.
”Te kuulostatte vahvoilta ja näytättekin siltä. Uskon, että teistä tulee hyviä kissoja, varsinkin, jos pidätte yhtä toistenne kanssa. En pakota teitä uskomaan mihinkään tai toimimaan moraalienne vastaisesti, mutta toivon, että kunnioitatte isänne valintaa jättää teidät tänne ja kouluttautua mahdollisimman hyviksi ja vahvoiksi kissoiksi. Uskon, että Närhikin tulee olemaan vahva jonain päivänä. Hän on vahva kissa, jolla vahva tahto. Pidämme nimitysmenot pian. Käykää katsomassa sisarenne perään, pääseekö hän kokoontumiseen mukaan, Siriuksen pojat.” Viekastähti naukui ja katsahti Korppivarjoon noustessaan ylös. Hän toivoi, että Korppivarjo voisi katsoa hieman pentujen perään, varsinkin kun näytti tulevan noiden kanssa paremmin toimeen. Naaras tavoitti lähtiessään Aavesuden katseen jossain kauempana leirissä, ja tuon huulille nousi vieno hymy. Ruskean oranssi naaras viittoi kollia seuraamaan, astellessaan kohti Vedenkuilua.


SÄDEKATSEEN silmät liukuivat alas kollista hiekkaan ja järven liplattavaan rantaveteen. Ilta oli rauhallinen, varsinkin kun puolikuun himmeä valkea valo heijastui hieman lumisesta järven pinnasta. Kärsimykseveren sanat olivat totta, sekä rauhoittavia. Tuon häntä heilahti lähelle kollin häntää ja turkoosisilmä katsahti kohti kollin violetinsävyisiä. Hän halusi puhua Pakkasnaurulle ja olla tuon kanssa. Kolli oli hänelle uusi perhe ja uusi mahdollisuus Jokiklaanin jälkeen. Mutta jos Kärsimyksenveri sai hänet tuntemaan tuolla tavoin, ja toisinpäin, tulisiko mistään mitään? Hän huokaisi laskien katsettaan ja hengitti muutaman kerran syvään viileää yöilmaa. Hän työnsi pahat ajatukset mielensä perukoille, kuten oli tehnyt jo moneen moneen kertaan, ja suoristi ryhtinsä katsoen kohti Kärsimykseverta.
”Nyt kun olemme tässä, eikä muita näytä olevan yökävelyllä, haluisitko hieman harjoitella jotakin?” naaras naukaisi rauhalliseen sävyyn ja väräytti viiksiään lempeästi. Antaisi pahojen asioiden olla, niin kauan kuin niihin taas törmättäisiin. Hänen tulisi käydä Myrskytassunkin kanssa harjoittelemassa, mutta se saisi odottaa huomiseen. Myrskytassulla kuitenkin oli Myrkkyklaanilaisuus veressään. Ruskean sävyinen naaras nousi seisaalleen ja katseli kollia rinnallaan. Ainakin hän oli rauhallinen ja mukava, lempeä, mukava kolli. Sai hymyn hänenkin kasvoilleen, kun naaras hieman antoi mahdollisuutta.

KUKKAISELO katsahti valkeaan naaraaseen rinnallaan ja räpäytti vihreitä silmiään naurahtaen.
”Ehkä hän saa. Hän oli kyllä jo riittävän vanha viime kokoontumisessakin, olettaisin ainakin”, tuo nauku nousten ylös ja väräytti häntäänsä toisen merkiksi seurata. Heillä ei olisi kiire. Heidän tulisi vain tavata järven ympäriltä tulevat parantajat joella, josta he jatkaisivat matkaa Kuulammelle yhdessä. Parantaja tassutti leirin suulle ja nopeasti pöllähti sen toiselle puolella, lunta korviensa välissä. Pudistaen turkkinsa ja upottaessaan käpälänsä leirin ympärillä olevaan lumeen, naaras vilkaisi kuuta yllään ja sitten kohti Lumisutta.
”Meidän ei ole pakko juosta, mutta kerro toki, jos sinulla on sellainen olo”, hän naurahti nuoremmalle ja loikki muutaman hiirenmitan hangella. Lumi ei ollut syvää, eikä hän sinne kokonaan uponnut, mutta paikoittain oli lunta vain kehnosti tai valheellisesti jonkun kolon päällä ja parantaja upposi rintaansa myöden hankeen.

TULIKOLIBRI asettui pesän edustalle ja katseli, miten kahden pentueen pennut leikkivät osittain yhdessä, ja osittain joku asettui istumaan hiljaa katsomaan Vihertähden kokoontumista. Mustan oranssi naaras käänsi äidin lempeää katsetta pennuistaan ylös kolliin, joka asteli rauhallisesti pentujen huomion kiinnittäen hänen viereensä. Kehräys nousi kuningattaren kurkusta, kun hän painoi nenänsä kollin turkkiin. Toisen lämpö takertui hänen kylkeensä sekä häntäänsä, ja naaras sulki silmänsä. Naurahtaen tuo nyökäytti päätään katsahtaen sitten pentuihin.
”Olen voinut todella hyvin. Nämä jaksavat riehua, mutta kohta he ovat jo oppilaita, ja pääsevät vielä enemmän sinun riesaksesi partioihin ja metsälle”, tuo kehräsi lämpimästi ja katsoi, miten Kilpikonnapentu näytti kieltään isälleen. Naaras naurahti ja nautti Kuolonlaulun lämmöstä. Pennut olivat niin eloisia ja vielä hieman aamu-unisia, he pian istuutuivat emonsa ja isänsä rinnalle, katsomaan kokoontumista.
”Olemme palanneet kokoontumisesta hyvin mielin. Se kesti hieman pidempään Myrkkyklaanin aloittaessa pientä kahakkaa, muttei se aiheuttanut suurempaa riitaa muiden klaanien kesken. Jäätähti oli kuullut, että Tiikerintähti ja Leijonantähti olivat sopineet jonkinlaisen sopimuksen keskenään, kuten Myrkkyklaanin kanssa olivat tehneet. Sopimus on nyt kuitenkin kuulemma purettu Tiikerintähden kuoltua ja Viekastähti sanoi sopimuksen irti. Olemme kuitenkin varovaisia kummankin klaanin varalta. Toivon, ettei kukaan liikaa aiheuta kahakkaan kummankaan klaanin kanssa”, VIHERTÄHTI naukui kiven päältä ja katseli klaania rauhallisesti vihreät silmät säihkyen.
”Kuulimme hyviä uutisia monilta klaaneilta. Monet klaanit ovat saaneet uusia pentuja, kuten meidänkin klaanimme, sekä uusia varapäälliköitä, sekä päälliköitä on noussut valtaan. Ehkä metsässä alkaa pian uusi sukupolvi ottaa valtaa”, musta kolli naurahti ja katsahti nopeasti Liekkimarjaan.
”Vahvistumme pikkuhiljaa, ja olemme varuillamme muiden klaanien kannalta. Nauttikaa nyt uudesta päivästä ja syökäämme yhdessä. Järjestetään sitten partioita ja jatketaan tavanomaista rauhallista elämää. Voitte kysellä kokoontumisesta tarkemmin muilta lähtijöiltä, kokous on päättynyt”, musta kolli naukui ja hymyillen loikkasi alas kiveltä, katsahtaen vielä tuoresaaliskasaan, jossa onneksi näytti olevan hieman riistaa jaettavaksi. Kolli suuntasi askeleensa rauhallisesti kohti omaa kumppaniaan, sekä pentujaan.

HEHKUTONVALO katsahti kummastuneena Korppitassuun pysähtyessään rajalle odottamaan toisiaan. Mikäs oppilaalle nyt oli tullut? Parantajan häntä vääntyili hetken epämukavasti, mutta hän suuntasi katseensa järven vierellä juoksevaan kahteen lähestyvään hahmoon.
”Viekastähti on suuri rohkea naaras. Hän on taitava, kunhan käyttää voimaansa sekä asemaansa oikein. Oppii vielä iän myötä, ja uskon, että tuon isä ohjaa tyttärensä käpäliä matkan varrella”, naaras naukui hiljaa ja katsahti Varjoklaanin suuntaan, jos Haamuaskelta tai Kirkastassua näkyisi. Lähestyvät käpälän askelet saivat tumman aavemaisen hahmon kääntämään päänsä tulijoita kohti.
”Hyvää iltaa Punavirta”, nimen lausuminen tuntui hassulta, mutta parantaja nyökäytti päätään Kristallitassua kohden myös tuttavallisesti. ”Näemme pääsetti perille, ilman suurempia mutkia matkassanne?” parantaja naukaisi kohteliaasti katsoen toista parantajaa silmiin.

Nimi: Masi

05.01.2018 00:39
//Kaikille päälliköille tiedoksi, sekä mestareille. Päälliköt, älkää nimittäkö vielä uusia oppilaita/sotureita, ennen kuin olette hoitaneet vanhan kokoontumisen tietokerronnan ja sen hetkisten oppilaiden/sotureiden nimitykset! Mestarit, voitte alkaa arvioida oppilaitanne, se on teidän valinnastanne kiinni, tuleeko oppilaasta soturi. Muistakaa käydä puhumassa asiasta päällikölle tai varapäällikölle, joka vie asian eteenpäin päällikölle! Uudet oppilaat/soturit ovat nähtävissä Uteliaalle-osiosta, käykää kaikki katsomassa!!//


SYNKKÄMYRSKY - YÖKLAANI

Päälliköksi vasta noussut kolli mittaili Varisjalkaa, sitten Tulenkipinää ja Kettupisaraa. Naaras olisi nopea, mutta yksikin isku ja tämä olisi kuollut. Siitä ei ollut kauan, kun naaras oli vakavasti loukkaantunut kettujen hyökkäyksessä, jossa Raitahäntä oli pelastettu. Tällä oli mennyt kauan, jotta tämä oli parantunut parantajien yrteistä, hapetteista ja kaiken maailman loitsuista puhumattakaan. Tulenkipinä ei kuitenkaan halunnut enempää neuvotella, tämä nyökkäsi syvään ja pinkaisi saman tien liikkeelle, kohti mäkeä. Synkkämyrsky meinasi huutaa tätä takaisin, mutta päätti, että se oli turhaa. Enkelitähti ei turhaan ollut nimennyt kipakkaa pientä naarasta Tulenkipinäksi, hänen adrenaliininsa syttyi ja sitten se paloi kuin metsäpalo vanhassa metsässä. Aamunkajo oli kasvattanut Tulenkipinän hyvin ja hän ymmärsi Kettupisaran hämmennyksen, ehkä jopa epävarmuuden päästää nuorempi soturi tehtävään. Olihan naaras hänen kumppaninsa kasvattitytär.
’’Hyvä on, Varisjalka, ota minun aiemmin luottelemani ryhmä ja olkaa valmiita hyökkäämään heti, kun me olemme saaneet pidettyä koiran paikallaan sen tassuista. Kettupisara, kun Tulenhenki juoksee lumikasoja kohden, sinä olet valmiina hyökkäämään koiran kasvoihin. Me loput lumikasan takana olevista iskemme sen tassuihin, ettei se pääse karkuun ja sitten Varisjalka hyökkää ryhmänsä kanssa täysillä päälle. Jos koira ei anele armoa, me tapamme sen siihen paikkaan’’, kolli julisti vakavana ja askelsi lumikasan taakse, mennen matalaksi ja tökäten tassuillaan reiän lumikasaan, jotta näkisi milloin olisi aika toimia. Alku riippuisi Tulenkipinän nopeudesta ja Kettupisaran hypystä, loput olisi kiinni Varisjalan ryhmän voimasta hoidella koira.
Onneksi he olivat löytäneet Okatassun ja Tomutassun. Varisjalalle, muille sisaruksille, klaanille ja Kettupisaralle olisi ollut kova paikka menettää molemmat. Samassa ilmoja viisti koiran haukahdus ja Synkkämyrsky erotti, kuinka mäkeä ylöspäin pinkoi lyhyt jalkainen, mutta lihaksikkaat jalat omaava naaras juoksi. Tämä pysähtyi hetkeksi, koska koira oli jäänyt liikaa jälkeen. Synkkämyrsky olisi halunnut huutaa, että älä pysähdy. Ja koira ilmestyi. Sen kuolaava kita lähestyi syöksyssä Tulenkipinää kohti, mutta naaras väisti sen ketterästi ja jatkoi loikkivaa matkaansa lumikasojen edustaa kohden.
’’Kettupisara ole valmis’’, Synkkämyrsky kuiskasi. Hyvä jos soturi edes kuuli sitä. Koira oli niin valtavan iso, että hirvitti. Tulenkipinä oli asemissa koiran kanssa ja luikahti koiran jalkojen välistä, saaden koiran katsomaan suoraan lumikasoja kohden.



ROUTA & KORPPIVARJO – SYNKKÄKLAANI

’’Veljelläni on taito puhua, jos hän vain haluaa puhua. Samalla hän on vahva ja kuten hän sanoi, me osaamme kyllä puolustaa itseämme ja hankkia omat ruokamme. Tämä on isämme toive kasvaa täällä, koska hänen perheensä on täältä’’, Routa huokaisi kohauttaen lapojaan. Kiinnostusta pennuilla ei ollut klaania kohtaan, mutta he täyttivät Siriuksen toivetta. Jatkaa suvun perinnettä Synkkäklaanissa.
’’Närhi, siskomme, ei ole vahva. Mutta hän on kestävämpi kuin yksikään kissa, ketä tiedän. Hänellä ei ole tahdonvoimaa kulkea läpi pesän seinän, mutta hän ei epäile kävellä taisteluareenalle avoimeksi saaliiksi. Hän on itse se pesän seinä, joka ei kaadu koskaan, sekä hän on nopea, joten on ihme, jos hänet saa ensin kiinni’’, Routa huomasi hymyilevänsä puhuessaan sisaruksiensa vahvuuksista. Mutta itsensä kohdalla, hän vastasi Viekastähden tuijotukseen. ’’En epäile surmata vihollistani. Nautin uimisesta, vedestä ja taistelemisesta vedessä’’, hän lopulta totesi. Naaras halusi arvioida sanoja, vaikka väittikin teoilla olevan todellinen merkityksensä. Salama halusi pysyä klaanissa, joten oli pakko sortua kehumaan sisaruksia. Routa ei pelännyt sitä, ettei pääsisi klaaniin. Mutta hän halusi varmistaa, että pikku Närhi ja Salama saisivat jäädä.
’’Salama on taitavin metsästäjä, mikään riista ei ole hänelle ongelma, Närhi saa helposti kaninkin kiinni, mutta minä tyydyn kalastamiseen’’, Routa räpäytti sitten hitaasti silmiään. ’’Meitä opetettiin sopeutumaan ympäristöömme, ei elämään sen mukaisesti, ei toimimaan käskynalaisina, vaan selviytymään hengissä ja puolustamaan sitä, mikä meille on tärkeää. Me emme epäile heittää henkeämme sellaisen asian puolesta, ja se on heimon laki. Olimme sitten Synkkäklaanin kissoja tai emme, Herramme on elävä esimerkki siitä, että oman henkensä uhraaminen on paras tapa kuolla’’, kolli sanoi rauhallisesti ja kiersi häntänsä vierelleen. ’’Oman henkensä uhraaminen, osoittaen, että on alempiarvoistensakin kanssa samalla tasolla’’, kolli murahti päin Viekastähden kasvoja. Hän toi sen suoraan tälle esille. Sen, ettei Routa nähnyt Viekastähteä samanlaisena. Tämä klaani heittäisi henkensä Viekastähden puolesta, mutta Viekastähti ei tämän klaanin puolesta, ei alentuisi näiden tasolle edes nukkumaan. Syöminen tuntui olevan se suurin askel, minkä päällikkö pystyi tekemään.
’’Sinä viet tätä klaania eteenpäin, johtamalla heitä. Mutta et ole heidän emonsa, et ruuan antaja, suojan antaja tai se, joka pitää huolen heidän jokaisen hengestä. Se ero kylvää meissä aina. Yrität nähdä paremman tulevaisuuden klaanillesi, yrität opastaa heitä, mutta silti olet etäinen ja kaukana heistä. Herramme oli isä kaikille, tarjosi suojan, sekä ruuan, opetti jokaista toimimaan itse. Teillä on omat mestarinne, ja vaikka päätösvalta on sinulla, on sinunkin myönnettävä, että meidän tapauksessamme parantajanne antoi suojan, ruuan, ja huolenpidon’’, Routa naukui katsellen leiriä hiljaisella lipuvalla katseellaan. ’’Naura pois vaan ja käske sitten palata heimon luokse, jos kerta Herramme on niin paljon parempi. Mutta uskoisin sinun olevan samaa mieltä, jos sinut täältä lyötäisiin heimon keskuuteen. Olisit ahdistunut siitä läheisyydestä ja yhden kissan voimasta, perheestä, vaikka et tunne heitä. Kyllä, heimossa oloni olivat paremmat. Mutta isäni tahto on minun lakini, ja palaisin sinne, jos se olisi mahdollista’’, kollin ääni oli matala. Mutta tunteeton.
’’Asioiden eroavaisuus on mutkikasta, mutta et voi sen mukaan tuomita muita’’, Korppivarjo naukaisi Roudalle, joka käänsi lipuvan katseensa suureen kissaan. Soturiin, jonka voima paistoi tämän lihaksista ja viisaus hohti silmistä. Mutta samalla tähän kissaan, joka oli tarpeeksi heikko, ettei voinut vastustaa Roudan sanojen loukkausta, tarpeeksi typerä, ettei ymmärtänyt niitä.
’’Etkä sinä voi tuomita minua sanojeni mukaan, minähän ei ole tehnyt kuitenkaan vielä mitään’’, Roudan suupieleen kohosi ilkikurinen hymy, mikä sai Korppivarjon kuristamaan närkästyneenä kulmiaan.
’’Kuka isänne oli?’’, Korppivarjo heilautti häntäänsä turhautuneena ja katsahtaen Salamaan, toivoen, että tämän kanssa olisi yhtä mukavaa keskustella kuin hetki aikaisemmin, ennen kuin päällikkö oli saapunut.
’’Taivaalla loista suden tähti, Sirius’’, Routa murahti kuitenkin vastauksen ja Korppivarjo hetken räpytteli yllättyneenä silmiään. Nämä pennut olivat hänen siskonsa pojan pentuja. Nämä pienet ja sen hetken, kun Korppivarjo katsoi pentuja, Korpinkyyneleen hahmo piirtyi Roudasta ja Salamasta. Muistot siskosta vihlaisivat hänen rintaansa ja hän laski katseensa maahan.
’’Hienoa nähdä, että sisareni sai vielä noinkin hienoja lapsenlapsia’’, Korppivarjo hymyili ja aisti ensimmäisen kerran tunteen Roudasta. Se oli hämmästyneisyys ja se rauhoitti pennun. Routa katsoi selvästi isoenoaan toisella tavalla, kunnioittavammin. ’’He ovat isäsi veljen pentuja’’, Korppivarjo hymyili hieman huvittuneena Viekastähdelle. Tiikerintähti olisi varmasti huutanut, että pennut olisivat tervetulleita, suku pitää yhtä. Mutta Viekastähti tuskin osaisi arvostaa sitä samalla tavalla. Tiikerintähden Korppivarjo muisti joskus pelkurimaisena manipuloivana kissana, mutta hänelle yksi asia oli ollut tärkeintä heti Viekastähden jälkeen ja se oli suku. Hänen omat veljensä.



KÄRSIMYKSENVERI – MYRKKYKLAANI

Kolli kuunteli Sädekatsetta hiljaisena, mutta ymmärtäväinen tuike silmissä. Hän oli nopeassa ajassa oppinut, kuinka turhauttavaa seuraa Pakkasnauru osasi olla, kun tämä osasi hyvin polkea muut alas. Hän oli sen huomannut sen jo matkalla, kun he olivat pelastaneet pennut, mutta silloin hän oli ajatellut, että kolli oli vain sellainen häntä kohtaan. Mutta nyt hän ymmärsi, että soturin viha oli aitoa ja se koski lähes kaikkia kissoja tämän ympärillä. Tai ainakin sellaiselta se vaikutti, ei hän osannut kuitenkaan sanoa, oliko se ollut aina tuollaista Sädekatseen ja Pakkasnaurun välillä.
’’Älä vihaa itseäsi, olet hyvä kissa ja ansaitsisit parempaa kuin Pakkasnaurun ikuisen katkeruuden, ja julmat sanat. Hän saa sinut tuntemaan itsesi huonoksi, vaikka et ole sitä. Ja siksi varmasti Jäätähti otti sinut varapäällikökseen, eikä poikaansa. Hän näkee Pakkasnaurun lävitse, mutta sinä olet aito oma itsesi. Pakkasnauru vain osaa saada olosi kurjaksi, vaikka et ole tehnyt mitään väärää’’, Kärsimyksenveri puhui hiljaisena. ’’Tiedän, että kuulostan vain arvostelijalta tai kumppanisi haukkujalta. Olethan ollut hänen kanssaan jo kauan, olette pitäneet yhtä. Mutta et voi kiistää sitä, ettei sanoissani olisi jotakin totuuttakin, vaikka sitä olisi vaikeaa myöntää’’, huokaus pääsi hänen hampaidensa välistä karkaamaan pimeään ympäristöön. Hiljainen vesi loiskui rantakallioita vasten.
’’Et sinä siitä kamalaa tehnyt, vaan kumppanisi, joka on niin mustasukkainen sinusta, ettei hyväksy minun tuloani. Ymmärrän tavallaan myös hänen näkökulmansa, mutta hän toimii silti väärin. Ei hän saisi kohdella sinua kuin esinettä, jonka hän olisi kerännyt simpukan tavoin järven rannasta’’, kolli pudisteli hiljaisena päätään ja hänestä tuntui pahalta varapäällikön puolesta. ’’sitä paitsi, minä tämän aiheutin. Minä pilasin teidän suhteenne tulemalla tänne, mutta varmasti sinun ja Pakkasnaurun välinen asia on vielä puhuttavissa. Jos siis haluat puhua hänen kanssaan’’, kolli mietti tarkkaan nyt sanojaan. Ehkä salaa hän toivoi, että Sädekatse antaisi Pakkasnaurun ja oman suhteensa olla. Pakkasnauru vain pilasi Sädekatseen elämän, repi ja riisti naaraalta vapautta minkä kerkesi. Painoi alaspäin ja teki selväksi, että hän olisi paras mahdollinen kaikista.
’’Minä olen valmis kohtaamaan hänet, jos tarve vaatii’’, kolli naukui, vaikka sisällään paloi epävarmuus ja lievä pelko. Jos Pakkasnauru haluaisi kamppailla hänen kanssaan, hän ei epäröisi. Hän olisi valmis siihen. Sukunsa puolesta, Sädekatseen takia ja oman henkensä takia, hän halusi näyttää, että sopisi tähän klaaniin. Eikä Pakkasnauru estäisi häntä. ’’Älä ole pahoillasi, minun olisi vain pitänyt tietää tämä. Minun tässä pitäisi olla pahoillani’’, kolli sanoi hiljaa pudistellen päätään.







Nimi: Masi

04.01.2018 22:59
//Tässä osa roolauksista Wilmalle ja Helille ^^ Loput (eli Roudan ja Synkkämyrskyn vastaukset tulevat pian!)

LUMISUSI – TUULIKLAANI

Valkean puhdas naaras nyökytteli päätään Kukkaiselolle. Hän ei halunnut, että tämä kokisi, ettei naaraasta olisi tämän pyytämiin tehtäviin, vaikka vaikeaa se oli ollutkin. Mutta sitä hän ei haluaisi myöntää parantajalle. Hän ei haluaisi, että tämä säälisi häntä tai pahimmassa tapauksessa, muut klaanilaiset saisivat tietää hänen huonosta hajuaististaan ja hän menettäisi tehtävänsä parantajana. Sitä hän ei halua tapahtuvan, joten hän laskeutti kasvoilleen iloisen hymyn ja päätti jättää asian myöhemmäksi murheenaiheeksi. Nyt hän olisi parantaja, eikä se murehtimalla muuttuisi. Hän kyllä keksisi jonkin keinon.
’’Olen valmiina lähtöön, ja mukava kuulla, että tänään saamme juhlia Kuulammella. Siitä tuntuukin olevan ikuisuus, kun olemme viimeksi nähneet muita parantajia. Saakohan se pahansuinen Korppitassu parantajanimensä?’’, naaras naurahti hymyillen ja asteli sitten mestarinsa vierelle. Tassut olivat lämmenneet nopeasti ja koska hän oli tönöttänyt päivän leirissä, järjestämässä yrttejä, hän todella odotti innolla, ehkä hieman väsyneenä matkaa Kuulammelle. Mutta siitä tulisi varmasti mukavaa, Tuuliklaanissa kaikki oli nyt hyvin ja hän saisi matkustaa Kukkaiselon kanssa.


LIEKKIMARJA – MYRSKYKLAANI

Naaraan kurkusta karkasi onnellinen kehräys ja unisesti silmiään räpyttelevät pennut alkoivat nousta ylös. Tarupennun hampaat välkähtivät, kun tämä haukotteli niin leveästi ja katseli sitten Kilpikonnapennun perään. Valkeapentu mittaili hetken Tulikolibria, mutta kipitti sitten muiden pentujen perässä ulos pentutarhasta. Pennut näyttivät pieneltä laumalta yhdessä, sen verran monta heitä oli. Päiväpentu yritti pysytellä nuoremman siskonsa Tarupennun perässä, mutta sisko pomppi innoissaan Valkeapennun ja Kilpikonnapennun perässä.
Liekkimarja istuutui Tulikolibrin vierelle ja katsahti yllättyneenä suureen, pitkän turkin omaavaan kolliin, jonka silmät tuikkivat ystävällisesti. Kuolonlaulu istuutui Tulikolibrin toiselle puolelle ja nuolaisi karhealla kielellään kumppaninsa poskea tervehdykseksi, kiertäen sitten häntänsä tuon ympärille.
’’Miten voit näiden pienten kanssa? Anteeksi, etten ole ehtinyt käymään, mutta minun piti olla kahdessa partiossa ja molempien jälkeen olin kuolemaisillani nälästä ja väsymyksestä. Mietin vain, miten päällikkömme jaksaa vielä puhuakin, kun on vasta hetki sitten palannut’’, Kuolonlaulu räpytteli silmiään unisena, mutta laski sitten kehräävän leukansa kumppaninsa päälaelle omistavasti ja merkitsevästi. Liekkimarjaa lämmitti kaksikon välinen rakkaus. Suuri ja vahva soturi, jonka Tulikolibri oli kesyttänyt. Se oli huvittavaa, mutta samalla he näyttivät niin onnellisilta, että Liekkimarja kaipasi Vihertähteä vierelleen.
’’Onko partioissa tapahtunut jotakin viime aikoina?’’, Liekkimarja kysyi kohteliaasti Kuolonlaululta, jonka kasvoille levisi huvittunut hymy.
’’Sinä se et sitten pysty luopumaan uteliaisuudestasi, neiti’’, valkea mainecoon kolli naurahti ja Liekkimarja vastasi tuon hymyyn hieman nolostuneena. Kolli oli oikeassa, mutta hän ei ollut utelias, hän oli vain huolissaan. Ja asioista tietämättömyys ei helpottanut hänen oloaan, vaikkei hän uskonutkaan, että mitään olisi tapahtunut. Ja niin asia olikin, Kuolonlaulun kuitenkin pudistellessa päätään vastaukseksi tapahtuneista.


KORPPITASSU – SYNKKÄKLAANI

Parantajaoppilas rääkäisi järkyttyneenä, kun sai lumikasan mestariltaan kuonolle. Hän mumisi muka kiukustuneena ja lähti nopeasti juoksemaan toisen perään, ettei tämä ehtisi kadota johonkin. Naaraalle tämä oli toinen kerta, kun he matkaisivat Kuulammelle ja hävettävästi oli pakko myöntää, ettei naaraalla ollut mikään paras näkö pimeässä. Hän luotti vaistoihinsa, mutta viimeksi he olivat kulkeneet valoisaan aikaan, mutta nyt pimeys oli vallannut maan ja parantajan alku ei halunnut jäädä heti eksyksiin itsensä kanssa.
’’Kuule’’, naaras miukui, kun sai mestarinsa kiinni ja asteli tämän vierellä, katsellan rajalla ympäriinsä, jos muut klaanit alkaisivat pian saapua ja he voisivat jatkaa matkaansa. ’’Mitä mieltä sinä oikeastaan olet Viekastähdestä?’’, naaras aloitti sen suoraan, ilman takelteluja. Hän oli huomannut, että parantaja oli kohteliaan varovainen päällikköä kohtaan, mutta samalla varsin selkärankainen ja suorasanainen. Mutta jokin oli peittänyt Hehkutonvalon mielen ja Korppitassu olisi halunnut tietää, mikä muutti hänen mestariaan. Mutta ei ollut varma, oliko kyseessä päällikkö vai pennut.


PUNAVIRTA – JOKIKLAANI

Jokiklaanin parantaja hymyili lempeästi oppilaalleen, ja oli salaa tästä todella ylpeä. Hän tiesi, ettei sanonut sitä tarpeeksi usein Kristallitassulle, mutta ei halunnut mielipidettään juhlistaakkaan liikaa. Hän halusi, että hänen oppilaansa pysyisi itsekriittisenä, mutta samalla ymmärtäisi omat rajansa ja vahvuutensa. Naaras heilautti häntäänsä merkiksi, että heidän pitäisi lähteä.
Jokiklaanin kissat kuitenkin olivat isona tungoksena vieläkin aukiolla, joten parantajien piti puikkelehtia näiden välissä. Parantaja pyyteli vähän väliä anteeksi, jotta muut ymmärsivät tehdä heille tilaa. Parantajat olivat kuitenkin kaikista kauimmaisina Kuulammelta, joten heidän olisi kiirehdittävä, etteivät muut, jotka kokoontuisivat Varjoklaanin lähellä aloittaisivat matkaa ilman heitä.
Niin mustavalkea naaras päätyi juoksemaan, mutta vaikka hän tiesi itsensä olevan nopea kuin tuuli, hän ei tehnyt niin. Hän halusi, että hänen oppilaansa pysyisi perässä ja jaksaisi varmasti koko matkan. He voisivat sitten kävellä muiden mukana, mutta nyt olisi tärkeää ehtiä ajoissa muiden luokse.
-
’’Hyvin sinä jaksoit’’, parantaja kehräsi Kristallitassulle ja alkoi hidastamaan askeliaan kävelyksi, samalla tasaten hengitystään. Hän raotti suutaan maistellakseen ilmaa ja tunnisti Synkkäklaanin hajun. Ja seuraavien alastomien oksien ja pensaiden jälkeen he hahmottivatkon Korppitassun ja Hehkutonvalon, jotka näyttivät olevan upoksissa keskusteluunsa. Varjoklaania ei vielä näkynyt, eikä Ruskaklaania tai Myrskyklaaniakaan, Myrkkyklaaninkaan parantaja ei ollut vielä uimassa saarelta. ’’Voimme hetken istuutua ja levätä, ei taida olla heti kiire lähteä liikkeelle’’, naaras väräytti viiksiään huvittuneena. Tavallaan häntä kadutti, että hän oli hoputtanut Kristallitassua, koska oli uskonut näiden olevan myöhässä ja matka oli ollut pidempi kuin muilla. Mutta he olivatkin toisina paikalla.
’’Hyvää iltaa Hehkutonvalo, sekä Korppitassu’’, Punavirta naukui lämmin hymy huulillaan ja istuutui ruohomättäälle kaksikkoa vastapäätä. Korppitassun ilme vakavoitui ja tämä nyökkäsi vain kohteliaisuuden eleeksi.


LEIJONAVARJO – MYRKKYKLAANI

Kolli hymyillen nyökkäsi Valkovirralle ja heilautti häntäänsä tälle, nousten ylös. Ehkä hän voisi mennä mukaan ja samalla pitää pentutarhaa silmällä, jos kuitenkin Laventelipentu lähtisi yrttienvaikutuksesta huolimatta etsimään Valkovirtaa herättyään.
’’Mennäänhän sitten, heille on varmasti tärkeää, että sinä onnittelet heitä. Emme kuitenkaan olleet juhlatilaisuudessa mukana’’, Leijonanvarjo lisäsi, mutta hymyili kannustavasti. Yleensä oli tapana ennen seremoniaa, että emo puhdisti ja siisti pentujen turkit, mutta Leijonanvarjo uskoi, että Myrskytassu olisi huolehtinut siitä. Tämä tuntui olevan kaksikosta se rauhallisempi ja ehkä jopa viisaampi, Haukkatassu säntäsi suoraan ongelmiin ilman suurempaa miettimistä, mutta ratkaisi myös asioita enemmän tunnetasolla.
Kolli lähti askeltamaan pesästä ulos ja alkoi etsiä katseellaan Myrskytassua, sekä Haukkatassua, huomaten Usvahallan näiden seurassa. Puuma rakenteinen naaras osasi hiipiä kuin aave, eikä Leijonanvarjo ollut edes varma, milloin tämä oli poistunut pesästä. Usvahalla kuitenkin huomasi hänet ja Valkovirran ja hymyili näille leveästi, johdattaen Haukkatassun ja Myrskytassun pois kissojen valtamerestä.
Haukkatassu jäi jälkeen ja tuli hitaammin Leijonanvarjon, sekä Valkovirran luokse. Myrskytassu oli vain muuten hiljainen, mutta mittaili emoaan ja sitten Leijonanvarjoa. Usvahalla katseli veljeään ja sitten myös Valkovirtaa.
’’Miten Laventelipentu voi?’’, soturi kysyi ja Leijonanvarjo nyökkäsi hymyillen.
’’Parantaja antoi yrttejä, eiköhän hän tule kuntoon’’, kolli totesi ja istuutui naaraan viereen, kääntäen katseensa pentutarhalle, jotta näkisi pesän suuaukon aina sivusilmällään. Hän ei halunnut, että mitään pahaa enää tapahtuisi Valkovirralle tai tämän perheelle. Haukkatassua ei kuitenkaan riemastuttanut Laventelipennun nimen mainitseminen ja tuo murahti vain tyytymättömänä. Usvahalla katsahti toiseen Valkovirran pennuista kummastuneena ja Haukkatassu käänsi päänsä muualle.
’’Edes meidän nimitysseremoniamme ei kiinnostanut sinua’’, nuorempi veli kuiskasi hiljaa pettyneenä. Myrskytassu vilkaisi veljeään hiljaisena, mutta katsahti sitten Valkovirtaan pienesti hymyillen. Myrskytassulle selvästi oli tärkeää, että emo oli nyt paikalla, vaikka hän ei ollutkaan alusta asti heidän mukanaan. Leijonanvarjo huomasi sen pienen kollin olemuksesta ja silloin tällöin rauhallisesti heilahtavasti tuuheasta hännästä.
’’Kyllä emoanne kiinnosti, tietenkin. Olette hänelle rakkaita, mutta Laventelipentu olisi voinut menehtyä ilman emoanne’’, Leijonanvarjo naukaisi hiljaisena Haukkatassulle ja vilkaisi sitten pentutarhan suuntaan. Haukkatassu kurtisti kulmiaan vihaisena.
’’Hän ei kuulu perheeseemme’’, Haukkatassu sihahti vihaisena Leijonanvarjolle ja kolli huomasi, kuinka paljon loukkaantui Laventelipennun ja Valkovirran puolesta oppilaan vihamielisyydestä. Tämä oli tottunut emonsa lämpöön ja siihen, että tämä oli ollut vain hänen ja isoveljensä, eikä tälle ilmeisesti sopinut kolmas pentu. Usvahalla ei tiennyt, ettei kaksikko ollut naaraan omia, eikä Leijonanvarjokaan olisi tiennyt, ellei Valkovirta olisi kertonut sitä hetkittäin. Mutta Laventelipennusta he molemmat tiesivät, eikä Leijonanvarjo aikonut kyllä pentujen todellista alkuperää kertoakaan kenellekään. Se olisi vain Valkovirran asia ja pennut rakastivat häntä, Haukkatassu ehkä vähän liikaakin.

Nimi: Masi

04.01.2018 21:52
//Mymmeli, en oo varma tavoittiko chatti sua. Mutta silloin kun puhuit siitä, että siekin voisit piirtää jonkun hahmon, niin mietin, et viittisitkö piirtää Aavesuden ja Fenkolitassun? ^^ Ei tarvii olla mitään ihmeellistä kohtausta tai mitään, tai siis en pyydä mitään tiettyä siihen kuvaan, muuta kun et siin ois nää kaks :3 (?)//


AAVESUSI – SYNKKÄKLAANI

Suden silmäisen kollin olemus oli tyyni, ja hänestä oli vaikeaa saada luettua mitään. Ehkä siksi, että hänen ei tarvinnut esittää mitään, eikä tuoda itsestään mitään esille. Sellaiseksi hän oli itsensä opettanut ja Fenkolitassun asian esitystavan muuttuessa Aavesusi väräytti korvaansa mielenkiintoisena. Tämän alistuvainen ja epäonnistunut persoona tihkui vihaa ja ärtymystä. Fenkolitassun suunnanmuutos uikuttavasta pennusta, omiin kykyisiinsä uskovaan oppilaaseen ei kuitenkaan tehnyt mestariin vaikutusta. Toisaalta se oli ihme, jos jokin teki häneen vaikutuksen tai sai hänet tihkumaan sääliä, puhumattakaan kylvämään toivon siemeniä maahan.
’’Älä vanno’’, kolli murahti ja katseli aukiolle, jossa Viekastähti puhui pentujen kanssa. Tämän pitäisi pian kertoa kokoontumisesta ja nimittää kissoja, mutta erityisesti eräs yksityiskohta kiinnosti kollia. Nimittäin tämän varapäällikön paikan saaja. Viekastähti oli jokseenkin hänen tuttavansa, mutta Korppivarjo oli selvästi kokeneempi soturi ja vaikutusvaltaisempi, joten Aavesudelle ei ollut mikään yllätys, että päällikkö puhui mieluummin tämän seurassa. Kukapa nyt mielellään Aavesuden seurassa muutenkaan olisi? ’’Lupauksen pettäminen vaatii oman hengen hyvitykseksi, siksi on parempi, ettet vanno tai lupaa koskaan kenellekään mitään’’, kolli heilautti häntäänsä ja käänsi katseensa hitaasti Fenkolitassun puoleen. Oppilaan viitatessa hänen kiinnostukseensa, kolli huokaisi syvään.
’’Mikäpä minua niinkään erikoisemmin kiinnostaisi, ellen tuntisi oppilastani tarpeeksi hyvin jo ilman, että hän avaa suutaankaan’’, Aavesusi kohotti toista kulmaansa. Hän jätti mainitsematta sen, mitä tiesi. Sielutähdellä oli joskus paha tapa siinä, ettei tämä osannut tukkia sitä arpista turpaansa. ’’Et sinä ole minua tähänkään asti pahemmin tarvinnut mestariksesi’’, kolli näpäytti Fenkolitassulle hymähtäen ja kääntäen sitten katseensa muualle. Se mitä Aavesusi jätti kertomatta tiedoistaan, oli luettavissa rivienvälissä, mutta Aavesudelle se ei ollut mikään ihme, jos Fenkolitassu ei huomasi sitä.
’’Voimme harjoitella sitten, kun Viekastähti on puhunut klaanille ensin. Haluan kuulla, kenestä hän tekee varapäällikkönsä’’, mestari huokaisi uudelleen ja sitten tämän suupieleen kaareutui kuolettava virne. ’’Haluan tietää, kenestä tulee uusi viholliseni’’, sanat kaikuivat kylminä hänen hampaidensa välistä ulos. Mutta silmät pysyivät tyyninä, niissä oli pohjaton viha, joka kylpi kissoista toiseen. Viha, joka janosi kostoa ja verta.

Nimi: Mymmeli

04.01.2018 10:17
Fenkolitassu, Synkkäklaani

Murahdin puoliääneen. Pimeyden metsään minut kyllä otettaisiin riemulla vastaan, kun olisin tuhonnut klaanit. Mutta mestarini, hän oli hankalampi tapaus kun luulin. Olin ajatellut hänet, no, heikommaksi, sellaiseksi, johon suuret silmät ja uikutus tepsisivät. No, sitten pitäisi kokeilla toista taktiikkaa.
"Vannon, että pelastan seuraavan kuolemaisillaan olevan pennun", sanoin neutraalilla äänensävyllä. "Vaikka ei se varmaan sinua kiinnosta mitenkään erityisesti, ainakaan minun kannaltani", lisäsin. "Voisimmeko mennä harjoittelemaan? Tarvitsen harjoitusta, jotta minusta voisi olla Synkkäklaanille edes jotain hyötyä." Tavalla tai toisella saisin tuon susimaisen kollin vielä pehmitettyä. Se vain tarvitsisi hieman harjoitusta, kuten taistelutaitonikin.


Laventelipentu, Myrkkyklaani

Nyökkäsin emolleni vieläkin väsyneenä ja nuolin vetistä sammalta. Haistoin uuden tuoksun ja yritin kohottautua näkemään, kuka kissa oli. En kuitenkaan jaksanut nousta, vaan romahdin takaisin sammalille. Yritin juodessani kuunnella uuden kissan puhetta, mutten erottanut paljon mitään. Nuolin sammalta vielä vähän Leijonavarjon nuolaistua päälakeani. Päätin jaksaa, jotta he voisivat olla minuun tyytyväisiä. Pyytäisin veljiltäni anteeksi heti, kun pystyisin. Enkä enää ikinä karkaisi leiristä. Minusta tulisi parantajaoppilas ja hankaluuksiin joutumisen sijaan auttaisin muita. Käännyin selälleni lämpimillä sammalilla ja katsoin pentutarhan kattoon. Minusta saisi olla jotain hyötyä!

Nimi: Varjo

01.01.2018 20:59
VARISJALKA heilautteli häntäänsä seuraten muuta partiota kuitenkin oman ryhmänsä kärjessä, kerran hänelle oltiin sellainen valittu. Kolli antoi tyynen katseensa kiertää maastossa, mutta heti veren mainitseminenkin sai hänen huomionsa herpaantumaan suoraa juurikkoon. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kauaa mielessään panikoimaan pentujensa hyvinvoinnista kun Tomutassu jo laskeutui puuta pitkin alas perässä Okatassu. Kollin siristeli silmiään ja antoi itselleen hetken huokaista helpottuneena hakien jommankumman kaksikon katseita, mutta Synkkämyrsky antoi jo nopeasti ohjeita Raitahännälle, joka lähtisi oppilaiden seurana takaisin leiriin. Hetken Varisjalka pystyi katseellaan tarkistamaan Okatassun selkää, johon ilmeisesti koira oli tarttunut ja antaa vihan kiehua sisällään. Hän oli juuri saanut yhteyden molempiin tyttäriinsä aikomusta myöskin puhua taas molempien poikiensa kanssa, mutta koirat olivat kuitenkin yrittäneet riistää häneltä loputkin onnen sirpaleet.
Varisjalka käänsi katsettaan kuitenkin lopulta takaisin Synkkämyrskyyn hännänpäätä vääntyillen. Taistelusta voisi tulla verinenkin molemmille osapuolille, joka voisi olla vaarallista tai koitua jollekkin soturille kohtaloksi parantajienkin lähdettyä leiristä kokoontumiseen. Ei kolli antanut kuitenkaan pelolleen minkäänlaista valtaa, vaan aikoisi puolustaa omaa klaaniaansa kuolemaansa asti samalla kostaen Okatassun loukkaantumisen. Vaikka viha kiehuikin hänen nahkansa alta, piti hänen silti yrittää muistaa säilyttää jonkinlainen viisaus matkassa mukana eikä tietenkään päättömänä tapattaa muita ryhmässään olioita typerän koston takia. Hänen pitäisi pitää huolta monesta asiasta, jotta ryhmän soturit pääsisivät vielä takaisin leiriin perheensä luokse.
Kollin katse käväisi Valkohaamussa ja Setriviiksessä, jotka oltiin ohjattu hänen luokseen Synkkämyrskyn liittäytyessä Kettupisaran kanssa. Kolli kurtisti hiukan kulmiaan, hänellä olisi enemmän peräänsä katsomista, mutta aikoi silti suorittaa tehtävänsä mahdollisimman hyvin ja samalla jokseenkin turvallisesti, vaikka tietenkin veri tulisi roiskumaan koiria tapettaessa. Varisjalalle kuitenkin koko klaani olisi hänen perheensä, ja hän aikoisi pitää huolta, että vain koirat olisivat tässä taisteluissa ainoita, jotka kaatuisivat. Kolli käänsi katsettaan Tulenkipinään naaraan tarjoutuessa tekemään ensin Kettupisaralle ohjattua työtä ja heilautti häntäänsä uudelleen. Se voisi tosiaankin olla riski, jos pieni soturitar saataisiin kiinni, mutta samalla hän arvosti toisen tarjousta. Varisjalka itse uskoisi Tulenkipinään ja toivoi toisen onnistuvan hengissä tehtävästään.
”Olemme valmiita kunhan te vain olette”, harmaa soturi naukaisi rauhallisesti Synkkämyrskylle sekä Kettupisaralle lähtien jo johdattamaan joukkoaan alamäkeen, jossa olivat pensaat, joiden taakse heidän oli määrä piiloutua kunnes koiria olisi tarkoitus kaataa.

MINTTUKIELEKE kallisti hivenen päätään kääntäen katsettaan Valosydämmeen. Hän räpäytti vihreitä silmiään, mutta joutui huvittuneena hymähtämään naaraan alkaessa änkyttämään ja jäätyessään paikalleen, mutta ymmärsi toisaalta toista. Ei ylempi arvoisille helppoa ollut puhua, mutta itse naaras piti aikalailla kaikkia saman arvoisina. Hän ei alkaisi ketään suosimaan vain arvonsa takia, kuten ei myöskään syrjimään. Ei hänkään mikään taitava puhuja ikinä tuntunut olevan, vaan hiukan jopa harvasanainen, mutta piilotti sen sujuvasti rauhallisuutensa ja viisautensa taakse. Ei hän myöskään ajatellut Leijonatähteä mitenkään parempana kollina toisen arvon takia, vaikka olihan päällikkö hänen silmissään rauhallinen eikä tuntunut ylimielisesti pitävänsä itseään parempana kuin muut. Sellaisista johtajista Minttukieleke itse piti.
”En ole täysin varma asiasta, mutta voisin sanoa tämän sulan kuuluvan kotkalle”, naaras aloitti rauhalliseen sävyyn ja heilautti häntäänsä vienosti sulkaa kohden.
”Valosydän oli huomannut herätessään suurien sulkien tippuvan tammen oksilta ja hetken asiaamme tutkaillen uskon ja uskomme, että siellä mahdollisesti voisi majailla kotka tai jokin suuri lintu tämän sulan perusteella, joka voisi mahdollisesti olla vaaraksi klaanimme nuorimmille”, Minttukieleke esitti asiansa mahdollisimman rauhalliseen sävyyn silmiään muutaman kerran siristäen Leijonatähdelle ja kunnioittavasti nyökäten, ettei toinen missään tapauksessa ajattelisi naaraan yrittävän astua hänen varpailleen aika suoran puheensa takia.

KRISTALLITASSU käänsi katsettaan yrteistä silmät innosta loistaen ja lyhyttä häntäänsä muutaman kerran vienosti heilauttaen. Hän ponkaisi melkein takaisin tassuilleen ja asteli pirteän oloisena mestarinsa luokse lämpimän hymyn loistaessa naaraan kasvoilla. Samalla häntä jännitti, joka purkautui ulkoisesti pirteytenä ja innostuneena, mutta samalla hän yritti pysyä edes omassa turkissaan ja näyttää mahdollisimman rauhalliselta, jotta edes Punavirta jaksaisi hänen kanssaan kokoontumiseen lähteä. Uni oli kadonnut aikoja sitten naaraan käyttäessä ajatuksensa pohtiessaan tulevaa nimeään, mutta hän ymmärsi, että tuskin tulisi sitä itse edes arvaamaan. Tassuja hiukan särki ja tulisi varmasti särkemään, mutta tullessaan takaisin hän voisi nukahtaa uutta, toivottavasti kaunista ja hienoa nimeä kantaen yllään. Ei häntä haitannut, että ei voinut ottaa vaellus yrttejä samaan jonkinlaisen täyteläisemmän olon, koska riistan tapaan tuskin saisi pidettyä sitä edes sisällään innostuksen ja pienen pelon täyttäessä nälän tunteen.
”Olen, enemmän kuin koskaan”, naaras sai selvän lauseen suustaan jopa yllättävän rauhallisesti, vaikka jokaista sanaa varjosti aurinkoinen hymy hänen leveillä kasvoillaan ja into.

VALKOVIRTA ei ollut edes huomannut Usvahallan kadotessaan pesästä kunnes Leijonavarjo palasikin jo muutaman askeleen perässä Kanervamarja hampaissaan näköjään yrtit, jotka toivottavasti auttaisivat Laventelipennun vointiin, vaikka itse valkea kuningatarkaan ei tunnistanut yrttejä nimiltään. Hän katseli hiukan ympärilleen, mutta Usvahalla tuntui kadonneen täysin pesästä, mutta naaras aikoisi kiittää nuorta soturitarta korvaamattomasta avusta kunhan vain ehtisi ja keksisi jotain, josta huomaisi kuinka hän arvosti muiden apua.
Kanervamarja työnsi yrttejä lähemmäs pentua ja kehotti toista syömään, joten hän hetkeksi pystyi kääntämään katsettaan Leijonavarjoon heikko, mutta lämmin hymy kasvoillaan. Hänen pitäisi kiittää kolliakin paremmin vielä jotenkin, koska ei todellakaan tiennyt olisiko Laventelipentu enään vuoteessaan makaamassa ja hengissä ellei kolli olisi tullut häntä auttamaan.
”Ajattelin käydä onnittelemassa Myrskytassua ja Haukkatassua sekä kertomassa heille kuinka tärkeitä he ovat. Uskon, että Laventelipentu lepää eikä edes halua lähteä minnekkään, jotta paranisi eikä hänen vointinsa voisi enään huonontua”, Valkovirta naukaisi hiljaa vilkaisten Kanervanmarjaa sekä Laventelipentua, mutta käänsi lämpimän katseensa kuitenkin lopulta takaisin kolliin. Hän toivoi todella, etteivät Myrskytassu ja Haukkatassu kovasti loukkaantuneet, koska tosissaan valkea kuningatar rakasti jokaista pentuaan oman elämänsä edestä, kuten myöskin koko klaania.

Nimi: heli-fairy

31.12.2017 18:42
SÄDEKATSEEN voimat eivät riittäneet aivan rantaan tai veteen asti juoksemiseen. Hän horjahti osuessaan puunrunkoon matkallaan ja lopulta kompasteli syrjäiselle kivelle ja istuutui kahden lohkareen väliin. Miten ne olivat tänne päätyneet? Varmaan paljon hyödyllisempiä olleet kuin hän ikinä oli ollut. Tai tuli olemaan. Ruskea naaras asettui istumaan turhautuneena häntä riippuen pitkällä takanaan. Kumarassa naaras tutkaili hetken hiekkaa tassujensa edessä, sitten katsahti hieman edempänä kelluvaan jäälauttaan, joka iloisena jatkoi matkaansa halki veden. Turkoosisilmä huokaisi ja sulki silmänsä kaikelta siltä iloiselta, mitä nyt näki edessään. Hän voisi olla iloinen, yrittää olla iloinen ja hyvä kumppani. Mutta onnistui tämänkin sitten pilaamaan. Syvä huokaus päästi jäiseen ilmaan hengityksen jäljen. Tuo väräytti korvaansa päätänsä myöden, mutta piti katsettaan maassa. Ei kenenkään olisi tarvinnut tulla. Ei kenenkään koskaan tarvitsisi. Naaras painoi kyntensä kylmään jäiseen hiekkaan ja peitti itkunsa vain painamalla korvansa päätänsä myöden. Kärsimyksenveren tuttu tuoksu sekä lempeät askelet lähestyivät ja pian toinen istuutui hänen vierelleen. Ei kollin olisi tarvinnut… Ajan hukkaa se sellainen. Soturitar hieman käänsi korvaansa toista kohden, kuunnellen tuon surullista ääntä. Hän aiheutti kaiken. Kaiken tämän sotkun. Ja vielä enemmän.
”En minä voi ketään muuta vihata kuin itseäni…”, hän naukaisi hyvin hiljaa huokaisten toisen jälkeen. Mitä muuta hän voisi sanoa? ”En minä sitä niin tarkoittanut. Olen iloinen, että olet täällä ja toivoin, että saat täällä paremman välittävän elämän kuin mitä se oli… Mutta tein siitä taas kamalan…”, naaras murahti hiljaa ja käänsi päätään silmät vielä suljettuina toiseen suuntaan.
”Anteeksi… Todella halusin sinut tänne ja mielestäni se on hyvä idea… Olisit hyvä lisä klaanille… Ja haluan kouluttaa sinut tavoillemme… En vain…”, tuo huokaisi hiljaa turhautuneena itselleen. ”En vain tiedä miten aina pilaan kaiken”, tuo murahti hyvin hiljaa puoliksi itsekseen ja paineli tassuillaan maata. Kollin viimeiset sanat saivat naaraan painamaan korvansa tiukemmin päätänsä vasten. Hän oli sen tehnyt. Ei Pakkasnauru kuin asettanut ne sanoiksi. Hän toisaalta sen teki jo, kun sanoi Jäätähdelle, että Kärsimyksenverestä olisi hyvä lisä klaaniin. Soturitar hitaasti avasi silmänsä ja katsahti tassuihinsa. Ei hänestä mitään hyvää saisi. Ei hänestä mitään hyötyä olisi. Hitaasti tuo käänsi silmiään kohti Kärsimyksenverta.
”Olen pahoillani…”, kääntäen sitten päänsä kohti järveä tuo naukaisi hiljaa. Vihamiehet samassa klaanissa, oliko se Sädekatse todella hyvä idea? Tuo sulki silmänsä nopeasti ja laski päätään vieläkin alemmas. Olisi hänen pitänyt kuolla niiden kahden muun sisaruksen sijasta. Ei hän olisi vahva. Tai leikkisi vahvaa ja tapattaisi kaikki lopulta ympäriltään. Niin silloin oli käynyt… Sädekatse huokaisi ja väräytti hännänpäätään. Ei mitkään sanat enää auttaisi. Käyttäisi hän nyt kerrankin elämässään järkeä eikä vain vaistoa ja sanoja.

HEHKUTONVALO naurahti Korppitassun sanalle ja jatkoi juoksuaan hieman itsekin innoissaan. Jokainen kokoontuminen erilainen, myös parantajien kokoontumiset. Pienet lumihiutaleet laskeutuivat kaksikon edellä, kun he saavuttivat Varjoklaanin rajan ja juoksivat hajulinjan myötäisesti kohti Järveä.
”Se on vain lunta, hieman turkki kastuu, mutta sen satamista on mukava katsella”, naaras naukaisi ja kauhaisi käpälällään nopeasti lunta oppilaansa naamalle. Kylmähkö sydäminen naaras naurahti ja kiihdytti vauhtiaan sieraimet täynnä Varjoklaanin hajua. Toivottavasti Haamuaskel sekä Kirkastassu olisivat kunnossa ja saapuisivat kokoontumiseen. Kirkastassukin oli jo riittävän vanha saamaan parantajanimensä. Tänään olisi siis todella juhlapäivä. Hehkutonvalo vilkaisi olkansa yli Korppitassuun ja hymyillen jatkoi matkaansa.

LEIJONANTÄHTI maisteli oravaansa rauhallisesti. Kokoontuminen meni hyvin, sekä leirissä oli kaikki hyvin. Osa kissoista näytti hieman levottomalta. Päällikkö ajatteli, että ehkä Synkkäklaanin sopimuksen takia. Sekin pyöri hänen mielessään. Niin pyöri myös Mustatassu. Kuitenkin päällikön ajatukset havahduttivat Valosydämen sekä Minttukielekkeen askele. Suuri päällikkö nousi istumaan ja katseli kahta soturitarta vienosti hymyillen.
”Totta kai minulla on aikaa”, tuo naukaisi ja katsahti hermostuneesta Valosydämestä Minttukielekkeeseen. Sulka, jonka soturitar toi, oli hieman epäilyttävä ja päällikön oranssin ruskea häntä heilahteli hermostuneesti. ”Mitä teillä on mielessänne?” päällikkö vielä naukaisi ja katsahti Minttukielekkeeseen.

KUKKAISELO naurahti leikkisästi ja nuolaisi Lumisuden valkeaa otsaa.
”Älä huoli pikkuinen. Olen iloinen, että löysit sen, haemme sitä lisää sitten, kun jäät sulavat ja ilmat lämpenevät, jollei kiire tule ennen sitä. Kiitos todella paljon, että ehdit hakemaan sen”, tuo kehräsi lempeästi ja katseli pientä valkeaa naarasta. Vihersilmä kallisti päätään tuon kysyessä kokoontumisesta ja hän siirteli tassujaan hieman ehkä hermostuneena.
”Kokoontuminen oli mitä oli, mutta mielestäni kuitenkin rauhallinen. Oli mukava kuulla muista parantajista, sekä odotettavasti muutama oppilas saa tänä yönä parantaja nimensäkin”, valkea naaras naukui toiselle ja räpäytti silmiään. Ehkä tämän yön kokoontuminen olisi täynnä muutakin, kuin mukavaa iloista nimijuhlaa. Toivottavasti Tähtiklaani ottaisi heihin yhteyttä. Naaras tutkaili hetken Lumisutta, sitten katsahti taivaanrantaan.
”Ehkä meidän pitäisi kohta lähteä. Ovatko tassusi lämpimät? Jaksatko?” parantaja naukaisi hieman huolestuneesti ja vilkaisi tuon tassuista tuon lempeisiin silmiin. Lumisusi oli todella ihastuttava pikku naaras. Kukkaiselo oli onnellinen, että sai tuollaisen ihanan naaraan oppilaakseen. Hän oli myös todella taitava ja jonain päivänä hänen upea seuraajansa.

VIHERTÄHTI naurahti Liekkimarjan kommentille ja nousi saman tien käpälilleen.
”Kyllä kyllä neiti Liekkimarja”, tuo naurahti lempeästi ja kosketti kumppaninsa korvaa mennessään. Hän vilkaisi hymyillen vielä Tulikolibriin, joka nyökäytti päätään tummalle päällikölle. Musta kolli asteli ripein askelin ulos pesästä katsellen klaania. Toivottavasti kukaan ei kovin innokkaasti odottanut kokoontumisen uutisia.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä Puhujankiven juurelle klaanikokoontumiseen!” valkorinta naukaisi kuuluvasti hieman unenpöpperöiseen leiriin ja heilautteli tummaa häntäänsä katse hieman harhaillen kohti pentutarhaa. Hänen sydämensä tikitti lempeitä rakkaita lyöntejä. Hän oli todella iloinen.
TULIKOLIBRI nyökäytti päätään Vihertähdelle ja nousi istumaan pikkuistensa äärellä. Kilpikonnapentu loikkasi tassuilleen kuullessaan kokoontumishuudon ja alkoi herätellä Valkeapentua sekä Sirpalepentua.
”Pääsemmehän katsomaan sitä emo?” pikkuinen hihkaisi mustan oranssille emolleen. Tulikolibri naurahti lempeästi ja tökkäisi kuonollaan Sirpalepentua.
”Mennään mennään, jos tämä viimeinen unikeko nyt nousisi!”
”Onko pakko?” kolli murahti ja kohotti valkean oranssinmustaa päätään kohti siskoaan. ”Lakkaa olemasta noin iloinen”, pentu murahti ja nousi käpälilleen niitä vielä venytellen.
”Menkääs nyt sitten, nätisti pesän ulkopuolelle! En halua, että isänne tulee moittimaan minua siitä, kun juoksitte keskellä kokoontumista”, emo naukui lempeästi ja katseli, miten Kilpikonnapentu asteli pesän suulle.
”Vau! Tulkaa nyt!” naaras hihkaisi ja tassutti silti rauhallisesti pesän ulkopuolelle. Mustan oranssi naaras katsahti Liekkimarjaan ja hymyillen nousi omalta pediltään. Tuon pikkuiset olivat hieman nuorempia kuin hänen, mutta heistä tulisi jonain päivänä hyviä ystäviä. Kuningatar jäi odottamaan ystäväänsä pesän suulle.

TUULISYDÄN katsahti murahtaen Veriruusun perästä Savuruusuun. Naaras oli taas ihan turha hyödyntää. Uskoisiko edes heitä, jos menisivät nuorina sepittämään tuolle jostain karhusta, joka majaili leirin yläpuolella? Oranssin valkea kolli kääntyi ympäri ja katseli häviäviä kissoja, katseen sitten takertuessa Tomukuuhun.
”Aina sitä kannattaa yrittää”, tuo murahti siskolleen ja ohjasi hännällään seuraamaan. Kolli asteli varovaisesti varapäällikköä tutkaillen lähemmäs, ja nyökäytti tuolle kunnioittavasti päätään, ennen kuin aloitti sepittämään.
”Anteeksi, että rikomme vanhoja perinteitä, mutta mielestämme meillä olisi jotain tärkeää kerrottavaa klaanin turvallisuuden kannalta”, myrkkysilmä katseli ruskean harmaata kollia ja toivoi, että joku edes kuuntelisi. Jos he kahden kesken alkaisivat karhua häätämään, toinen saapuisi kuolleena ja toinen rampana takaisin kertomaan, että siellä on oikea karhu, joka vaarantaa klaanin olemassaolon.

VIEKASTÄHTI naurahti kylmästi, vain pieni häivähdys lempeyttä äänessään. Hän haukkasi palan hiirestään ja tutkaili veljeksiä. Mustan valkea kolli astui vain muutaman askelen lähemmäs veljeään, mutta piti silti turvallisen välin toiseen, vilkaisten tuota kulmiensa alta.
”Pentu puhuu totta. En usko, että te mitään elämää mullistavaa ole vielä tehneet heimossa? Harmillista se, että jouduitte sieltä lähtemään, oletan, että siellä olisi ollut paremmat oltavat”, naaras hieman hiljensi ääntään ja katsahti sitten mustan valkeaan kolliin. ”Teot todella näyttävät enemmän, kuin vain sanat, tai pentujen asemassa mitähän he olisivat voineet tehdä muutaman kuun kuluessa. Olette siis jo kuuden kuun ikäisiä?” naaras vielä naukaisi kohottaen kulmiaan. SALAMA nyökäytti päätään hitaasti ja luimisti hieman korviaan. Naaras ei näyttänyt ainakaan ollenkaan ystävälliselle, jos sitä ollenkaan oli. Viekastähti nyökäytti päätään heilauttaen hännänpäätään miedosti. Viekastähteä hymyilytti Korppivarjon äänensävy.
”No, mitä te pennut sitten tykkäätte tehdä? Onko teistä ollenkaan saalistukseen tai taistelemiseen? Opetettiinko teille vielä heimossa mitään, ennen kuin jouduitte tänne?” naaras naukui kärsivälliseen sävyyn, rauhallisesti, tutkaillen kumpaakin kollia vuorotellen. Salama hitaasti kohautti olkiaan ja heilautti tuuheaa häntäänsä.
”Osaamme saalistaa oman ruokamme, jos sitä tarvitaan”, hän murahti hiljaa ja katsahti hiirtä, mutta siirsi sitten katseensa Viekastähteen. ”Tykkään saalistaa, sekä käyttää kynsiäni tarvittaessa”, tuo vielä murahti perään ja Viekastähden suulle ilmestyi pieni hymy, ehkä enemmän huvittunut kuin lempeä tai iloinen.
”Mites sitten Routa?” hän vielä kysäisee toiselta pennulta oman mielipiteensä, kun selvästi toinen vaikuttaa puheliaammalta ja mielekkäämmältä.

KETTUPISARA katseli korvat painettuna päätään vasten Okatassun menoa. Kolli oli satuttanut itsensä ja se oli varmaan hänen vikansa. Kuitenkin tuo haava sai kollin sisällä tulen loimuamaan, ja hän halusi satuttaa jokaista koiraa sen verran, mitä tuo satuttivat hänen oppilastaan. Onneksi Tomutassu oli paikalla ja auttanut veljeään. Kettupisara käänsi katseensa Synkkämyrskyyn ja kuunteli tehtävänannon tarkkaan. Soturi oli jo nyökäyttämässä päätään vahvistukseksi, kun Tulenhenki arkana naukaisi jotain.
”Oletko varma? Minä voin sen kyllä tehdä. Ei se ole homma eikä mikään”, ruskea soturi naukui ja katseli naaras mietteliäänä. Mikä sai toisen haluamaan tehdä tehtävän? Hän olisi aivan valmis siihen! Raapaista koiraa vain hännänpäähän ja johdattaa yksi kerrallaan mäkeen toisten kynsien ulottuville… Hän olisi nopea, saisi kostaa koiralle, joka satutti hänen oppilastaan. ”Jos Tulenhenki todella haluaa sen tehdä, hän saa, mutta minä olen kyllä valmis siihen. Haluan vain piestä sen koiran, joka satutti Okatassua”, tuo murahti puristaen kynsiään metsämaahan.

LOIMUSYDÄN katsahti hämmästyneenä Tuskatähteen, kun tuo nimitti hänellekin oppilaan. Lumotassu ja Loimusydän. Naaras naurahti ajatukselle ja nopeasti Tuskatähden poskea nenällään hipaisten naaras laskeutui kiveltä alas koskettamaan neniä oppilaansa kanssa. Nyt hän oli oikeasti klaanikissa! Hänellä oli arvo, suurempi johon olisi koskaan uskonut pääsevänsä, hänellä olisi oppilas ja hän olisi soturi! Loimusydän katseli oppilastaan haltioituneena ja huusi yhteen ääneen muidenkin oppilaiden nimiä, tummenevan taivaan alla. Ilta oli kaunis ja hetki oli vielä kauniimpi. Naaras katsahti hymyillen Tuskatähteen ja nyökäytti tuolle kunnioittavasti päätään. Hän oli iloinen, että oli taas kollin löytänyt ja päässyt hänen kanssaan viettämään aikaa ja jakamaan jopa näin hienon hetken.

EEDENTASSU katseli iloisia sisariaan ja kohtasi jopa emonsa katseen. Tumma naaras huusi yhdessä muiden kanssa uusien oppilaiden nimiä, mutta lopulta tuon hymy laski vain pieneen hilpeään virneeseen, mistä ei oikein saanut selvää, kuten ei saanut tuon katseestakaan.
”Olemme nyt oikeasti oppilaita!” HOHDONTASSU hihkaisi ja hieroi TÄPLÄTASSUN kanssa neniä. Eedentassu asettui istumaan hieman loitommalle muista ja katseli, miten kaksikko roikkui toistensa ympärillä ihastellen mestareitaan. Eedentassu oli saanut kaikista kokemattomimman soturin. Totta kai, hän saisi itse opetella omat liikkeensä ja katsoa vierestä, miten muut takoivat tassuihinsa voimaa ja taitoa. Naaras katsahti kohti nousevaa kuuta ja hymähti itsekseen. Ehkä hän lopulta kerättyään voimaa ja viisautta tassuihinsa, voisi astella isänsä luo ja näyttää mitä hänestä lopulta tuli, vaikka tuo ei heitä koskaan edes viiksenkarvallakaan nähnyt. Näkisikö hän tuota edes koskaan. Tumma naaras pyöräytti silmiään ja katsahti Tulenhenkeen.

xx siel on tyyliin miljoona virhettä tekstissä, mutta tässä nyt kaikki ennen kuin pitää kiitää keskustaan kattomaan raketteja!

Nimi: Masi

31.12.2017 06:50
//Vastaan Kylmäsydämellä vasta sitten, kun ensin tuo koira juttu alkaa edetä sillee, et puoliraato Okatassu on hoidettavana  Ettei kylmä ja salvia karkaa mihinkään leiristä! Tässä loput Helille ja Varjolle, anteeksi laadun heittelystä, alan olemaan aika väsynyt  //


KÄRSIMYKSENVERI – MYRKKYKLAANI

Kollin häntä huiski puolelta toiselle, mutta Sädekatseen sanat saivat hännän pysähtymään. Mitä tämä oli juuri sanonut? Pakkasnaurun silmät olivat vihaisuudesta muuttuneet viiruiksi ja Kärsimyksenveren ainoa korva painautui päätä vasten epäuskosta. Naaras siis syytti häntä asiasta? Mutta Sädekatse itse oli ollut innoissaan siitä, että kolli tulisi klaaniin, sekä suositellut häntä Jäätähdelle, sen lisäksi, että lupasi itse aluksi, että olisi hänen tukenaan. Mutta nyt, kun Pakkasnauru tuli eteen, kaikki olikin Kärsimyksenveren vika?
’’Voisit saman tien kadota silmistäni, tai pidän huolen, että olet korvaton ja silmätön. Tämä ei ole sinun kotisi, palaa sinne, minne kuulutkin’’, punertava kolli murisi niin, että kulmahampaat paljastuivat ylähuulen alta.
’’Minulla on kyllä sellainen tunne tästä, ettet sinä kuulu tänne, Pakkasnauru’’, kolli sai koottua itsensä, suojamuurinsa ympärilleen ja mittaili nyt yhtä piikittelevästi Jäätähden poikaa. Kollia hänen sanansa eivät kuitenkaan hetkauttaneet. Pakkasnauru oli kylmettänyt sydämensä ja oli vihainen hänelle, pelkästään hänen olemassa olostaan. Olisi hänen pitänyt se jo tajuta matkalla. Pakkasnauru piti häntä uhkana, vihamiehenä ja petturina. Eikä kollin klaaninvaihto parantanut toisen näkökulmaa itsestään.
’’Juokse sinäkin, vielä kun voit’’, Pakkasnaurun kasvoille kaartui virne, joka sai Kärsimyksenveren korvan heilahtamaan.
’’Minä pidän siitä huolen, että sinä et astu enää lähellekään Sädekatsetta. Sinä et ole hyväksi hänelle, et ole sellainen kumppani, jonka hän ansaitsee tai mitä hän tarvitsee’’, musta kolli sai sanottua suorat ajatuksensa. Pakkasnauru kuitenkin kohotti vain kulmiaan ja purskahti sitten nauramaan.
’’Minä pidän huolen, että sinä kuolet’’, kolli hymyili lähes kuiskaten karmivan uhkauksen. Mutta Kärsimyksenveri saattoi olla varma siitä, että Pakkasnauru oli tosissaan. Mutta pelolle ei saanut antaa valtaa. Kiristäen hampaitaan, musta soturi sai pidettyä katseensa viileänä, rauhallisena.
’’Olet yhtä hullu kuin isäsi’’, hän sai sanottua. Muuta hän ei enää keksinyt. Hän ei osannut haukkua muita, Pakkasnauru osasi. Hän osasi iskeä arkoihin asioihin, hän osasi viiltää ja satuttaa. Hän osasi laskea muiden taidot ja arvot, hän oli laskelmoiva ja kunnianhimoinen, joka sai muut tuntemaan olonsa liian turhaksi. Niin olemattomaksi, ettei loputtomuudelle ollut pohjaa.
’’Isäni on minulla aina ollut kuollut. Sinä sait kunnian sentään tuntea omasi, viettää hänen kanssaan aikaasi ja sinulla oli emosi, emosi lämpö ja rakkaus. Minä en saanut mitään, enkä valinnut sitä itse. Mutta sinä pilasit oman elämäsi, Kärsimyksenveri. Ja minä pidän huolen siitä, ettet pilaa minunkin elämääni, puhumattakaan kumppanini elämää’’, sanat olivat kylmiä kuin pakkanen. Mutta Pakkasnauru oli oikeassa. Kärsimyksenveri olisi halunnut huuta, halunnut ottaa kollin haasteen vastaan ja antaa hänelle kunnolla kuonolle. Mutta hän ei pystynyt tekemään niin. Koska Pakkasnauru oli saanut hänestä yli otteen. Kolli oli sanallisesti liian vahva, jotta Kärsimyksenveri haluaisi edes yrittää taistella suuren kollin kanssa.
Ja niin kolli kääntyi. Hän halusi vain löytää Sädekatseen.
’’Juokse, vielä kun voit!’’, Pakkasnaurun huuto kaikui hänen korvissaan, vaikka Pakkasnauru oli vain kuiskannut sen hänelle. Nauru, joka sitä seurasi piinasi hänen mieltään ja niin hän juoksi. Hän seurasi Sädekatseen hajua, jossa oli heikko sekoituis Jokiklaanin hajua. Mustat käpälät olivat vahvat, mutta Pakkasnaurun ollessa läsnä, ne olivat olleet voimattomat. Kolli liukui jäistä mäkeä alas, antaen kynsiensä liukua esiin, jotta hän sai otteen jostakin. Hän liukui alas tämän mäen ja huomasi päätyneensä takaisin veden ylitys kohdalle. Kohdalle, josta hän ja Sädekatse olivat tulleet muiden kanssa yli.
Hän saattoi erottaa korkealle kurottuvat puut vastarannalla, sen pimeyden, joka puiden välissä piili. Kärsimyksenveri olisi halunnut ajatella, ettei olisi katunut päätöstään, mutta nyt. Hän oli juossut suoraan kuolemaansa. Hän ei koskaan pelännyt, hän oli ollut koska vain valmis olemaan tyyni ja uhraamaan henkensä muiden puolesta. Mutta nyt hän olisi halunnut vain löytää Sädekatseen ja viedä tämän mukanaan pois Myrkkyklaanista.
Samassa hän kuuli syvän huokauksen. Kolli kohotti päänsä ja antoi korvansa yrittää paikantaa äänen suuntaan. Ja niinhän huomasi, kahden kiven välissä olevan Sädekatseen, joka oli tullut järven rantaan asti (?). Kolli lähti vaivaantuneena naarasta kohden. Hän päästi hiljaisen naukaisun, jottei toinen pelästyisi hänen ilmestymistään ja sitten vasta kolli asettui naaraan vierelle.
’’Minulla on sellainen olo, että sinä vihaat minua. Mutta tiedän, että Pakkasnauru vihaa minua vielä enemmän’’, kolli naukui hiljaisena, antaen katseensa lipua veden pinnassa, jonka joukossa uiskenteli jäälauttoja. ’’Minä sain sellaisen käsityksen, että minun tulemiseni tänne oli mielestäsi hyvä asia. Sinähän lupasit auttaa minua ja kouluttaa minut, ennen kuin edes Jäätähti laittoi sinut siihen hommaan. Sinä suosittelit minua Jäätähdelle, mutta Pakkasnaurun edessä, sanoit kaiken olevan minun vikani’’, kolli naukui hiljaisena, surullisella äänellään.
’’Olenko minä todella niin turha, että häpeät minua Pakkasnaurun edessä? Vai olenko vain ainoa, jonka Pakkasnauru saa sanomaan asioita, joita en tarkoita?’’, kolli jatkoi hiljaisena. Ärtymystä hänessä ei enää ollut. Hän oli vain niin hämmentynyt, niin turhautunut. Pakkasnauru halusi tappaa hänet. Mikään muu ei tuntunut pyörivän hänen mielessään enää. ’’Hän lupasi tappaa minut’’, kolli vilkaisi Sädekatseeseen. Mutta aidon hermostuneisuuden sijaan, hänen kasvoilleen kaartui huvittunut hymy. Ei hän halunnut näyttää Sädekatseen edessä heikolta, naaras tarvitsi tukea enemmän kuin hän ja Kärsimyksenveri halusi olla juuri se tuki. Pakkasnaurusta ei siihen ollut.


KORPPITASSU – SYNKKÄKLAANI

Naaras puhkui innosta, mutta hän päätti peittää sen nyt. Hän ei halunnut tuoda tunteitaan niin selkeästi esille, mutta innosta huiskiva häntä varmasti paljastaisi hänet. Kristallitassu tulisi saamaan hänen tavoin tänään parantajanimensä ja Korppitassu pääsisi tänään puhumaan myös Kylmäsydämelle. Kylmäsydän oli ollut hänelle hyvä ystävä Käärmetassun kuoltua. Kaksikko oli serkuksia keskenään, mutta samalla molemmat nimistään huolimatta hyvin kohteliaita ja ystävällisiä. Kaikkea muuta kuin Korppitassu, mutta Kylmäsydän tiesi, että vaikka hän oli sanoiltaan kylmä, hän ei tarkoittanut pahaa. Kylmäsydän ymmärsi hänen kuoleman kylmän sanansa huumorina ja siksi Korppitassu piti Kylmäsydämestä, vaikka naaras ei sitä toiselle halunnutkaan myöntää. Hän myös piti mestaristaan, mutta yritti osoittaa sen ahkeralla oppimisella ja yrttien etsimisellä, koska hän ei ollut hyvä sanomaan mitään sellaista. Hän halusi osoittaa, ei kertoa. Koska se ei sopinut hänelle.
’’Toivottavasti emme joudu odottamaan heitä kauaa, alkaa taas sataa’’, naaras puuskahti, kun lumihiutaleet laskeutuivat hänen nenälleen, ja seuraavaksi paukahti korvanipukalle rakeita. Naaras ynähti pehmeän pentuturkkinsa alta katkerana, mutta tietäen, että Hehkutonvalo ymmärtäisi hänen vain laskevan leikkiä huonolla omalla tavallaan. Todellisuudessa hän oli niin innoissaan, että halusi vain juosta ensimmäisenä töppöjaloillaan Kuulammelle.



LEIJONAVARJO – MYRKKYKLAANI

Kolli katseli haikeana Valkovirtaa ja Laventelipentua, eikä Usvahalla vaikuttanut yhtään sen rauhallisemmalta. Kolmikolla varmasti pyöri samat ajatukset mielessä, etenkin se huoli pienestä kissasta. Mutta lopulta parantaja tuli paikalle, vaikka Usvahallan katkera mulkoilu olisikin voinut jättää pois, Leijonanvarjo huomasi olevansa helpottunut tämän viimeinkin tullessa. Tälle tulisi kohta kiire ehtiä Kuulammelle, mutta onneksi meno ei estänyt parantajaa hoitamasta pentua. Tämä tulisi olemaan varmasti todella väsynyt, ensin matka kokoontumiseen, kokoontumisessa oleminen, kokoontumisesta tuleminen, soturin viheryskä ja pennun vilustuminen.
’’Minä haen hänelle jotakin saaliskasasta ja kierrän saaliin sitten sammaleisiin, niin se ei jäädy’’, kolli ehdotti ja työntyi ulos pesästä, reviirin järven rannalla, alkaen sitten kulkea kohti saaren keskustaa, jossa leiri aukio olisi. Hän askelsi hiljaisena ja väräytti korviaan hämmästyneenä, kun huomasi Sädekatseen juoksevan ohitseen itkuisena. Kolli katseli hetken hämillään varapäällikön perään, mutta päätti sitten antaa tämän mennä. Hän varmasti vain pahentaisi tilannetta, jos änkisi nenänsä naaraan asioihin. Lumihiutaleet laskeutuivat taivaalta, muuttuen pian kipakammiksi kopsahduksiksi kollin kuonolle, mutta lopulta hän päätyi aukiolle, jossa huomasi pienen saaliskasan. Metsästyspartio ei ollut paljoa muuta saanut kuin kalaa, vesimyyriä ja hiiriä. Ateriat eivät olleet kauhean tuhteja, mutta pääasia, että jotakin olisi saatu. Kolli nappasi vesimyyrän hampaisiinsa ja katsahti Pakkasnauruun, sekä Kärsimyksenvereen, joiden hännät heiluivat vihaisina puolelta toiselle. Kärsimyksenveri oli vasta otettu klaaniin ja tämä näytti jo heti olevan ongelmissa Veritähden pojan kanssa. Kolli kuitenkaan ei päättänyt puuttua asiaan, eiköhän kaksikko osaisi olla kissoiksi ja olla tappamatta toisiaan.
Ehkä Pakkasnauru oli saanut Sädekatseen itkemään? Hän oli huomannut samankaltaisen tilanteen aikaisemminkin ja oli tullut silloin siihen tulokseen, ettei Pakkasnauru ollut mikään paras kumppani ehdokas Sädekatseelle. Mutta varmasti kollilla oli myös syynsä olla sellainen kun oli. Leijonanvarjo lähti astelemaan pois aukiolta, ennen kuin joku huomaisi hänet ja päättäisi usuttautua hänen seuraansa puhumaan. Palatessaan pesään, hän huomasi, että Usvahalla oli lähtenyt. Ehkä tämä oli päättänyt mennä lepäämään ja rauhoittamaan sillä mieltään. Tämä oli varmasti myös väsynyt ja siksi äreä, kuten useammat muutkin täällä. Kaikilla tuntui olevan yllättävän rankkaa yhtäkkiä. Leijonanvarjo asetti vesimyyrän yhden kuivan sammalkasan keskelle, muodostaen siitä pienen pallon ja asettaen sen Laventelipennun vierelle. Ruoka varmasti vahvistaisi pentua, jos tämä olisi sen verran vahvempi, että jaksaisi syödä. Maito olisi varmasti paras ravinnon lähde, mutta sitä nyt ei ollut tarjolla.
’’Eiköhän hän tule kuntoon’’, kolli hymyili Valkovirralle. ’’Muista sinäkin sitten levätä, kun parantaja on tuonut yrtit Laventelipennulle’’, kolli jatkoi naaraalle lempeästi ja istuutui vielä hetkeksi kaksikon lähettyville. ’’Haluatko, että minä lähden, kun parantaja on hoitanut Laventelipennun vai kaipaatko jotakin apua vielä?’’, kolli kysyi, vaikka hän salaa toivoikin, ettei hänen tarvitsisi vielä lähteä, vaan, että hän voisi jäädä. Ei ehkä niinkään Laventelipennun vuoksi, vaikka tuskin hän saisi huoleltaan armoa nukkua, vaan enemmänkin Valkovirran puolesta.


PUNAVIRTA – JOKIKLAANI

Parantaja oli Tuskatähden ja hänen välisensä keskustelun jälkeen palannut takaisin pesään, jotta voisi etsiä oppilaansa Kirkastassun. Hän löysikin tämän järjestelemässä yrttejä ja naukaisi tälle iloisena tervehdyksen. Hän oli iloinen siitä, että oppilas jaksoi olla ahkera (?), mutta samalla niin omistautunut tehtävälleen.
’’Tiedän, että olet varmasti väsynyt. Mutta sinun ja minun pitäisi vielä lähteä Kuulammelle tapaamaan muita parantajia ja samalla sinä ansaitset parantajanimesi. Uskoisin, että klaanissa kaikki alkaa nyt olla kunnossa, jotta voisimme alkaa lähteä. Matkasta tulee raskas, mutta emme voi ottaa vaellus yrttejä’’, naaras huokaisi, mutta yritti hymyillä kannustavasti oppilaalleen.
Hän oli itsekin todella väsynyt, eikä Tuskatähden kiukuttelu ollut auttanut yhtään asiaan. Mutta hänen olisi muiden tavoin jaksettava, vaikka Tähtiklaanilla ei olisikaan asiaa hänelle. Jos olisi, se olisi vain positiivista, mutta nyt olisi vain jaksettava. Hän odotti salaa jo sitä hetkeä, kun he palaisivat ja hän voisi vain kaatua pehmeään risujen, lehtien ja sammalien täytteiseen petiinsä ja antaa unen tulla. Mutta jos Tähtiklaani antaisi hänelle jonkun unen tai ennustuksen, hän tuskin nukkuisi. Hän miettisi sitä koko yön silloin ja vain kierisi petissään.
’’Oletko valmiina lähtöön?’’.


VALOSYDÄN – RUSKAKLAANI

Enempää asiaan lisäten naaras heilautti tavallaan hyväntuulisena häntäänsä. Asia oli vakava, mutta hän oli mielissään siitä, että Minttukieleke halusi auttaa häntä ja puhua hänen kanssaan Leijonatähdelle. Naaras lähti kulkemaan toisen, kokeneemman soturin kanssa kohti leirin aukiota, puun alla. Leijonantähti oli hetki sitten vasta pitänyt kokoontumisen, mutta mihin tämä oli nyt kadonnut?
Pian naaras huomasi tämän syömässä rauhallisena ja Valosydän asteli tämän luokse arasti naukaisten.
’’Leijonatähti, onkohan sinulla hetki aikaa?’’, naaras yritti saada sanat suustaan, mutta huomasi, kuinka nopeasti jäätyikin niille sijoilleen. Hän ei ollut koskaan ollut mikään taitava puhuja, mutta ylempi arvoiselle puhuminen tuntui liian jännittävältä, että loput sanat tukkiutuivatkin hänen suuhunsa, eikä hän saanut mitään sanottua. ’’Me tuota’’, naaras änkytti ja nappasi sulan turkistaan, laskien sen maahan ja siirtyen sitten siitä, sekä Leijonantähdestä kauemmas. Ehkä Minttukieleke olisi häntä parempi puhuja?


SAVUSYDÄN – LUMOUKSENKLAANI

Naaras katseli veljensä hännän heilautusta puheenvuoron pyynnöstä, mutta Veriruusu käänsi heille vain selkänsä ja pudisteli päätään. Naaras ei selvästi halunnut puhua enempää, vaan lähti kulkeutumaan kohti pesäänsä. Soturin alku vilkaisi hämillään veljeensä ja sitten vielä Veriruusuun, jonka häntä laahautui väsyneenä pitkin maata.
’’Hän ei taida halua puhua meille enempää kuin on pakko?’’, naaras naukaisi hieman närkästyneenä, katsahtaen sitten kauempana olevaan Tomukuuhun, joka varmasti pian menisi puhumaan Veriruusun kanssa. Näillä kun oli näyttänyt jäävän juttu kesken ennen kuin kaksikko oli saapunut leiriin muun ryhmän kanssa. Mutta Tuulisydän olisi viisas, tämä kyllä keksisi jonkin tavan puhua, sen lisäksi, että oli kaksikosta se taidokkaampi puhumaan. Savusydän kun omasi tavan vain töksäyttää asiat ulos suustaan ja unohtaa kiittää. Mutta Tähtiklaani ei ollutkaan koskaan luvannut hänelle hyviä käytöstapoja tai kohteliaisuutta. Hän oli ehkä niissä asioissa se huonompi, mutta kai nyt Savusydämessä jotakin hyvääkin olisi.
’’Mitäs nyt sitten?’’, naaras huokaisi hiljaa, vaikka tiesikin, että heidän olisi mentävä vartioimaan ja oltava suut tukossa koko yö. Yritettävä olematta nukahtaa paikoilleen ja odotettava aamua kuin kuuta nousevaa. Toisaalta nukkuminen olisi niin nautinnollista, naaras oli ihan kuoleman väsynyt. Mutta jännitys karhusta piti häntäkin hereillä ja hermostuksissaan. Mitä tahansa voisi tapahtua, jos karhua ei hoidettaisi ja jos naaras nyt valvoisi, ja aamun tullen yrittäisi keskittyä karhu asiaan, hän tuupertuisi ennen kuin karhu olisi iskenytkään häntä. Eikä hän voisi näyttää muille, Hämärän opettamia liikkeitä taistella karhua vastaan.



LUMISUSI – TUULIKLAANI

Naaras asetteli yrtit loppuun asti paikoilleen, siten, että ne olisivat jotenkin siististi ja kääntyi sitten pahoittelevasti katsomaan Kukkaiseloa, mestariaan ja ainoaa kissaa, jota voisi kutsua ystäväkseen. Kukkaiselo oli hänelle myös samalla koko tuki, turva ja perhe, mitä Lumisusi oli koskaan tarvinnut. Mutta häntä samalla hieman nolotti, että hän oli ensinäkin lähes unohtanut yrtin hakemisen, jonka jälkeen jäänyt suustaan kiinni Tulipennun kanssa ja sitten vielä yrittänyt löytää vuosi sadan verran tuota yrttiä. Aikaa oli kulunut paljon hukkaan, mutta onneksi, hän jotenkin mystisesti oli pysynyt aikataulussa.
’’En aluksi meinannut muistaa mistä juurta saisi’’, naaras myönsi. ’’Mutta sitten muistin, että puhuit pohjan kaivamisesta, ja että sieltä niitä löytäisi. Kulutan turhaa aikaa siihen, että kiertelin kaislojen ja vesikukkien luona. Vesi oli myös todella kylmää, ja siinä kahlaaminen ja se, ettei näe veden alle, koska ei ole mikään hyvä uimari, se toi haastetta lisää’’, naaras naurahti nolostuneena. ’’Mutta samalla se oli erilaista ja mielenkiintoista. Anteeksi, että näiden löytäminen vei näin kauan aikaa. Olen kyllä valmiina lähtöön’’, naaras hymyili ja istuutui hetkeksi ja kohotti toista etutassuaan.
Hän alkoi nuolla polkuanturoitaan ja nyppiä jäisiä paakkuja niistä irti. Hetken lämmittely auttaisi jaksamaan pidempään kävelyä, ja tuskin hän saisi niin herkästi paleltumiakaan. Hän kiersi häntänsä tassujen päälle ja lämmitteli niitä samalla, kun keskusteli Kukkaiselon kanssa.
’’Millaista kokoontumisessa oli? ’’, naaras kysyi hymyillen. Hän ei halunnut kuulla tarkkaa kuvailua tapahtuneista, koska Valkeatähti oli kertonut ne jo pitkälti, mutta hän halusi kuulla naaraan näkemyksen muista kissoista, parantajista ja hetkistä siellä. Miten mestari oli kokenut asiat siellä, se kiinnosti nuorempaa kissaa.




LIEKKIMARJA – MYRSKYKLAANI

Naaras kuunteli kumppaniaan ja tämän kurkusta karkasi huvittunut kehräys. Hän piti kollin leikkimielisyydestä, mutta samalla tämän nuoruudesta, joka puhkusi intoa. Kolli se jaksoi yllättää, olemalla samalla hyvä isä, samalla rakastava kumppani ja päällikkö. Liekkimarja ja kuten varmasti myös pennut tulisivat aina olemaan ylpeitä Vihertähdestä.
’’Olet kyllä oikeassa’’, naaras naukaisi ja katsahti Tulikolibriin hymyillen. ’’Jospa sinä herra päällikkö käyt kutsumassa klaanin koolle, niin me tulemme pikkutassujen kanssa katsomaan’’, naaras ehdotti ja katsahti Tulikolibriin kysyvästi, jos tämäkin haluaisi tulla oman pentulaumansa kanssa. Liekkimarja alkoi sukia pentuja hereille, joista Tarupentu heräsi ensimmäisenä ja tapitti emoaan suurilla silmillään, päästäen sitten alahampaat näkyvillä suuressa haukotuksessaan. Liekkimarjan sydämessä paistoi lämpö, kaikki tuntui olevan niin hyvin.


KORPPIVARJO – SYNKKÄKLAANI

Vanhempi soturi katsahti hiireen Viekastähden ja itsensä välissä. Naaraan yllättävä tuulen käänne hämmästytti kollia, mutta tämä ei päättänyt näyttää sitä kasvoiltaan, vaan pitää kohteliaan hymynsä kasvoillaan. Hän pudisti hiljaa päätään, eleeksi, ettei hänellä ollut nälkä. Niimpä kolli tyytyi istuutumaan naaraan vierelle ja kääntyi katsomaan Routaan ja Salamaan. Korppivarjoa hieman inhotti päällikön koppavuus, se josta Routa oli aiemmin puhunut tasa-arvottomuutena, kun tämä painotti sitä, ettei näistä välttämättä voisi tulla sotureita. Entä sitten Viekastähti ja tämän sisarukset? He olivat yhtälailla olleet puoliverisiä ja ilman Tiikerintähteä Viekastähti ei edes olisi tuossa, vaan kuollut ajat sitten Veritähden hampaissa. Korppivarjo saattoi sen kuitenkin muistaa hyvin, hän oli silloin itse ollut klaanissa ja vielä puhunut silloin tällöin tuon isän kanssa. Kun Tiikerintähti oli ollut vielä kohtelias ja hyväsydäminen, mutta arvon saaminen oli poksauttanut hänen kunnianhimonsa taivaisiin, ja Korppivarjo oli päättänyt pysyä kauempana. Kissat, jotka janosivat valtaa, päätyivät aina vain tuhoon.
Mutta tasa-arvoisuutta päällikkö kai yritti nyt näyttää, kun tarjosi pennuille syötävää ja halusi syödä näiden kanssa. Korppivarjo antoikin katseensa nyt käväistä pentujen hiiressä, jonka vierelle Routa istuutui, mutta johon tämä ei koskenut. Roudan silmät olivat kuitenkin ilmeettömät, joko ne olivat niin vihaiset pohjattomuudesta tai sitten kolli osasi vain olla niin tunteeton, että sulki kaiken sisälleen. Sitä vanhempi soturi ei tiennyt.
’’Sitä on turha sanoa nyt’’, Routa vastasi lyhyesti mittaillen tiikerikuvioista naarasta. ’’Aikahan sen näyttää, ei meidän sukujuuremme tai se, mistä tulemme’’, kolli jatkoi tasaisen rauhallisella äänellään. Tuon rauhallisuus oli niin kylmää, että Korppivarjo saattoi aistia toisen katkeruuden. Mutta siitä hän ei tiennyt, mistä se katkeruus tuli. Mutta Roudan sanavalinta oli hyvin tarkka ja osuva, sitähän se jokaisen Synkkäklaanin kissan kohdalla oli ollut. Etenkin Viekastähden. Isäänsä etsivän pennun kohdalla, jonka isä oli päättänyt tehdä parhaansa. Nämä pennut olisivat omillaan täällä. Siinä oli suuri ero, oliko auttajana kokenut vai kokematon apuri. Oliko yksin uudessa maailmassa vai kokeneemman kanssa. Useammalla muulla oli ollut se jälkimmäinen vaihtoehto, näillä pennuilla ei.
Korppivarjo oletti, että Salama varmasti puhuisi paremmin. Roudalle ilmeisesti omat asiat olivat vain omia asioita ja muiden nenien siihen tunkeminen ei ollut kollin mieleen.
’’Luulisi sen olevan tärkeämpää, mitä kyseinen kissa tekee, eikä se mitä hänen perheensä tai vanhempansa ovat tehneet’’, harmahtava kolli jatkoi, hitaasti kohottaen kulmiaan. Korppivarjoa ehkä hieman huvitti Roudan tapa puhua, se oli viisautta tihkuvaa, mutta samalla hän usutti jokaiseen lauseeseensa kysymyksen, mutta samalla oman mielipiteensä. Herkempi vetäisi varmasti kasan karvoja nenäänsä, mutta Korppivarjon teki mieli purskahtaa nauramaan. Keskustelu tuskin etenisi Roudan ja Viekastähden välillä kovinkaan pitkälle, koska Viekastähti oli liian utelias Roudan makuun ja Routa taas liian sisäänpäin vetäytynyt Viekastähden makuun.
’’Pitäisikö sinua nyt arvioida sanomisesi mukaan?’’, Korppivarjo huomasi kysyvänsä ja kohottamalla yhtä hitaasti kulmiaan, hieman huvittuneisuutta äänessään.
’’Jos sanat ovat sinulle tärkeämpiä kuin teot, niin silloin kyllä’’, Routa vastasi kääntäen kylmän katseensa Korppivarjoon. Korppivarjo olisi halunnut murahtaa, ettei asia niin ollut. Hän oli halunnut laskea Roudan muuria alemmas, mutta ilmeisesti ei ollut onnistunut siinä. Routa ei ollut huvittunut sitten ollenkaan Korppivarjon kysymyksestä, vaikka se oli ollut soturin tarkoitus. Mutta pieni olento oli viisas, ehkä jopa hieman viekas. Hän sanoi selvästi, että hänelle teot olivat tärkeämpiä, hän teki selväksi oman mielipiteensä, mutta samalla antoi tilaa muille ja muiden ajatuksille. Viekastähden nimi tuntui hetken väärältä naaraalle, mutta Korppivarjo saattoi vain todeta itselleen, että päälliköllä varmasti oli -kuten aina, taka-ajatus asiasta.

Nimi: Masi

30.12.2017 21:05
SYNKKÄMYRSKY – YÖKLAANI

Enempää asiaa pohtimatta päällikön alku lähti johdattamaan omaa ryhmäänsä Kettupisaran perässä, samalla kun Varissilmä johti omaa ryhmäänsä hänen peräänsä. Pihkatassu jäi ihmeissään seisomaan siskonsa vierelle, huolestuneisuus paistaen silmistä. Tytär selvästi oli huolissaan veljestään Okatassusta ja mahdollisesti myös Tomutassusta, jotka ilmeisesti molemmat olisivat koirien lähettyvillä. Synkkämyrsky oli huolissaan oppilaista, mutta samalla myös koirien tilanne huolestutti. Klaani olisi vaarassa, jos he eivät saisi koiria pois Yöklaanin reviiriltä ja Synkkämyrsky toivoi, että Enkelinlupaus olisi ylpeä vielä hänestä. Eniten hän kuitenkin pelkäsi, että jokin menisi pahasti vikaan. Silloin hän ei voisi hyvittää enää mitään ja klaani tuskin katsoisi häntä hyvänä seuraajana Yöklaanille.
Kollin seuratessa Kettupisaran ryhmää ja tämän tullessa kivelle, kolli alkoi tähyillä ympärilleen. Alueella alkoi kasvaa taas puita, muuten Yöklaani oli pitkälti vain kallioista ja vuoristoista seutua, kuten myös Lumouksenklaanin reviiri. Mutta oppilaista ei ollut jälkeäkään näkyvissä, ainoastaan kahden oppilaan erikokoisia tassun kuvia ja koirien suuria käpälän jälkiä. Kolli pysähtyi nuuskimaan ja maistelemaan ilmaa, mutta hajut olivat aivan sekaisin keskenään.
’’Täällä on verta’’, Tulenkipinä henkäisi pian säikähtäneenä, kun yhden puun juuressa oli verta. Pian hiljainen naukaus kantautui korkeammalta oksista ja Synkkämyrsky kohotti katseensa, huomaten kaksi oppilasta vieretysten ylhäällä oksilla. Okatassu ja Tomutassu.
’’Mihin koirat menivät? Oletteko kunnossa?’’, Synkkämyrsky naukui kaksikolle, joista Tomutassu lähti hitaasti liukumaan liukkaan puun kaarta pitkin alas. Okatassu tähyili ylhäältä ja pudisti sitten päätään vastaukseksi. Tomutassu kuitenkin maahan päästyään aloitti puhetulvan tapahtuneesta.
’’Satuin paikalle, olin ajatellut mennä yksin metsästämään, mutta näinkin Okatassun olevan ongelmissa kolmen koiran kanssa. Okatassun selkä sai pahasti osumaa koiran hampaista, mutta muuten hänkin on kunnossa’’, kolli selitti ja samassa Okatassu valui puuta pitkin alas. ’’Koirat veivät suurimman osan riistoistamme, Kettupisara. Mutta onnistuin muutaman piilottamaan tähän lumikasaan ennen kuin ne kävivät kimppuuni’’, Okatassu jatkoi veljensä jälkeen ja käveli kohtalaisen hyvin suuren lumikasan luota, josta kaivoi riistaa esille. Synkkämyrsky mittaili syvää haavaa toisen selässä ja hampaan jälkiä niskassa.
’’Minusta olisi nyt parasta, että Raitahäntä ja Tomutassu lähtevät riistojen kanssa takaisin klaaniin. Raitahäntä, kanna sinä Okatassu parantajanpesälle. Tomutassu juokse sinä vauhdilla klaaniin, jotta Kylmäsydän ja Salviantassu ehtivät vielä ennen lähtöään auttamaan Okatassua. Liika liikkuminen pahentaa haavaa, sekä kylmyys saa sen vihlomaan, joten lähtekää heti’’, Synkkämyrsky naukaisi ja katsahti sitten Varissilmään. Tämä olisi varmasti halunnut myös itse lähteä auttamaan pentujaan, mutta Synkkämyrsky tiesi, että Varissilmä olisi vahvempi soturi koiria vastaan toisin kuin Raitahäntä.
’’Ne koirat lähtivät makea alas suurimpien riistojen kanssa, mutta ovat edelleen Yöklaanin reviirillä’’, Okatassu naukui muille kissoille, kun Tulenkipinä auttoi Okatassun Raitahännän selkään. Riistaa oli jäänyt jonkin verran jäljellä, mutta ei paljoa. Hyvästä metsästysreissusta olikin tullut katastrofi. Synkkämyrsky jäi hetkeksi katsomaan, kuinka kolmikko lähti kulkeutumaan takaisin kohti leiriä ja katsahti sitten takaisin Kettupisaraan ja Varissilmään.
’’Meidän on oltava varovaisia. Varissilmä, ota ryhmäsi ja menkää te tuon alamäen alussa oleviin pensaisiin piiloon. Te teette yllätyshyökkäyksen, jos koirat ovat alamäessä’’, Synkkämyrsky naukui ystävälleen ja katsahti sitten Kettupisaraan. ’’Myös minun ryhmä on nyt vastuullasi Varissilmä. Otat mukaasi Setriviiksen ja Valkohaamun’’, kolli naukui ja heilautti kaksikolle häntäänsä, että nämä voisivat siirtyä Leijonaturkin ja Varisjalan vierelle.
’’Kettupisara. Meidän tarkoituksenamme on saada koirat ansaan pensaassa vaanivien sotureiden luokse. Ole nopea, ja kiinnitä yhteen koiraan huomio ja juoksuta se puoleen väliin rinnettä kohden ylöspäin. Minä ja muu sinun ryhmäsi olemme siellä lumikasojen takana vaanimassa ja kun koira on kohdalla, me syöksymme koiran jalkoihin kiinni, sekä kylkiin. Varisjalan ryhmä saa kaataa koiran. Me tapamme niistä jokaisen, jos vain voimme. Jos ne yrittävät karkuun, pidämme huolen siitä, että ne ovat niin huonossa kunnossa, etteivät halua enää palata takaisin’’, kolli naukui vakavana katsoen soturia silmiin. ’’Me emme pärjää kaikille kolmelle kerralla, edes näin suurella ryhmällä. Ja jos pärjäämme, vahinkoa tulee varmasti, joten on parempi pelata varman päälle tämä taistelu. Ryhmät toimikaa yhdessä, ketään ei jätetä yksin. Pitäkää huolta siitä, ketä on vieressänne’’, kolli kiersi nyt katseellaan jokaisen kissan läpi.
’’Minä olisin nopeampi kuin Kettupisara’’, Tulenhenki naukui arasti ja vilkaisi huolestuneena Kettupisaraa ja sitten Synkkämyrskyä. ’’Minä voin mennä hänen puolestaan harhauttamaan koria’’, naaras naukaisi katsoen Kettupisaraa. Synkkämyrsky oli yllättynyt, että ujo naaras oli valmis ottamaan riskin. Mutta jos naaras jäisi kiinni, he eivät ehtisi paikalle ja naaras olisi paljon heikompi vastus koiralle kuin Kettupisara. Naaras kuolisi silmän räpäyksessä.


TUSKATÄHTI – JOKIKLAANI

Punavirran mentyä etsimään oppilastaan parantajienpesästä, jotta nämä voisivat lähteä Kuulammelle, Jokiklaanin päällikkö käänsi katseensa Loimusydämeen. Hän kuunteli naaraan sanoja ja oli mielissään siitä, kuinka hyvin tämä osasi hoitaa päällikön pyytämän tehtävän. Kilpikonnakuvioinen kissa lähti askeltamaan kohti Loimusydäntä, kivuten tämän vierelle ja katsellen hetken kissoja alla, ennen kuin alkaisi puhua. Hän vielä kurottui hieman varapäällikkönsä puoleen, lempeästi silmät tuikkien.
’’Suoriuduit puheesta todella hyvin, kiitos’’, kolli naukaisi ja sitten hän katsahti kissoihin, joiden seassa erotti Leopardikynnen. Mitäköhän tämä ajatteli siitä, että Rusakkoturkki, naaraan kumppani, oli saanut sairaskohtauksen ja Tuskatähden oli ollut pakko valita uusi varapäällikkö tämän tilalle, koska Punavirralla ei ollut takuuta kollin paranemisesta? Tuskatähti ei halunnut suututtaa naarasta siitä, ja toivoi, että tämä olisi ihan okei asian kanssa. Rusakkoturkki oli kuitenkin hänelle rakas ystävä, ja samalla tuon työntäminen pois virasta tuntui pahalta, mutta klaanin takia se oli ollut pakko tehdä. Hän ei itse olisi voinut hoitaa kaikkia asioita yksin. Lisäksi, Loimusydän sopi tehtävään täydellisesti. Naaras oli taitava ja toi uusia piirteitä Jokiklaaniin, ja niitä Jokiklaani tarvitsi. Kilpikonnakuvioisen päällikön jälkeen vahvan päällikön, joka osaisi johtaa parempaan huomiseen.
’’Kiitos Loimusydän’’, kolli aloitti lopulta puheensa. ’’Minulla on kuitenkin nyt ilo pitää seremoniat ennen kuin te alatte siirtyä tämän alkavan päivän tehtäviinne tai vielä nukkumaan hetkeksi. Kokoontumisesta tulleet syökää ensin, ennen kuin menette lepäämään. Te saatte minun puolestani rauhassa levätä puoleen päivään asti’’, päällikkö jatkoi hymyillen kissoille, joiden kasvoilta näki helpotuksen värähtelyä.
’’Parantajille tulee rakasta. he ovat juuri saapuneet kokoontumisesta ja nyt heidän on vielä lähdettävä Kuulammelle. Toivottakaamme kaikki helle kuitenkin onnea matkaan ja etenkin Kristallitassulle, sillä hänestä pitäisi saada parantajannimensä Kuulammella yöllä’’, kolli hymyili. Punavirta oli opettanut oppilastaan hyvin ja kaksikko oli hoitanut tehtävänsä klaanissa paremmin kuin hyvin. Vaikka hänellä ja Punavirralla olikin nyt erimielisyyksiä, Tuskatähti ei voinut toivoa mitään pahaa tälle tai tämän oppilaalle.
’’Eedenpentu, Täpläpentu, Hohdonpentu, Lumopentu, Tuhkapentu, olkaanne hyvät ja astukaa eteenpäin’’, kolli naukui kuuluvasti. Hän saattoi nähdä, kuinka ylpeä Tulenhenki oli, kun hänen ensimmäiset pentunsa tulisivat oppilaiksi. Tuskatähti oli tosin miettinyt kuka pentujen isä olisi, koska naaras ei ollut koskaan ollut klaanissa yhdenkään kollin kanssa. Mutta asia oli helppo antaa anteeksi, jos totuus ei paljastuisi. Muuten Tuskatähti ei voisi katsoa enää Tulenhenkeä ja tämän pentuja klaanissa, jos paljastuisi, että kissa, jonka pentuja nämä olisivat myös, olisi jonkun muun klaanin kissa. ’’Tulenhenki ja Setrisydän siirtyvät takaisin sotureidenpesään’’, kolli naukui hymyillen kaksikolle ja katsellen Setrisydäntä mietteliäänä. Hän saattoi muistaa, kuinka naaras oli löytänyt Lumopennun ja Tuhkapennun, kasvattanut nämä ominaan. Se oli sankarillisen emon teko ja Setrisydän oli ehdottomasti klaanin yksi vahvimmista tukipilareista. Ainakin Tuskatähden mielestä. Tämä oli kasvattanut monta vahvaa pentua klaaniin, olivat nämä sitten olleet hänen omiaan tai eivät, kaikkia hän kohteli ominaan. Päällikkö oli myös viettänyt itse osan oppilas ja soturi ajastaan Setrisydämen kanssa ja tavallaan häntä harmitti se, kuinka etäisiksi kaksikko nyt oli toisiaan kohtaan. He puhuivat enää vain harvoin.
’’ Nämä pennut ovat saavuttaneet kuuden kuun iän, ja ovat valmiita soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona he ansaitsevat soturinimensä, kutsuttakoon näitä oppilaita Eedentassuksi, Täplätassuksi, Hohdontassuksi, Lumotassuksi ja Tuhkatassuksi. Teidän mestareinanne tulevat olemaan Savusydän, Viimahäntä, Salamasielu, Loimusydän ja Alppituuli. Toivon, että heistä jokainen siirtää kaiken tiedon näille nuoremmille’’, kolli naukui juhlallisesti. Leopardikynsi kehräsi poikansa Savusydämen saadessa oppilaan, sekä Salamasielun kasvoille pääsi yllättynyt ilme. Tämä oli hetki sitten kouluttanut oppilaan soturiksi, mutta tämä oli menehtynyt nuorena soturina. Tuskatähti kuitenkin tiesi, että Salamasielu oli hyvä mestari, olihan tämä samalla opettanut Savusydäntäkin, kun tämän oma mestari oli loukkaantunut. Viimahäntä taas oli ollut ongelmissa Kivihännän kanssa ja omasi itsekeskeisen puolen puhuessaan nuoremmilleen, mutta samalla tämän viisaus oli ihailtavaa. Alppituuli taas oli myös Setrisydämen pentuja, mutta tämä harvoin oli saanut oppilasta. Nyt Tuskatähti oli ajatellut tehdä siihen poikkeuksen, sen lisäksi, että tämä tuntisi oppilaansa paremmin kuin hyvin ja osaisi varmasti ohjeistaa arempaa oppilasta toimimaan soturin tavoin.
’’Jokainen näistä mestareista on osoittanut olevansa taitava soturi, jolla on tarpeeksi kokemusta ottaakseen itselleen oppilaan. Opettaakseen näille kaiken tarvitsevan, ja tottakai, omalla tavallaan’’, kolli naukui ja katseli, kuinka oppilaat ja mestarit koskettivat toistensa neniä. Kissojen seasta puhkesi riemastunut huuto, johon Tuskatähtikin päätti yhtyä. Hetki oli kaunis, kun kissat kutsuivat uusia oppilaita nimeltä. Aika meni niin nopeasti ja Tuskatähdestä alkoi tuntua kuin hän olisi jämähtänyt itse paikalleen, eikä saanut mitään aikaiseksi. Mutta nyt ainakaan kukaan ei enää kyseenalaistaisi hänen varapäällikkö valintaansa, kun Loimusydänkin kouluttaisi oppilaan ja olisi varapäällikön arvoinen ja tasoinen muidenkin silmissä.

Nimi: heli-fairy

30.12.2017 17:41
SALVIANTASSUN silmät suurenivat hämmästyksestä sekä innostuksesta. Kuulammelle! Jo nyt?! Pikkuinen naaras loikki innoissaan kehää hetken aikaa ja lopulta seisahtui paikoilleen hymyillen suuresti. Ensin sammalia, sitten Kuulammelle. Hän naurahti ja nyökäytti tuolle päätään.
”Totta kai! Olen ihan juuri takaisin!” hän naurahti ja loikki ulos pesästä valkea häntä takana viilettäen. Hän silmäili aukiota, jossa vielä muutama soturi sekä hänen sisarensa seisoskelivat katselemassa, miten koirapartio lähti matkaan. Toivottavasti isä olisi kunnossa ja palaisi terveenä takaisin. Vaalean pilkullinen naaras loikki kohti sisariaan ja tervehti mustaa siskoaan sukaisulla korvaan.
”Hei Salviantassu”, KORPPITASSU naukaisi siskolleen ja räpäytti tuolle silmiään.
”Kun kerran Synkkämyrsky lähti koirapartioon, oletan ettei sinulla ole tekemistä?” naaras naurahti ja katseli ympärilleen.
”No, toki sitä voisi oppilaiden pesää siivota ja asettaa pedit kunnolla, mutten usko, että tässä mitään suurempaa. Mitä sinulla on mielessäsi?” häntäänsä innokkaasti heilutellen tummempi sisar naukaisi innoissaan.
”Kylmäsydän sanoi, että minun pitäisi hakea petisammalta, ennen kuin lähdemme Kuulammelle! Kuulammelle Korppitassu! Ihan mahtavaa!” Salviantassu naukui ja loikki vielä yhden ympyrän paikallaan. Musta sisar nauroi toiselle paikoillaan ja nosteli tassujaan innoissaan.
”No mennään sitten! Mutta ollaan varovaisia, kukaan ei ole edes näyttänyt meille rajojakaan vielä! Tule nyt!” musta naaras lähti ohjaamaan siskoaan ulos leiristä.
------------
Kaksikko palasi pian takaisin leiriin suut täynnä petikelpoista sammalta. He olivat jopa löytäneet muutaman sulan pehmentämään sammalia. Salviantassu asteli ripeästi kohti parantajan pesää ja asetti oman saaliinsa paikalle, jonka Kylmäsydän oli näyttänyt.
”Löydettiin ihan kamalasti sammalta!” tuo hihkaisi mestarilleen ja alkoi kuopia sammalta pediksi siskonsa kanssa. ”Korppitassu vie ylimääräiset sammalet pentutarhaan, jos et sinä niitä halua”, pikkuinen naukaisi kysyvästi mestarilleen, kääntäen katsettaan myös kohti toista naarasta.

SÄDEKATSE luimisti korviaan kuullessaan liian tutun äänen aloittavan huutokisan. Naaras katsahti loimuavaan suureen punertavaan kolliin, jonka silmät löivät vain vihanliekkejä. Tuo heilautti arasti häntäänsä takanaan, suu tiukasti supussa ja korvat melkein kiinni tuon päässä. Hän ei osannut vastata, hän ei toisaalta halunnut vastata. Tuo vilkaisi ympärilleen, mutta laskien päätään sitten katsahti takaisin Pakkasnauruun.
”Se oli hänen oma ideansa. Ei kenenkään muun. Jäätähti hänet tänne otti ja pisti minut häntä opastamaan, kunnes osaisi käyttäytyä kuin Myrkkyklaanilainen…”, tuo naukui hiljaa laskien katseensa tuon leiskuvista silmistä. Hän oli tehnyt taas virheen. Taas yhden virheen lisää pienessä virheellisessä elämässään. Naaras otti askelen taaksepäin ja katsahti epäilevästi Kärsimyksenverestä Pakkasnauruun. Se totisesti oli kollin idea vaihtaa klaania. Hän vain auttoi oman mielipiteensä kanssa. Kolli olisi hyvä lisä klaanille… ”Juokset heti muiden syliin”, niin kai hän oli tehnyt koko ikänsä. Emonsa sylistä omaan yksinäiseen syliinsä, josta sitten Pakkasnaurun tassuihin ja nyt… Oliko hän enää missään? Naaras pudisti päätään silmät tiukasti suljettuina ja perääntyi oppilaiden sekä muiden jäljellä olevien kissojen luota ja tassutti ripeästi kohti leirin suuta. Taasko hän oli juoksemassa. Aina juoksemassa. Ei koskaan kotona. Kylmä tuuli värisytti naaraan viiksikarvoja, kun hän vilkaisi pahoittelevasti Kärsimyksenvereen, sitten taas Pakkasnauruun. Ei hänen tarvitsisi olla kenenkään syliin juoksemassa, jos se niin olisi. Itselleen vihaisesti murahtaen naaras pakeni leiristä itkuisin silmin yrittäen väistellä puita ja pensaita. Ei häntä kukaan kaipaisi. Ei sitten koskaan. Ei koskaan, jos hän aina juoksisi vain pois paikalta ja tekisi virheitä virheen perään. Senhän hän näytti osaavan parhaiten. Tehdä virheitä.

HEHKUTONVALO katseli, miten päällikkö asteli takaisin Korppivarjon sekä Salaman ja Roudan luo. Häntä epäilytti Viekastähden päätös, mutta uskoi, että kyllä hän heidät klaaniin ottaisi. Musta harmaa naaras kääntyi katsomaan vierelleen tullutta Korppitassua ja väräytti tuolle tyytyväisen hymyn.
”Hyvä. Kyllä Kirouksenveri osaa heistä huolta pitää yhden yön ajan. Tarkistetaan kummatkin pennut sitten kun tullaan. Uskon heidän kyllä pärjäävä, nyt kyllä pitää juosta, että ehditään ottaa Haamuaskel, Kirkastassu, Punavirta ja Kristallipääsky mukaan järven rannalta, ennen kuin tulee liian kiire”, tuo naukui ja katsahti vielä kohti päällikköä ja pentuja, ennen kuin käänsi nenänsä kohti vesiputousta ja Varjoklaanin rajaa. Haamuaskel joko odottaisi Jokiklaanilaisia oman rajansa päädyssä, tai he kohtaisivat kaksikon jossain rajalla. Mustan harmaa naaras katsahti Korppitassuun ja kiihdytti sitten askeliaan kiitäen läpi lumisen kuusimetsän lähemmäs kohti Varjoklaanin hajurajaa sekä järven rantaa.

TUNTEMATONTUULI nyökäytti päätään vaisusti ja tassutti Kanervamarjan perässä tuon pieneen pesään. Oranssin valkea naaras istuutui varovasti osoitetulle pedille ja nuolaisi hieman sekaista rintaansa, ennen kuin parantaja palasi takaisin jonkun yrtin kanssa. Naaraan keuhkoissa tuntui vain palavan ja hänen kurkkunsa tuntui pahemmalta kuin viherlehden kuumimmat päivät. Siniset silmät kohtasivat parantajan omat ja tuo vain hiljaa nyökäytti päätään nuolaisten sitten lehdet suuhunsa. Parantajan askelet kaikuivat kauempana kohti pentutarhaa ja Tuntematontuuli saattoi kuullakin, mitä pesässä supistiin. Osin perittäessään emonsa sokeuden naaraan kuulokin oli parempi ja sitä oli vielä parannettavakin. Myös tassuilla kuulemista pitäisi harjoitella, jotta oikeassa taistelussakin pärjäisi näön yhtäkkiä vain kadotessakin. Lehtien jälkimaku poltteli naaraan kurkussa ja se sai aikaan pienen yskänpuuskan. Hän vain voisi juosta ulos turkistaan, kun joka paikkaa poltteli ja kalvoi kuumuus, sekä kylmyys. Soturitar asettui makaamaan pienelle pedille ja tunki nenänsä tassujensa alle. Ei hänestä koskaan tulisi hyvää soturia. Nytkin makasi ensimmäisen yönsä parantajan pesässä. Häntä turhautti. Kuitenkin tuo pian vaipui hiljaiseen levottomaan uneen.

Nimi: Varjo

30.12.2017 14:43
KANERVAMARJA räpäytti silmiään hiukan selkäänsä suoristaen ja hännänpäätä vääntyillen. Naaraan huomio oli nyt täysin naaraassa ja toisen pahassa yskänpuuskassa, joka vain enteili parantajan korvaan toisen tilan huononemista ilman hoitoa. Parantajalla tuntui olevan tassut täynnä nuoren soturin sekä pennun kanssa, joiden välissä pitäisi vielä käydä kokoontumisessakin, mutta jättää kaksi kissaa niin, että he pysyisivät hengissä naaraan poissa ollessa.
”Voin antaa sinulle jotain yrttejä yskääsi ja kipuihisi, mutta sen jälkeen sinun on parasta juoda ja levätä minun pesässäni. Menen tarkistamaan sen pennun, jolla on vielä huonompi vastustuskyky kuin sinulla ja sitten on pakko lähteä kokoontumiseen, mutta tutkimme kuntoasi paremmin kun tulen takaisin”, Parantaja naukaisi rauhallisesti nousten tassuilleen. Hän heilautti häntäänsä merkiksi, että soturitar saisi luvan tulla hänen perässään pesälleen naaraan itsekin lähtiessä sinne suuntaan (?). Toisaalta naaras pelkäsi Tuntematontuulella olevan jotain tarttuvaa, joten päätti pitää toista omassa pesässään siihen asti, että saisi jonkinlaisen yhtenäisen tuloksen toisen terveydentilasta.
Kanervamarja käveli suoraa yrttivarastolleen heilauttaen häntäänsä tyhjän pedin suunnalle, jonne Tuntematontuuli voisi istua hänen etsiessään oikeita yrttejä naaraan vointiin. Naaras poimi keveästi hampaisiinsa Leskenlehteä katseen käydessä myöskin kissanmintussa, mutta vielä hän jätti tuon vaikeasti saatavan yrtin omaan arvoonsa palaten leskenlehden kanssa naaraan luokse. Hän laski yrtin Tuntematontuulen tassujen juureen ja kohotti katsettaan kohdatakseen naaraan siniset silmät.
”Tutkin sinut paremmin palatessasi, mutta näiden pitäisi sinua auttaa. Lepää nyt äläkä lähde tästä pesästä minnekkään, koska en osaa vielä arvioida täysin mikä sinulla on enkä halua koko klaanin sairastuvan jos se on mahdollista”, Kanervamarja huokaisi antaen katseensa lipua vielä toisen turkissa, mutta naaras ei nähnyt minkäänlaisia silmiin pistäviä vammoja, vaikka soturi näyttikin selvästi huonommalta kuin normaali kissa, joka oli juuri saanut soturinimensä.
Parantaja heilautti häntäänsä vain ja lähti pois pesästään kohti pentutarhaa keveästi huokaisten. Väsymys painoi parantajaa, mutta hän ymmärsi piakoin ettei tainnut saada sellaiseen aikaa nyt ainakaan vielä hetkeen. Olisi helpompaa jos olisi oppilas, mutta sellaista parantaja ei ollut vielä löytänyt itselleen, mutta kai sellainen pitäisi pian jostain hakea. Vaikka hänkin oli vielä nuori, mutta ei sitä koskaan tiennyt milloin henkisi lähtisi.
”Voin nyt katsoa sen karkailevan pennun voinnin ja tasata sen ennen lähtöäni”, parantaja naukaisi kuuluvasti pesän edustalta työntyen pentutarhaan sekä soturien ohitse suoraa pennun luokse.

VALKOVIRTA huokaisi kuullessaan Usvahallan uutiset ja painautui vain hiukan lähemmäs Laventelipentua kielellään toisen kohoilevaa kylkeä muutaman kerran pesien jospa pienelle pennulle tulisi vielä lämpimämpi olo. Naaras räpytteli huolestuneena silmiään vilkaisten Leijonavarjoa, joka kuitenkin tuntui ottavan asian myöskin vakavasti, aivan kuin kuningatar pennun ollessa sairas. Hän hymyili pienesti, vaikka se näyttikin suurimmaksi osaksi hiukan surumieliseltä.
”Ei hätää kultaseni, kyllä sinä paranet”, Valkovirta naukaisi hiljaa pennulle. Hän tiesi syvällä sisimmässään, että ei tulisi antamaan itselleen anteeksi jos Laventelipennun henki menisi tässä. Naaras kyllä piti jo itseään syylisenä siihen, ettei ollut pienokaista vahtinut ja hän oli ylipäätään päässyt karkaamaan, mutta ei voinut olla vihainen pennulle. Pennut tekisivät noin, koska halusivat pois yksinkertaisesta leiristä, missä heillä ei ollut vielä minkäänlaista työtä. Jos hän olisi vahtinut Laventelipentua kunnolla, voisi hän nyt olla yhdessä hänen kanssaan onnittelemassa Haukkatassua ja Mustatassua oppilaiksi pääsystä ja kertomassa kuinka ylpeä oli kaksikosta, mutta päätti tekevänsä sen oikein huolella Laventelin ollessa tarpeeksi hyvässä kunnossa. Ei hän halunnut kenenkään pentunsa, tai löytämien pentujensa, joita hän kutsui omikseen tuntevansa ulkopuolisuutta.
Kanervamarja työntyi kuitenkin pesään ja naaras päästi uudestaan huulten välistä huokaisun, joka oli tällä kertaa hiukan helpottuneemman kuuloinen. Hän väisti hiukan tehden parantajalle tilaa, mutta piti silti päättäväisesti häntänsä pennun kyljen päällä, jotta toinen ymmärtäisi hänen ollessaan tässä lähellä. Parantaja tarkasteli pennun kuntoa ja mutisi itsekseen jotain, mistä valkea parantaja ei kuitenkaan saanut mitään selvää.
”Hänellä on kuumetta, johon voin antaa yrttejä. Tärkeintä on nyt hänen levätä sekä pysyä lämpimänä ja juoda kuten annoin ohjeet jo aikaisemmin. Annan hänelle yrttejä, jotka auttavat kuumeeseen ja myöskin rauhoittamaan mieltä, jos kokemus olisi ollut hänelle liikaa. Yrttien avulla hänen pitäisi parantua pikkuhiljaa eikä tilan huonontua, mutta käyn päivittäin täällä katsomassa ja jos tila huonontuu ilmoittakaa minulle. Olisi myös mukava saada hänelle valmiiksi joku eläin syötäväksi, vaikka hän ei välttämättä nyt syökkään vielä täysin normaalisti”, parantaja naukaisi kaikkia kolmea soturia pesässä vilkaisten häntäänsä heilauttaen ja leukaansa hiukan kohottaen.
”En viitsi häntä pesääni viedä jos Tuntematontuulella on jokin tarttuva eikä täällä ole muita pentuja, jotka sairastuisivat, joten yritä pitää Valkovirta hänet täällä kunnes tervehtyy”, Kanervamarja naukaisi työntyen pesästä ulos lähtien hakemaan yrttejä sekä sen enempää kenenkään mielipidettä tai vastaan väittämistä kuuntelematta. Naaras olisi parantaja, joka tietäisi varmasti sotureita paremmin miten toimia.

MINTTUKIELEKE räpäytti vain vihreitä silmiään nyökäten, mutta liu’uttaen vielä katsettaan naaraasta puiden latvustoon. Ei naaras itse pelännyt kotkia, mutta oli kuitenkin syvällä sisimmässään huolissaan nuoremmista jättäen pelkonsa kuitenkin ulkokuorensa alle omaan osaansa. Vaikka ei hän ollutkaan mikään korkea arvoinen klaanissa, hän yritti silti toimia mahdollisimman viisaasti Ruskaklaanin hyväksi ja mahdollisimman vähäisillä loukkaantumisilla tai veren roiskumisessa. Hän heilautti häntäänsä merkiksi, että oli samaa mieltä nuoremman soturin kanssa, mutta oli myöskin jokseenkin iloisen tuntuinen naaraan kehuista, koska yritti pitää jonkinlaisen viisauden yllään ja toimia sen mukana.
”Niin. Meidän on parempi puhua ensin Leijonatähdelle, joka varmasti haluaa kuulla tapahtuneesta ja tarvittaessa ottaa varapäällikkönsä sekä sotureita mukaan suunnitelmaansa”, naaras naukaisi rauhalliseen sävyyn ja palautti katsettaan maahan, suoraa Valosydämmeen hännänpäätään mietteliään tuntuisena heilauttaen. Naaras nousi kuitenkin takaisin tassuilleen ja siristeli muutaman kerran silmiään, vaikkakin tällä kertaa ympäristöön yrittäen löytää suurta punertavan sävyistä päällikköään.

Nimi: Masi

29.12.2017 23:42
KORPPITASSU – SYNKKÄKLAANI

Naaras hätkähti ajatuksistaan, kun Hehkutonvalo kehotti häntä valmistautumaan lähtöön. Tuon itse mennessä hetkeksi puhumaan Kirouksenveren ja Hehkutonpennun kanssa. Korppitassu mittaili hetken Pikku Närheä kauempaa ja nuuhkaisi tätä vielä mietteliäänä. Viekastähden äänen kuullessaan parantajaoppilas höristi korviaan uteliaana. Mutta tietenkin päällikkö halusi vain tietää näistä kolmesta riesasta, jotka oli löytynyt. Toivottavasti Hehkutonvalo olisi oikeassa, että pennuista tulisi vielä hyödyllisiä kissoja klaanille. Synkkäklaani ei saisi vajota tuhoon ja ikuiseen tyhjyyteen, ei etenkään nyt, kun hieman innoissaan oleva Korppitassu saisi parantajanimensä!
Naaraan kurkusta pääsi hyväntuulinen naukaisu, kun hän mietti asiaa itsekseen ja pääsisi pian useammin vaikuttamaan asioihin. Häntä kuunneltaisiin paremmin, kun hän ei olisi ’vain’ parantajaoppilas. Tai ainakin niin hän toivoi. Kirouksenveri kuitenkin heilautti häntäänsä Korppitassulla ja parantajaoppilas asteli tämän luokse.
’’Ajattelin, että voisin yrittää auttaa tätä pientä?’’, naaras kysyi ja osoitti hännällään pientä Närheä. Korppitassu räpytteli silmiään hämmentyneenä ja vilkaisi Hehkutonpentua mietteliäänä. ’’Hän varmasti lämpenisi ja voisi paremmin, kun saisi lämpöä ja meillä on nyt tässä vettäkin, kun parantaja antoi, niin voin aina välillä antaa sitä hänelle’’, naaras ehdotti ja naaraan emonvaisto hämmensi parantajaoppilasta. Ennen näitä kahta pentua naaras oli ollut vihamielinen kaikkea kohtaan aina.
’’Kunhan pidät pikkuiset kauempana toisistaan, ettei Hehkutonpentu saa tartuntaa uudelleen’’, Korppitassu naukui ja nosti melkein itsensä kokoisen Pikku Närhen hampaisiinsa, alkaen kiikuttaa tätä Kirouksenveren hännän alle. Hehkutonpentu näytti lepäävältä emonsa etutassujen ja leuan alla, ja Pikku Närhi vingahti unessaan, kun Kirouksenveri kiersi häntänsä tämän ympärille. Korppitassu katseli heitä hetken, kunnes kuuli päällikön toivottavan hyvää matkaa ja kiirehti nopeasti ulos pesästä Hehkutonvalon luokse.
’’Kirouksenveri voi hyvin, hän halusi ottaa lämmitettäväkseen Närhen. Hän pitää pennut erossa toisistaan, ettei Hehkutonpentu saa tartuntaa, sekä lupasi antaa Närhelle aina välillä vettä niistä sammalista mitä annoit hänelle’’, parantajaoppilas naukaisi vielä mestarilleen, odottaen sitten, joko he lähtisivät liikkeelle.


VALOSYDÄN – RUSKAKLAANI

Naaras myötäili Minttukiellekettä ja kiitti itseään, että oli ymmärtänyt mennä puhumaan tälle, vaikka olikin ollut epäluuloinen aluksi. Hän ei ollut paljoa puhunut koskaan kenenkään kanssa loppujen lopuksi, mutta se saattoi johtua siitä, että hän oli arka ja osittain omasi valkeaa sävyä turkissaan. Mutta vanhassa metsässä hän oli onnistunut kerran estämään ketun nappaamasta oppilasta, kun pesä, joka oli rakennettu oksalle oli kierähtänyt tuulen mukana liikkeelle. Ja pentu oli jäänyt siihen pesään ansaan, kun se oli tupsahtanut maahan ja kettu oli meinannut napata pennun.
Sen ainoan teon ansiosta kissat olivat paremmin hyväksyneet hänet, mutta Valosydän oli vain mielissään siitä. Hän vihasi valkoista sävyä, mutta ei myöskään voinut sille mitään. Onneksi sitä ei ollut suurella alueella. Hän heilautti häntäänsä palauttaakseen ajatuksensa tähän hetkeen.
’’Ehkä Leijonantähdelle on hyvä puhua? Lovisielu varmasti osaa hoitaa tämän, hän on myös viisas, kuten sinäkin. Mutta minusta tuntuu, ettei Leijonantähti arvosta, jos emme puhu ensin hänelle’’, naaras sanoi hieman arasti. Kyllä Minttukielleke tietäisi mitä pitäisi tehdä, Valosydän aikoisi vain kipittää mukana.


AAVESUSI – SYNKKÄKLAANI

Kolli suki rintaansa, muttei kohottanut edes katsettaan, kun Fenkolitassu loikki hänen luokseen. Vain hetki sitten he olivat saapuneet leiriin ja nyt kollilla oli jo asiaa hänelle. Suurikokoinen sudennäköinen kissa kohotti lopulta katseensa oppilaaseensa ja kuunteli tämän kertomusta tyynin silmin. Lopulta huvittunut naurahdus pääsi hänen hampaidensa välistä.
’’Se on sitten oma häpeäsi’’, mestari murahti hampaidensa välistä kylmään tapaansa Fenkolitassulle ja nuolaisi vielä kerran rintaansa, antaen katseensa käväistä Viekastähdessä, joka puhui Korppivarjolle. Kaksi pentua, oppilasta, pentua, oppilaan kokoisia istuivat kaksikon lähellä hiljaisina. Aavesusi ei kuitenkaan kiinnostunut asiasta, päällikkö oli jo paikalla hoitamassa asian. ’’Yläjuoksu ei ole oppilaiden paikka, jotenkin sinulta on jäänyt se sisäistämättä. Pitkälle ei reviirimme yläjuoksulla enää ylety, joten parempi, ettet sinäkään mene sinne kuljeskelemaan. Tiedä vaikka sitten, että olisit itse niin hidas, että jäisit jonkun toisen erakon kynsiin’’, kolli tuhahti huvittuneena.
’’Parempi vain, että ylimääräiset kuolevat kuin se, että niitä menee auttamaan. Oma klaani on tärkein, ei se, selviääkö joku erakko hengissä vai ei. Mutta muista, että kenen klaanin, tai kissan pentu tahansa on kyseessä, et koskaan saa jättää sitä auttamatta’’, kolli murahti silmissä välähtäen jokin. ’’Koska jos sen teet, edes Pimeyden metsä ei sinua luokseen ota. Sielutähti varmasti mielellään pitää huolta, että joudut ikuiseen kadotukseen’’, Aavesusi virnisti ja suoristi sitten itsensä, puhuen kuin tuntisi Sielutähden kovinkin hyvin.
Mestari oli myös huomannut, kuinka oppilas oli saanut Ruskaklaanin naaraasta itselleen seuralaisen kokoontumisessa. Ehkä se vaikutti entisestään mestarin suhtautumiseen Fenkolitassua kohden tai sitten se oli jotakin muuta. Kolli ei kuitenkaan kiinnostunut sen enempää toisen jää varoituksesta. Jokainen kissa tiesi, että lammen pinta oli avoin ja jos se jäätyisi, sen tarkistaisi aina ensin soturit, ennen kuin kukaan muu koskisi jäähän. Ylävirran tapaus epäilytti Aavesutta, sillä reviirin kaistale siellä oli olemattoman pieni, joten se mitä Fenkolitassu oli ollut siellä tekemässä, päätyisi vielä lampeen.

KÄRSIMYKSENVERI – MYRKKYKLAANI

Kolli vastasi Sädekatseen hymyyn, kun tämä osasi puhua kannustavasti. Ja niin kolli päätyi ylittämään järven jään avulla Sädekatseen kanssa ja seuraten tätä saapui leiriin, jossa oli enemmän kissoja kun hän oli osannut arvata. Kolli päätti vain hiljaa usuttautua Sädekatseen perässä johonkin istumaan ja kuuntelemaan Jäätähteä, joka myös esitteli hänet klaanille. Ei se mikään ihme ollut, hänhän oli nyt uusi jäsen ja oli se hyvä, että kissat tiesivät siitä, eivätkä käyneet hänen kimppuunsa.
Kolli seurasi Sädekatseen katsetta tämän oppilaaseen Myrskytassuun. Tämä oli pitkä turkkinen, sekä yllättävän suurikokoinen vain oppilaaksi. Tämän silmät olivat kuitenkin rauhalliset, vaikka luulisi, että oppilas puhkuisi intoa uudesta arvostaan. Mutta sitä ilmeisesti tämän veli Haukkatassu tekikin. Myrskytassunkin puolesta. Mutta samassa hän huomasi tiikerikuvioisen kollin, jonka häntä huitoi puolelta toiselle vihaisena. Kärsimyksenveri veti henkeä ja vastasi sitten Pakkasnaurun vihaiseen mulkoiluun.
’’Ja mitähän ihmettä tämä nyt on?’’, kolli kohotti kulmiaan, vilkaisten ensin Sädekatsetta, sitten Kärsimyksenverta. ’’Kenen idea on tuoda kuraverinen klaaniimme? ’’, Kärsimyksenveri saattoi aistia suurta vihaa Pakkasnaurun äänestä, sekä asenteesta. Niin pohjatonta vihaa, ettei Kärsimyksenveri saanut siitä otetta. Kuraverinen? Uuden Myrkkyklaanin soturin teki mieli syöksyä Pakkasnaurun kimppuun ja repiä tältä tämän punamustat korvat päästä, katsoa sitten, kuka olisi kuraverinen. Mutta hän kietoi vain häntänsä tassujensa päälle ja sai itsensä helposti pidettyä kurissa. Hän ei alentuisi tuon tasolle, hän kyllä ehtisi hoidella Pakkasnaurun myöhemminkin.
’’Tuot yhden pahimmista vihollisistamme suoraan klaaniimme ja olet valmis opastamaan häntä tapoihimme? ja minä kun luulin, että meillä on kaikki hyvin, mutta mitä sinä teet? Juokset heti muiden syliin?’’, kolli hämmästeli Sädekatsetta vihaisena, kulmat kurtistuneina ja silmät lyöden liekkejä pohjattomasta suuttumuksesta. Kärsimyksenveri ei kuitenkaan ollut varma, mitä hänen kannattaisi sanoa.



KYLMÄSYDÄN – YÖKLAANI

Parantaja katseli oppilastaan hymyillen, mutta samassa hänen hymynsä katosi. Hän oli ollut juuri aikeissa aloittaa opettamisen siitä, kuinka vilustuneita kissoja voisi hoitaa. Mutta sitten hän muisti, että tänään olisi tärkeämpää tekemistä.
’’Oikeastaan, muistin juuri, että tänään meidän on mentävä Kuulammelle tapaamaan muita parantajia. Tänä yönä on parantajien kokoontuminen, ja sinä saat samalla Tähtiklaanin hyväksynnän’’, naaras kehräsi huvittuneena itselleen. Miten hän oli unohtanut sen? Ehkä hän oli ollut liian tohkeissaan tästä.
’’Mutta sitä ennen saat luvan hakea itsellesi oppilaasta apulaisen ja hakea sammalta, jotta voimme koota sinulle makuupaikan. Olemme varmasti kuoleman väsyneitä, kun saavumme takaisin Kuulammelta, vaikka olemmekin klaaneista kaikista lähimpinä Kuulampea. Meidän onkin tarkoitus odottaa muita Kuulammen edustalla. Menehän sitten, ja pidä kiirettä’’, naaras naukaisi ja nuolaisi toisen päälakea lempeästi, kipittäen sitten itse varmistamaan vielä yrttejä.
Parantaja tiesi, ettei Kuulammelle menoa ennen kuulunut ottaa vaellus yrttejä, koska se voisi estää Tähtiklaanin yhteyden. Liika syöminen voisi aiheuttaa saman, tai ylipäätänsä syöminen, joten naaras toivoi, että oppilas oli syönyt aikaisemmin päivällä jotakin.










Lukekaas nämä tarinankirjoitus ja roolipelaus ohjeet, ja tarinat kirjoitetaan myös tänne!

 

 

♦ Kun kirjoitatte tarinoita, muistakaa lukea toisen kissan hakemukset, jotta osaatte kertoa paremmin, minkälainen toinen hamo on, minkälaiseen tapaan hän vastaa, sähiseekö hän joka toisella lausauksellaan vai onko hän iloinen hymyilevä kisuli. Voitte myös kuvailla häntä täten paremmin, kun tiedätte, miltä kissa näyttää, miten hän katsoo sinun kissaasi jne. Jos tarinoissanne tulee tilanteita, joissa paha kissa onkin ykskaks täydellisyyden perikuva, kiltti, pehmotassu, tarinoita ei hyväksytä. Ne poistetaan tai skipataan silloin yli! ♦

 

♦ Roolipelatessanne, ette voi kertoa, miten toisen kissa vastaa oman kissanne kysymykseen, mutta tarinoissa voitte! ♦

 

♦ Kun kirjoitatte, puheet ''näiden väliin'' tai - viivan jälkeen. Kun kissanne ajattelevat *ajatus näiden* tai >>näiden väliin<<. ♦

 

♦ Muistakaa ottaa oikeinkirjoitus huomioon, mutta muistakaa pitää hauskaa ja hyvä ilmapiiri yllä! ♦

 

♦ Jos sinulle tulee toiselle roolijalle jotakin kysyttävää laittakaa asianne //näiden väliin//, mutta joss tahdotte sopia jotakin nopeasti, avatkaa sivusta chatti tai kirjoittakaa vieraskirjaan. ♦

 

 

©2018 Soturin sydän - suntuubi.com