Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Taivas ja maa yhtyvät, kauniit sävyt yrittävät hylkiä mustia varjoja, jotka sekoittuvat valoon. Kissat juoksevat karkuun, samalla kun esi-isät yhtyvät hyvinä ja pahoina toisiinsa.

Tähtiklaanin maille ovat tunkeutuneet Pimeyden metsän kissat. On vain pieni hetki aikaa valita, pitääkö paeta vai asettua vastarintaan. Klaanien, metsän ja kaiken tulevaisuuden puolesta on vain vaihtoehtona tehdä yhteentörmäys. Tehdä vastarinta, taistella oikeudesta.

Kahden suuren magian omaava esi-isä ryhmät syöksyivät toisiaan kohden, valmiina tuhoamaan toisen joukot kokonaan. Kahden magian voimasta klaanikissojen tuttu elämä muuttui, sillä kissojen  menneisyys, sekä tulevaisuus menivät sekaisin. Aika on sekaisin, mutta kissat eivät tiedä siitä. He eivät tiedosta muutosta, joka heidän välilleen on tullut tai menneisyytensä muutoksista, sillä he eivättiedä ajan muutosta, kissat siis ymmärtävät asioiden olevan ennallaan.

 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Varjo

17.09.2017 19:16
KRISTALLITASSU siristeli väsyneenä kirkkaita silmiään ja yritti täysin unisena hahmottaa edessään pyörivän parantajan sekä painaa päähänsä toisen sanat, vaikka ne tuntuivatkin kuuluvan yllättävän kaukaa. Naaras heilautti rennosti häntäänsä sekä paineli hiukan tassuillaan vuodetta samalla venytellen vielä jäykkiä jäseniään yön takia samalla kun toisteli mielessään yrttien nimiä, joita tulisi hakea päivän aikana.
"Huomenta Punavirta", Kristallitassu naukaisi ensimmäisenä yllättävän pirteään sävyyn verrattuna toisen ulkonäköön juuri nousseena vielä melkein unessa. Naaras veti kasvoilleen jonkinlaisen pirteän väsyneen hymyn ja venytteli vielä jalkojaan tietäen joutuvansa käyttämään niitä päivän aikana paljonkin.
"Käyn kysymässä jos joku haluaa lähteä kanssani", Kristallitassu vielä naukaisi ja loi mestariinsa rauhallisen katseen ennen kuin nyökkäsi alkaen tekemään lähtöä ulos pesästä. Hän vielä heilautti häntäänsä lähdön merkiksi ja kohotti hiukan leukaansa kulkiessa mahdollisimman pirteän oloisena leirin halki kohti sotureidenpesää toistellen samalla yrttien nimiä mielessään ja toivoen, että saisi jonkun mukaansa eikä kaikilla olisi päivä täynä tehtäviä.
"Haluaisiko joku lähteä parantajan pyynnöstä etsimään kanssani yrttejä?" Kristallitassu korotti hiukan ääntään sotureidenpesän suuaukolla ja hymyili vain omaa, rentoa, mutta rohkaisevaa hymyään.

ENKELITÄHTI nosti hitaasti rauhallista, mutta jokseenkin tuimaa katsettaan pesän maata pitkin suuaukolle. Naaras otti muutaman askeleen pois vuoteeltaan paljastaen kyntensä ja vain venytellen jäseniään. Hän ravisti vielä harmaana hohtavaa tuuheaa turkkiaan ja selvitti kurkkuaan ennen kuin uskaltautui ottamaan askeleita yhtään lähemmäs aukiota.
Enkelitähti työntyi suuaukolta ulos pesästään ja joutui pari kertaa siristelemään silmiään ympäriinsä. Hän huomasi ensimmäisenä tietenkin varapäällikkönsä Synkkämyrskyn, joka oli alunperinkin tullut tänne ja sitten myöskin aika tyhjän tuntuisella aukiolla Raitahännän, joka ei ilmeisestikkään ollut partioihin mennyt.
"Synkkämyrsky", naaras naukaisi rauhallisesti ja käänsi katseensa takaisin varapäällikköönsä pienesti nyökäten toiselle jonkinlaisena kohteliaana eleenä.

SALVIATASSU siristeli silmiään ympäriinsä ja yritti paikantaa mestarinsa kuvajaisen. Oli naaras aika kauan jo hereillä ollut, mutta ei liikahtanut vuoteeltaan kauemmas. Vasta nyt hän nosti päätään ja sen jälkeen seisomaan hiukan harmaata turkkiaan ravistellen sekä vetäen kasvoilleen jonkinlaisen ihan pienen ujon tuntuisen hymyn. Naaras otti pari jäykän tuntuista askelta mestariaan kohti ja nyökkäsi kunnioittavan kohteliaasti toiselle tervehdyksen ennen kuin kykeni edes nostamaan katsettaan hänen kasvoilleen.
"Huomenta", Salviatassu naukaisi lempeästi ja heilautti häntäänsä hiukan jopa innoissaan.
"Mitä ajatttelit meidän tänään tekevän?"

VALKOVIRTA heilutti rauhallisesti hännänpäätään ja hymyili pennuilleen heidän heräillessä. Naaras avasi itse hitaasti vasta pian omat silmänsä ja haukotteli makeasti ennen kuin pystyi keskittymään mihinkään. Ensin hän vain katseli molempia hymyillen lempeästi ja hiukan omalla hännänpäällään kaksikon turkkia tasoitellen.
"En oikeastaan tiedä, Onko teillä jotain ideoita?" Naaras oikeastaan vain kehräsi onnellisena.
"Voitte myös tietenkin tehdä jotain muidenkin pentujen kanssa jos vain haluatte", Valkovirta totesi lempeästi ja nuolaisi molempien päälakia.

Nimi: Chabine

16.09.2017 22:58
Kolibriunelma - Tuuliklaani

Kolibriunelma kehräsi huvittuneena puskiessaan kumppaniaan. Hän piti Valkeatähden vastuuntuntoisuudesta, mutta joskus kolli ei osannut suvaita itseilleen ansaitsemaansa rentoutumista. Itsensä loppuun kuluttaminen tekisi vain hallaa klaanille, ja hän uskoi päällikön tietävän sen itsekkin.
"Mene, laitan sinut iltapartioon, klaani selviää kyllä ilman sinua metsästyksen ja rajojen tarkistuksen verran. Kukaan ei uskalla mennä pakokauhuun niin kauan kuin minä olen rajojen tällä puolen," Kolibriunelma naukui kiusoittelevasti.
Se oli ikuinen vitsi, ja hänen täytyi myöntää, ettei hän ollut raskausaikanaan niin ystävällinen kun olisi voinut olla, mutta tähtiklaani sentään, taistelu ei ollut mitään siihen verrattuna, että joutui kantamaan neljää alituisesti vääntyilevää elämäniloa planeetaksi paisuneen vatsan sisällä. Hän ei silti koskaan myöntäisi olleensa niin kamala, että pimeyden metsä itse kiertäisi tuuliklaanin kaukaa hänen sähisevien kirouksien kantautuessa tuulessa, kuten Siilenpiikki oli sen hyvin poliittisesti pistänyt.
Seuraava aihe oli vakavampi, eikä läheskään yhtä mieluisa kuin hyvänpäiväinen kiusoitteleva ilmapiiri, jonka he olivat jo kauan sitten luoneet yhteisekseen, mutta hän tiesi sen olevan tärkeä.
Kolibriunelma huokaisi raskaasti, muttei kommentoinut perheenjäsentensä kireisiin väleihin. Hän oli yrittänyt vaikuttaa niihin, mutta loppujen lopuksi märkivien haavojen rauhaan jättäminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta, kuin sen sorkkiminen ja repiminen yhä uudestaan ja uudestaan. Tietenkään se ei ollut tervettä, mutta raajan menettämisen pelko joskus myöhemmin ei tuntunut yhtä todelliselta kuin kipu, joka täytti vastenmielisellä olemuksellaan koko nykyhetken. Paras asia, jonka hän kykeni tekemään, oli olla sekä hyvä kumppani, että emo, antaen eidän tietää, että tapahtui mitä tahansa, Kolibriunelma rakasti heitä kumpaakin.
"Rakkauteni," hän aloitti vakavana "kaikki pentumme ovat kunnollisia. Vaikka Aurinko, ja ollaan nyt rehellisiä, voi olla typerämpi kuin kivi, Punan tempperamentti ja vuosia tukahdetut tunteet hämmentävät häntä, Lumme ei osaa kieltäytyä ja Yö ei suostunut näkemään sitä totuutta, että joskus sääntöjä piti rikkoa paremman puolesta. He ovat silti kaikki kunnon pentuja, kunnon sotureita, ja rakastan heitä kaikkia ilman ehtoja, tulen aina rakastamaan, ja teidän, että sinäkin rakastat heitä," Kolibriunelma ilmoitti kiihkeästi, mutta sävy oli silti lämmin.
Tietenkin tilanne turhautti naarasta, mutta hän oli jo kauan sitten päättänyt olla ottamatta puolia tässä sodassa. Tulehtuneista väleistä huolimatta hän tiesi, että Valkeatähti välitti, hän ei pyytänyt rakkautta, mutta hän ei sietäisi suoraa vihaa. Naaraan onneksi hänen ei tarvinnutkaan. Hän tiesi että Valkeatähti oli ainakin joskus välittänyt.
Hän hymähti hiljaa, ja painoi huokaisten kasvonsa valkeaan turkkiin. Hän ei halunnut Valkeatähden ajattelevan hänen olevan vihainen. Turhautunut, kyllä, mutta naaras ei uskonut kykenevänsä koskaan vihaan kumppaninsa kanssa.
"Ei se mitään rakkauteni. Jos sinä et siihen kykene, minä rakastan häntä meidän molempien puolesta," Kolibriunelma kuiskasi hiljaa, vaikka hitaasti kurkusta nouseva kehräys teki siitä hankalampaa, kuin toimituksen olisi kuulunut olla.
Hän nauroi avoimesti Auringonsirpaleen kustannuksella, mutta ei kommentoinut sen enempää. Ruskalehti oli hyvä lisä perheeseen, ja hänen poikansa todella välitti naaraasta. Se riitti hänelle. Hän jätti myös kommentin Kuutähdestä omaan arvoonsa, vaikka jotakin 《hienoa, hän piinaa minua jopa haudan takaa》käväisikin naaraan mielessä. Se vaivasi häntä yhä, se typerä riita. He eivät koskaan olleet mitkään ylimmät ystävät, mutta huonoissa merkeissä erkaneminen ei ollut koskaan näyttänyt vaihtoehdolta. Ennen kuin se tapahtui.
Kolibriunelma vilkaisi kumppaniaan toinen kulma koholla ja mutisi jotakin, joka saattoi kuulua:
"Lumme näytti sinulta. Sinä nauroit kun nimesin hänet Valkeapennuksi....," mutta ilman tarkkoja korvia mutina saattoi olla mitä tahansa.
Hän katsahti Valkeatähteä, yllättyneenä tämän ehdotuksesta, mutta antoi pian ylpeän hymyn vallata turkoosit silmät loisteellaan.
"Minusta se on aivan ihana idea, rakkauteni. Olen ylpeä, sinä todella yrität."

Nimi: heli-fairy

16.09.2017 19:20
EEDENPENTU kohotti katsettaan emoonsa. Tuon korva värähti ja naaras heilautti tummaa häntäänsä. Hän kurtisti kulmiaan ja tutkaili emoaan hieman kireällä katseella. Tuon sanat olivat hyvin valittuja, mutta silti joku kutkutti naaraan turkin alla, kaikki ei ollut ihan kunnossa. Sinisilmä siirsi katseensa pian pois emostaan. Hän asteli muutaman askeleen edemmäs ja istuutui aivan pesän sisäänkäynnin juurelle. Naaras heilautti tumma häntänsä rinnalleen ja katsahti kohti leirin suuta. Ehkä hän jonain päivänä saisi juuri tämän salaisuuden selville. Hän oli uskollinen Jokiklaanille, mutta oliko emo? Ei hän enään voinut olla.
TÄPLÄPENTU asettui pian Eedenpennun paikalle emonsa juurelle ja haukotellen puski tuon kylkeä.
”Ehkä isämme onkin yksi järven parhaista sotureista!” hihkaisi HOHDONPENTU yhtä innostuneesti, kuten aina. Ei hänestä voisi iloisuutta poistattaa. Kirkas sinisilmä loikkasi pystyyn ja ravisti turkkiaan.
”Minulla on jo nälkä!” hän lopulta naukaisi emolleen katsoen tuota säkenöivin silmin.


SÄDEKATSE hymyillen katseli soturia edessään, kun tämä tuttu ärhäkkä huuto kaikui pian päällikön pesältä. Naaras käänsi katsettaan tuonne hieman luimistaen korvaansa. Tuon katse kuitenkin palautui pian Lieskatuuleen, hieman surumielisen näköisenä.
”Anteeksi, että vaivasin näin lyhyesti”, tuo naukaisi hiljaa ja poistui vieno hymy huulillaan. Ei häntä tosin yllättänyt, että juuri lämpimällä hetkellä häirittäisiin.
”Hei, Jäätähti”, soturitar naukaisi ja nyökäytti päätään astellessaan toisen luo.


VIHERTÄHTI katseli lempeästi hymyillen omaa perhettään ja nousi sitten istumaan parempaan ryhtiin kumppaninsa rinnalla. Musta kolli heilautteli häntäänsä vierellään höristäen sitten korviaan Liekkimarjaa kuunnellakseen. Huolestunut naukaisu sai kollin varuilleen, mutta tuo lempeästi räpäytti toiselle silmiään.
”Olen miettinyt, ja aika varma ketä sinne on lähdössä. Olisin toivonut, että sinäkin olisit siellä, mutta uskon näyttäväni oman naamani siellä nyt sitten yksin”, tuo naukui lempeästi ja nuolaisi kumppaninsa poskea. ”Älä huoli, ymmärrän huolesi ja olen todella iloinen, että voit olla täällä rinnallani, muistuttamassa minua asioista”, Vihertähti piti katseensa kauniissa naaraassa.
”Pääset kyllä vielä huolehtimaan klaanistasi, ja olethan sinä vielä täällä”, tuo painoi kuononsa toisen päälle ja hento kehräys nousi kollin lämpimän sydämen suunnalta.


AURINKOVIILTO katseli pienten pentujen liikehdintää kylkeään vasten, nostaen lopulta katseensa kolliin. Klaanikokoontuminen, totta. Mustahko raitainen naaras katseli hetken tutkaillen kumppaniaan, kunnes nuolaisi tuon suupieltä.
”Toivottavasti pääset mukaan, haluan kuulla kaiken mitä on ehtinyt tapahtua sen aikaa, kun olen maannut täällä”, naaras naurahti lempeästi ja räpäytti kollille silmiään. Hänenkin olisi tehnyt mieli lähteä katsomaan kokoontumista, mutta hänen tulisi nyt levätä täällä seuraavat muutaman kuun, kunnes pikku enkelit kasvaisivat oppilaiksi asti. Siinä ajassa ehtisi taas tapahtumaan vaikka mitä.


KETTUPISARA nosti hieman epäilevän hymyn huulilleen, kuitenkin keskittyen oppilaan sanoihin. Olihan siinäkin näkemys. Ruskea soturi päätyi nyökättelemään päätään, samalla venyttäen etutassujaan.
”Sinulla on hyvä näkemys asiaan. Ei tuokaan ajattelu tapa väärin ole”, soturi naukui ja hymyili oppilaalleen. Okatassusta tulisi oikeasti hyvä soturi. Hetken aikaa Kettupisara odottelisi olisiko oppilaalla jotain muuta sanottavaa, mutta päätyi katselemaan tuon katseen perään. Tutun näköinen oppilas asteli heidän suuntaansa. Kolli kurtisti kulmiaan ja katsahti takaisin Okatassuun.
”Hei, Tomutassu! Minne olet menossa?” hän kääntyi katsomaan toisen oppilaan suuntaan ja tutkaili tuota katseellaan odottavasti.


TUULISYDÄN katseli hetken nummea alas, kunnes tyytyi nyökäyttämään päätään ja astelemaan takaisin muiden luo. Hänen tassujaan ei vielä paljoa vihlonutkaan. He olivat yhdessä kävelleet jo niin paljon, ettei paljoa tikkukaan sattunut. Kuitenkin kolli arvosti toisen neuvoja ja tietoiskuja. Mitä niitä nyt arvostaa voisi. Kolli puhui kuin pikku pennuille. Oranssin valkea kolli asteli nyt sisarensa perässä ei tällä maalla varmaan paljoa saalista ollut. Hiiriä, jyrsijöitä, lintuja… Hänelle maistuisi nyt se jänis, jonka hän haistoi. Mielessään hän toivoi sen hyppivän tänne päin. Tuulisydän otti muutaman askelen sivuun muiden kurssilta, ja katseli ympäristöään katkeamatta. Ilmassa ei maistunut paljoa minkään riistan haju, kuin joku vanha ketun löyhähdys.
”Onko teillä rajoja muiden kuin Tuuliklaanin kanssa?” kolli kysyi varmuudeksi itselleen. Aivan varmaan törmäisi yhteen rajaan vielä tämän päivän aikana.


LOIMUSYDÄN katsahti yllättynein silmin kohti Tuskatähteä. Siis tähän kyseiseen klaaniin hänen veljensäkin oli eksynyt… Nyt häntä enään vain mietitytti minne Halla oli lähtenyt. Naaras kuunteli kuitenkin haltioituneena Tuskatähden kertomusta, nyt hänen jatkuneesta suvustaan. Hän oli onnellinen veljensä puolesta. Hän olettikin tuon jo olevan kuollut, mutta oli iloinen kuullessaan miten tuon jälkeläisiä oli vielä hengissä. Soturitar heilautteli häntäänsä lempeästi maassa ja katseli haltioituneena kollia vierelleen. Nyt hän todellakin halusi tutustua tähän klaaniin enemmän. Tutustua sukuunsa ja siihen mitä veli oli jättänyt jälkeen.
”Ihanaa kuulla, että olet noin paljon enemmän perillä suvustani kuin minä itse”, naaras naurahti lempeästi ja katseli läpi kissoja joita kolli mainitsi istuskelevan juuri nyt leirissäkin. Hänen sydäntään lämmitti, nyt todella. Tämä klaani oli hänelle uusi perhe, ja hän oli enemmän kuin onnellinen kuullessaan veljensä jälkeläisistä.
”Olen innoissani tapaamassa Synkkämyrskyä. Haluan tavata jokaisen kissan, joka voisi olla pienintäkin sukua minulle. Tunnen nyt ainakin kuuluvani tänne. Tämä on nyt oikeasti perheeni. Kiitos Tuskatähti. On ihanaa tuntea sinut ja tämä klaani”, mustan sävyinen naaras lopulta naukui ja katseli toista säihkyvin iloisin silmin.

Nimi: Masi

16.09.2017 16:21
TULENHENKI katsahti kolmeen pentuunsa ja hymyili näille vaivalloisesti. Hän ei ollut varma, mitä hänen pitäisi kertoa näiden isästä. Isästä, jota Tulenhenki ja pennut eivät olleet yhdessä nähneet. Olikohan kolli jo unohtanut hänet täysin? Kuuhuipun hetki lähestyi ja hän oli luvannut näiden isälle, että tapaisi tämän kokoontumisessa, sillä oletti, että pennut olisi siihen mennessä olleet jo tarpeeksi vanhoja. Hän oli erehtynyt ja laskenut väärin.
’’Isänne on hieno soturi’’, naaras naukaisi lopulta ajatustensa seasta ja hymyili pennuille. ’’Toivon, että saatte tavata vielä hänet, kun vain oikea hetki ja tilaisuus tulee’’, Tulenhenki päästi lempeän kehräyksen kurkustaan. Hän ei vain osannut sanoa, milloin se hetki olisi, jos hän ei pääsisi tapaamaan näiden isää.
’’Hän on vahva taistelija, sekä taitava metsästäjä, vaikka hän ei noudata kaikkia soturilain sääntöjä’’, pentujen emo naurahti pienesti ja hymyili sitten kolmikolle. ’’En oikein tiedä, mitä haluatte hänestä kuulla’’, naaras lopulta huokaisi hiljaisena, sillä ei ollut varma kannattaisiko hänen kertoa näiden isän olevan tuuliklaanilainen, joka eleli toisella puolella järveä. Tämän perheestä tai yhtään mistään, ihan vain sen takia, ettei lähettyvillä olisi ylimääräisiä korvia tai että pennut kertoisivat itse klaanille asiasta.
’’Muistakaa, että se kuka isänne on, on teidän salaisuutenne. Tämän klaanin ei kuulu tietää isänne henkilöllisyyttä, sillä he eivät hyväksy soturilain rikkojia. Te olette uskollisia Jokiklaanilla ja millään muulla ei ole väliä. Jos he tietävät totuuden, te olette pulassa, minä olen pulassa. Joten perheenne on oma asianne, perheenne on salaisuutenne’’, Tulenhenki hymyili lempeästi.

LIESKATUULI aikoi juuri avata suunsa, kun huomasi puolinaamaisen päällikön astuvan pesästään ulos ja huutavan varapäällikkö luokseen. Lieskatuuli hymyili tyttärelleen ja nuolaisi karhealla kielellään tyttärensä poskea.
’’Ei, en ole kiireinen. Mutta ilmeisesti sinä olet nyt’’, Lieskatuuli kehräsi lempeästi ja heilautti häntäänsä Jäätähteä kohti, joka katseli arvioivasti Lieskatuulta ja sitten Sädekatsetta. ’’Puhutaanhan myöhemmin?’’, kolli kysyi vielä ja kallisti hieman päätään, samalla kun Jäätähden ilme muuttui kärsimättömäksi.

LIEKKIMARJAN kurkusta pääsi huvittunut kehräys.
’’Minusta kyllä tuntuu, että he nauttisivat siellä olosta, kun vanhemmat kissat kertoisivat heille tarinoita niin kauan, että pennut nukkuisivat’’, naaras kehräsi ja nuolaisi kumppaninsa poskea. Hän kietoi sen jälkeen häntänsä pienten karvapallojen ympärille ja loi katseensa takaisin kumppaniinsa.
’’Oletko miettinyt klaanikokoontumista? Tänäänhän sen kuuluisi olla’’, Liekkimarja naukaisi lievä hermostuneisuus äänessään. ’’Tiedän, etteivät päällikön tehtävät ja asiat minulle enää niin kuulu, kun annoin Tähtiklaanin edessä elämäni ja arvoni sinulle, mutta en voi olla kantamatta huolta myös klaanista. Kaikki täällä olevat ovat minulle kuin perhettä, kuin omia pentujani, jotka ovat enemmän tai vähemmän eksyneitä poluiltaan’’, naaras selitti hiljaa ja painoi päänsä alas, katsellen täplikkäitä tassujaan.

KOSTOSYDÄN nyökkäsi kumppanilleen ja ihaili pentuja, naaraan kysyessä lopulta klaanin tapahtumista. Kolli mietti hetken, mutta kohautti sitten lapojaan hennosti, mutta lempeä hymy huulillaan.
’’En usko, että on tapahtunut mitään ihmeempää. Klaanin tilanne on rauhoittunut ja olemme saaneet olla rauhassa, uskoisin, että jos jotakin suurta olisi tapahtunut, olisin tullut heti kertomaan sinulle. Ainoa erikoinen puoli on, että klaanikokoontuminen lähestyy’’, kolli totesi ja alkoi pohtia, voisiko puhua isänsä tai veljensä kanssa siellä. Toisaalta hän tiesi sen palavasti, ettei hänen isäänsä kiinnostaisi puhua hänelle tai Vihakatseelle muutenkaan, joten ehkä hän voisi vain tavata Vihakatseen ja vaihtaa tuon kanssa kuulumisia. Mitäköhän pikku veljelle kuului? Kolli heilautti häntäänsä mietteliäänä.

¨’’Olen pahoillani, etten koskaan tule varmaankaan noudattamaan tuota kohtaa soturilaista’’, OKATASSU naukaisi hiljaisena mestarilleen Kettupisaralle, tuon kertoessa omasta kohdastaan, jonka valitsisi soturilaista tärkeimmäksi.
’’En koe, että kissat voivat olla ystäviä, jos he ovat toisesta klaanista. En koe, että he ovat enää perhettä, jos toinen lähtee synnyin klaanistaan. Ystävät tai perheenjäsenet eivät voi enää ymmärtää toisiaan, kun eivät noudata samanlaisia periaatteita, samanlaista kulttuuria’’, Okatassu selitti ja katseli muualle hiljaisena. ’’Olen kuitenkin hyväsydäminen, enkä näe muiden klaanien kissoja pahoina tai vihollisina, jokaiselle on annetta aina uusi mahdollisuus, mutta koskaan en kutsuisi ketään muun klaanin kissaa ystäväkseni, jos he ovat ennen olleet sitä tai eivät, sillä ei ole sitten enää väliä, kun he lähtevät’’, hän lisäsi selitystään.
’’Minusta kyseinen soturilaki on enemmän sääntö, jota rikotaan enemmän kuin tarpeeksi. Se kehottaa antamaan anteeksi, mutta samalla olemaan erehtymättä toisen klaanin kissan tunne ansaan. Se on ristiriitainen sääntö, jonka noudattaminen on liian raskasta useammalta kissalta’’, Okatassu huokaisi mietteistään, ’’Tuskin ne ovat sen vetreämmät mitä yleensäkkään’’, Okatassu lopulta huokaisi, kuitenkin ajatuksien leijuessa Tomutassuun, hänen veljeensä, joka harppoi harjoitusaluetta kohti häntä huiskien toiselta puolelta. Mihin tuo oli menossa? Oliko tuo tulossa katsomaan?


SUDENLAULU vilkaisi Tuulisydäntä ja nyökkäsi hiljaisena.
’’Nummet kuuluvat Tuuliklaanille. Meillä ovat nämä vuoret, kivikkoiset ja terävät pintaiset kivet ja mäet. Meidän kannattaisi mennä ylemmäs vuorille, jotta voisimme metsästää lintuja, tai sitten metsän tuntumaan, josta pääsemme jahtamaan pieniä jyrsijöitä, jotka yrittävät piiloutua kivien väliin. Lumouksenklaani on kivien maa ja jokaisen tassunpohjia koetellaan, joten siksi yleensä pennuille periytyy vahvemmat tassun pohjat’’, Sudenlaulu totesi ja heilautti korvaansa, tuntien kuinka hänen omat tassun pohjansa vihloivat.
Savuruusu ei tiennyt pitäisikö hänen loukkaantua kollin sanoista, sillä tuo kuulosti taas siltä, että kettuili heille, koska he olivat puoliverisiä. ’’Tassut kyllä tottuvat teräviin kiviin, kyllä polkuanturat oppivat olemaan tämän maan mukaisia, vaikka mitään ei perisikään vanhemmiltaan’’, Savuruusu huokaisi hiljaa ja Sudenlaulu nyökkäsi.
’’Joskus se vie vain paljon aikaa’’, kolli totesi ja lähti kulkemaan kohti matalaa nurmea pitkin kallioista seinämää kohden, maistellen ilmassa hiirtä. Savuruusu seurasi tuon kulkua ja huomasi verisiä tassun kuvia kivillä, juuri niissä kohdissa mihin Sudenlaulu oli astunut. Naaras luimisti toista korvaansa ihmeissään, mutta ymmärtäväisesti, lähtien sitten seuraamaan kollia, vilkaisten ensin veljeensä.


’’Minä tunsin Johnin’’, TUSKATÄHTI naukaisi nopeasti ja hymyili Loimusydämelle. Hän nyökytteli päätään aina naaraan puhuessa ja kuunteli mielenkiinnolla, sillä hän alkoi hahmottamaan, kuinka pieni maailma todellisuudessa olikaan.
’’Tapasin hänet silloin kun liityin Jokiklaaniin, hänet tunnettiin nimellä Myrskysilmä’’, Tuskatähti selitti mietteliäänä. ’’En tuntenut silloin klaanista ketään muuta kuin siskoni Tuhkasielun, sekä parantajan Punavirran, sekä sarkastisen karvapallon, joka omasi nimenään Liekkimyrskyn’’, Tuskatähti naurahti ja hymyili itsekseen, vaikka osa muistoista oli sydäntä raapivia. Mieltä repiviä ja samassa hän saattoi muistaa, kuinka Punavirta oli pelastanut hänen kumppaninsa Pihkaraidan, mutta miten Punavirta oli nyt tuossa? Tuskatähti kurtisti kulmiaan, mutta ei pystynyt ymmärtämään mistä tässä oli kyse.
’’Silloinen päällikkö antoi Myrskysilmälle minut koulutettavaksi, hän toimi silloin varapäällikkönä. Ongelmana vain oli, että Myrskysilmällä oli myös Liekkimyrsky oppilaanaan, joten sain pian uuden mestarin. Myrskysilmä kuitenkin kohosi nopeasti Jokiklaanin päälliköksi ja lopulta hänen pahasisuisesta oppilaastaan tuli hänen kumppaninsa’’, Tuskatähti selitti hymyillen. ’’He saivat kaksi pentua Sudensilmän ja Täpläturkin, sekä he huolehtivat Veritähden pojasta Synkkämyrskystä’’, Tuskatähti naukui hieman surumielisenä.
’’Kun pennut olivat oppilasikäisiä Myrskytähti otti Liekkimyrskyn varapäällikökseen. Jokiklaani kukoisti silloin, en ole koskaan nähnyt Jokiklaania yhtä upeana. Kuitenkin pitkän yhteiselon jälkeen Myrskytähti katosi ja Liekkimyrsky masentui. Myrskytähden katoamisesta syytettiin Veritähteä, mutta ei hän koskaan kertonut mitään Myrskytähdestä, joten kissat uskovat hänen tappaneen Myrskytähden, vaikka Liekkitähti uskoi loppuun asti, että hänen kumppaninsa palaisi vielä takaisin’’, Tuskatähti huokaisi.
’’Niin, heidän pennuistaan Täpläturkki rakastui erakkoon, jonka nimi oli Aurinko, joka myöhemmin liittyi myös Jokiklaaniin. He saivat kaksi pentua, Leopardikynnen ja Raitahännän’’, Tuskatähti hymyili ja heilautti häntäänsä uudelleen Rusakkoturkin kumppania Leopardikynttä kohti, josta he olivat aikaisemminkin puhuneet. ’’Kun sanoin hänen olevan siskopuoleni pojantytär, Liekkitähti oli sisarpuoleni. Omasimme saman emon, Raivotähden, joka oli myös Myrskysilmän mestarina Jokiklaanissa, mutta palasi Tuuliklaaniin pian sen jälkeen, kun Myrskysilmä oli valmis soturiksi’’.
’’Heidän tyttärensä Sudensilmä taas rakastui Synkkämyrskyyn, jonka kanssa he matkasivat Varjoklaaniin ja saivat kolme pentua. Veriliekin, Puumasydämen ja Kettupennun. Kettupentu kuoli ironisesti ketun tappamana, myöhemmin Puumasydän kuoli minun tietämättäni ja Veriliekki jatkaa elämäänsä Varjoklaanissa. Synkkämyrsky on nyt Yöklaanissa varapäällikkönä, hän päätti kääntää selkänsä Varjoklaanille, kun hänen kumppaninsa Sudensilmä menehtyi pian synnytyksen jälkeen’’, Tuskatähti selitti ja alkoi mennä jo sekaisin kuka kuoli ja kuka syntyi.
’’Jos mietit onko sinulla elossa olevia sukulaisia.. Leopardikynsi on veljesi pojantytär, olet hänen isotätinsä, sekä jonkin asteen isoäiti hänen ja Rusakkoturkin neljälle pennulle. Olet tavallaan myös Synkkämyrskyn täti, sekä tämän pojan Veriliekin isoäitipuoli. Tosiaan Puumasydän sai pentuja Valkokynsi nimisen kollin kanssa, joten omaat myös toisen sukulaisen Varjoklaanissa, hän on Sinimyrsky’’, kolli hymyillen naurahti. ’’Liekkitähdellä on myös useampia sisaruksia, joten omaat myös sukua Lumouksenklaanin Veriruususta, sekä Myrskyklaanin Liekkimarjasta. Sinulla on sukulaisia kaikkialla, tulet vielä huomaamaan sen, etenkin kun minutkin lyödään sinun kanssasi samaan sukuun, olenhan Liekkitähden velipuoli, veljesi lapsien enopuoli’’, Tuskatähti iski hymyillen silmää.
’’Minusta sinun olisi kuitenkin hyvä tavata kokoontumisessa Synkkämyrsky. Hän oli valmis uhraamaan henkensä Myrskytähden vuoksi, vaikka he olivat olleet kauan riidoissa ja yhdessä sodassa, vihollinen yritti tappaa veljesi, jolloin Synkkämyrsky heittäytyi tuon eteen. Kaikki uskoivat Synkkämyrskyn kuolleen, mutta tämä ilmeisesti onnistui raahautumaan pois paikalta ja nyt elelee Yöklaanissa, kuten kerroinkin’’, Tuskatähti selitti. ’’Hän oli valmis heittämään henkensä kasvatti-isänsä vuoksi, vaikka kaksikolle muodostui huonot välit, kun Synkkämyrskylle selvisi Veritähden olevan hänen oikea isänsä’’.

Nimi: Varjo

13.09.2017 22:54
KRISTALLITASSU siristeli väsyneenä kirkkaita silmiään ja yritti täysin unisena hahmottaa edessään pyörivän parantajan sekä painaa päähänsä toisen sanat, vaikka ne tuntuivatkin kuuluvan yllättävän kaukaa. Naaras heilautti rennosti häntäänsä sekä paineli hiukan tassuillaan vuodetta samalla venytellen vielä jäykkiä jäseniään yön takia samalla kun toisteli mielessään yrttien nimiä, joita tulisi hakea päivän aikana.
"Huomenta Punavirta", Kristallitassu naukaisi ensimmäisenä yllättävän pirteään sävyyn verrattuna toisen ulkonäköön juuri nousseena vielä melkein unessa. Naaras veti kasvoilleen jonkinlaisen pirteän väsyneen hymyn ja venytteli vielä jalkojaan tietäen joutuvansa käyttämään niitä päivän aikana paljonkin.
"Käyn kysymässä jos joku haluaa lähteä kanssani", Kristallitassu vielä naukaisi ja loi mestariinsa rauhallisen katseen ennen kuin nyökkäsi alkaen tekemään lähtöä ulos pesästä. Hän vielä heilautti häntäänsä lähdön merkiksi ja kohotti hiukan leukaansa kulkiessa mahdollisimman pirteän oloisena leirin halki kohti sotureidenpesää toistellen samalla yrttien nimiä mielessään ja toivoen, että saisi jonkun mukaansa eikä kaikilla olisi päivä täynä tehtäviä.
"Haluaisiko joku lähteä parantajan pyynnöstä etsimään kanssani yrttejä?" Kristallitassu korotti hiukan ääntään sotureidenpesän suuaukolla ja hymyili vain omaa, rentoa, mutta rohkaisevaa hymyään.

Nimi: heli-fairy

12.09.2017 23:47
LOIMUSYDÄN nuolaisi lempeästi päällikön poskea ja hymyillen tiiraili tuota hetken äidillisin lämpimillä silmillään. Tuskatähti oli todella muuttunut monen kuun aikana. Itsekin naaras oli muuttunut. Hän tuhahti itselleen ja silotti hieman vaaleaa rintaansa. Naaras kohotti lopulta päänsä, katsoakseen Tuskatähteä ja vastatakseen tuon empivään kysymykseen. Loimusydän huokaisi lempeästi ja paineli tassuillaan maata. Se kun olikin hauska aihe.
”Minulla oli emo, kuten kaikilla totta kai. Ja kaksi sisarusta, veli ja sisko, John ja Halla. Emoni oli kotikisu ja asuin hänen kanssaan ensimmäiset kuuni, ennen kuin hän sinne kuoli. Karkasin sieltä pesästä ja lähdin luontoon. Ehkä aikeena etsiä muu perheeni, tai sitten vain opetellakseni yksin oloa. Ei minulla ollut aatettakaan sitä kaksijalan koloa kohden. En edes tiennyt isääni, joten päätin vain yksin lähteä luontoon ja kiertelemään. Mutta siinä minun pieni perheeni”, naaras naurahti lempeästi ja kohautti olkiaan. ”Ja nyt sinä, kuten tämä suuri klaanikin”, naaras tokaisi lempeästi räpäyttäen silmiään. Sellainen oli hänen tuntemansa perhe. Ei hän tiennyt mitään hänen muista sukulaisistaan, joita saattoi olla läsnä, ellei tässä klaanissa, kuitenkin ehkä Järven lähettyvillä. Sisaruksista tuli klaanikissoja.
”Olen todella iloinen, että pääsin tänne luoksesi. Kiitos vielä kaikesta, Tuskatähti” mustan puhuva naaras naukui lempeästi ja räpäytti kollille vielä silmiään.

HEHKUTONVALO katsoi, miten pentu makasi melkein koko keho paketissa sammalten välissä, unissaan hieman vinkuen. Ehkä hänen taustansa olivat karut… Harmaan musta naaras höristi korviaan ja katseli samalla, miten Kirouksenveri asettui makuulle pennun viereen. Vieno hymy nousi tuon huulille. Tässä oli siis Kirouksenveri ja hänen pentunsa. Naaras käänsi katsettaan kohti oppilastaan ja tassutti hiljaa istumaan tuon vierelle. Heilauttaen tuuhean häntänsä rinnalleen tuo silmäili pentua samalla kuunnellen Korppitassun selostuksia toimenpiteistä. Hehkutonvalo nyökäytteli päätään ja katsahti lopulta oppilaaseen.
”Hienoa työtä. Oikeat yrtit ja hän näyttää oikein levolliselta. Toivomme vain, että Tähtiklaani pitää hänestä huolta ennen kuin hän herää”, tuo naukui hiljaa ja räpäytti toiselle silmiään. ”Ehkä ensi puolikuuna saat jopa parantajanimesi”, naaras naukui lempeän tummalla äänellä samalla nousten ylös.
”Haepa itsellesi jotain syötävää ja vaikka lepää hetkisen”, hiljakseen tassuttaen pois luolasta tuo vielä naukui naaraalle taakseen. Hänen tulisi kuitenkin puhua Viekastähdelle Kirouksenveren synnytyksestä.

TUULISYDÄN naurahti ja nosti vienon hymyn huulilleen kuullessaan siskonsa selityksiä. Hän heilautteli tympääntyneenä häntäänsä lopulta kohauttaen lapojaan. Kolli maisteli ja tutkaili maastoa samalla tepastellessaan eteenpäin. Ehkä täältä pian jotain riistaa löytyisi. Vieno tuuli toi hajun jäniksestä, joka oleskeli nummen alareunoilla.
”Ei kai tuo jäniksen tuoksu tule rajan takaa?” kolli käänsi päätään kohti Sudenlaulua, vain varmistaakseen, ettei rikkoisi heti jotain sääntöä tästä soturilaista, joka heille esiteltiin. Kollin teki mieli juosta läpi nummen, tuntea ruoho ja maa tassujensa alla samalla, kun tuuli hulmutti hänen oranssin valkeaa turkkiaan. Pieni tuulen puuska sai kollin kääntämään päänsä takaisin nauttiakseen siitä kunnolla. Vieno hymy nousi tuon huulille, kun hän seisahtui pienen kielekkeen päälle katsomaan, näkikö sen jäniksen, jonka haistoi kauempaa.

KETTUPISARA höristi korviaan samalla hieman kallistaen päätään, kun Okatassu vastasi hänen kysymykseensä. Ruskea soturi nosti hymyn kaaren huulilleen kuunnellessaan oppilastaan. Hän oli valinnut oikein mainion kohdan. Ruskea soturi heilautti hännänpäätään lopuksi ja nyökäytti päätään.
”Valitsit oikein mainion kohdan. Tuo on yksi tärkeimmistä kohdista, jonka helposti unohtaakin, vaikka taistelun temmellyksessä. Taistelu on totta kai taistelu, mutta eivät ne ole aina tarkoitettuja tappaakseen kissoja”, kolli naukui hieman tuumaillen samalla sanomisiaan. ”Ja minun mielestäni tärkein?” hän naukui ja katseli hetken puun latvoja heidän yllään.
”Minusta soturilain tärkein kohta mielestäni voisi olla tämä; ’Puolusta klaaniasi, tarpeen tullen jopa hengelläsi. Sinulla voi olla ystäviä muista klaaneista, mutta uskollisuuden tulee pysyä sinun klaaniisi, vaikka joutuisit taistelussa ystäviäsi vastaan.’ Se kertoo hyvin paljon siitä, miksi klaanit on perustettu ja mikä niiden tarkoitus oikeasti on. Olisiko ”klaanielämässä” tai ”soturilaissa” järkeä, jos ei olisi mitään rajoja kissojen kesken? Klaanin kunnioittaminen kertoo omasta egosta ja halukkuudesta pitää yllä vanhoja tapoja. Kunnioitan niitä sydämeni pohjasta ja haluaisin, että jokainen kissa tajuaisi sen joku päivä”, lopetettuaan hänestä tuntui kuin klaanivanhukselta ja naurahtaen hän nousi ylös.
”Ovatko lihaksesi vetreät?”

AURINKOVIILTO siirsi lempeän rakastavan katseensa kumppanistaan tähän pieneen tummaan pentuun, jonka silmistä hehkui hallamaisuus. Hallaa hetken pyöritellen suussaan naaras nyökäytti päätään ja huokaisi lempeän iloisesti.
”Hallapentu kuulostaa ihanalta”, tuo kehräsi ja nuolaisi pienen ja viimeisen pennun päätä, joka vinkaisi iloisesti saatuaan huomiota. Naaras naurahti hiljakseen ja katsahti kohti Kostosydäntä.
”Onko klaanin parissa tapahtunut mitään, mitä minun korviini ei ole vielä kulkeutunut istuessani täällä?” tuo naukaisi ja heilautteli leikkisästi hännänpäätään yhden pennun nenän alla, saaden tuon vinkumaan iloisesti.

VIHERTÄHTI katseli lumoutuneena pentuja ja naurahti lempeästi Liekkimarjan lopetettua naukumisen. Musta kolli piti katseensa pennuissa ja lopulta tönäisi yhtä hieman vaaleampaa pentua reunassa.
”Hei pikkuiset… Ette ole minusta vielä paljoa kuulleet, muuta kuin juoruja emoltanne, mutta olen isänne. Nykyisin klaaninpäällikkö”, kolli kehräsi lempeästi ja nuolaisi seuraavaa tummempaa pentua lempeästi. ”Tästä edes tulen aina käymään luonanne, autan emoanne kanssanne, jottette aivan aiheuta kaunotartani romahtamisen partaalle. Se, joka ensimmäisenä siinä onnistuu, nukkuu klaanivanhinten pesässä yhden yön”, kolli naurahti huonolle pilalleen ja katsahti sivusilmällään Liekkimarjaa. Jotkut pennuista ihmetyksestä nostelivat päätään ja kääntelivät pieniä karvaisia korviaan. Kollin sydän oli pakahtua ilosta ja rakkaudesta.

SÄDEKATSE huokaisi lopulta ja heilautti ruskean oranssia häntäänsä. Hän katseellaan etsi yhtä tuttua oranssin vaaleaa kollia. Ehkä hän voisi jollekin puhua hetkisen, tai ainakin tuhlata aikaansa johonkin muuhun kuin tärkeään tekemiseen. Naaras pian paikansi tämän lempeän ihanan hahmon ja otti muutaman pikaisen raviaskelen tuon luo naukaisten iloisen tervehdyksen saapuessaan.
”Hei Lieskatuuli, et kai ole kiireinen?” tuo naukui lempeästi ja tutkaili toista silmät säihkyen. Ehkä he voisivat kaksin pitää harjoitustuokiota hänen pikkusisarilleen, tai sitten mennä kaksin kiertämään rajaa tai saalistamaan. Tai sitten vain hetkisen keskustella, kunnes Sädekatse itse keksisi parempaa tekemistä, kuten mennä jututtamaan päällikköään.

”Haluatko kertoa jotain isästämme?” melkein mustan kirjava EEDENPENTU naukaisi lopulta viileän rauhallisesti. Hänen siniset silmänsä tutkailivat kaukana avartuvaa kaunista taivasta, samalla rauhalliseen tahtiin heilautellen häntäänsä takanaan. HOHDONPENTU ojensi kaulaansa katsoakseen sisartaan paremmin emon toisella puolen ja tuon korvat olivat innostuksesta höröllä.
”Minäkin haluan kuulla! Kerro, jooko!” pentu naukaisi kimeästi ja katsoi emoaan vaalean siniset silmät hehkuen. Tuo heilautti pientä häntäänsä rinnallaan ja paineli tassuillaan maata, melkein pomppien ilmaan paikaltaan. Vaalean harmaa laikkuinen kolli kohotti lopulta päätään pediltään ja päästi ilmoille suuren haukotuksen. Liian aikaista hälinää hänelle. TÄPLÄPENTU venytteli tassujaan ja nousi lopulta hieman hoippuen pystyyn. Kolli tassutteli hiljaa emonsa taakse ja lysähti istumaan emonsa viereen, Eedenpennun puolelle ja katsahti ulos mietteissään.

Nimi: Chabine

12.09.2017 19:30
//Kirjotan nyt vaan Taskulla, loput tulee hetken päästä

Taskuruohon korvat värähtelivät äänen mukana, mutta muita eleitä kuuntelusta, tai elossa olosta tassujensa päällä makaava ruskeaturkkinen naaras ei näyttänyt ulkomaailmalle. Jos Ruskalehti ei osannut kertoa, että hän oli yhä hereillä, Taskuruoho kouluttaisi hänestä henkilökohtaisesti paremman soturin. Ennen hän oli kuvitellut vain Tuuliklaanin löysäilevän koulutuksesta, antaen laiskojen pelkureiden ohjata omaa koulutustaan ja kouluttaa aikanaan muita samanlaiseksi, mutta viime aikoina naaras oli huomannut epidemian levinneen. Pian heitä ei erottaisi tavallisesta kotikisusta. Jos Taskuruohon silmä olisi ollut auki, hän olisi pyörittänyt sitä, mutta sen lisäksi, että hänen edessään takelteleva naaras olisi varmaankin laskenut alleen, se ei olisi hyödyttänyt asiaa. Kaikki pysyi samana.
Hän tukahdutti tuhahduksensa. Vaikka joltain olisikin mennyt joko aivojen tai keskittymisen puutteesta ohi, mistä ja miten Ruskalehti oli leiriin tupsahtanut, ominaishaju antoi selvän kuvan naaraan alkuperästä. Vaikka naaraan onneksi se oli jo mieto, ja katoaisi ennen pitkään.
Taskuruoho kurtisti henkisesti kulmiaan. Hän ei tuntenut monia. Ei ainakaan niin läheisesti, että heidän pentunsa tulisivat etsimään häntä. Harvemman joka olisi varjoklaanilainen. Mieleen nousi kolme nimeä, mutta yksi oli kuollut ja kaksi muuta hän oli tappanut muistoistaan. Siitä huolimatta häntä huvitti, kuinka monta Taskuruoho nimistä kissaa hän ajatteli metsässä tallustelevan? Moni ei antaisi niin rumaa nimeä kenellekään. Samalla häntä turhautti, sillä Ruskalehti puhui, kuin Taskuruoho tietäisi kenestä hän puhui, mutta ei ollut vielä paljastanut nimeä.
Mutta kun Ruskalehti viimein paljasti, kenestä hän puhui, puolet hänestä kiljui hyökkää. MENE. Kyllä, hän oli pitänyt kollista, Päivänsilmä ei ollut koskaan kohdellut häntä vähempiarvoisena tai kyvyttömänä. He harjoittelivat samalla tavalla, kuin Päivänsilmä olisi harjoitellut kenen tahansa kanssa. Hän ei halunnut sanoa Päivänsilmää tärkeäksi, mutta vähempi olisi loukkaus kollia kohtaan. Vaikka hän olikin lähtenyt kertomatta Taskuruoholle sanaakaan. Koska ilmeisesti, naaras ei ollut tarpeeksi tärkeä hyvästeille.
Hän hengitti syvään. Siitä oli ikuisuus, eivätkä he olleet nähneet sen jälkeen muuta kuin kokoontumisissa. Ja joka kerta he olivat jättäneet toisilleen uuden arven. Taskuruoho fyysisiä, Päivänsilmä henkisiä. Naaras ei ymmärtänyt, miten kolli kaiken senkin jälkeen jaksoi yrittää. Hän oli lähtenyt, hän oli pettänyt Taskuruohon, joten miksi? Miksi, vaikka naaras satutti häntä joka ikinen kerta? Miksi tulla takaisin?
Jopa nyt, se typerä, positiivinen hölmö, edes olematta paikalla, sekoitti hänen ajatuksensa ja luonteensa. Hän vihasi sitä. Hän myös ikävöi sitä. Se kertoi, ettei hän ollut yksin. Mutta kolli oli vienyt sen mukanaan varjoklaaniin. Taskuruoho ei edes tiennyt Päivänsilmän saaneen pentuja. Ei sillä, että hän olisi koskaan antanut kollille tarpeeksi aikaa kertoa. Selittää mikä meni vikaan. Sinä lähdit, se meni vikaan, Taskuruohon teki mieli kiljua joka ikinen kerta. Mutta hän ei ollut niin lapsellinen. Ei ainakaan ulkoa.
Taskuruoho räpäytti silmäänsä. Kerran, toisen, ja jälleen kerran sinisyyden valtasi kylmyys. Älä tunne, älä anna heille syytä satuttaa sinua. Se oli hänen lapsuuden oppinsa.
Hän tiedusti, että hänen pitäisi vastata Ruskalehdelle pian, ennen kuin naaras karkaisi paikalta, mutta hän ei ollut varma mitä sanoa. Hänelle oltiin juuri tarjottu tilausuutta, jonka hän oli kieltänyt itseltään niin monta kertaa, ja kuollut sisältä joka ikinen kerta, kun hän käänsi selkänsä murretulle ilmeelle.
Hän nousi hitaasti, ja kohdisti ilmeettömän silmänsä Ruskalehteen. Sinun on pakko, hän muistutti itseään.
”Pentu,” Taskuruoho aloitti. Ääni ei ollut niin jäinen, kuin hän oli toivonut, mutta Ruskalehden kaltaiselle kissalle se olisi (toivottavasti) tarpeeksi.
Sinun täytyy. Mantra soi hänen päässään naaraan kivettäessä itsensä. Suojamuurit nousivat salaman lailla. Sinun täytyy.
”Oletko koskaan kysynyt isältäsi siitä pitkästä arvesta hänen kuonossaan?” Hän kysyi, antaen sanojensa vaikuttaa hetken. Arpi todella oli ruma, kulkien viistossa vasemman silmän alta kuonon päälle ja sieltä oikean silmän alta silmän päälle. Kolli oli onnekas, ette ollut menettänyt näköään. Hän ei ollut varma, miten Päivänsilmä oli selittänyt sen, kollin saadessa sen ensimmäisessä kokoontumisessaan varjoklaanilaisena, mutta totta puhuen naaras ei välittänyt. Se ei ollut hänen asiansa.
Hän hymähti ilottomasti nähdessään sanojensa vaikuttavan (?)
”Usko pois, pentu, olen viimeinen henkilö, jonka isäsi haluaa nähdä,” se oli vale. Taskuruoho tiesi, mutta näin oli parasta. Kenen kannalta, kysyi ääni. Minun, hän vastasi samalla kun kolmas ääni kysyi ”miksi?”
Hänellä ei ollut vastausta. Joten luonnollisesti hän käski molempien painua suolle. Näin oli parasta. Täytyi olla.

Nimi: Masi

12.09.2017 12:19
TULIKUU hymyili Kivihännälle.
"Et ole ainoa, ketä klaani epäilee ja on huolissaan. Sinun sisaruksesikaan eivät kaikki ole olleet Jokiklaanille ylpeydeksi, joten et voi vain olettaa, että kaikki pitäisivät sinusta tempauksien jälkeen. Ne tullaan muistamaan, siksi tarvitset tilaisuuden ja rauhallisuutta, jotta voit näyttää kuka todella olet", hän naukaisi kollille.
"Klaani on epäileväinen useita kohtaan ja sinuna pitäisin tärkeimpänä sitä, että Tuskatähti on antanut sinulle mahdollisuuden. Sentään et kärsi hänen vihaansa muutamien muiden tavoin", Tulikuu totesi hiljaa.
"Ole rauhassa, äläkä oleta asioita. Kissat tarvitsevat toisiaan kohtaan aikaa", soturi naukaisi ja hymyili Kivihännälle.

VERIRUUSUN lävitse kulki puistatus ja turhautuneisuus, kun kolli vain käveli tuttuun tapaansa paikalle ja ei ainakaan parantanut asioita.
"Ja sinä et ainakaan paranna asioita,kehottamalla häntä poistumaan", naaras tiuskaisi ja nuolaisi rintakehäänsä. Hän ei jaksanut enää, että kollin tuleminen paikalle teki aina ilmiöksi sen, että hänen ja Päästäisaskeleen keskustelu jäi kesken. Joka kerta. Aina, kun naaras oli kertomassa hänelle jotakin, mikä viittasi Tomukuuhun, aina, kun he ylipäätänsä keskustelivat. Naaraan hännänpää nyki ja hän päästi pitkän sihahduksen hampaidensa välistä turhautuneisuudelle.
"Ehkä on sitten vain parempi, että palaan pesääni ja odotan siellä, jos joku oikeasta haluaisi keskustella kanssani", hän lopulta totesi itselleen ja nousi ylös. Hän lähti kulkemaan takaisin pesäänsä, häntä laahaten maata pettyneisyydestä ja turhautumisesta, antaen itsensä vain lopuksi rojahtaa sammalpedilleen.
Kaikilla oli rankkaa, se oli itsestään selvää, mutta naaras virnistäen ei edes saattanut muistaa, milloin kukaan olisi kysynyt kuinka hän voi.
Hän antoi leukansa painautua sammalpetinsä reunalle ja hän vilkaisi pientä lintua, jonka joku oli tuonut hänelle syötäväksi. Kuinkakohan kauan se oli tuossa ollut? Naaras kohotti tassuaan ja tökkäsi lintua ajatuksiensa vallitessa päässään.
Mihin aika oikein katosi? Miten hän olikaan päätynyt tänne? Ainiin. Hän puhalsi huokauksensa hampaidensa välistä.
Tummat silmän aluset ja verestävät silmät kehottivat naarasta lepäämään, mutta uni ei ollut tullakseen useiden öiden aikana.
Paha olo piinasi naaraan sisuskaluja, mutta hän yritti olla huomaamatta sitä. Antaen ärsykkeen vain kadota, vaikka se oli mahdotonta.

Nimi: Blari

12.09.2017 11:39
TOMUKUU katsoi ilmeettömänä Sudenulvonnan perään.
“Minä en koskaan pakottanut sinua mihinkään Sudenulvonta!” Tomukuu maukaisi kollin perään.
“Teimme kaiken klaanimme tähden.”
Tummaturkkinen kolli kääntyi ympäri ja katsoi nyt Päästäisaskelta ja Veriruusua.

PÄÄSTÄISASKEL luimisti korviaan Veriruusun kysymykselle.
“Meidän välillämme ei ole mitään. Hän ei ole tehnyt mitään", naaras vastasi hänelle oudolla, kylmällä sävyllä. Päästäisaskel käänsi katseensa pois Veriruususta.
“Päästäisaskel!” Tomukuun ääni sai Päästäisaskeleen katsomaan Tomukuuta päin yllättyneenä.
“Milloin olet viimeksi syönyt?” Tomukuu kysyi sisareltaan vaativalla sävyllä. Päästäisaskel avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen pian jättäen sanomatta mitään. Tomukuu huokaisi ja kosketti sisartaan kylkeen, mistä kolli pystyi varsin hyvin erottamaan kylkiluut.
“Syömättä jättäminen ei auta mitään Päästäisaskel", tummaturkkinen kolli huokaisi. Tomukuu nojautui kuiskaamaan sisarensa korvaan ohjeita. Päästäisaskel kuunteli veljensä sanoja ilmeettömästi ja lopuksi vain nyökkäsi tuolle.
“Minun pitää mennä", naaras maukaisi Veriruusulle kääntyen pois päin Tomukuusta ja Veriruususta. Tomukuu seisoi Veriruusun vierellä hiljaisena tuijottaen sisarensa perään.
“Hän ei vielä ole valmis puhumaan asioistaan, mutta varmasti hän avautuu sinulle ajan kanssa", Tomukuu maukaisi pahoittelevasti Veriruusulle.

KIVIHÄNTÄ katsoi Tulikuuta silmiin.
“Kerro sitten, miten minun pitää todistaa sanani todeksi", harmaa kolli maukaisi. “Kauanko aikaa vielä pitää antaa, jotta edes hieman ymmärtäisit, että olen täysin uskollinen Jokiklaanille?” soturi kysyi pettyneenä. Kivihäntä haluaisi, että asiat vain rauhouttuisivat. Kaikesta oli kuitenkin jo kulunut jo useampi kuu. Hän oli väsynyt siihen, että hän ei koskaan tulisi saamaan anteeksi hänen ja Kastanjaturkin kahakkaa. Viiltokynnelle hän ei ollut puhunut sitten sen pelastusretken monia kuita sitten, joten kolli.ei tiennyt miksi Tulikuu sitä ajattelisi. He olivat olleet kuitenkin oppilaita silloin, kun Viiltokynsi oli tullut heidän luokseen järven rannalla, kun hänellekkin oli selvinnyt totuus oikeista vanhemmistaan.

Nimi: Masi

11.09.2017 23:39
VIHAKATSEEN kasvoille levisi hämmennys, mutta hän nyökkäsi. Siksihän Vihakatse olikin ehdottanut, että he menisivät aamulla mukaan sotureiden kanssa partioon? Kollin kasvoille kohosi kuitenkin hymy ja hän nyökkäsi uudelleen tälle oppilaalle.
"Niin, jos tänään saat jotakin saalistettua, voit viedä sen jollekin, aivan kenelle haluat. Klaaninvanhimmat etenkin arvostaisivat sitä, kun eivät kykene useinkaan syystä tai toisesta hakemaan riistaansa aukiolta..", Vihakatse huokaisi hiljaa ja hänen ajatuksensa harhautuivat hetkeksi Varjoklaaniin veljensä luokse.
"No, eiköhän sitten lähdetä. Eivät ne pulut suoraan suuhun lennä", hän naurahti ja heilautti häntäänsä lempeästi merkiksi lähteä liikeelle.

TULIKUU värähti ja vetäytyi nopeasti irti Kivihännästä, kurtistaen kulmiaan hämmentyneenä, mutta samalla ärtyneenä.
"Se on hyvä, että tiedät. Enkä halua kuulla sinun sanojasi asiasta, vaan nähdä sinun tekosi asioiden suhteen, sillä ne todistavat sanojesi merkityksen", Tulikuu naukaisi ja asteli toisen ohitse, vilkaisten vielä toiseen.
Hän ei oikeastaan tienny mitä sanoa, jos kollin oli noin helppo vain astua sivuun Viiltokynnestä ja tämän kuraverisestä suvusta. Tulikuu ei myöskään itse halunnut antautua toiselle noin vain, hän ei ollut itse varma mistään, eikä uskonut Kivihännänkään olevan. Ehkä hän itse kuvitteli, että Kivihäntä olisikin varma, mutta hän ei itse ollut.
"Asioita tapahtuu. Anna niiden vaikutukselle aikaa ja tilaa", naaras sanoi hiljaa itselleen.


"Aina on ollut myrskyä, se on eri asia mistä päin se puhaltaa ja kenen kasvoja vasten", VERIRUUSU huokaisi hiljaa ja väräytti korvaansa Päästäisaskeleen puhuessa Aaveenvarjosta.
"Enpä oikeastaan yllättyisi, mitä juonia hän ehtisi tällä kertaa punoa, jotta saisi mollata tai solvata minua jollakin tavalla", Veriruusu tuhahti uupuneena, sillä alkoi hahmottaa, että asioista puhuminen toi ne aina vain lähemmäksi ja lumipallo kiihdytti vauhtiaan.
Veriruusu seurasi vielä Päästäisaskeleen katsetta Punahämärään ja huomasi, että tämä naaras oli avannut silmänsä. Uniset silmänsä ja räpytteli niitä. Veriruusu pian ymmärsi katsovansa Punahämärää suoraan silmiin ja kurtistaen omia kulmiaan siirsi katseensa Päästäisaskeleeseen.
"Mikä teillä kahdella oikeastaan on?", Veriruusu lopulta kysyi. Hän oli vain hetki sitten halunnut antaa tilaa, mutta hän halusi tietää, oliko Punahämärä tehnyt jotakin. "Mitä hän on tehnyt?", Veriruusu lopulta kysyi Päästäisaskeleelta katsoen ystäväänsä suoraan silmiin. Mistä tässä oli kyse? Punahämärän väsyneet silmät olivat kuitenkin painuneet takaisin uneen, mutta Veriruusu oli varma, ettei päästäisi Punahämärää helpolla, jos tämä olisi loukannut Päästäisaskelta.

SUDENULVONTA kohotti vaitonaisen katseensa ja nousi ylös. Hän hahmotti poikansa astelevan ulos leiristä Savuruusun ja Tuulisydämen kanssa, samalla kun Syyslaulu oli menossa partioon ja Veriruusu oli ilmestynyt usean päivän jälkeen aukiolle. Naaras oli ollut pitkään omissa oloissaan, mutta toisaalta Sudenulvonta ei tiennyt, olisiko hänen edes hyvä puhua tälle. Veriruususta uhkui jotakin, mikä sai Sudenulvonnan huolestuneeksi ja Pyörteenviuhkan kanssa käydyt keskustelut eivät vahvistaneet Sudenulvonnan näkemystä Tomukuusta tai tämän "hyvistä" vaikutuksista Veriruusua kohtaan.
"Hän on aivan kuten sinäkin", Sudenulvonta lopulta naukaisi heilauttaen korvaansa. "Ei, tässä klaanissa en omaa ystäviä, Tomukuu. Tässä klaanissa omaan perheenjäseniä, enkä halua, että sinä tai kaltaisesi tallotte meidän päällemme enää", Sudenulvonta huokaisi.
"Olet hieno soturi, mutta pidä se siinä. En ole ystäväsi, vaan klaanitoverisi, joka omasi kanssasi suunnitelman, jonka sinä veit liian pitkälle, jonka takia yksi kissa kuoli, jonka jälkeen siskosikin hyväksikäytti minua. Kuten sinäkin", Sudenulvonta totesi rauhalliseen sävyyn.
"Minä painan sen villaisella, että sinä käytit minua, mutta pidän huolen, että sinä et tee sitä sisarustesi kanssa enää perheelleni", Sudenulvonta totesi ja lähti astelemaan Pyörteenviuhkaa kohden, joka heilautteli häntäänsä puolelta toiselle hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Nimi: Blari

11.09.2017 23:14

HIUTALEENTASSU nyökkäsi vain mestarilleen. Paremmin hän metsästämisessä pärjäisi, kuin esimerkiksi taistelemisessa. Naaras tykkäsi kuitenkin eniten auttaa klaanilaisiaan. Varsinkin pentutarhassa auttaminen oli hänestä hauskaa. Pennut olivat lähellä nuoren naaraan sydäntä ja hän toivoi, että hänelläkin olisi tulevaisuudessa omia pentujaan.
“Klaaninvanhimmat ja pennut ruokitaan ensin", Hiutaleentassu toisti ääneen ja katsoi odottavasti Vihakatsetta. Hän halusi päästä toteuttamaan tuota soturilain kohtaa.

AURINKOKATSE liikkui matalana aluskasvillisuuden seassa Myrskyklaanin reviirillä. Tuttu klaanin ominaistuoksu sai kollin ikävöimään pentu- ja oppilasaikojaan.
“Olemme taas liian pitkällä klaanikissojen reviirillä. Tämä ei ole hyvä idea", Tomo sihahti varoittavasti Aurinkokatseen takaa.
Kullanruskea kolli kohautti vain lapojaan.
“Siitä on jo pidempi aika, kun olen klaanikissojen luona käynyt. Voisin vaikka kerrankin tavata veljeni kunnolla. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi näin Kanisydäntä”, Aurinkokatse maukaisi ja jatkoi hiljaa kulkemistaan. Hän oli matkalla puun luokse, missä hän ja Kanisydän olivat viettäneet aikaa oppilaina ja nuorina sotureina.
“Millon se oli?” Tomo kysyi ja väistöi pensaan oksaa, jonka Aurinkokatse antoi räpsähtää melkein hänen kuonolleen. Kullanruskea kolli oli pysähtynyt ja muuttunut surullisen oloiseksi.
“Silloin, kun kaikille selvisi, etten ollutkaan enään kuollut", hän vastasi Tomon kysymykseen neutraalilla äänensävyllä. Tomo luimisti epäillen korviaan. Savuharmaa kolli mietti, miksei ollutkaan lähtenyt vaikka Kobrankatseen mukaan aikoinaan. Aurinkokatse ei osannut jättää vanhaa elämäänsä taakseen, vaikka kuinka vakuutti Tomolle ja itselleen, että pystyisi. Samalla kullanruskea kolli joutui jatkuvasti ongelmiin klaanien kanssa.
“Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin", Tomo murahti. He olivat parin viime kuun aikana kierrelleet kaikenlaisissa paikoissa. Suuri kaksijalkala olisi ollut Tomosta mukava paikka asua, sillä hän oli tottunut aikoinaan sikäläisten kujakissojen kanssa toimimaan ja elämään, mutta järvelle ja metsään palaaminen ja Aurinkokatseen kohtaaminen oli jotenkin saanut Tomon jäämään tuon kollin suojaksi, sillä sitä välillä tuo tarvitsi ja paljonkin, vaikka Aurinkokatse ei sitä hevillä myöntäisikään.
“Olisit voinut kyllä jäädä sinne minun puolestani. Kyllä minä pärjään. Se ei minun paikkani ollut", Aurinkokatse vastasi ja maistoi jälleen ilmaa Myrskyklaanin soturien varalta. Tomo pyöräytti silmiään.
“Mikä sinun paikkasi sitten on?” Aurinkokatse ei vastannut enään Tomon kysymykseen. Jatkoi vain päättäväisesti eteenpäin aluskasvillisuudessa. Ymmärtäen vaihtaa aihetta Tomo kysyi:
“Entä jos törmäät johonkin muuhun, kuin veljeesi? Heitä ei mitenkään vähän ollut, joten on monia muitakin, jotka saattavat liikkua täällä tälläkin hetkellä.”
“Olisit hiljaa hetken, ettemme ainakaan joudu näiden muiden yllättämiksi", Aurinkokatse naurahti.

KIVIHÄNTÄ huokaisi ja painoi lupaa kysymättä kuononsa hellästi Tulikuun kuonoa vasten(?).
“Se Viiltokynnen juttu oli typerä oppilasajan juttu. Se ei koskaan mitään vakavaa ollut. Olen oppinut virheistäni ja tiedän, mitä haluan", Kivihäntä maukui ja katsoi Tulikuuta silmiin. Hän toivoi itsekseen, että olisivatpa asiat niin yksinkertaisia. Olisipa Viiltokynsi vain typerä oppilasajan ihastus.. Kivihäntä välitti Tuuliklaanilaisesta todella paljon, mutta hän tiesi, että hänen kuuluisi keskittyä omaan klaaniinsa. Auttaa sitä kaikin mahdollisin keinoin. Hän piti kyllä Tulikuusta, muttei täysin samalla tavalla, kuin Viiltokynnestä, mutta päätti kolli ottaa mahdollisuuden nähdä muuttuisiko se.
Kivihäntä vetäytyi taaemmaksi Tulikuusta odottaen tuon reaktiota.

PÄÄSTÄISASKEL tunsi pettymystä siitä, ettei Punahämärä reakoinut juuri mihinkään juuri nyt.
“Niin… Niinkin voisi sanoa", Päästäisaskel maukaisi ja antoi itsensä vilkaista Punahämärän suuntaan. Punahämärän rauhallinen ja levollinen puoli oli uutta Päästäisaskeleelle, ja hän jäi sen takia tuijottamaan hetken liian kauaksi aikaa lepäävää naarasta.
“Voiko nykyään olla varma, mitä tapahtuu", Päästäisaskel hymähti ja käänsi katseensa hitaasti Veriruusuun.
“Ehkä tämä aika on ollut vain tyyni ennen myrskyä… Aaveenvarjo vaikuttanut todella mietteliäältä ja omissa oloissa pysyvältä, mikä yleensä ei ole johtanut mihinkään hyvään. Se tarkoittaa yleensä jotain pahaa, mitä itse olen kokenut. Hän yleensä oli enemmän veljieni kanssa, kuin esimerkiksi minun ja Pöllönlaulun kanssa", Päästäisaskel vaihtoi aihetta edes jollain tavalla. Hän ei halunnut jäädä lukkoon Punahämärän takia jälleen.

“Itsekkin haluan pahoitella näin usean kuun jälkeen sisareni käytöstä silloin, kun heräsit parantajan pesästä", TOMUKUU maukaisi pahoittelevaan sävyyn.
“Koin parhaaksi silloin, etten sekaannu sinun tai kumppanisi asioihin, mutta nyt voin lähes varmasti luvata, ettei sama tule toistumaan Pöllönlaulun kanssa”, kolli jatkoi.
“Se oli varmasti epämiellyttävä kokemus. Olit loukkaantunut ja maannut kauan aikaa tiedottomassa tilassa parantajan pesässä ja sen jälkeen sisareni yritti käyttää sinua hyväksensä, kun et ollut vielä edes voimissasi”, Tomukuu tahtoi saada selville, mitä Sudenulvonta muisti loukkaantumisestaan.
“Välimme viilenivät sen jälkeen vaikka enne sitä olimme.. ystäviäkin.”

Nimi: Masi

11.09.2017 22:40
TULIKUU katseli vaitonaisella ja mitään sanomattomalla katseellaan kollia, nyökäten tälle lopulta, tuon puhuessa.
"En halua kohdistaa huomiota keskustelussamme Tuuliklaaniin tai puhumattakaan Viiltokynteen. Näpäytän sinua kerta toisensa jälkeen, jotta muistat vääryyden, koska en halua sinun eksyvän polultasi, Kivihäntä", naaras huokaisi raskaasti.
"Muista, että koskaan ei voi tehdä liikaa klaaninsa vuoksi, koska sille ei tule ikinä riittämään mikään", naaras naukaisi nopeasti väliin katsoen toista pitkään, toisen pitäessä taukoa. Hän ei halunnut olla kylmä kollia kohtaan, mutta ei mahtanut omalle käytökselleen mitään. Eikä sille katkeruuden tunteelle, joka velloi hänen sisällään, koska Tulikuu oli tukenut ja auttanut parhaansa mukaan Kivihäntää, mutta tämä ei ollut pahemminkaan väräyttänyt viikseään Tulikuun vuoksi. Ehkä kolli oppisi joskus tai sitten ei.
"Sepä ikävä kuulla", naaras naukaisi sarkastinen sävy äänessään, mutta lempeä hymy painoi hänen kasvoillaan äänensävyä pois.

VERIRUUSU ei voinut olla huomaamatta ystävänsä reagointia Punahämärään ja Veriruusu heilautti hämmentyneenä häntäänsä. Naaras lopulta kuitenkin irvisti Päästäisaskeleen kommentille.
"Sellaisia kärttykasoja Lumouksenklaanin parantajuutta taitavat kissat tuntuvat olevan", hän totesi ohimennen ja vilkaisi Punahämärään, joka tuntui lepäävän. Ehkä tuo ei kuunnellut, ehkä tuo ei halunnut kuunnella tai välittää, oli miten oli, tuskin tuo unessa ainakaan oli tai jos oli, tuo ei ainakaan ollut oma entisensä.
"Sanopa tuo hänelle, vaikkei siitä mitään hyötyä olisikaan", naaras totesi naurahtaen huvittuneena. "On se ainakin hyvä, että kaikki eivät ole myötäilijöitä, muuten maailma kävisi nopeasti todella tylsäksi", päällikkö totesi hymähtäen miettelleen, ennen kuin tajusi sen tulleen hänen suustaan ulos.
Veriruusu olisi halunnut kysyä mikä kaksikon välejä riivasi, mutta ei halunnut pahentaa ystävänsä oloa. Tuo kun ei tuntunut haluavan enää jakaa henkilökohtaisempia asioitaan hänen kanssaan, joten Veriruusu päätti antaa tälle tilaa.
"Hyvä, että olet. En kestäisi sitä, jos sinulle tapahtuisi jotakin", naaras naukaisi päätään riiputtaen surumielisenä. Vaikka hän lisäsikin surullisena mielessään, olet siinä, mutta tunnut silti olevan hyvin kaukana.

SUDENULVONTA kohotti unisen katseensa Tomukuuhun ja yritti räpytellä unenrippeitä silmistään.
"Niin on. Mistä siis haluat puhua", kolli kysyi, nuolaisten rintakehäänsä ja kietoi häntänsä vierelleen.

Nimi: Blari

11.09.2017 22:08
KIVIHÄNTÄ kohotti kulmiaan huvittuneesti virnistäen.
“Oliko tuo hienovarainen tapa kysyä minulta siitä Tuuliklaanin kanssa sattuneesta ja siitä missä seison asian kanssa?” harmaa kolli kysyi. Kivihäntä nousi seisomaan ja kääntyi kokonaan Tulikuuta päin.
“Olen uskollinen Jokiklaanille. Olen täysin omistautunut sille. Olen tehnyt kaiken mahdollisen mihin olen tässä kunnossa pystynyt ja enemmänkin parin viimeisen kuun aikana”, harmaa soturi katsoi Tulikuuta silmiin.
“Ja minä todella pidän sinusta Tulikuu.”

PÄÄSTÄISASKEL säpsähti hieman kuullessaan Punahämärän nimen. Hän ei osannut ajatella mitään naaraasta nykyään. Jatkuvan vedon tunteminen ja sen vastusteleminen totta puhuen vei enemmän hänen voimiaan, kuin Aamutähden sureminen, mutta Aamutähden sureminen olisi varmasti paljon järkeen käyvempi syy hänen allapäisuuteensä.
“Va.. vaikea uskoa, että hän ei ole aukomassa päätään jokaiselle vastaan tulevalle tälläkään hetkellä", Päästäisaskel maukaisi katsomatta Punahämärään.
“Punahämärällä harvemmin mitään mukavaa sanottavaa, niin parempi kai se pitää vain kuono kiinni", naaras jatkoi äänellä, jonka uskoi ja toivoi Punahämärän kuulevan. Pelkkä Punahämärän nimen kuuleminen sai Päästäisaskeleessa kiihtymystä aikaan. Hänen ajatuksensa suuntautuivat tuohon naaraaseen vain ja ainoastaan silloi.
Veriruusun viimeiset sanat kuultuaan raidallinen naaras hätkähti muistaen, että hän puhui juuri nyt Veriruusun kanssa. Päästäisaskel luimisti korviaan apeasti ja katsoi päällikköä pahoittelevasti hymyillen takaisin.
“Tässähän minä.”

TOMUKUU katseli aukion tapahtumia syrjempää. Kaikki oli kuluneiden kuiden aikana mennyt hyvin Aaveenvarjoa lukuun ottamatta. Kaikki muut tuntuivat uskovan ketun olevan syynä tuon kuolemaan; ainakaan kukaan ei suoraa epäilystä ollut osoittanut. Tummaturkkinen kolli siristi silmiään ja käänsi katseensa parantajan pesään päin. Jos klaanilla olisi parantajaoppilas, Tomukuu olisi hoitanut Aaveenvarjon jo kauan aikaa sitten pois tieltä, mutta ei. Tomukuu tiesi, että osaava parantaja oli tärkeä osa klaania ja ilman klaani olisi huonommassa asemassa.
Kollin vihreät silmät osuivat Sudenulvontaan.
“Sudenulvonta!” Tomukuu huudahti ja asteli soturin luokse. Hän ei ollut jutellut Sudenulvonnan kanssa sitten Aurinkokatseen häädön suunnittelun ja kiitos Tomukuun siskon Pöllönlaulun Tomukuu oli todennut, että parempi pitää hieman välimatkaa ainakin jonkun aikaa toiseen soturiin. Tomukuuta itseä ei ollut kiinnostanut Pöllönlaulun jatkuva pakkomielle Sudenulvontaan niin kauan aikaa, kunhan se ei hänen asioidensa tielle tullut. Onneksi Pöllönlaulukin oppi Syyslaulun ja Tomukuun läksytyksen jälkeen ottaa edes jonkunlaista ohjasta tunteistaan ja pakkomielteistään. Sudenulvonta kuitenkin oli Veriruusun ystävä.
“Siitä on pidempi aika, kun puhuimme", Tomukuu maukaisi katsoen Sudenulvontaa tutkaillen tuota. Hän ei itse ollut vieläkään täysin perillä missä tilassa Sudenulvonnan muisti oli siitä, kun tuo oli maannut pitkäänkin parantajan pesässä tajuttomana ‘Aurinkokatseen' hyökkäyksen jäljiltä.


Nimi: Masi

11.09.2017 21:11
//Blari Pihkatassun roolaus jäi :c Laitoin sen tähän jatkoksi uusiksi.
VIHAKATSE hymyillen pudisteli päätään ja nyökkäsi sitten hyväksyttävästi oppilaalleen. Hän oli jo hetken odottanut oppilasta, mutta oli mielissään siitä, ettei toinen useiden muiden tavoin ollut nukkumassa vielä, ihan vain siksi, etteivät mestarit olleet tulleet vielä herättämään näitä.
’’Ajattelin, että voisimme lähteä tänään harjoittelemaan metsästystä’’, Vihakatse naukaisi hymyillen räpäyttäen silmiään. ’’Jos edistymme tänään hyvin, voimme huomenna olla metsästyspartiossa mukana, jotta saat osoittaa taitojasi, sekä auttaa muita sotureita tuomaan riistaa klaaniin’’, Vihakatse selitti hymyillen oppilaalle.
’’Mitä mieltä olet?’’.

TULIKUU kohautti hennosti lapojaan. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi oli tullut kollin luokse puhumaan, mutta ehkä sekin oli parempaa ajanvietettä kuin antaa omien ajatuksien kiertää ympyrää.
’’Eipä minulla ole oikeastaan mitään ihmeellisempää kerrottavaa’’, hän totesi tylsästi ja nyökkäsi tuolle jälkeenpäin, kun toinen oli kertonut jalastaan. ’’Toivottavasti et sentään ole vajonnut pennun tai Tuuliklaanin tasolle’’, naaras irvisti ja heilautti häntäänsä, antaen katseensa kiertää leiriä.
’’Miten muuten olet voinut? Psyykkisellä tasolla?’’, naaras kysyi vilkaisten epäilevästi Kivihännän hymyä, sillä halusi kuulla, että miten kollin mielenterveys ja uskollisuus voivat.

VERIRUUSU kuunteli luotettavinta ystäväänsä ja nyökkäsi, kun toinen kertoi voivansa hyvin. Tuosta kuitenkin huokui syvää surua, jota naaras olisi halunnut helpottaa, mutta ei yksinkertaisesti vain osannut. Hän ei osannut sanoa enää sanoja, jotka voisivat auttaa tätä naarasta. Tätä klaania palautumaan. Naaras tuhahti mielessään, ettei osannut edes itseensä kohdistaa sanoja, jotka auttaisivat häntä selviämään.
’’Niin, mutta ei se sinun vikasi ole. Asioita on tapahtunut enemmän kuin liiaksi’’, naaras huokaisi ja katsahti Päästäisaskeleeseen. ’’Sinulla on ollut rankkaa, klaanilla on ollut rankkaa ja miksi oikeastaan kukaan haluaisi puhua sen enempää minun kanssani?’’, päällikön kasvoille vieri huvittunut hymy.
’’Kaikki ovat kärsineet niin paljon, etten usko, että minun näkemiseni heitä paljoa auttaa, etenkin juuri Aamutähden kohdalla tai kissoja, jotka ovat menettäneet jotakin muuta läheltään. En tiedä’’, naaras kohautti lapojaan hennosti, mutta turhautuneena puri alahuultaan. ’’Ei oikeastaan kukaan pahemmin ole minulle halunnut puhua, ei edes Punahämärä, mikä on mielenkiintoista, että hän on sulkenut suunsa sarkastisilta lauseiltaan’’, Veriruusu naurahti.
Ehkä Punahämärä tiesi jotain, mitä tämän ei pitäisi tietää? Veriruusu kurtisti kulmiaan itsekseen ja katsahti ketunkasvoiseen naaraaseen, joka oli sulkenut silmänsä uneliaana. Klaanissa oli niin paljon uhkaa Veriruusulle, mutta samalla tämä halusi viedä asioita eteenpäin, uuteen alkuun. Uudet tulokkaat, jatkuvat kuolemat ja menetykset, Tähtiklaanin kohtaaminen, Aaveenvarjo, Tomukuu, Aamutähti-, ongelmia ja asioita, jotka kertyivät ja olivat loputtomia. Niitä vain ilmestyi ja ne vain loivat suurta lumipalloa, jonka alle Veriruusu koki pian jäävänsä. Mitä tahansa Punahämärä voisikin tietää, sillä tämä oli ollut pitkän ajan mukana Veriruusun elämässä, sekä hän oli puhunut tuon kanssa vain vähän ennen kuin Aamutähden oli ’’tappanut kettu’’.
’’Sepä hyvä, että hän osaa olla avuksi’’, naaras naukaisi ilmeettömästi, sivuttaen viimeisen asian. ’’Toivottavasti arkenne palautuu normaaliksi, minä alan kaivata parasta ystävääni’’, Veriruusu naukaisi luoden lempeän hymyn Päästäisaskeleelle.
PIHKATASSU katseli mestariaan Puolukkalintua, naaras ei halunnut änkeytyä pilaamaan toisen päivää, mutta hän halusi päästä tekemään jotakin, sillä tihkui intoa. Siitä oli kauan, kun he olivat viimeksi harjoitelleet, tai se tuntui ikuisuudelta, vaikka siitä ei niin kauan ollutkaan. Yöklaanissa oli ollut niin paljon kaikenlaista muutakin, joten Pihkatassu ei pitänyt sitä ihmeellisenä, ettei Puolukkalinnulla ollut hänelle niin paljoa aikaa.
’’Mitä me tänään teemme?’’, naaras naukui mestarilleen hymyillen iloista hymyään ja heilauttaen häntäänsä toiselle puolelle innoissaan. Hän vain toivoi, ettei saisi toiselta tylyä vastausta siitä, kuinka he eivät tekisi mitään tai oppilaan pitäisi siivota muiden pesiä. Toisaalta, pentutarhaalla hän saisi olla pentujen kanssa, soturit voisivat kertoa tarinoita, oppilaat voisivat jutella hänen kanssaan ja päällikönpesä olisi muuten vain mielenkiintoinen paikka.


Kiialle// Tosiaan en keksinyt mitä vastaisin Tulenhengellä, sekä Pakkasnaurulla, joten oottelen, jos sie jatkat jotain mihin tartun? ^^’ //

TUSKATÄHTI hymyili Loimusydämelle, hän oli edelleen mielissään, että naaras oli hänen vierellään ja he yhdessä johtaisivat tätä klaania. Kaikki kissat, jotka olivat kollille olleet ja ovat edelleen tärkeitä, alkoivat luoda verkostoa hänen ympärilleen ja se turvasi hänen hermonsa, sekä elämänsä.
’’Olen siitä iloinen, että olet täällä ja myös siitä, että voit hyvin’’, päällikkö tokaisi lempeästi hymyillen ja puski kevyesti varapäällikköä. Siitä tuntui olevan niin kauan, mutta samalla niin vähän aikaa, kun hän oli tavannut tämän naaraan. Naaraan, joka oli pelastanut hänet hyytävän kylmästä virrasta ja huolehtinut hänestä, kuitenkin sitten kuiden jälkeen auttanut häntä löytämään takaisin klaanin pariin.
’’Millainen sinun perheesi on?’’, kolli kysyi hieman empivästi, sillä ei oikeastaan ollut puhunut asiasta naaraan kanssa, ja saattoi vain muistaa, että tämä oli joskus kertonut, että he eivät eläneet metsässä tämän kanssa. Tai ei ainakaan ollut silloin olleet siellä.

KIROUKSENVERI lisäsi mielessään, ettei aikoisi puhua asiasta klaanille tai omalle pennulleen. Hän halusi kaikkien, jopa kumppaninsa uskovan, että tämä oli se pentu, kenen pitikin syntyä heille. Kukaan ei saisi tietää totuutta, tämä oli hänen oma rakas pentunsa.
Kuningatar nyökkäsi parantajalle ja seurasi tätä hiljaisena syvemmälle pesään. Hän yritti maistella ympäristöä, mutta yritit tukkivat kaikki muut hajut, ja ne lähes saivat hänet voimaan pahoin, mutta pian.. Pian hän erotti Korppitassun ja sammalpedillä makaavan pienen pennun, joka oli langennut yrttien tuomaan uneen.
’’Käytin leskenlehteä laskemaan kuumetta ja hieroin sitä myös tämän polkuanturoihin, koska ne näyttivät olevan arat, enkä ole varma minkälaisen matkan hän oli kävellyt tänne, ennen kuin sinä löysit hänet-’’,Korppitassu kuiskaili hiljaa ja huomasi Kirouksenveren turkin kohoavan suuttumuksesta, kun ymmärsi oppilaan kuulleen. Mutta riehumisen sijaan kuningatar asettui pentunsa ympärille ja alkoi pitää tätä lämpimänä, vaipuen hitaasti itsekin uneen.
’’Hoidin myös kuumetta laventelilla, sekä unikonsiemenillä halusin taata pennulle unen ja kivun lievitystä. Lopulta haavat hoidin kultapiiskulla ja kieritin niihin hämähäkinseittiä’’, naaras päätti hiljaisena tekemisensä selittämisen ja vilkaisi mestariaan Hehkutonvaloa.
SAVURUUSU olisi halunnut väittää vastaan Tuulisydämelle, mutta tiesi, että saattaisi kertoa jotakin aivan liikaa. Suuren suun omaava naaras ei kuitenkaan pystynyt olematta sulkematta suutaan.
’’Tuulisydämen nimi tulee tämän luonteesta, kun minä perin sinun tavoin vanhempiemme tavut’’, Savuruusu totesi ja Sudenlaulu vilkaisi naaraaseen hymyillen. ’’Minusta nimet eivät ole vain nimiä’’, naaras lisäsi tympääntyneenä veljensä lausahdukselle.
’’Ne kertovat mistä tulemme ja millaisia olemme. Niiden taakse kätkeytyy niin paljon erilaisia tilanteita ja tunteita, että kaikkien nimiä ei pysty edes selittämään, puhumattakaan syytä sille, miksi kannamme niitä. Mutta nimemme muistuttavat toisille kissoille erilaisia hetkiä, erilaisia tilanteita ja ajatuksia, niin itsestämme kuin heistäkin’’, Savuruusu naukui ja heilautti häntäänsä, Sudenlaulun kohauttaessa lapojaan.
’’Olen oikeastaan teidän molempien kanssa samaa mieltä’’, hän totesi lopulta.

OKATASSU hymyili mestarilleen Kettupisaralla kuunnellen tätä ja yllättyen hieman tämän kysymyksestä. Hän mietti hetken, jotta osaisi selittää mielipiteensä järkevästi.
’’Kun sanoin, mitä pidän tärkeimpänä, en halua, että näet minua huonossa valossa sen takia. Koen, että jokainen on tärkeä. Jokainen soturilain osa on tärkeä ja ohjeistaa klaania, sekä kissoja toiminnassa. Ilman niitä, emme tietäisi miten toimia, emmekä osaisi kunnioittaa yhtään mitään’’, Okatassu selitti ja vilkaisi hieman hermostuneena mestariaan. ’’Pidän kuitenkin tärkeimpänä sitä osaa, joka menee näin, ’’ Kunniakkaan soturin ei tarvitse tappaa vastustajaansa voittaakseen, ellei vastustaja ole soturilain ulkopuolella tai tappo välttämätön itsepuolustukseksi’’, kolli naukui pitäen häntäänsä lavallaan ja julistaen sen juhlavasti.
’’Miksikö? Koska jokaisen elämä on tärkeä, niin hyvässä kuin pahassakin. Ilman pahaa ei olisi myöskään hyvää, emmekä oppisi ilman tätä lakia toimimaan oikein, emmekä kunnioittamaan muiden elämää. Puhumattakaan pitämään kontrolliamme tunteiden ja adrenaliinin kanssa tasapainossa. Minusta ei ole tyhmää taistella ratkaistakseen ongelmia, mutta minusta on tyhmää tapattaa kissoja ongelmien vuoksi, koska ei voida antaa toista mahdollisuutta tai anteeksi’’, Okatassu naukui ja katseli tassujaan hetken hiljaisena.
’’Entä sinun mielestäsi?’’, hän lopulta kysyi Kettupisaralta hieman empien.

’’Hänen silmänsä’’, KOSTOSYDÄN naukaisi ja vastasi tämän pienen pennun katseeseen, jolle nämä eivät olleet vielä Aurinkoviillon kanssa antaneet nimeä. ’’Ne ovat haaleat, ne eivät luo positiivista tunnetta väriltään, mutta ne välittävät tunteita. Halla. Halla tekee niin. Se herättää voitonriemua ja epätoivoa’’, kolli naukui hiljaisena ja vain katseli pennun silmiä.
’’Ehkä Hallapentu? Usva voisi myös kuvastaa häntä hyvin, mutta Halla sointuisi Haamun kanssa’’, Kostosydän totesi mietteliäänä ja vilkaisi sitten kumppaniaan, odottaen tämän mielipidettä.
Kolli oli iloinen siitä, että naaras oli hyväksynyt Risapennun nimen. Sydän tuntui muutenkin lepattelevan kollin rinnassa, halukkaana lähtemään lentelemään ympäriinsä, hän oli onnellinen, hänellä oli kaikki. Ja ennen kaikkea hän oli kaikesta huolimatta saanut paljon, joista kolli aikoi pitää kynsin ja hampain loppuun asti kiinni.

LIEKKIMARJA naurahti kumppaninsa reagoinnille ja silitti tämän selkää hännällään. Hän oli helpottunut siitä, että Vihertähti johti klaania ja että sai pentujen syntymästä huolimatta olla edelleen mukana siinä. Klaani oli alusta alkaen ollut naaraalle tärkeätä, mutta pentujaan naaras ei halunnut hylätä, sen lisäksi, että Vihertähti oli ansainnut tämän kaiken.
’’Välillä he availevat silmiään, mutta he eivät parantajan mukaan näe vielä kunnolla. He erottavat läheltä erilaisia muotoja ja sävyjä, mutta pisimmältään he nukkuvat ja ovat ahmatteja imemään maitoa. Jos hetken jaksat odottaa ja puhut heille, ehkä myös peset heitä, he raottelevat unisia silmiään’’, Liekkimarja selitti kehräten huvittuneena.

Nimi: Blari

11.09.2017 19:49
HIUTALEENTASSU huomasi Vihakatseen oleskelevan oppilaidenpesän suuaukolla. Naaras oli käynyt venyttelemässä jalkojaan ja ei sen takia enään oppilaiden pesässä ollut. Valkea naaras asteli hiljaisesti Vihakatseen taakse.
“Olen tässä. Heräsin aikaisin ja kiertelin vähän leiriä. En kai säikäyttänyt?” Hiutaleentassu maukui. Hän oli etsinyt Hiekkatassua, mutta ei ollut lopulta löytänyt tätä.

KIVIHÄNTÄ kääntyi katsomaan Tulikuuta hymähtäen, muttei kommentoinut mitään naaraan sanoille. Hän vain tyynesti vastasi kysymykseen ‘Mitä kuuluu?’: “Kylki ainakin tuntuu parantuneen viimeinkin. Alkaa tuntua tylsältä vain olla leirissä ja ‘rauhassa’ jatkuvasti. Pelkään, että alan olla ruosteessa”, Kivihäntä maukaisi ja katsoi Tulikuuta silmiin.
“Mitä sinulle kuuluu?”, harmaa kolli kysyi rennosti hymyillen.


PÄÄSTÄISASKEL käänsi katseensa Veriruusua kohden. Hän ei osannut ajatella tuota muulla nimellä. Raidallinen naaras istuutui peittäen käpälillään laihtunutta kehoaan edes hieman. Hän ei ollut saanut syötyä kunnolla viime aikoina. Punahämärän käytös ja Aamutähden kuolema olivat olleet hänelle kova isku.
“Hyvin.. Kiitos kysymästä”, naaras maukaisi ja hymyili hieman. Hän ei halunnut työntää ystäväänsä pois, mutta hän ei ollut itse ollut hyvässä paikassa viime aikoina, mikä johtanut hänen vähäpuheisuuteensa ja ‘poissaoloonsa’.
“Ei minua haittaa, vaikka oletkin siinä.. Olen pahoillani jos olen saanut sinut tuntemaan olosi ei-halutuksi”, Päästäisaskel katsoi anteeksipyytävästi uutta päälliköään.
“Aamutähden kuolema vain oli kova paikka.. mutta tieto siitä, että Tomukuu tappoi hänet tappaneen ketun antoi hieman mielenrauhaa.. Olisi ollut kauheaa, jos hänen murhaajansa vielä liikkuisi vapaalla jalalla, jossain tuolla reviirien keskellä… Tomukuu on auttanut minua ja Pöllönlaulua kovasti tässä asiassa ja sen hyväksymisessä.. Ehkä meidänkin arkemme palaisi normaaliksi tässä pian niin kuin teidän kahdenkin”, Päästäisaskel maukui ja katsahti viimeisen lauseensa kohdalla Veriruusua ja sitten Tomukuuta, joka kulki leirin reunamalla.

Nimi: heli-fairy

10.09.2017 21:57
KETTUPISARA katseli ylpein ja innokkain silmin oppilastaan. Okatassu näytti enemmän kuin valmiilta päivän koitoksiin. Kolli heilautti häntäänsä rinnallaan ja nyökäytti päätään.
”Oikein hyvä sitten. Tärkeää taistelutaitojen lomassa on myös soturilain tunteminen. Sillä on suuri merkitys klaanien elämässä, vaikka sitä uskotaan rikkovan koko ajan nykypäivänä”, tuo huokaisi ajatellen mitä kaikkea on sattunut tapahtumaan. Klaanielämä kuitenkin oli sitä miksi ajatella, sotaa rauhaa ja kuolemaa. Pian kaikki varmaan olisi aivan normaalia, ainakin hetken aikaa.
”Mikä on mielestäsi tärkein kohta soturilaissa?” hän naukaisi kallistaen hieman päätään. Vihertävät silmät tutkailivat oppilasta ja samalla hän pyöritteli päässään taistelutaktiikoita ja iskuja, joita toiselle sitten ajan mittaa opettaa. Häntä hieman huvitti toimia mestarina. Ei ehkä ollut paras kissa siihen, mutta ainakin oppisi itsekin jotain uutta tässä hommassa.

SÄDEKATSE katseli lempeästi muiden perään ja heilautti häntäänsä, lopulta myös nousten ylös. Tuo katseli miten PIHKATASSU ja SIRUTASSU leikkivät oppilaiden pesän edustalla. Pitäisikö hänen mennä noiden juttusille tai vaikka viedä heitä hieman metsästämään tai jotain… Naaras kuuli tuttujen askelten lähestyvän leirinsuulta ja ruskean naaraan kääntäessä päätään, hän ensin hieman hämmentyi. Jäätähtihän häntä kohden asteli, mutta mikä tuo Pakkasnaurun täysi ulossulkeminen oli? Soturitar nosti äkkinäisen hymyn huulilleen ja katseli Jäätähden perään. Ehkä hänen tulisi puhua Pakkasnaurusta hänen kanssa pian. Hänestä jopa tuntui pahalta ihan vain kollin puolesta.

TUULISYDÄN asteli rauhalliseen tahtiin toisen kollin rinnalla alas nummea samalla maistellen ilmaa. Pieni tuuli toi erilaisia hajuja ylös klaanin luo ja kolli venytti kaulaansa saadakseen kaiken irti hajuista. Maailman tutkiminen kyllä oli hauskaa, ainakin kun oli Savuruusu mukana. Pian myrkkysilmä käänsi katseensa takaisin kohti kaksikkoa ja väräytti korviaan toisen tarinalle. Nimet ovat vain nimiä, vaikka kauniita ovatkin, hän tuhahti itselleen päässään. Kollin katse kohtasi Sudenlaulun kanssa ja oppilaaksi nimetty kissa otti nopeat muutama askelta eteenpäin.
”Nimet vain tulivat. Emme tiedä niiden suurempaa alkuperää. Eivätkä ne ole kuin vain nimiä, joilla meitä kutsutaan, kunnes haihdumme kuin karva tuuleen. Ehkä ne joskus muistetaan, mutta eivät ne ole kuin nimiä”, hän tuhahti puoliksi itselleen ja kohautti sitten olkiaan. ”Pidän kyllä nimestäni, se kuvaa minua, jollain tasolla”, hän naukui ja vilkaisi lapansa yli kohti Savuruusua.

VIHERTÄHTI katseli rauhallisesti toisen suloisia silmiä ja liikehdintää, samalla kuunnellen tarinaa muutama yö sitten tapahtuneesta ihmeestä. Musta kolli nyökäytti päätään ja nuolaisi toisen päälakea lempeästi.
”Olen iloinen siitä kaikesta mitä olemme saavuttaneet, yhdessä”, tuo kehräsi ja siirsi katsettaan pikkuisiin karvapalloihin. ”Olisin todella iloinen, jos saisin jotenkin vaikuttaa näiden karvapallojen elämään”, kolli naurahti lempeästi ja katseli jokaista hetken hieman tarkemmin. Jokainen näytti hieman erilaiselta ja olivat omalta tasoltaan kultaisia. Yksi täysin musta, toinen hieman likaisen valkea, kolmas oranssi laikkuinen ja viimeinen ruskeaan suuntautuva. Miten ihania pentuja he olivatkaan saaneet. Kolli hykerteli hetken itsekseen, kunnes kiinnitti katseensa täysiin mustaan kaksoisolentoonsa. Toisaalta, hänen silmänsä mahtoivat olla täysin eriväriset.
”Onko kukaan vielä avannut silmiään?” tuo naukaisi hiljaa ja painautui lähemmäs pikkuisia.
AURINKOVIILTO katseli hymyillen kollia kuunnellessaan tuon hieman pidempää tarinaa. Olihan sekin hauska hieman nostalginen hetki viettää rakasta perheaikaa. Ei valittamista, pikkuiset alkaisivat kohta varmaan heräilemään enemmänkin.
”Sinulla on hyvä pointti”, naaras kehräsi hiljaa ja katseli vierellään makaavia karvapalloja. Haamupentu… Ja sitten Risapentu. Naaraan nimi kyllä kuulosti hyvältä ja päällikköhän siihen voisi lisätä ihanan päätteen.
”Pidän Risapennusta”, tuo kehräsi lopulta ja katsoi säihkyvin silmin kohti kollia. Kaikki ajatukset, nimet, sanat, muistot… Tällä hetkellä oli vain niin monta hyvää puolta, ettei naaras edes saanut kaikkia pengottua mielensä perukoilta. Lämpö ja rakkaus… Kaikki vain samaan aikaan. Naaras painoi hetkeksi päänsä Kostosydämen turkkia vasten ja huokaisten sitten vilkaisi kohti viimeistä pentua.
”Entä hän sitten?” Aurinkoviilto vilkaisi viimeiseen harmahtava raitaiseen kolliin. Perhe olisi siis naaras painotteinen. Hymyn kaari nousi yhä ylemmäs naaraan kasvoilla.

HOHDONPENTU katseli leiriä mielissään ja lopulta kohotti katsettaan emoonsa. Hän painautui emoaan vasten ja hymyili innokkaasti kohti leiriä. Hän malttoi tuskin odottaa, että pääsisi taas leirin ulkopuolelle! Hän kehräsi lempeästi kimakkaa pennun kehräystä ja painoi hetkeksi silmänsä kiinni. EEDEPENTU sukaisi rintaansa nousten pian tassujen varaan, kuunnellakseen lähemmin emonsa tarinoita. Tuon syvänsiniset silmät katselivat kaksikkoa, kunnes tuo sitten siirsi katseensa muualle. Häntä hieman epäilytti, mutta innosti kuitenkin päästä oppilaaksi. Näkisi enemmän maailmaa, saisi enemmän salaisuuksia selville. Tummempi naaras nousi lopulta seisomaan ja tepsutti reippaasti emonsa toiselle puolen. Pentu jäi siihen seisomaan ja katselemaan leiriä vienosti hymyillen toisen rinnalta.

LOIMUSYDÄN katseli lempein silmin Tuskatähteä. Hänelle ei oikein vielä valjennut se, miten oikeasti koko klaani voi olla toisilleen sukua, ainakin joltain kannalta. Hänelläkin saattoi olla sukua näissä muissa klaaneissa, omien sisaruksien kautta. Hänelle ei varmaan koskaan synny suurempaa perhettä. Hänen perheensä oli nyt täällä, Tuskatähti ja tämä klaani. Mustahkon naaraan katse tutkaili leiriä ja sen kissoja, samalla, kun Tuskatähti kertoi perhesuhteistaan. Hänellä oli suuri perhe ja se sai ilon sykkimään toisen sydämessä. Oli vain ihanaa nähdä niinkin suuri ja lämminhenkinen perhe hänellä oli. Naaraan oma perhe oli ollut silloin ja sitten, hajonnut? Loimusydän käänsi katseensa hymyillen kohti Tuskatähteä ja hän nyökäytti tuolle päätään.
”Perheesi vaikuttaa siltä, mitä voisi sydämensä pohjalta toivoa”, hän naukaisi lempeään sävyyn ja heilautti tuuheaa häntäänsä. Naaras hetken katseli vaaleahkoja tassujaan ja sitten kohautti lapojaan.
”Olen voinut hyvin. Ei minulla paljoa mitään erikoista sitten lähtösi jälkeen. Pitänyt huolta itsestäni, matkannut sinne ja tänne. Ja sitten tänne järvelle nimesi perässä, ja niin… Aika mielenkiintoista kyllä. Olen tavannut monia kissoja, harvemmin vain ketään ketä tuntisin”, tuo nosti säihkyvän katseensa kolliin vierellään. ”Mutta olen voinut hyvin. Ainakin nyt, kun olen tänne päässyt”, naaras naukui ja kallisti päätään iloisesti hymyillen.

HEHKUTONVALO katseli hieman huolestuneena Kirouksenverta. Naaras kyllä näytti aivan hyvinvoivalta, eikä hänessä mitään puitteita näkynyt. Onneksi vain, mitä sattuisi, jos joku vielä eksyisi pois jo pienestä Synkkäklaanista. Katsellen naarasta parantaja teki mielessään yhtälöitä, miten nyt toteuttaa asia. Hän ymmärsi toista ja totta kai halusi tehdä toisen olon paremmaksi. Kuningattaren lopetettua harmaa naaras nyökäytti päätään ja katsahti toista silmiin.
”Olen hyvin pahoillani pentusi puolesta ja ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Teit aivan oikein, kun pelastit reppanan ja toit hänet tänne. Voin taata sinulle sen, että hän saa elää sinun pentunasi, kunnes itse haluat paljastaa hänelle tai klaanille”, naaras naukui hiljaa ja nosti vienon hymyn huulilleen. ”Teen kaikkeni auttaakseni sinua ja pitämään tämän pennun omanasi ja terveenä. Hän ansaitsee sen, enkä tiedä kuinka kauan hän olisi siellä yksin selvinnyt. Olen kiitollinen, että pelastit noin pienen pennun hengen. Kenen tahansa tulisi se kyllä tehdä…” naaras naukui ja nousi ylös katsoakseen miten pentu voi.
”Tule mukaan, mutta ollaan aivan hiljaa”, naaras kuiskasi Kirouksenverelle ja tassutteli hiljaa luolan perälle nyökäten ylpeänä Korppitassulle.
”Mitä kaikkea jouduit tekemään?” parantaja tiedusteli oppilaaltaan ja samallaan tutkaili pennun olotilaa kauempaa. Pentu saisi olla Kirouksenveren oma. Oli yllättävää, että tuollainen pentu edes selvisi siellä yksin, saati kuinka kauan se enää olisi.

Nimi: Masi

10.09.2017 20:58
//Ei mitään Chabitin, mie otin ne kaks ylimäärästä pois :,3
VALKEATÄHTI kuunteli kumppaniaan ja väläytti tälle lempeän hymyn, vaikka tämän mielentila olikin kireällä. Hän oli aina yrittänyt pitää itsensä rauhallisena muiden silmissä, mutta hiljaa hän kiitti mielessään, ettei Kolibriunelman edessä hänen tarvinnut hillitä tunteitaan. Hän sai näyttää ärtymystään, niin kuin onnellisuuden tunteitaankin, vaikka hänen emonsa ja kasvatti-isänsä eivät asiasta olleetkaan pitäneet. Kylmät väreet kulkivat hänen niskakarvojaan pitkin, kun hän muisteli kasvatti-isäänsä ja kipu tuntui kohoavan hänen kehoonsa.
’’Olet kyllä oikeassa rakkaimpani. Partioon liittyminen tosiaan voisi olla hyväksi, etenkin muiden kanssa kommunikoiminen, etten vain keskity olemaan pesässäni’’, Valkeatähti hymyili itsekseen, vaikka jotenkin partioon lähteminen tuntui raskaalta. Hän halusi olla leirissä ja huolehtia, että asiat pysyisivät järjestyksessä. Ehkä hän oli kontrollifriikki? Tai sitten hänen pitäisi vain myöntää itselleen, ettei hän halunnut perheelleen tai klaanitovereilleen mitään ongelmia. Hän ei halunnut lähteä ulos leiristä ja palata takaisin, että jotakin olisi tapahtunut.
’’Auringonsirpale on kunnon poika. Hän tekee erilaisia valintoja, mutta ei koskaan sellaisia, ettei niistä seuraisi jotakin hyvääkin’’, Valkeatähti naukaisi nopeasti Kolibriunelmalle, mutta ei kyennyt vilkaisemaan tähän. ’’Punaruoska saattanee tarvita minua’’, päällikkö totesi, kohottaen katseensa taivaalle. ’’Mutta hän ei ansaitse sitä’’, valkean kollin sanat olivat kylmiä, kuin myrkkyä ja hän käänsi katseensa aukiolla olevaan valkeaan Punaruoskaan, joka katseli hiljaisena emoaan kohden, välttäen isänsä katsetta.
’’Kultaseni. Minä olen yrittänyt, olen yrittänyt olla hänelle hyvä isä. Olen yrittänyt tukea häntä, puhumattakaan auttaa häntä, mutta ongelmia on patoutunut aina vain toisensa perään, jotka johtavat vain suurempiin hankaluuksiin. Haluaisin voida kutsua häntä tyttärekseni, mutta en vain pysty’’, Valkeatähti huokaisi. ’’Siksi joka kerta hänestä puhuessani sanon hänen olevan meidän tyttäremme, koska sinä annat hänelle tilaisuuksia, koska hän rakastaa sinua ja sinä olet hänelle tämän maailman valo ja esimerkki, jota hän yrittää noudattaa. En lue häntä tyttärekseni, koska en pysty tekemään mitään hänen vuokseen, enkä oikeastaan enää haluakkaan tehdä’’, Valkeatähti naukaisi katsellen taivasta hiljaisena.
’’Ruskalehti. Hän on sopiva pojallemme. Hän on herkkä, kaunis ja rauhoittava tasapaino heidän parisuhteelleen poikamme vierellä’’, Valkeatähti hymyili leikkisästi, tietäen, että Kolibriunelma ymmärtäisi, mitä hän tarkottaisi. ’’Mutta ennen kaikkea olen miettinyt heidän kahden nuorinta pentua. Olen miettinyt sitä, kuinka paljon pentu näyttää Kuutähdeltä’’, kolli naukui hiljaa ja kohautti sitten lapojaan, sen näköisenä, että ehkä hän vain kuvitteli asian. ’’Kun taas Punaruoskan pennut, pennut, joita hän ei ole itse kokonaan kasvattanut, pennut, joiden isää emme tiedä.. Nuorempi näyttää aivan. Aivan minulta. Enkä tiedä, miksi Punaruoska antoi pojalleen alku tavun Yö, mutta se oli tavallaan minusta hienoa. Hänen pojassaan ja Yöntähdessä on jotakin samaa’’, Valkeatähti naukui hiljaa ja katseli valkeaa kollia, joka kulki aukiolla siskonsa harmaan turkin vieressä.
’’Ehkä se kuulostaa typerältä, että olen suojeluksenhaluinen tai mitä sitten olenkin. Mutta mitä mieltä olet, jos me kaikki illallistaisimme yhdessä? Sinä ja minä, meidän pentumme. Meidän sisaruksemme, meidän pentujemme kumppanit ja heidän pentunsa? Voisimme.. Voisin ehkä yrittää tulla jokaisen kanssa toimeen’’, Valkeatähti takelteli ja katseli empien tassujaan. Ehkä se olisi liikaa, että paikalla olisi Sivalluksenkynsi, Punaruoska, ehkä Punaruoskan kumppani, jos kollin olemassa olo koskaan selviäisi.


RUSKALEHTI tunsi olonsa todella typeräksi, kun hän tönötti Taskuruohon edessä ja mietti, miten selittäisi asiansa, ilman, että pilaisi toisen unia sen enempää, etenkin kun toisen mielenkiintoa ei juuri ollut tarjolla. Hän nielaisi mietteliäänä ja katsahti varovasti Taskuruohoa.
’’Tuota, eh. Tulen Varjoklaanista, tai tiedätkin sen varmaan’’, naaras naukui ja paineli hermostuneena maata tassujensa alla. Hän oli sitten surkea puhumaan! ’’Isäni puhui kerran sinusta. Tai-tai ainakin sinun nimisestä kissasta, haluisin vain kysyä, että ehkä tunnet hänet? Tai, ei, ei mitään’’, naaras ynähti turhautuneena selitystaitojaan.
’’Ajattelin, että ehkä sinä haluaisit, -jos olet se kissa, josta hän puhui-, tavata hänet minun kanssani. Haluaisin kertoa hänelle, että minulla on kaikki hyvin ja kertoa, että miksi lähdin. Eh, Ruoskatähti teki hänestä juuri varapäällikkönsä ja tapaamisen järjestäminen voi olla vaikeaa, ja eh, tuskin edes haluat tai siis’’, Ruskalehti sulki silmänsä rauhoittuakseen. ’’Hänen nimensä on Päivänsilmä. Tai-tai siis isäni nimi on Päivänsilmä’’, naaras naukaisi ja nousi seisomaan empien.
’’Anteeksi, erehdyin varmasti. Anteeksi, että häiritsin sinua’’, Ruskalehti huokaisi ja lähti peruuttamaan toisesta kauemmas, vilkaisten vielä hiljaa olevaa naaras kissaa. Hän ei tiennyt, olisiko hänen parempi pinkoa kauas vai yrittää vielä puhua. Taskuruohoa tuskin kiinnosti, hän oli kaiken lisäksi varmasti sekoittanut kissan!

Punertavan kollin kurkusta pääsi jotakin huvittuneen murahduksen kaltaista, kun tämä pieni valkea naaras loikkasi rotevan ja suurikokoisen kollin selkään. Hän päätti vain antaa tuon asioiden olla, ei hänelle kuuluisi, mitä tämä oli kokenut, hän halusi vain tietää, mistä tunsi tämän naaraan. Sen lisäksi, että tämän ominaistuoksu oli miellyttävä. Tuttu, kiehtova ja miellyttävä, vaikka siihen sekoittuikin koiraa ja verta. Kipua ja tuskaa, epäluuloa, mutta kiitollisuutta.
Kolli asteli takaisin sitä suuntaa kohden, josta oli tullut ennen kuin tapasi tämän naaraan. Takaisin sille purolle, vaikka tiesikin, että useiden ketun juoksujen päässä olisi ongelmia. Hän ei pelännyt kohdata niitä, hänellä ei ollut pelättävää. Hänen kehonsa oli enemmän kuin voimissaan, vaikka hän näyttikin kävelevältä ruumiilta. Hän pyöräytti valkeahkoja silmiään mielikuvalle.
Kollin suuret käpälät painoivat sammal mättäitä alas, kun hän asteli niiden päällä puroa kohden, jonka kivien äärelle, hän laskeutui, jotta saisi otettua Kuun alas selästään. Kuun. Kuu? Mistä hän tiesi nimen? Hän ei vain muistanut. Mutta tavu oli tuttu. Hän tunsi tämän pienen naaraan, mutta tiesi, että hänen tunteensa olivat olleet silloin kovilla. Mitäköhän silloin oli tapahtunut? Mistä hän tunsi tämän kauniin naaraan, joka oli enemmän kuin heikossa kunnossa? Tämä pieni naaras.
Kolli oli asettunut aivan matalien rantakivien äärelle, mahdollisimman matalalle vedelle ja osaan puroa, ettei virta kuljettaisi ketään rannasta pois vaan mieluummin takaisin rantaan.
’’Voit peseytyä tässä, vaikka myös juoda. Vesi on raikasta, puhdasta ja no, vettä’’, kolli kohautti lapojaan virnistäen itsekseen. Vesi oli vettä. Mutta katsellessaan auringonsäteitä vedestä, hän saattoi kuvitella, kuinka se olisi verta. Paksua, punertavaa ja kaiken allensa nielemää verta. Kolli taittoi päätään taaksepäin ja veti henkeä, sulkien silmänsä. Hiljaa hän raotti silmiään, mutta näky verisestä vedestä pysyi. Kolli liuvutteli kynsiään rauhoittaakseen sekavan mielensä ja katsahti Kuuhun, jonka verentahrima turkki sai kollin värähtämään pienesti. Rauhoitu. Pitkät, kuolevaisilla valatut kynnet pureutuivat pikku kiviin ja tappavan kamala olo hänen sisällään velloi. Hullu. Rauhoitu nyt.
’’Minä etsin sinulle jotakin syötävää sillä välin’’, kolli naukaisi tyynesti, kallistaen lievästi päätään ja vetäen kohteliaan hymyn kasvoilleen, vaikka se muistutti varmasti enemmän pirullisen häijyä hymyä, jonka muodostamisen kasvon lihakset olivat omineet. Kolli kääntyi kulkemaan poispäin purosta, antaen naaraan olla rauhassa, jotta hän voisi palata takaisin vielä. Naaras voisi lähteä, jos hänen seuraisi ei miellyttäisi. Miksi hän edes auttoikaan tätä naarasta? Ainiin. Hän tunsi tämän. Mutta mistä hän tunsi tämän?
Koulutusalueella kaksijalat olivat kutsuneet häntä Gaaraksi. Se vanha mies oli kutsunut häntä siksi. Miksi hän itseään kutsui? Hän ei osannut sanoa, tuntui tyhmältä edes pohtia, kuka hän oli. Kuka hän todellisuudessa oli näin heikon muistinsa kanssa. Taidot olivat tallella, jatkuva polte sisällä ja näköharhat kuolleista, ne eivät kadonneet. Hän naurahti itsekseen, kunnes hänen repaleiset korvansa kohosivat. Rusehtavan sävyinen isokorvainen rusakko pinkoi hänen ohitseen lyhyen matkan päässä. Lihakset jännittyivät ja tuuli värisytti hänen paksuhkoa turkkiaan, kun suuri kolli kiihdytti juoksuun. Kynnet hapuilivat rusakkoa ja lopulta kolli loikkasi tuon päälle, mutta ennen kuin hän ehti purra tämän hengiltä, hän saattoi erottaa vain, kuinka tämän hennot luut musertuivat paholaisen painon alla.
Haavat, jotka kynnet olivat repineet rusakkoon, pulppusivat elämän eliksiiriä, punertavaa verta. Gaaran katse oli säälimätön, humaltunut veren kauneudesta, sen voimasta ja sen tuomasta rauhoituksesta. Pahaolo haihtui. Hän kohotti katseensa nyt ympäristöönsä ja antoi sen kiertää ympäristöä uhkien varalta, mutta metsä oli aavemaisen kaunis, aavemaisen hiljainen. Kuu! Keskity nyt. Kolli nappasi vahvojen leukojensa väliin rusakon, lähtien askeltamaan takaisin puroa kohden, tietämättä olisiko naaras enää siellä.
--
Gaara asetti rusakon rantakiville ja kohotti katseensa Kuuhun mietteliäänä. Hän toivoi, että rusakko kuului naaraan ruokalistoille, sillä hän ei todellakaan halunnut alkaa läpsiä kaloja vedestä tai oravia puista, vaikka nekään eivät olisi kamalia haasteita kollille.
’’Mistä sinä tunnet minut?’’, punertava kolli kysyi naaraalta, mittaillen tuota valkeilla silmillään ja ilmeettömästi. ’’En tiedä olenko hyvilläni vai pahoillani, etten muista, kuka sinä olet, mutta ilmeisesti emme muistele toisiamme kovinkaan pahalla, kun et yrittänyt raastaa minua’’, kolli virnisti kuivasti mustalle huumorilleen ja siirtyi rusakosta kauemmas tehden eleellään selväksi, että riista olisi naarasta varten.

Nimi: Masi

10.09.2017 20:49
KIROUKSENVERI antoi sanomattoman katseensa kohdata Hehkutonvalon katseen. Hän kohautti hennosti lapojaan, tietämättä, mitä hänen pitäisi kertoa. Näkihän nyt pennusta, ettei se ollut hänen juuri synnyttämänsä, mutta hän ei halunnut, että klaani saisi tietää, ettei pentu olisi oikeasti hänen. Hän ei myöskään osannut sanoa, kumpi olisi pahempi. Se, että parantajat epäilisivät häntä vai se, että parantajat kertoisivat klaanille totuuden, ettei pentu olisi hänen.
’’Löysin hänet hetki sitten’’, naaras lausui lyhyesti sanansa ja käänsi sitten katseensa muualle. ’’Hän ei haissut muiden klaanien ominaistuoksulta. Enkä halunnut jättää häntä sinne yksin paleltumaan’’, naaras lisäsi ja yritti vilkaista, jos tämä näkisi Korppitassun tai tämän pienen pennun. Häntä alkoi huolettaa.
’’Pentujani syntyi vain yksi. Vain yksi, Hehkutonvalo. Ja sekin oli kuollut. En halua, että klaani saa koskaan tietää siitä. Enkä halua, että tämän pennun epäillään olevan erakon tai minkään muunkaan kissan pentu. Haluan, että klaani uskoo hänen olevan minun oma pentuni’’, naaras tiuskaisi ja katsoi itsepintaisesti parantajaa silmiin, toivoen, että tuo ymmärtäisi, kuinka tärkeää hänelle tämä pentu olisi. ’’Minulla ei ole tässä klaanissa mitään, muuta kuin hänet’’.

KORPPITASSU nuuhkaisi hiljaisena nukkuvaa pentua. Hän asetti muutamia sammaleita tämän päälle lämmöksi ja vilkaisi pesän edustalle, kallio seinien taakse valoisampaan nurkkaukseen, mutta kaksikko puhui vieläkin keskenään kuiskimalla, eikä oppilas halunnut änkeä asioiden väliin. Pääasia olisi, että Kirouksenveri kertoisi Hehkutonvalolle totuuden ja Korppitassu sai hoidettua tämän pennun. Mutta pian hänen olisi pakko mennä, jotta hän voisi sanoa, että pennun olisi hyvä jäädä tänne ja emokin saisi jäädä, esimerkiksi, lämmittämään tämän pentua.. Parantajaoppilas huokaisi ja hymyili sitten itsekseen pienelle pennulle, jonka hengitys tasoittui.

TUSKATÄHTI hymyili Loimusydämelle ja sama surumielinen tunne valtasi tämän, kun tämä otti puheeksi Tuskatähden perheen. Tuskatähti oli rakastunut Loimusydämeen, kun oli tavannut tämän, vaikka heistä ei koskaan ollutkaan tullut mitään. He olivat olleet aina läheisiä ystäviä kuin perhettä.
’’Muuten olen voinut hyvin. Edeltäjäni, Hallatähti teki minusta varapäällikkönsä ja hänen lähdettyään heimoon, minusta tuli tämän klaanin päällikkö. Minulla oli sinua ennen varapäällikkö, Rusakkoturkki, joka kuitenkin loukkaantui pahasti ketun hyökätessä, enkä voinut odottaa hänen toipumistaan, joten tarvitsin vähän väliä muita sotureita hoitamaan varapäällikön tehtäviä, kun itse en ehtinyt. Sitten tulit sinä, omaksuit nopeasti klaanin tavat, sinuun luotan ja sain sinusta Tähtiklaanilta unen ja nyt sinä olet varapäällikköni’’, Tuskatähti hymyili. ’’Voin siis hyvin. Lähimmäiset kissat, rakkaimmat kissat ovat ympärilläni’’, kolli naukaisi hymyillen lämpimästi.
’’Tuota.. Minun perheeni..’’, päällikkö vilkaisi aukiolle ja alkoi mittailla katseellaan kissoja. ’’Kumppanini nimi on Pihkaraita, hän on tuolla’’, Tuskatähti hymyille osoitti hännänpäällään naarasta kohden, joka asteli selvästi johonkin partioon. ’’Ja meidän pentumme ovat Tulikuu’’, Tuskatähti osoitti kilpikonnakuvioista naarasta, joka puhui Kivihännän kanssa. ’’Sekä Ruskatuli, Tuskaveri ja Hopeahäntä’’, hän naukaisi kolmikkoa kohden häntäänsä heilauttaen. ’’Ja sitten on vielä yksi tyttäremme Surukyynel’’, kolli naukaisi naaraalle, joka kulki aivan päällikönpesän edustalta, katsahtaen kaksikkoon ja hymyillen iloisesti.
’’He ovat jokainen olleet todella hyviä ja edistyneet nopeasti polullaan. Ruskatuli valittiin myös pelastamaan pentuja, kun heimokissat olivat varastaneet niitä klaaneilta yhden kokoontumisen aikana’’, Tuskatähti naukaisi ylpeänä esikoisestaan. ’’Myös Rusakkoturkki on perhettäni, sillä hän on Hallatähden veli, sekä he yhdessä ovat huolehtineet kumppanistani kuiden mittaa. Myös suurin osa sukulaisistani on tässä klaanissa, kuten Rusakkoturkin kumppani Leopardikynsi. Leopardikynsi on sisarpuoleni tyttärentytär, Arpisydän on serkkuni ja niin, Jokiklaanissa on muutenkin todella paljon sukulaisiani, vaikka yksikään sisaruksistani ei ole täällä’’, Tuskatähti vakavoitui hetkeksi,mutta kohautti sitten lapojaan.
’’Myrkkysydän kuuluu Synkkäklaaniin, kun taas Kuolonmarja Varjoklaaniin ja Tuhkasielu kuoli jo useita kuita sitten, mutta hän oli Jokiklaanissa silloin’’, Tuskatähti selitti hiljaisena ja hieman katkeruutta äänessään. ’’Miten sinä olet voinut?’’, hän naukaisi sitten lempeästi katsoen ystäväänsä.

TULENHENKI hymyili pennulleen, päästäen lempeän kehräyksen kurkustaan, kun kuunteli toisen innokasta selitystä. Hänestä oli aina ollut ilo kuunnella kolmikon asioita, puhumattakaan kertoa näille tarinoita tai viettää näiden kanssa aikaa. Näiden kulkeminen eteenpäin tavallaan harmitti Tulenhenkeä, koska hänellä ei juuri ollut mitään muuta elämässään kuin sisaruksensa, kumppaninsa ja kaikista tärkeimmät, eli omat pentunsa. Hän ei muita millainen hänen oma emonsa oli ollut, eikä sisaruksilta hän ollut koskaan saanut suurempaa lämpöä, joten hän oli kääntänyt katseensa pentuihinsa.
’’Muista, että ilkikuriset kissat eivät välttämättä ole pahoja kissoja. Tärkein työ oppilaalla on löytää rauha ja oikeudenmukaisuus, jotta osaa toimia tulevien valintojen edessä oikealla tavalla. Vihasta ei ole hyötyä, oikeudentajusta on’’, naaras hymyili ja kietoi häntänsä pentunsa ympärille lämpimästi. Kumpa hän saisi vain aina ja ikuisesti pitää pentujaan lähellä!
’’Minä välitän teistä aina. Minä rakastan teitä jokaista, olette valoni pimeässä, enkä koskaan halua menettää teitä. Tulette aina olemaan minun rakkaita pikkuisiani, vaikka kasvattekin nopeasti ja kehitytte aina vain voimakkaammiksi. Olen teistä aina ylpeä, tuli teistä sitten sotureita, parantajia, päälliköitä tai erakoita. Mihin teidän polkunne koskaan viekään, tulen aina olemaan teistä ylpeitä ja rakastamaan teitä, vaikka vihaisitte minua’’, Tulenhenki naukaisi ja katsahti lapansa ylitse kahteen muuhunkin pentuun.


’’On ollut kieltämättä rankkaa’’, LIEKKIMARJA naukaisi, mutta hymyili kumppanilleen. ’’Olen silti todella helpottunut ja onnellinen, kun sinä teit tämän kaiken mahdolliseksi. Ei hän voisi pyytää enää miteen Vihertähdeltä, sillä tuo oli antanut ja tukenut häntä kaikessa, mitä ikinä naaras olikaan pyytänyt.
’’Olemme saavuttaneet paljon, sekä tehnyt paljon hyvää, Vihertähti. Kokosimme Myrskyklaanin uudelleen, sait minut rakastumaan itseesi, ja nyt nämä pienet. Tämä kaikki on ollut aivan uskomatonta, ja olen samalla niin onnellinen’’, Liekkimarja henkäisi onnellisena. ’’Synnytys oli rankka ja kivulias, sen aikana olevat hetket olivat kamalia ja onnellisia, mutta nyt voin iloita ja nauttia ajastani, kun vierelläni ovat nämä pennut ja sinä’’, naaras hymyili ja nuolaisi kumppaninsa poskea karhealla kielellään.
’’Haluaistiko auttaa minua keksimään näiden karvatupsujen nimiä?’’, naaras kysyi hymyillen.

KOSTOSYDÄN räpäytti mielissään silmiään, kun hänen kumppaninsa, Aurinkoviilto kertoi, että halusi nimetä pennut yhdessä kollin kanssa. Hän katsahti pentuun, josta naaras puhui ja maisteli hetken Haamupennun nimeä suussaan.
’’Minusta se on kaunis nimi. Hän on mysteeri, kuten hänen nimensäkin ja olet oikeassa, se sopii hänen turkkiinsa. Minun.. Ehkä tämä ei ole hyvä hetki puhu asiasta’’, Kostosydän vilkaisi pahoittelevasti tassujaan. ’’Minun vanhempani eivät olleet yhdessä päättämässä minun ja veljeni nimiä, mutta emoni vihasi meitä, joten hän antoi nimeksemme Kostosydän ja Vihakatse. Hän kuvaili päätöstään silloin siten, että kuvastamme isäämme ja hänen suhdettaan. Minä olen tumma, kuten isäni Ruoskatähti ja hän janoaa ikuista kostoa jokaiselle. Vihakatse taas omasi Ristiarven punertavan ruskean turkin, eikä veljeni tunteet välity tämän silmistä, vaan hän näyttää ärtyneeltä useasti. Mutta emo kuvasi vanhempiemme tunteita toisiaan kohtaan meidän nimissämme’’, Kostosydän kohautti lapojaan.
’’En pidä siitä, miten sain nimeni, mutta kannan nimeäni ylpeänä, sillä pidän siitä’’, Kostosydän hymyili. ’’Minusta sillä ei siis ole väliä, onko nimellä kunnollista tarkoitusta, kunhan kissa pitää nimestään’’, Kostosydän selitti ja nyökkäsi hyväksyvänsä Haamupennun nimen.
’’Ehkä tämä minun näköiseni naaras pentu voisi olla Risapentu. Koen olevani itse samanlaisessa tilanteessa kuin isäni oli, kun minä synnyin. Hänet oltiin hylätty, hän oli tavannut uuden naaraan, mutta heidän eronaan oli, että palaset eivät loksahtaneet paikalleen meidän syntymämme ansiosta. Varjoruoskan lähdettyä minut oltiin hylätty, mutta sinä tulit ja kokosit palaseni yhteen, sekä nämä pennut yhdistävät meitä enemmän. Haluan, että tyttäremme on Risapentu. Hän saakoot kantaa Risa alkua ei ulkonäkönsä takia, vaan yksinäisen ja risaisen tunteen takia, joka ennen hänen syntymää minulla oli’’, Kostosydän selitti ja vilkaisi kumppaniaan. ’’Minusta idea on tärkeänä hänen nimessään, mutta samalla pidän sen sointuvuudesta. Heh, jos et pidä siitä, voit talloa nimen ylitse’’, kolli naurahti pienesti.


SAVURUUSU nyökytteli ja lähti seuraamaan Tuulisydäntä, sekä Sudenlaulua. Pienikokoinen naaras kulki ripein askelin, ettei jäisi kaksikosta jälkeen ja nautti samalla tuulesta, joka toi erilaisia tuoksuja hänen nenäänsä.
’’Sudenlaulu’’, naaras maisteli tuon nimeä suussaan ja kollin korva kääntyi häntä kohden. ’’Mistä sinä olet saanut nimesi?’’, naaras kysyi uteliaana, alkaen loikkia kahta isompaa kollia kiinni, ettei jäisi liikaa jälkeen. Sudenlaulu huokaisi hiljaa itsekseen ja Savuruusu mietti, sanoiko hän jotakin väärin, mutta kolli kyllä vastasi pian.
’’Alku pääte tulee isältäni Sudenulvonnalta, loppu tulee emoltani Syyslaululta. Hmh, mestarini vertasi minun huutoani suden ulvontaan, koska se on pelottavan sävyllistä. En sitten sen enempää tiedä, mutta kannan sitä nimeä nyt’’, Sudenlaulu totesi virnistäen itsekseen.
’’Hmm, minusta se on kaunis nimi’’, Savuruusu naukaisi ja Sudenlaulu vilkaisi yllättyneenä pippuriseen naaraaseen, joka hymyili kollille kohteliaasti.
’’Mistä teidän nimenne sitten tulevat?’’, Sudenlaulu kysyi ja vilkaisi Tuulisydäntä. Savuruusu katseli ympäristöä ja mietti, että ehkä Sudenlaulu ei ollutkaan niin kamalaa seuraa, kun hän oli kuvitellut.


PAKKASNAURU päästi turhautuneen puhalluksen hampaidensa välistä ja vilkaisi nuoreen suurikokoiseen Leijonanvarjoon, joka oli hakemassa Tiikerinraitaa mukaan partioimiseen. Häntä ei olisi juuri ollenkaan huvittanut lähteä partioimaan, mutta hän ei myöskään yhtään yllättynyt siitä, että Sädekatse löi hänelle jotakin tekemistä.
Pakkasnaurun kulkiessa leirin suuaukkoa kohden,Jäätähti kulki hänen ohitseen, Pakkasnauru aikoi juuri tervehtiä emoaan, mutta toinen oli keskittänyt huomionsa Sädekatseeseen ja kulki vain kollin ohitse. JÄÄTÄHTI asteli Sädekatseen luokse, hymyillen tälle hyväksyvästi ja asteli sitten lämpimään pesäänsä.


OKATASSU seurasi mielenkiinnolla mestariaan taisteluharjoitus kentälle ja piti kyntensä piilossa, ettei vahingossakaan ottaisi niitä esille, koska ei halunnut niistä huomautusta. Hän katseli hiljaista ympäristöä ja vastasi sitten mestarinsa katseeseen hymyillen innoissaan.
’’Kyllä. En nyt aivan järjestystä muista, mutta tiivistettynä osaan selittää, mitä vaiheet -todennäköisesti väärässä järjestyksessä- pitävät sisällään’’, Okatassu heilautti huvittuneena häntäänsä ja yritti pohtia, mitä mestarilla oli mielessään.

Nimi: heli-fairy

10.09.2017 13:35
TUULISYDÄN heilautteli oranssia häntäänsä rennosti ilmassa kuunnellessaan Savuruusua. Hän siirsi katseensa siskostaan nopeasti Sudenlauluun, kun tämä vuorostaan jatkoi tarinaa. Hassua oli, kuinka toisen kommentti sai heti osuman kumpaankin sisaruksista. Vihersilmä huokaisi ja katsahti siskoonsa, nopeasti tuota hännällään koskien rauhoittaakseen toisen. Hän oli kyllä nähnyt sen, miten nopeasti Savuruusun maltti katosi kuin karva tuuleen, ja tämä ei nyt ollut se hetki, kun käytettiin kynsiä ja hampaita.
"Minusta se kuulostaa oikein hyvältä idealta", lopulta kolli naukui kohti Sudenlaulua, pieni muotoinen hymy huulillaan. Vaikka kaksikko oli tätä soturia muutamia kuita nuorempia, ei itse ainakaan Tuulisydän paljoa tuon koosta jäänyt vajaaksi. Oranssi kolli väräytti korvaansa, kiersi katseellaan leirin ja kääntyi sitten kohti leirin sisäänkäyntiä.
"Mennäänkö sitten heti, ettei päivänvalo ehdi loppumaan ennen kuin olemme edes aloittaneet?" tuo naukaisi rennosti ja katsahti Savuruusuun hymyillen.


SÄDEKATSE silmäili leiriä tassutellessaan kohti aukion keskustaa ja lopulta istuutuen alas. Soturinpesästä tuli väsyneen näköisiä reppanoita ja naarasta nauratti, miten vahvimmatkin soturit näyttivät väsyneinä heikommilta kuin pikku pennut. Turkoosisilmä siirsi ajatuksensa sivuun ja nopeasti vilkaisten kohti päällikön pesää, kävi katseellaan läpi soturit, jotka olivat saapuneet paikalle.
"Aamupartio on jo lähtenyt, mutta auringonhuipun partio olisi parasta järjestää samoin muutama metsästyspartio, lehtikato on tulossa eikä täältä paljoa riistaa löydy, kun ilma oikeasti viilenee", häntä hieman kadutti sanomansa. Eihän hän ollut täällä ollut kuin vain muutaman kuunkierron ja nyt esitti olevansa aivan klaanin huipulla. Hän luimisti nopeasti korviaan ja katseli sitten kissoja.
"Leijonanvarjo, Tiikerinraita ja Pakkasnauru, lähdette metsästämään pikimmiten. Tuntematonkatse ja Varjosielu voitte lähteä oppilaiden kanssa kiertämään rajaa auringonhuipun aikaan. Muut voivat lähteä oppilaiden kanssa metsästämään. Ilmoittakaa heti, jos rajoilla näkyy jotain eriskummallista", naaras heilautti hännänpäätään rennosti ja katseli hetken kissoja, kunnes väki alkoi haihtua. Soturitar siirsi katsettaan kohti päällikön pesää ja mietti, olisiko se hyvä idea mennä keskustelemaan päällikön kanssa, jos hän vielä nukkuisi. Naaras huokaisi ja venytellen totesi, että voisi käydä katselemassa oppilaiden harjoitustuokioita, jos niitä joku nyt järjestäisi.


KETTUPISARA katseli lempeästi hymyillen innokasta Okatassua ja heilautti rennosti häntäänsä. Perhe voisi aina yhden iltapäivän odottaa, pitihän Okatassusta värvätä klaanin yksi parhaista sotureista.
"Mielelläni opetan sinulle jotain uutta, voit sitten myöhemmin huonomman päivän tullen siivoilla pesiä, sille on kyllä aina aikaa", tuo naurahti lempeästi ja viittoi hännällään toista seuraamaan, kun hän lähti ravaamaan pois leiristä. Päivä ei ollut kaunein eikä viilein, mutta voisi sen ainakin käyttää hyödyksi pienimuotoisilla taisteluharjoituksilla. Ehkä he tarvitsisivat toisen oppilaan mukaan, jotta Okatassu saisi saman vahvuisen vastustajan. Joku ehtisi mukaan myöhemminkin.
Kolli suuntasi kohti harjoitusaukiota ja lopulta hidasti vauhtiaan saaden aukion näkyviinsä. Reviiri oli täynnä kummia ja kauniita asioita ja tämä aukio oli melkein hienommassa kunnossa, kuin leiri itsessään. Ruskea soturi seisahtui aukion laitamalle ja katseli hetken ympärilleen. Ei täällä tänään vielä ketään näyttänyt olevan käynyt. Vihersilmä viittoi oppilasta astelemaan aukion toiselle laidalle ja istuutui sitten alas.
"Olethan opetellut soturilakia?" tuo naukui ensin ja kallisti hieman päätään.


AURINKOVIILTO katseli lempein ja säihkyvin silmin kumppaniaan ja luimisti lempeästi korviaan, kun toinen lempein elein nuolaisi hänen päälakeaan. Kollin kosketus oli vain niin ihanaa. Hän heilautti raidallista häntäänsä pentujen rinnalle ja katseli hetken pienokaisia, kuunnellen samalla Kostosydäntä. Naaras kallisti hieman päätään, mutta lopulta vain vienosti sitä pudisti.
"Ajattelin, että yhdessä se pitäisi tehdä", hän kehräsi hiljaa ja hymyili toiselle. Pennut todella olivat kauniita ja ansaitsivat kyllä kauniit nimet, joita yhdessä on mietitty.
"Ajattelin hieman, että tämä sievä aika samannäköinen neiti, voisi olla Haamupentu... Ei se ehkä ole kaikista kaunein nimi, mutta se pukee hänen turkkinsa sävyä ja saa aikaan hieman haamumaisen tunteen", naaras naukui hiljaa ja katsahti kohti Kostosydäntä.


VIHERTÄHTI katseli pienokaisia lempein säihkyvin silmin ja kohotti sitten katseensa kumppaniinsa.
"Hyvin, mutta todella oudosti... On siihen hieman totuttelemista..." hän naurahti hiljaa ja painautui hieman lähemmäs perhettään. Pennut kyllä olivat kauniita, yksi perinyt hänen mustan turkkinsakin. Muut tulleet Liekkimarjalta tai suvusta. Vihersilmä hetken uppoutuneena katseli pentuja, kunnes katsahti takaisin kumppaniinsa.
"Miten olet voinut?" tuo naukaisi lempeästi. Katseellaan toista läpi käyden Vihertähti ei kyllä huomannut, että toisessa olisi mitään vakavampaa ollut. Kaikki oli mennyt niin kuin pitikin, paitsi sitten aivan lopussa. Kolli pudisti ajatuksen päästään keskittyen hetkeen ja siihen, mitä nyt omisti.


HOHDONPENTU käänsi katsettaan olkansa yli, kun kuuli suurempaa ryminää pediltä. Tulenhenki näköjään oli herännytkin. Naaras luimisti hieman korviaan ja käänsi katseensa takaisin kohti leiriä. EEDENPENTU murahti toisen liikkeille ja uupuneena huokaisi ja kohotti päätään, katsoen minne emo pyrki. TÄPLÄPENTU päätti vielä nauttia viimeisistä lämmönhetkistä, yksistään.
Harmaa naaras käänsi katsettaan emonsa suuntaan, kun toinen istuutui hänen rinnalleen. Siniset silmät kääntyivät äkkiä takaisin leiriin ja innokkaasti tuo heilautteli hännänpäätään.
"Kaikkea. Meistä tulee kohta oppilaita! Ihan huippua... Haluaisin vaan juosta koko reviirin läpi ja saada kaikki Tähtiklaanin voimat, jotta voittaisin jokaisen ilkikurisen kissan!" pentu hihkui hiljakseen ja katsahti ylpeästi yläviistoon kohti emoaan. Hän siirsi katseensa lopulta takaisin kohti hiljakseen heräilevää leiriä ja kurottaen päätään eteenpäin, hän katsahti kohti päällikön pesää, jossa näki kaksi erilaisen näköistä kissaa istuvan vierekkäin. Päällikkö ja varapäällikkö, niin hänelle oli sanottu. Häntä innosti päällikön paikka, mutta sitä enemmän voima ja kaikki innostus taistelua ja vauhtia kohtaan! He olisivat pian oikeasti oppilaita.
"Kai sinä vielä välität meistä, kun meistä tulee oppilaita? Ja sotureita!" pentu hihkaisi innokkaasti ja katsahti emoonsa. Missähän isä oli...?


LOIMUSYDÄN katseli hymyillen toista ja nautti siitä, miten toinen oli häntäkin kaivannut.
"Olen todella yllättynyt siitä mitä olet saavuttanut, mutta olen todella onnellinen puolestasi. Klaanisi näyttää todella hyvinvoivalta", hän naukui lempeästi ja vilkaisi nopeasti leiriä, nähden kiinnostuneen silmäparin pentutarhan suunnalta. Kaikki oli sujunut hyvin. Pitkän matkan jälkeen hän oli kuin olikin onnistunut löytämään Tuskatähden ja onnistui vielä jäämäänkin tänne. Hän palautti katseensa takaisin kolliin ja räpäytti lempeästi silmiään.
"Miten muuten olet voinut?" hän naukui ja pieni kehräys nousi tuon kurkusta. "Mitenkäs perhesuhteet?" tuo naukui lempeästi ja katseli säihkyvin silmin päällikköä. Tuon jälkeläisistä varmaan tuleekin rehtejä kissoja.

Ruskean sävyinen naaras tärisi kylmässä tuulessa maaten kuusen juurakossa. Hän kuuli joitain lähestyviä askelia, muttei pystynyt avaamaan silmiään, saati sitten juoksemaan karkuun. Se olisi voinut olla se kettu, tai mäyrä, tai mikä tahansa muu eläin, mutta se lämpö jonka eläin tuotti, ei ainakaan viitannut petoon. Piankin vain hennot hampaat tuon niskassa kertoivat, että joku oli hänet löytänyt. Minne hän nyt sitten oli matkalla?
Pentu vain kuunteli koko matkan. Hennot tassun askelmat ja pian kosken kohina… Kynsien kilinä kivellä. Tämä kissa tuoksui myös maidolta. Naaraalla oli todella kova nälkä… Pian hän alkoi kuulla vielä enemmän kissojen ääniä. Lämmin yrttien tuoksu ja pian muutaman muun kissan äänet. Naaraan jalat eivät kantaneet ja tuo vinkaisi aina, kun joku koski johonkin. Hän ei halunnut avata silmiään. Minne hän oli joutunut? Vielä kerran häntä vietiin jonnekin, hän lopulta pystyi jäämään aloilleen. Kissa jotain pureskeli hänelle ja lopulta yritti saada pennunkin nielemään. Ei hän uskaltanut puhua, parempi vain, että nielisi ja ehkä lopulta kuolisi, kun joku tuntisi, ettei tällaista pentua voisi pelastaa.
Kylmyys ja kuumuus kamppailivat naaraan sisällä ja hän tunsi värisevänsä, vaikka hänellä olikin kuuma… Kaikkia pieniä haavoja kirveli, kun niihin laitettiin jotain ja vielä sidottiin jollain tahmealla. Lämpimät pian vedot pitkin turkkia saivat naaraan tuntemaan olonsa lämpimäksi ja jopa turvalliseksi… Minne hänet oli tuotu? Eihän tämä nyt mikään taivas voinut olla… Tai sitten hän oli jo oikeasti kuollut. Lopulta pitkän taivalluksen jälkeen uni alkoi hiipiä tuota kohden. Hän kääriytyi tiukemmin kerälle ja toivoi, että kaikki yrtit joita hänen pieni kehonsa oli täynnä, auttaisivat. Sentään hän oli päässyt pois sieltä kalman kourasta…
HEHKUTONVALO katsoi epäuskoisena, kun noin pieni ja heikko pentu tuotiin pesään. Hän tutkaili katseellaan Kirouksenverta ja lopulta hännällään ohjasi Korppitassua ottamaan pennun. Hän oli melkein jo parantajanimensä ansainnutkin. Harmaa naaras viittoi kuningatarta istumaan alas ja istuutui lopulta itsekin tämän rinnalle.
”Kerrothan minulle, mitä oikeasti tapahtui?” tuo naukui hiljaa ja katseli huolestuneena jo synnyttänyttä naarasta. Hän kyllä ymmärsi mitä kävi, mutta mistä tuo pentu tuli? Naaraan turkkia kutkutti ja tuo heilautteli tuuheaa hännänpäätään hermostuneena. Miksei Kirouksenveri ollut sanonut mitään? Oli kyllä ymmärrettävää, että joku joskus halusi yksin synnyttää. Mutta mitä jos naaras olisi kuollut sinne… Hehkutonvalo kohdisti tumman katseensa toisen silmiin ja odotti rauhallisena. Tähtiklaanille kiitos, että hän sentään löysi tuon pennun. Parantaja vilkaisi olkansa yli kohti Korppitassu luottaen tuohon tietysti täysin.

Nimi: Chabine

10.09.2017 07:42
//voi vittu tuokin tuli kolmeen kertaan :D

Kuu ei tiennyt miten hengittää. Isku oli tullut tyhjästä. Ei, ei koiran, vaikka naaras tunsi yhä pedon likaisenvalkeat hampaat selässään. Sillä ei ollut väliä, hän oli tottunut arpiin, tottunut kipuun, tottunut taisteluun. Se maailma oli todellisempi kuin nykyinen, siinä maailmassa hän tiesi paikkansa, tiesi mitä tehdä. Tässä maailmassa hän puhui kauniita sanoja ja peitti kyyneleet hymyllä. Hän piti tästä maailmasta, vaikka se tuntui unelta. Mutta ehkä valheessa eläminen oli parempi kuin painajaiseen herääminen. Ja Kun hän kuuli tuon tutun, tutun äänen, Kuu tiesi, ettei tämä ollut totta. Mutta henkinen kipu oli aina pahempaa kuin fyysinen, ja hänen mielensä vihasi Kuuta tarpreksi näyttääkseen kauhunkuvia jopa hereillä. Verenpuutos ja nestehukka, se oli syy. Siksi hän näki harhoja. Sillä tämä katkeransuloinen muisto eli elämäänsä Varjoklaanissa, kaukana hänestä ja hänen todellisuudestaan, uskoen, että naaras oli kuollut. Ehkä hän oli. Ehkä he molemmat olivat aaveita. Mutta jos hän oli aave, miksi kuoleminen sattui niin kovasti? Kuu hymähti. Tämä tuntui tutulta.
Ehkä kolli oli kangastus, mutta hänellä ei ollut mitään syytä olla leikkimättä mukana, joten hän hoiperteli eteenpäin punertavaksi maalattuilla jaloillaan ja nyökkäsi.
"Niin tunnet,"Kuu vahvisti, hänellä ei ollut mitään syytä kieltää asiaa.
Tutut silmät, tuttu tuoksu.
Julmaa, liian julmaa.
Kuu hengitti syvään ja hymyili, vaikka hänen sisällään velloi. Miksi kolli oli niin hämmentynyt? Miksi täällä? Olliko hän aito? Miksi, miksi, miksi? Miksei Kuulla ollut vastausta?
"Kutsu minua Kuuksi," naaras kehotti empimättä pidempään.
Hän ei tiennyt mitä oli tekeillä, mutta hän ei halunnut hämmentää seuralaistaan enempää. Hän ei kysynyt kysymyksiä, joihin ei ollut varma osasiko toinen vastata. Joten hän pysyi rauhallisena, pysyi lempeänä ja hymyili, vaikka hänen ruumiinsa kiljui ja silmät osoittautuivat petollisiksi.
Hän muisti hymyilleensä paljon menneessä. Ei siksi, että hänellä oli paljon hymyilemisen aiheita, vain koska hänellä ei ollut muuta. Koska se auttoi muita, koska se rauhoitti. Hän ei kutsuisi hymyjään valheellisiksi, ne olivat vain erilaisia eri tilanteisiin. Hän hymyili kun sattui, hän hymyili katkerana, hymyili kyyneltensä läpi, koska ehkä joskus, oli pieni mahdollisuus, että se auttoi. Se oli tapa jota Kuu ei ollut tappanut menneensä mukana, kaikki muu oli saanut mennä, mutta siitä hän piti kiinni.
Hän hätkähti tajutessaan kollin sanoneen jotain. Mitä? Miksei hän kuunnellut? Hän oli ollut kaukana, liian kaukana..
Hän kohotti katseensa kuullessaan jälleen tutun äänen, vastaten nyökäten hymyyn . Hän oli valmis, he voisivat mennä. Mutta kolli yllätti, tarjosi kivuttoman vaihtoehdon, ja Kuu tarttui siihen kiitollisena. Hän oli heikko, se oli varmaa, mutta hänellä oli tarpeeksi voimia tähän. Joten hän keräsi voimansa ja lokkkasi. Tuntui pahalta käyttää kynsiä, mutta Kuu oli pieni ja kolli oli kokenut pahempaa kun heikon naaraan halkeilleet kynnet.
"Kiitos..," hän hengitti niin selvästi kuin kykeni, vaikka vaihtoehto oli loogisempi kuin hänen hidas hoipertelunsa. Hän ei ollut varma kuinka monta kertaa kolli oli kuullut sanan elämänsä aikana, mutta ajatus oli surullinen.
"Taidat tosin joutua pesemään turkkisi tämän jälkeen," Kuu naukui pieni huvittuneisuus äänestään tihkuen. Piti pysyä hereillä.

Taskuruoho - Tuuliklaani

Taskuruoho ei kohottanut katsettaan tulijaan, ei avannut silmäänsä, mutta pienin elein värisevä korva kertoi hänen kuuntelevan. Hän tunnisti Ruskalehden hajun, hän tunnisti jokaisen. Oli opetellut siihen tavan näyttääkseen, että naamapuolenakin hän kykeni muiden sotureiden tasolle. Hän kuunteli ja haistoi, vaikka yksi silmä rajoitti näköä ja yksi korva kuuloa. Muiden ei tarvinnut keskittyä niin tarkasti, olla koko ajan varuillaan ympäristöstään, mutta Taskuruoho nukkui valmiina hyökkäämään. Pienikin ääni, pienikin muutos ja naaras oli hereillä. Hänellä oli onnea, että oli menettänyt kasvonsa niin nuorena, se oli tehnyt opettelusta helpompaa. Kieroutunut tapa ajatella, mutta naaraalla ei ollut juuri muutakaan. Hän tuhahti hiljaisesti Ruskalehden poliittisuudelle, mutta murahti myöntävästi kysymykselle. Hiljaisesti hänen takananaan raidallinen häntä tasoitti ruohonkorsia kärsimättömänä. Taskuruoho ei ollut vihaa täynnä, kuten monet, eikä hän edes vihannut muiden seuraa, niin paljon kuin antoi ymmärtää. Hän oli vain kivettänyt itsensä läheisyydeltä. Hän muisti miltä pelko ja yksinäisyys tuntuivat. Hän ei ollut pitänyt niistä, mutta naaras oli ollut liian itsepäinen valittamaan oloistaan. Moniin muihin nähden hänen lapsuutensa oli ollut hyvä. Ei toimiva tai onnellinen, mutta hyvä. Nyt sekin muisto oli vain etäinen kutina, kuin talvipakkanen paljaissa arvissa. Se ei merkinnyt mitään.

Lukekaas nämä tarinankirjoitus ja roolipelaus ohjeet, ja tarinat kirjoitetaan myös tänne!

 

 

♦ Kun kirjoitatte tarinoita, muistakaa lukea toisen kissan hakemukset, jotta osaatte kertoa paremmin, minkälainen toinen hamo on, minkälaiseen tapaan hän vastaa, sähiseekö hän joka toisella lausauksellaan vai onko hän iloinen hymyilevä kisuli. Voitte myös kuvailla häntä täten paremmin, kun tiedätte, miltä kissa näyttää, miten hän katsoo sinun kissaasi jne. Jos tarinoissanne tulee tilanteita, joissa paha kissa onkin ykskaks täydellisyyden perikuva, kiltti, pehmotassu, tarinoita ei hyväksytä. Ne poistetaan tai skipataan silloin yli! ♦

 

♦ Roolipelatessanne, ette voi kertoa, miten toisen kissa vastaa oman kissanne kysymykseen, mutta tarinoissa voitte! ♦

 

♦ Kun kirjoitatte, puheet ''näiden väliin'' tai - viivan jälkeen. Kun kissanne ajattelevat *ajatus näiden* tai >>näiden väliin<<. ♦

 

♦ Muistakaa ottaa oikeinkirjoitus huomioon, mutta muistakaa pitää hauskaa ja hyvä ilmapiiri yllä! ♦

 

♦ Jos sinulle tulee toiselle roolijalle jotakin kysyttävää laittakaa asianne //näiden väliin//, mutta joss tahdotte sopia jotakin nopeasti, avatkaa sivusta chatti tai kirjoittakaa vieraskirjaan. ♦

 

 

©2017 Soturin sydän - suntuubi.com