Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Taivas ja maa yhtyvät, kauniit sävyt yrittävät hylkiä mustia varjoja, jotka sekoittuvat valoon. Kissat juoksevat karkuun, samalla kun esi-isät yhtyvät hyvinä ja pahoina toisiinsa.

Tähtiklaanin maille ovat tunkeutuneet Pimeyden metsän kissat. On vain pieni hetki aikaa valita, pitääkö paeta vai asettua vastarintaan. Klaanien, metsän ja kaiken tulevaisuuden puolesta on vain vaihtoehtona tehdä yhteentörmäys. Tehdä vastarinta, taistella oikeudesta.

Kahden suuren magian omaava esi-isä ryhmät syöksyivät toisiaan kohden, valmiina tuhoamaan toisen joukot kokonaan. Kahden magian voimasta klaanikissojen tuttu elämä muuttui, sillä kissojen  menneisyys, sekä tulevaisuus menivät sekaisin. Aika on sekaisin, mutta kissat eivät tiedä siitä. He eivät tiedosta muutosta, joka heidän välilleen on tullut tai menneisyytensä muutoksista, sillä he eivättiedä ajan muutosta, kissat siis ymmärtävät asioiden olevan ennallaan.

 

 

 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Masi

20.05.2018 23:15
//Wilma aka Varjo //

HIEKKAPYÖRRE – MYRSKYKLAANI

Kollin kasvoilla lepäsi lempeä, ja ystävällinen hymy kohti Kastehelmeä. Hän oli onnistunut edes yhdessä asiassa elämässään, saamaan Kastehelmen huomion. Se oli jo jotain. Klaanin kauneimman naaraan huomio olisi hänelle saavutus, ja edes sillä saavutuksella Huurresydän, hänen siskonsa, ei pääsisi kettuilemaan Hiekkapyörteelle. Toisaalta, miksi Huurresydän haluaisi itselleen naaraan, jolla kerskailla hänelle? Ja ei, Hiekkapyörre muistutti itseään, ettei tosiaan ollut mennyt puhumaan Kastehelmen kanssa vain siksi, että pääsisi kerskailemaan siskolleen. Se ei ollut kollin tapaista, eikä hänen tarkoituksensa. Vaan se, että hän oli ihastunut tähän ystävälliseen ja upeaan kaunottareen, joka oli hymynsä kanssa kauniimpi kuin taivaalla olevat tähdet. Kaunein kissa, mitä metsä kantoi mukanaan.
Kolli paineli iloisena maata tassujensa alla, kun Kastehelmi lausui sanat siitä, että kolli voisi jäädä tämän luokse. Ja Hiekkapyörteellä ei ollut väliä, vaikka he istuisivat vain paikoillaan hiljaa ja hän katselisi naaraan myyrän syöntiä. Pääasia olisi, että hän saisi olla Kastehelmen seurassa.
’’Mukava kuulla, että pidät myyrästä. Tulin metsästääkseni sen ennen kuin saavuin leiriin’’, kolli hykersi hymyillen naaraalle. Nyt hän kehtasi sanoa sen, kun naaras ei ollut tyrmännyt myyrää. Hyväntuulisuus tarttui koko kollin turkkiin ja sai hänen silmänsä säteilemään iloisesti. ’’Ja hyvä kuulla, että olet voinut hyvin. Paljon on tapahtunut, mutta onneksi Myrskyklaani on säästynyt pahimmilta asioilta. Vaikka tuo uusi tulokas, jonka siskoni löysikin rajalta olikin yllätys’’, kolli naukaisi vilkaisten Ketunsilmää ja Huurresydäntä, jotka juttelivat vaisuina keskenään päällikönpesän suulla, odotellen klaanin palaamista. Kolli kohautti kuitenkin hyväntuulisena lapojaan.
’’Olen voinut kohtalaisesti. Tylsistyen lähes kuoliaaksi, mutta samalla kun ottaa huomioon kaiken, mitä on perheeni sisällä tapahtunut. Kuten Hiutaleenhännän, nuoremman sisareni katoaminen, olen pärjännyt hyvin’’, kollin silmistä saattoi lukea vielä haikeutta, mutta samalla hänestä näki, että hän oli päässyt raskaimman osan ylitse. ’’Mitenkäs sinun sisaresi ja sinä? Oletteko te läheisiä?’’, kolli kysyi hymyillen ja toivoi, ettei kysymys olisi mitenkään liian arka Kastehelmen mielestä.
Kun Hiekkapyörre odotti lumoavan naaraan vastausta, hän kyyristyi alemmas, haukaten pienen pehmeän palan myyrästä. Tuumien mielessään, että otus oli yllättävänkin maukas ja hymyili kiitollisena Kastehelmelle, kun naaras oli suonut hänelle maistiaisen. Ehkä Hiekkapyörre ei ollutkaan niin huono saalistaja.

KUOLONMARJA – VARJOKLAANI

Kissat alkoivat lähestyä Varjoklaania. Ylitettyään rajan ryhmän kanssa, naaraan nenään tulvi kankean väkevä Synkkäklaanin tuoksu, joka oli leijaillut liiankin lähelle heidänkin maitaan. Haju muistutti Varjoklaania jossakin määrin, mutta oli saanut jo oman kuolonkatkunsa. Naaras vilkaisi vielä lapansa ylitse ryhmää takanaan, päästäen sitten ilmoille voimakkaan sotahuudon.
’’Muistakaa ohjeet! Aurinkoviilto pysy lähellä oppilaita, kun he sotkevat parantajanpesän. Pidä huoli, etteivät he saa vakavia vammoja! Me muut sotketaan leiriä ja vahingoitetaan muita kissoja!’’, naaras huusi vielä ohjeet, ennen kuin he heittäytyivät suuaukosta sisälle. Synkkäklaanin aukiolla värähti esiin vain seitsemän kissaa, jotka olivat omissa puuhissaan ja odottivat kokoontumispartiota takaisin. Varjoklaanin ilmestyessä leiristä sisään, Kuolonmarjan sodanjulistuksen saattelemana, ei kummankaan puolen kissoille jäänyt epäselväksi, olisiko Varjoklaani hyökkäämässä vai ei. Vihainen sähähdys kuului oikealta ja samassa Kuolonmarjan kimppuun syöksyi Kirouksenveri, punertavavalkea naaras, joka huitoi vihaisesti kynsillään. Kuolonmarja upotti kyntensä naaraan lapojen alle, kaksikon lähtiessä kierimään maassa toistensa kimpussa, vihaisena karvapallona.
Karkauspolku vilkaisi oppilaisiin, jotka näyttivät hyvinkin innostuneilta, päästessään sotkemaan parantajanpesän. Risatassu pinkoi sisarustensa kanssa, työntyen tyhjään parantajanpesään, heittäytyen marjoilla täytteen hyllyyn, alkaen pomppia niiden päällä ja viskoa niitä luolamaisen pesän seiniin. Karkauspolku päätti seurata pentuja, kohti luolaa, jossa pesiä olisi loputtomasti. Parantajanpesää ei kuitenkaan ollut vaikeaa löytää, vahvojen yrttien takia. Kolli mittaili uteliaana marjoja, tunnistaen sieltä muutaman marjan, joilla Kuolonmarja oli saanut nimensä. Kolli kietoi ne nopeasti sammaleiseen pussiin, lähtien kantamaan niitä kohti lampea, aikeenaan murskata ne ensin ja heittää sitten lampeen, saaden aikaan myrkytetyn veden.


//Blari //

VIILTOKYNSI – TUULIKLAANI

Viiltokynsi kurtisti vain kulmiaan Kivihännälle, siirtäen käpäläänsä kauemmas, ennen kuin toinen koskisi häneen. Se ei tuntunut juuri nyt oikealta ja hän oli helpottunut, että toinen ei tehnyt niin. Se olisi ollut aivan liian outoa. Hän oli elänyt itse jo niin kauan, että tiesi, ettei Kivihännällä olisi häneen suurtakaan vaikutusta. Hän oli liian kyllästynyt toisen ristiriitaiseen käyttäymiseen, että jaksaisi antaa tälle tekojaan. Puhumattakaan antaa anteeksi toisen tekoja. Kiittämätön kissa, joka pelkäsi totuutta niin paljon, että halusi pelastaa vain oman nahkansa. Sitä Kivihäntä oli. Ja siitä Viiltokynsi ei pitänyt, harmi vain, että sen ymmärtäminen oli kestänyt niin kauan.
’’Olet Jokiklaanin yksi haavoittuneista sotureista, jonka haavat eivät parane koskaan’’, naaras huokaisi pettyneenä, katsoen suoraan Kivihäntää silmiin, ne tavoittaessaan. Kolli ei kääntäisi katsettaan pois, ellei hän ajattelisi toisin kuin sanoisi. Hän tosiaan halusi suojella vain omaa nahkaansa. ’’Ei, me emme suojele mitenkään paremmin itseämme. Koska kissat eivät unohda sitä, että sinä juoksit leiriimme valehtelemaan asioita, koska et osannut kantaa vastuuta todellisuudesta. Kissat eivät unohda sitä, että minä autoin sinua matkalla pelastamaan pentuja. Eikä Tulikuu unohda sitä, kuinka minä tunkeuduin Jokiklaaniin puhuakseni sinulle tai kuinka sinä tunkeuduit repimään Tuuliklaanin kissojen turkkia riekaleiksi, menetettyäsi malttisi minun takiani’’, naaras kohautti lapojaan.
’’Uskollisuus on asia, mikä ei sovi sinulle tai sisaruksillesi. Ja se on kirjaimellinen fakta, en sano sitä haukkuakseni sinua, koska et voi sille mitään. Liian moni sotkeutuu Tuuliklaaniin, mutta toiset osasivat hoitaa sen huomaamattomasti’’, naaraan kasvoille pääsi pieni huvittunut hymy. ’’Mutta olkoon nämä hyvästit. ’Uskollisuutesi’ ei kuitenkaan riittänyt monelle, enkä oikein usko, että sanat riittävät sinullekaan, koska hoet vain olevasi uskollinen ja haluat osoittaa sen. Mutta ajatteletko koskaan, että olisit oikeasti? Ehkä. Mutta siltä se ei ole näyttänyt hyvin pitkään aikaan’’, naaras huomasi jaarittelevansa itsekseen ääneen ja kääntyi sitten taas katsomaan Kivihäntää.
’’Kaikilla on heikkoutensa, minulla taustani, sinulla uskollisuus’’, naaras kohautti lapojaan jälleen, alkaen nousta ylös, päättääkseen keskustelun hyvästeihin, mutta odottaen Kivihännältä jotakin syytettä tai tuomiota, mitä tämä halusikaan hänelle huutaa. Sillä ei ollut väliä, koska olisi parempi, että Viiltokynsi olisi rauhallinen ja hoitaisi asian suoralla puhumisella, koska hänellä oli selkäranka, josta kumpusi jokin muukin kuin ajatus oman nahkansa suojelemisesta tai sen myötä tulleesta pelosta.




PUNAHÄMÄRÄ – LUMOUKSENKLAANI

Punaoranssi naaras kuunteli mitä sanottavaa Päästäisaskeleella olisi, miten naaras joko rikkoisi tämän pienenkin puheenaiheen vai kasvattaisi sitä. Sää tosiaan ei ollut Punahämärän suosikkiaiheita, mutta huonoa huumoria hän osasi siitäkin heittää. Vilkaistessaan kuitenkin pettyneitä Päästäisaskeleen kasvoja, hän ymmärsi, ettei naaras ollut ymmärtänyt tilanteen ironiaa ja huokaisi itsekseen. Ehkä Punahämärän oli vaan turhaa koittaa puhua sellaisille, jotka olivat – tai ainakin olivat olleet – Veriruusun hyviä ystäviä. Sellaisten kanssa Punahämärä ei tainnut tulla toimeen.
’’Siellä on niin kovin tylsää, kun ei ole mitään räyhääviä kissoja metelöimässä jokaisesta asiasta. Täällä on varsin viihdyttävää katsoa tätä kaikkea, paitsi näitä kunnian osoituksia, joita jaellaan kaikille muille sotureille ja oppilaille. Ketä ne sellaiset kiinnostavat?’’, naaras tuhahti pyöräyttäen silmiään. ’’Kävisivät klaaninsa kesken tuollaiset läpi ja kertoisivat jotakin oikeasti mielenkiintoista. Ja ei, en sano näin, että toivoisin, että Veriruusulla olisi jotakin hyvää sanottavaa minusta. Se vasta olisi omituista’’, naaras naurahti pienesti virnuillen itsekseen.
Punahämärä kurtisti kulmiaan Päästäisaskeleelle. Eikö tällä tosiaan ollut muuta ajateltavaa kuin ylimielinen kontrollifriikki veljensä, joka sai aikaan vaan tuhoa tai sisar, joka olisi enemmän riesa kuin hyödyllinen osa klaanin kehitystä? Naaraan olisi tehnyt mieli mainita, että toivottavasti Pöllönlaulu eksyisi löytämään ketun metsästä ollessaan siellä yksin ja jäädessään sinne, mutta Veriruusun moittiva ääni palasi hänen mieleensä ja hän sai tapella kielensä kanssa, pitääkseen sen kurissa. Eikä hän haluaisi saada tätä naarasta itkemään. Jälleen.
’’Sepä mielenkiintoista’’, Punahämärä mutisi luomatta katsetta Päästäisaskeleeseen. ’’Jos noin kovasti kaipaat takaisin leiriin, niin mitähän ihmettä teet sitten täällä? Varmasti olisit voinut kieltäytyä tulemasta ja viettää aikaasi rakkaan siskosi kanssa’’, Punahämärä naukaisi. Hän ei tosiaan ymmärtänyt Päästäisaskelta, miksi tämä teki ensin ennen kuin ajatteli ja suri sitä sitten niin, että oli saada paniikkikohtauksen?
’’Jos epäilyttää, niin suosittelen toimimaan sen kautta, mikä sinusta tuntuu turvalliselta asialta. Kuormitat itseäsi liikaa oudoilla teoilla, joista herää liikaa huolestuttavia ajatuksia mieleesi’’, naaras jatkoi rauhallisesti, vilkaisten Päästäisaskelta. Miksi naaras ei voinut olla vapaa ajatuksistaan ja murheistaan? Eikun, se olikin Punahämärän elämän asenne.



Nimi: Blari

20.05.2018 18:36
Kivihäntä - Jokiklaani

Viiltokynnen sanat hyvästeistä saivat Kivihännän hymyn hyytymään. Kollin korvat painautuivat hänen niskaansa. Ei hän haluaisi myöntää sitä, mutta tottahan se oli. He olivat olleet vain ajattelemattomia pentuja, jotka haaveilivat mahdottomia. Ei sen koskaan olisi pitänytkään toimia.
Kivihäntä nosti käpäläänsä hieman maasta aikeissa koskettaa Viiltokynnen käpälää, mutta laski sen takaisin maan kamaralle.
“Olen Jokiklaanin soturi, jonka tehtävä on toimia klaaninsa parhaaksi", Kivihäntä maukaisi kääntäen katsettaan pois Viiltokynnestä.
“Suojelemme samalla paremmin itseämme”.
Harmaa kolli huokaisi ja käänsi katseensa takaisin naaraaseen.
“Joten kyllä.. uskon, että on parempi, että nämä ovat hyvästit”, ei hän halunnut myöntää sitä. Hän ei halunnut sen olevan totta, mutta enään he eivät olleet oppilaita, jotka eivät käsittäneet tekojensa seurauksia. Hänen on vielä todistettava klaanilleen useita kertoja, että Jokiklaani on se yksi ja ainoa asia, mille hän on uskollinen.




Päästäisaskel - Lumouksenklaani

Naaraan ilmeessä käväisi pettymyksen häivähdys, kun lopulta Punahämärä vain alkaisi puhumaan säästä. Päästäisaskel kuitenkin muistutti itseään, ettei hän ollut itsekään asian eteen paljoa tehnyt eikä hän keksinyt muutakaan puheenaihetta enään.
“En malta odottaa, että palaamme takaisin leiriin.. siellä sentään jonkinlaista tuulensuojaa. Ilmapiiri täällä tuntuu koko ajan menevän kylmemmän ja kylmemmän suuntaan", naaran silmät käväisivät harmaassa jokiklaanilaisessa ja mustavalkoisessa, todennäköisesti tuuliklaanilaisessa, naaraassa. Päästäisaskelta ei tällä hetkellä kiinnostanut muiden klaanien ongelmat ja saavutukset. Hän halusi vain nopeasti takaisin leiriin.
“Pöllönlaulukin jäi yksin leiriin…”, Päästäisaskel totesi vahingossa ääneen. Sen sanoessaan hän tajusi, että myös Sudenulvonta oli jäänyt leiriin. Pienoinen paniikki heräsi Päästäisaskeleessa. Hän toivoi todella, että Pöllönlaulu antaisi kollin olla rauhassa..










Nimi: Masi

20.05.2018 01:32
//Wilman vastaukset on koneella, unohin julkasta ne.. hehe.. mutta tässä puhelinlaadulla Blarille//

Viiltokynsi - Tuuliklaani

Naaras kohotti toistan kulmaansa, luoden kasvoilleen ilmeen "aivan varmasti, hyvä jos itse uskot niin", muttei sen enempää kiinnittänyt huomiota kollin keskeyttämään lauseeseen.
"Se on hyvä kuulla, että joillakin asteikoilla voit hyvin", naaras väläytti pikaisen hymyn, vilkaisten vielä kollin jalkaa, joka oli matkalla loukkaantunut pahasti. "Tulikuulle varmasti oli kova paikka tuo hänen siskonsa kuolema", naaras sanoi vaisusti ajatuksensa ääneen. Hän ei voisi kuvitella menettävänsä Myrskynraivoa tai Mutakatsetta, niin paljon, kun kaksikko häntä kritisoi ja välttelikin. He olisivat Viiltokynnelle aina tärkeitä, kävisi hänelle mitä vain.
"Ne sujuvat", naaras vastasi yksinkertaisesti, kun Kivihäntä kyseli hänen näkökulmaansa Tuuliklaanin osalta. Viiltokynnelle oli muodostumassa jo muita suunnitelmia veljensä Pakkasnaurun avulla, eikä hänellä ollut tilaa ajatella vihaisia kissoja Tuuliklaanissa sen enempää. Mitä kehumista missään olisi, kun Kivihäntä oli ajat sitten jo kääntänyt hänelle selkänsä ja Viiltokynsi sai kerta toisensa jälkeen turhia syytöksiä niskoilleen? Miksi teeskennellä tai rehvastella sillä, mitä itse halusi kissojen ajattelevan? Sitä naaras ei ymmärtänyt Kivihännässä. Mutta ei hän sitä kollille ääneen halunnut tälläkään kertaa sanoa.
"Nämä ovat varmaankin jonkin tapaiset hyvästit?", Naaras kysyi rauhallisella äänellään Kivihännältä. "Lupasit suojella, mutta et koskaan tehnyt niin", naaras hymähti hieman huvittuneena muistolle.
"Nyt olet kasvanut ja jatkanut matkaasi, antaen mielesi unohtaa meidät. Se on hyvin loukkaavaa, mutta enpä itse sen paremmin vanhempieni kuoleman, sisarusteni lähtemisten ja kaiken draaman keskellä ole edes huomannut sinua, sanoakseni hyvää päivää", naaras kohautti hieman lapojaan. "Joten oletan asenteestasi päätellen näiden olevan hyvästit", naaras vastasi Kivihännän katseeseen.



Punahämärä - Lumouksenklaani

Punaoranssi naaras katseli ilmeettömänä Päästäisaskelta, nuolaisten kevyesti pehmeätä kylkeään, puhdistaakseen siinä olevan naarmun. Mistälie sekin oli tullut? Päästäisaskeleen ilmestyminen Punahämärän luokse, sai naaraan yllättymään, mutta ei ollut hänen tapaistaan näyttää sitä selkeästi, ellei hän halunnut härnätä sarkastisuudellaan muita. Veriruusu kun oli jaksanut motkottaa hänelle, kuinka ilkeästi Punahämärä kohteli päällikön parasta ystävää.
Eihän se nyt Punahämärän vika ollut, että Päästäisaskel oli kyllästynyt Veriruusun seuraan ja halusi olla mielummin yksin. Naaras kuunteli Päästäisaskeleen lausahduksen hyvästä paikasta ja vilkaisi arvioivasti päälliköiden puoleen. Ketä jaksoikaan kiinnostaa nähdä päälliköt? Eikö tärkeämpää olisi kuunnella heidän puheensa?
"Vai niin", soturi kohautti lapojaan ja arvioi katseellaan Tuskatähteä, joka oli puhjennut puhumaan. Pieni kilpikonnakuvioinen kolli esitti selvästi olentoa, joka olisi huomaavainen ja ystävällinen, säälipisteitä kerävä olento. Toisaalta, sellaisina Punahämärä kaikki tuntui näkevän. Kaikki halusit jostakin sääliä tai johonkin tukea. Sentään Aamutähden taakse piiloon, eivät enää Pöllönlaulu ja Päästäisaskel pääsisi. Naaras pyöritteli ajatuksilleen silmiään. Olihan siellä vielä Tomukuu. Hän huomasi päästävän hymähdyksen, ennen kuin muisti Päästäisaskeleen olemassaolon. Yhtä hulluja ja omituisia kaikki. Kuka ihme tosiaan jaksaa vaivautua minun viereeni katsomaan kokoontumista? Puhumattakaan viereeni kävelemään viime kokoontumisessa, jotta voi kysyä kuulumisiani? Hetken Punahämärä mietti. Aivan Päästäisaskel ja Tomukuu tietysti.
"Tottai haittaa, mitä ihmettä kuvittelit?", Naaraan kasvoille kääntyi se piruileva virne, joka oli pinttynyt hänen kasvoihinsa useiksi kuiksi, kun hän sai jotakin irti muista kissoista. "Jos minua sinun olemassaolosi tosiaan haittaisi, osaisin kyllä kävellä itsekin pois", naaras hymähti kuitenkin, tietäen, että jos ei olisi mieliksi, Päästäisaskel alkaisi taas itkeä. Miksi tuo hento pieni olento edes itki? Hänen sanojensa takia? Ei siinä nyt mitään järkeä taaskaan ollut.
Naaras asettui mukavampaan asentoon ja mietti, mistä yrittäisi vääntää tätä omituista keskustelua naaraan kanssa. Mistä naaraat halusivat puhua? Kollit uhittelivat ja olivat olevinaan niin mahtavia. Entäs naaraat? Pennuista? Mistä? Punahämärä muistutti itseään, että oli yhtälailla naaras ja osaisi kyllä keksiä puheenaiheen, josta itse pitäisi. Paitsi hän mieluiten olisi mennyt istumaan taas Taskuruohon kanssa ja vääntänyt tämän kanssa sarkasmintäytteistä huumoria. Se naaras osasi olla huvittava olento. Paitsi Päästäisaskel ei olisi Taskuruoho. Päästäisaskel oli jotakin kuningattaren ja pennun väliltä, haaveilisi jostakin perheestä ja kumppanista, luikkisi kollien taakse piiloon, jos alkaisi pelottaa.
Tarkoittiko se siis sitä, että Punahämärä pelotti Päästäisaskelta? Naaras turhautuneena työnsi ajatukset muualle, kun ei saanut niistä tolkkua.
Mistä hän puhuisi, ettei saisi tätä olentoa itkemään? Säästä?
"Todella kaunis päivä tänään", hän hymyili itsekseen, äänestä tihkuen leikkimielinen sarkasmi, kun hän viittasi sanansa uitettuihin klaanikissoihin kokoontumisessa. Joo'o, Punahämärä osasi tämän tavallisen keskustelun liiankin hyvin. Ja hänen ajatuksissaan, sekim oli sarkasmilla maustettua huumoria.

Nimi: Blari

20.05.2018 00:17
Kivihäntä - Jokiklaani

Harmaan värinen, nuori kolli tuijotti Tuskatähteä, klaaninsa päällikköä, hiljaisena. Menetyksiä toisensa jälkeen otti varmasti koville ja se ei välttämättä mitään vahvinta kuvaa anna välttämättä muille klaaneille, mutta Kivihäntä uskoi päällikkönsä viisauteen siinä, että menetyksen kertomisella olisi tarkoitus.
Tuskatähdestä Kivihännän ajatukset kulkeutuivat leiriin jääneeseen Tulikuuhun. Kivihäntä oli aluksi alkanut viettämään aikaa kyseisen naaraan kanssa, koska hän tunsi sen velvollisuutena klaanilleen ja he olivat olleet tekemisissä paljon oppilas-aikoinaan, mutta nykyään hän todellisesti näki naaraan mahdollisena elämänkumppanina, jos Tulikuu tuntee samoin tietenkin…
Tuttu ääni palautti jokiklaanilaisen takaisin kokoontumiseen. Viiltokynsi. Kolli ei ollut ajatellu tuota -ainakaan hän ei ollut antanut itselleen lupaa ajatella - hetkeen. Mikä heidän välillään oli -ehkä vielä onkin-, on sellaisia uhrauksia vaativia, joita heistä kumpikaan tuskin olisi kykeneviä tekemään. Kivihäntä hymyili naaraalle ystävällistä, leveää hymyään.
“Ihan loistavasti. Klaanini on alkanut viimein luot-" Kivihäntä tajusi, että olisi viisaampaa olla mainitsematta asiasta.
“Tietenkin asiat voisivat olla aina paremmin, mutta tilanteet huomioon ottaen voin hyvin”, hän naurahti huvittuneena. Hän ei halunnut työntää Viiltokynttä poiskaan, mutta hän ei myöskään uskaltanut päästää tuota enään yhtä lähellekään -ainakaan julkisesti.
“Miten Tuuliklaanin asiat ovat sujuneet?” kolli huomasi vasta asian sanottuaan sen, miten epäsopivalta se kuulosti. “Sinun näkökulmastasi tietenkin", Kivihäntä lisäsi pitäen yhä huoletonta ilmettä kasvoillaan. Hän ei saanut katsettaan Viiltokynnen sinisistä silmistä.



Päästäisaskel - Lumouksenklaani

Naaras tunsi punastuvansa ja käänsi katseensa pois Punahämärästä.
“Tässä oli ainoa paikka, mistä pystyn seuraamaan kokoontumista paremmin", Päästäisaskel selitti. Totta puhuen hyviä paikkoja oli paljon ja toisaallakin, jos hän olisi halunnut seurata enemmänkin kokoontumista.
“Vai haittaako tämä sinua?” naaras katsoi Punahämärää vihreillä silmillään. Hän oli päättänyt yrittää päästä eroon pelosta ja surusta. Hänen pitäisi olla vahvempi, kuten Tomukuu häntä jatkuvasti kehotti.

Nimi: Varjo

19.05.2018 16:18
KASTEHELMEN katse kohosi vähitellen myyrää pitkin toiselle puolelle istuneen kissan tassuihin ja toisen kehoa pitkin lopulta Hiekkapyörteen kasvoille. Automaattisesti toisen kasvoille nousi hymy, lämmin ja ystävällinen, joka naaraan kasvoilla usein näkyi oikeastaan kenelle tahansa. Klaaninsa kissoille se kuitenkin oli vain täysin aito sekä mahdollisesti muille tuttavuuksille esimerkiksi kokoontumisessa.
Kastehelmi suoristi hivenen ryhtiään heilauttaen tuuhean omaisen häntänsä kauniisti ympärilleen sekä nuolaisten huuliaan, jotta ei välttämättä tervehtisi komeaa klaanitoveriaan myyrän loput suunpielissään. Ei naaras heti halunnut tehdä tilanteesta kiusallista hänelle, jos saisi kerrankin oikeasti puhua kollille paremmin ja kahdestaan ilman muita partiossa olevia.
”Ei sinun tarvitse lähteä, jää toki”, Kastehelmi naukaisi ystävällisesti räpäyttäen ruskeita silmiään, josta huokui jonkinlainen ainainen lämpö, joka naaraalla oli tuttua. Hiukan Kastehelmi oli yllättynyt toisen liittyvän seuraansa, mutta tosin suurin osa klaanin kissoista oli kokoontumisessa. Ei yllätys tietenkään paha ollut vaan naaras oli enemmän kuin mielissään saadessa puhua jollekin kerran kokoontumiseen häntä ei oltu valittu vaihtamaan kieliä muiden klaanien kissojen kanssa.
”Olen voinut aika normaalisti eli hyvin, kuten aina”, soturitar totesi hyvillään laskien katsettani uudelleen myyrään, joka lepäsi jaloissani melkein syötynä sekä kallista päätäni toiseen suuntaan. Naaras hymähti itsekseen, mutta kohotti pian katsettaan takaisin toisen vihreiden silmien suunnalle.
”Entä miten sinä voit näinä päivinä? Myyrä on oikein hyvää, kiitos kysymästä. Voit kyllä tietenkin ottaa siitä, jos vain mieli tekee”, Kastehelmi naukaisi lempeästi räpäyttäen uudelleen silmiään hymyillen toisen suuntaan sekä hivenen tassullaan pukaten elotonta riistaa toista kohti, jos Hiekkapyörre siitä haluaisi ottaa.

HOPEAYÖ räpytteli hiukan hämmentyneenä Kuolonmarjan suuntaan sinertäviä silmiään naaraan kutsuessa klaanin koolle. Hopeayö heilautti lyhyttä häntäänsä puolelle toiselle ilmestyen kuitenkin aukiolle lähemmäs naarasta, joka alkoi jo jakaa tehtäviä sotureille sekä oppilaille, mukaan lukien Hopeayölle. Soturin hiukan jopa huolestuneen omainen katse kävi Karkauspolussa, Aurinkoviillossa, Haukkakatseessa sekä oppilaissa, joiden tarkoitus oli sotkea synkkäklaanin parantajanpesä, kun taas Hopeayön täytyisi tuhota pesiä ja hyökätä sotureiden kimppuun aiheuttaen heille haavoja, mutta pyrkien silti pysymään itse hengissä. Tuskin ketään nyt kuolisi, vaikka Hopeayö tiesi täysin, että tuskin synkkäklaanin soturit sitä välttäisivätkään, vaikka se voisi lisätä riitaa kahden klaanin välillä vielä enemmän.
Ennen kuin sinisilmäinen naaras ehti asiaa kunnolla miettimään ja pohtimaan sekä mahdollisesti suunnitella hyökkäyksensä niin, että ei itse kellekään mahdollista kuolemaa aiheuttaisi tai itse kuolisi, he olivat jo liikkeellä. Hopeayö juoksi muiden perässä väräyttäen korviaan Karkauspolun suunnitelman takia, mutta keskittyi silti pysymään liikkeessä Haukkakatseen tapaan. Kyllä naaras olisi uskollinen varjoklaanille ja aina pyrki olemaankin, mutta silti hänen mieltään puistatti aiheuttaa jollekin vakavia haavoja, joista ei lopulta edes tietäisi selviytyisikö kyseinen soturi. Ei Hopeayö haluaisi hoitaa ketään pois päivältä, ellei nyt täysin pakko olisi, ja silloinkin naaras joutuisi miettimään päätöstään niin kauan kuin vain mahdollista. Ei partion johtajaa varmaankaan haittaisi muutama ruumis, mutta Hopeayö mietti aina, kenen perheeltä oli jonkun riistänyt ja se soimasi naaraan omatuntoa.

Nimi: Masi

15.05.2018 22:36

//Roolauksia kaikille ja roolaukset aivan sekaisin keskenään, joten kannattaa selailla aikapaljonkin, että onko siun nimi mainittuna jossakin toisessakin kohtaan  //

---
//Wilma, Heli ja mikseivät muutkin //
---
KUOLONMARJA – VARJOKLAANI - SOTA
Ruoskatähti oli luonut naaraan vastuulle tehtävän aloittaa Synkkäklaanissa ongelmia, ja sen tehtävän naaras otti mielellään harteilleen. Naaras tiesi, ettei aikaa saisi tuhlata, ettei pieni partio varjoklaanilaisia jäisiä alakynteen, jos kaikki Synkkäklaanin kissat olisivat paikalla. Ehkä Ruoskatähti ajatteli olla ovela, mutta Kuolonmarja olisi voinut lyödä vetoa, että tämä oli samalla ansa heille. Jokiklaanin kanssa tapahtunut asia tulisi vielä kuplimaan heidän keskuuteensa ja Ruoskatähden haluama sota Synkkäklaanin kanssa voisi ajaa heitä vain ahtaammalle. Mutta Ruoskatähdellä varmasti oli jokin suunnitelma, mikä se ikinä olisikaan, naaras olisi mukana siinä. Kai kollilla edes hieman järkeä olisi päässä? Tuskin, mutta ehkä hiven?
Naaras asteli Varjoklaanin aukiolle, katsellen omissa oloissaan olevia kissoja mietteliäänä. Lopulta hän rääkäisi kissoille kutsun kuunnella itseään, ja niin omahyväinen kuin naaras voikin olla, se tuntui pitkästä aikaa taas niin mukavalta. Vain muutama kuu taaksepäin ja Kuolonmarja oli hoitanut Varjoklaanin varapäällikön tehtävät ja olisi varmasti edennyt pidemmällekin, ilman hänen ja Haukkatähden pentuja. Siitä naaras olisi vielä kauan katkera Ruoskatähdelle ja tuo varmasti tietäisi sen, mutta edes näinkin kunniakas tehtävä oli Kuolonmarjan mieleen. Toisaalta naaras ei estäisi Ruoskatähden hengen viemistä, jos joku niin haluaisi, koska naaras janosi tuon arvoa ja asemaa. Mutta Päivänsilmä olisi tiellä ja kolli oli ollut kaikille niin hyvä, ettei Kuolonmarja voisi ohittaa tätä mitenkään arvoasteikolla. Se olisi mahdotonta.
’’Varjoklaani! Kohtasimme Synkkäklaanin rajallamme, kuten aiemmin kuulit ilmoituksestani, he olivat tunkeutuneet maillemme ja siirtäneet rajaa lähemmäs meidän leiriämme. He väittivät jonkun meistä myös vieneen heiltä riistaa ja jättäneen riistan heidän puolellemme. Ruoskatähti haluaakin nyt kostaa Viekastähdelle hänen syytöksensä ja epäkypsän käytöksensä rajalla, hän haluaa, että me näytämme, että olemme vahvoja ja että Synkkäklaani saa kärsiä kaksinaamaisuudestaan! Meidän tehtävänämme on turmella heidän leirinsä ja ajaa heidät ahtaalle’’, naaraan kasvoilla kieri omahyväinen hymy, samalla kun Ruoskatähden lapsen lapset katselivat häntä ihmeissään. ’’Toivon mukaani sotureita, jotka ovat valmiita taistelemaan oikeutemme puolesta, valmiita osoittamaan, että me emme ole Synkkäklaanin pompoteltavissa!’’, naaras naukui päättäväisesti ja kissoja alkoi virnuillen kokoontua hänen luokseen.
’’Mukaani voivat tulla seuraavat kissat: Haukkakatse, Karkauspolku, Hopeayö ja Aurinkoviilto. Tarkoituksena olisi, että aiheutamme Synkkäklaanin sotureille pahoja vammoja, emme itsellemme. Sen lisäksi, jos voitte turmelkaa parantajienpesä, varastakaa yrttejä ja sotkekaa se’’, naaras naukui ja kääntyi katsomaan uteliaisiin oppilaisiin. ’’Oikeastaan voisin uskoa, että oppilaat pärjäävät siinä hyvin. Risatassu, Hallatassu ja Haamutassu, te keskitytte parantajienpesän sotkemiseen. Kun saatte sen valmiiksi, pidätte toisistanne huolta ja tulette yhdessä takaisin rajan ylitse Varjoklaaniin, te ette jää taistelemaan, se ei ole teidän tehtävänne’’, naaras naukaisi tiukasti ja Risatassun silmät hohtivat innostuksesta.
’’Aurinkoviilto, ole kaiken varalta lähellä heitä, ettei heille käy mitään. Taistellaan kissoja vastaan ryhmänä, turmellaan leiriä niin paljon kun voimme!’’, naaras viimeiseksi huusi, lähtien juosten johdattamaan ryhmää ulos leiristä.
’’Eikö se lampi sitten olisi hyvä turmella myös?’’, Karkauspolku pinkoi Kuolonmarjan vierelle kysyäkseen. Naaras vilkaisi yllättyneenä kollia.
’’Miten?’’, naaras kysyi hämillään ja Karkauspolku hymyili tälle salaperäisesti, samalla, kun he jatkoivat juoksemistaan kohti rajaa.

---
//Wilma //
---
HIEKKAPYÖRRE – MYRSKYKLAANI

Kolli oli katkera siitä, ettei hän ollut päässyt mukaan kokoontumiseen, mutta tavallaan se ei häntä haitannut. Se tuntui vain todella typerältä, että oppilaat oli otettu mukaan ja näiden höpötystä saisi sitten kuunnella taas seuraavan kuun. Eikä Hiekkapyörre välttämättä pääsisi ensi kuussakaan mukaan kokoontumiseen. Kolli huokaisi tylsistyneenä sotureidenpesän edustalla, kunnes huomasi Kastehelmen aterioimassa myyrää. (?)
Kolli ei ollut pitkään aikaan jutellut kenenkään kanssa, ja jokin kannusti kollia menemään puhumaan juuri Kastehelmelle. Tiedä sitten, olisiko se niin hyvä ajatus, mutta kolli päätti kuunnella kerrankin oman mielensä kehotusta keskustella kauniille kissalle, jonka tiesi vain partioista. Hiekkapyörre antoi askeliensa kantaa itsensä naaraan luokse ja hän istuutui tätä vastapäätä, kohtelias hymy kasvoillaan. Jos kolli oikein muisti, hän muisteli naaraan olevan jotakin sukua Vihertähdelle. Mutta miksiköhän tämä kaksikko ei ollut niin paljoa silti tekemisissä? Kolli työnsi ajatuksin pois päiväjärjestelyistä, koska saattoi verrata kaksikon suhdetta itseensä ja sisareensa Huurresydämeen, joka oli hyvin etäinen häntä kohtaan. Eivätkä hänen ja sisaren ajatusmaailmat enää olleet samanlaisia, kun he olivat kasvaneet erilleen.
’’Ajattelin tulla tervehtimään sinua, siitä on pitkä aika, kun olemme viimeksi vaihtaneet muutamaakaan sanaa. Sano vain niin voin mennä muuallekin’’, kolli hymyili kohteliaasti naaraalle. Ei hän nyt mikään tunkeilija halunnut olla. ’’Kuinka sinä olet muuten voinut, Kastehelmi? Onko maistuvaa myyrää?’’, kolli kysyi, tuntien pientä ylpeyttä siitä, että oli ollut mukana metsästyspartiossa ja löytänyt myyrän. Mutta päätti olla mainitsematta sitä, koska jos naaras sanoisi myyrän kamalaksi, se olisi todella nolostuttava tilanne.


--
// EE//
--

HOPEAKUU – LUMOUKSENKLAANI

Naaras katseli sydän onnellisuudesta palaen kahta pentuaan, vaikka olikin vihainen veljelleen ja isälleen heidän käytöksestään. Ei pentujen olisi pitänyt joutua heidän kahden kohteeksi ja Sudenulvonnan kiukuttelun näkemisen kohteeksi. Että kollit osasivat olla naurettavia. Naaras katseli hymyillen, kuinka Kultapiiskupentu pinkaisi pallon kimppuun ja hyväntuulinen kurina pääsi hänen kurkustaan. Hän kääntyi katsomaan yllättyneenä Minttupentuun, joka näytti sisarelleen mallia. Hopeakuun suupieli raottui hieman hämmästyksestä, kun naaras ilman suurempaa osaamista näytti osaavan saalistamisen.
Minttupennun pompun kantaessa aivan vierelle, mutta ohitse, naaraan kasvoille kaareutui lempeä hymy. Naaras rakasti molempia pentujaan ja oli ylpeä näistä, hän ei osaisi ikinä tuomita näitä, tapahtuisi mitä tahansa. Mutta Minttupennun vaistot ja taidot olivat lyöneet emon ällikällä. Minttupennun tullessa hänen tassujensa juureen, naaras nuolaisi lempeästi tämän päälakea ja käveli sitten pentujensa väliin, mennen vielä kerran saalistusasentoon.
’’Muistakaa, että tärkein voimanne lähtee jaloistanne. Laskekaa voimanne takajalkoihinne, kun ponnistatte hyppyyn, niin pääsette todella korkealle’’, naaras hymyili ja paineli maata takatassujensa alla. ’’Pitäkää häntänne alhaalla, mutta hieman irti maasta. Se auttaa teitä tasapainon ylläpitämiseen, mutta samalla ette onnistu pelästyttämään saalista karkuun, häntänne osuessa maassa oleviin lehtiin’’, pentujen emo jatkoi, nostaen hieman häntäänsä maasta.
’’Te olette jo taitavia, ja voin lyödä vetoa, että kun teistä tulee oppilaita, olette ehdottomasti parhaita sellaisia. Voin ylpeänä katsoa, kuinka te tuotte suurimmat ja mehevimmät saaliit Lumouksenklaaniin’’, Hopeakuu kehräsi Kultapiiskupennulle ja Minttupennulle. ’’Kuulkaas. Toinen teistä voisi asettua vaanimaan tätä sulkapalluraa, kun vieritän sen toiselle teistä. Saalis voi liikkua, eivät ne aina ole nukkumassa’’, naaras iski silmää ja heilautti vielä häntäänsä, sekä tassutteli takajaloillaan maata sen merkiksi, että kaksikko muistaisi hänen mainitsemansa asiat, ennen kuin asettui pesän toisen seinän luokse, sulkapallo suussaan, valmiina kierittämään sen toiselle pennuistaan, joka asettuisi toiselle puolelle pesää.

MYRSKYTASSU – MYRKKYKLAANI

Kolli heilautti kummastuneena korviaan, kuunnellessaan, että tämä oppilas tunsi Lovijuovan. Millainenkohan kissa se olisi, jos hän oli nähnyt kissasta unta. Eikä se ollut ensimmäinen kerta! Ne unet lumivyöryn alle jääneistä kissoista oli piinannut häntä jo liian kauan, ja hän oli menettää yöunensa sen takia. Liian monta kertaa.
’’Ai hän on isäsi’’, kolli henkäisi hämmentyneenä ja katseli naarasta, mielessään lisäten, että ei se sitten olisi ihme, miksi hän oli erehtynyt naarasta tämän isäksi. Tai siis kissaksi unestaan, koska naaras näytti tältä. Kuullessaan kahdesta kadonneesta veljestä, kolli oli entistäkin hämmentyneempi. Hän oli aikeissa mainita, että hänellä on veli nimeltä Haukkatassu, mutta ei ehtinyt kertoa sitä, eikä oikeastaan tiennyt, miksi olisi kertonutkaan. Olihan heillä emo, Valkovirta, ja tämä oli Myrkkyklaanissa. Joskus Myrskytassu oli miettinyt, että olisiko heidät löydetty jostakin, koska Laventelitassulle oli käynyt niin ja Haukkatassu oli suuttunut Valkovirralle, kun tämä oli ottanut Laventelitassunkin pentuna heidän perheeseensä. Ehkä Myrskytassu ja Haukkatassu olivat sellaisia myös? Otettuja löytöpentuja? Ajatus sai kollin sydämen väpättämään hermostuneisuudesta ja surusta.
’’Hiirenpapanat! Että entiset Salamaklaanin kissat ovat muuttuneet paljon’’, ventovieras kissa harppoi paikalla, kilpikonnasävyinen turkki tuuheana ja häntä vihaisesti nykien. Tammipolku istuutui kaksikon luokse ja huokaisi syvään, kunnes piristyi nopeasti huomatessaan Myrskytassun. Myrskytassu vilkaisi hieman hämmentyneenä Tammentassua ja sitten tätä naarasta, joka osoitti hännällään hetken Myrskytassua ja kääntyi katsomaan Tammentassun puoleen.
’’No mutta, täällähän tehdään jo perhetuttavuuksia vai? Oletkos sinä se Valkovirran toinen poika?’’, naaras töksäytti ja Myrskytassu vilkaisi epävarmana Tammentassua ja sitten tätä naaras kissaa, nyökäten hämmentyneenä. ’’Juttelinkin jo veljesi kanssa, hän on kovin kiinnostunut tulemaan takaisin kotiin’’, naaras hymyillen naukaisi ja Myrskytassu kurtisti kulmiaan.
’’Voi kyllä Lovijuova ja Hopeataivas ovat iloisia, kun pennut palaavat kotiin’’, naaras kehräsi ja hymyili Tammentassulle, sekä Myrskytassulle. ’’Orvokkisydämen veli ei kovinkaan innostunut ollut palaamaan takaisin, tiedä sitten miten tässä käy vielä’’, naaras huokaisi lapojaan kohauttaen. Myrskytassu päätteli, että Tammentassu tiesi mistä vanhempi naaras puhui, koska pelottava naaras puhui niin tuttavallisesti ja ystävällisesti, mutta Myrskytassu vilkuili hämillään vain kaksikkoa.
’’Taisin keskeyttää jotakin?’’, Tammipolku kysyi pian kurtistaen hymyillen kulmiaan.



HIIRENPOLKU – LUMOUKSENKLAANI
Parantajaoppilas nyökytteli Vuolastassulle, joka kertoi Leijonantähden kertovan tarkemmin klaanin kuulumisia. Hän heilautti pyöreitä korviaan hymyillen.
’’Täytyy sitten olla korvat höröllä, ettei se pääse menemään minulta ohitse. Kuinka koulutuksesi on edistynyt? Oletko pitänyt yrttienopettelusta vai onko se sinusta todella tylsää?’’, kolli kysyi hymyillen, vaikka itselleen muistutti, ettei itse ollut alun jälkeen pitänytkään sitä enää niin kiinnostavana. Hän oli kuitenkin ne oppinut hyvin ja saanut kiinnostuksensa takaisin, kun Aaveenvarjo oli komentanut häntä tuomaan jonkun yrtin ja kolli ei ollut halunnut mokata tuomisiaan.


---
//Wilma, Mymmeli & Heli //
----
LUMISUSI – TUULIKLAANI

Naaras heilautti tuuheaa häntäänsä, katsellessaan kahta Salamaklaanin kissaa. Hän oli hyvillään, että Kukkaiselo oli suostunut hänen kanssaan tulla puhumaan kahdella kissalle. Kissat tuoksuivat yhtälailla yrteiltä kuin monet muutkin parantajat ja vanhemman kissan esittäytyessä, naaras ei enää epäillytkään asian todenperää. Naaras painoi nopeasti kaksikon nimet mieleensä, Orvokkisydän ja Ruistassu.
Lumisusi ei tiennyt mitään Salamaklaanista tai näiden tavoista, joten hän pisti merkille, että ryhmä kissoja vaikutti täysin samalta kuin mikä tahansa klaani. Päätteet ja arvonimet, klaaninnimi ja parantajat klaaneissa. Valkea parantajaoppilas pelkäsi kuitenkin puhuvansa liikaa, joten yritti hetken punnita, mitä sanoisi kaksikolle, ettei Kukkaiselo suuttuisi hänelle.
’’Haluaisittekohan liittyä muidenkin parantajien seuraan? He jakavat siellä juuri vinkkejä yrteistä, sekä mistä ovat niitä löytäneet. Vaihtavat varmasti myös kuulumisia, mutta voisimme esitellä teidät heille ja heidät heille?’’, naaras kysyi ystävällisesti ja aidosti hymyillen. Naaras ihaili kaksikon turkkien kuvioita, sekä sen pituutta, mikä muistutti hänen omaansa hyvin paljon.


--
//Heli & Chabi //
--
SALAISUUDENPOLKU – TUULIKLAANI

Pitkät kynnet omaava naaras pinkaisi juoksemaan hädissään kohti leiriä, kun kuuli kissojen vihan täytteisiä huutoja. Hän painoi korvansa alas järkyttyneenä, kun näki tilanteen, kuinka kissoja revittiin ja kettuja myös. Hän saattoi nähdä, kuinka oppilaat kamppailivat toisen, hieman pienemmän ketun kimpussa. Nokitassu kierteli ketun jaloissa, häiriten sen tasapainoa ja onnistuen horjuttamaan sitä. Kun Tulitassu oli aiheuttanut vakavan vamman ketun tassuun, kolli oli pinttynyt haavaan kiinni, saaden ketun vikisemään kuin vastasyntynyt pentu. Salaisuudenpolun ajatuksissa loisti hämmennys oppilaiden urheudesta, ja hän vilkaisi nopeasti toisen ketun kimpussa olevia sotureita, joista hän erotti ainakin Myrskynraivon, Kohtalonkuiskauksen ja Kauristanssin. Kettu ulvoi ja yritti raapia parhaansa mukaan sotureita pois kimpustaan, samalla, kun osa kissoista seisoi puolustamassa pesiä. Salaisuudenpolku ei ollut mikään hyvä kamppailija, mutta hänen katseeseensa kiinnittyi Tulitassu, joka sai ikävän iskun. Naaras pinkaisi vauhtiin, estääkseen oppilasta syöksymättä uudelleen, etenkin kun heillä ei olisi parantajia auttamassa! Liiallinen verenhukka voisi tappaa oppilaan!
Oppilas irrottautui kuitenkin myöhemmin itse ketusta ja Salaisuudenpolku oli aikeissa taluttaa tämän parantajanpesään turvaan, mutta kettu piti katseensa Tulitassusta. Naaras yritti kiljua oppilaalle, että väistä, juokse, mutta hänen äänensä hukkui kissojen taisteluääniin. Kettu kiihdytti vauhtiaan kohti oppilasta ja Salaisuudenpolku ei tiennyt mitä muuta tekisi, kun yrittää ehtiä ketun edelle. Muut kissat huomasivat tilanteen ja kääntyivät estämään kettua, mutta se oli turhaa. Sillä oli kostonhimo, verenjano ja kohde, heikko ja tajuton karvapallo. Salaisuudenpolku onnistui heittäytymään juuri ajoissa ketun jalkojen välistä, kohti Tulitassua. Naaras heittäytyi oppilaan päälle, tuntien nopeasti ketun hampaat omassa niskassaan. Naaras rääkäisi säikähtäneenä, hampaiden upotessa hänen niskaansa kipeästi.
Aallonusva pinkaisi kohti kettua, auttaakseen Salaisuudenpolun vapaaksi toisen hampaista. Salaisuudenpolku saattoi kuitenkin nähdä heijastuksen Aallonusvan silmistä, kun tämä katsoi Salaisuudenpolun elottomaksi vetäytyvää kehoa ketun hampaissa, ennen kuin Salaisuudenpolun silmistä katosi näkö. Kipu oli riistävää ja polttavaa, ja naaras yritti vielä vinkua apua, mutta ketun viskoessa hänet kauas, hän tunsi, kuinka keuhkot tyhjenivät hänen pamahtaessa maahan.
--
Aallonusva katsoi järkyttyneenä Salaisuudenpolun elotonta ruumista, samalla, kun tuon suupielestä valui verta ja niska ui verestä. Kolli kiepsahti ympäri ja nappasi Tulitassun hampaisiinsa, viedäkseen tämän pian parantajanpesään suojaan. Kiitos Salaisuudenpolun oppilas olisi elossa, jos parantajat osaisivat auttaa häntä. Aallonusva laski Tulitassun petiin, mutta ei osannut tehdä oppilaan hyväksi mitään. Epätoivo oli lamauttaa kollin, samalla, kun hän työntyi ulos pesästä. Tuuliklaani voisi kohdata tuhonsa kahdesta ketusta, jos tähän ei saataisi pian kontrollia! Kolli pinkaisi taistelun ohitse hakemaan Salaisuudenpolun ruumista, viedäkseen naaraan myös parantajanpesään. Ehkä, ehkä naaras eläisi vielä. Ehkä se oli toive ajattelua, mutta Aallonusva ei kestänyt myöntää itselleen, että oli liian hidas auttaakseen naarasta.

--
//Chabi //
--
GAARA – LUOPIO
Punertava kolli, rumien arpiensa kanssa kuunteli pienen naaraan sanoja. Antoi sanojen tanssia hänen mielessään ja jotenkin hänelle tuli tunne, että sinne minne hän päätyisi naaraan kanssa, olisi koti. Siellä jossain olisi koti, ja siellä jossain olisi oltava tämä pieni, liian viisas naaras. Gaaran mielessä pieni lintu raakkui hänelle nauruaan. Miksi Gaara arvosti tai oli kiinnostunut jostakin, mikä ei ollut hänen? Mikä ylipäätänsä sai tuon korkean, pitkäkoipisen ja lihaksikkaan kollin tekemään päätöksiään? Se sama lintu muistutti, että ennen se oli kissojen viha ja pelko. Oikeudentassu isku. Jokainen tulisi kärsimään, mutta Gaara pudisti sen mielestään. Miksi se lintu raakkui aiemmin, ettei Gaara saanut siitä iskua, vain koska toimi oikein? Mikä olisi oikein?
Jostakin mielen sopukoista palasi hänen isänsä muotokuva mieleen, kuinka kolli hoki hänelle, että hän uskoi kollista tulevan vielä sankari. Sankari, jota ei olisi metsässä ennen nähty. Kolli huomasi tuhahtavansa itsekseen. Jos hän joskus oli halunnut sellainen olla, hän oli tainnut eksyä siltä polulta. Kissojen silmissä pitäisi loistaa kunnioitus, ei pelko. Mutta pelkohan oli yksi osa kunnioitusta?
’’Suremalla ei saa mitään takaisin’’, kolli vastasi hieman tönkösti naaraalle, kun tämä mainitsi Korpinkyyneleen suremisen. Tunteitako kolli osasi tulkita ja ajatella? Sitä Kuu yritti hänelle sanoa? Oliko hän tunteeton paskiainen aikaisemmin? Gaara kuunteli naarasta hämillään, mutta kuuliaisesti. Gaara päätti olla mainitsematta, että häneen hukkunut katkeruus käskisi kollia jo aiemmin lähtemään, jos hän joutuisi nöyristelemään Kuun edessä. Mistä se katkeruus oli tullut, sitä kolli ei osannut sanoa. Se oli tullut niin kaukaa menneisyydestä, että oli helpompaa kulkea tätä polkua ja seurata sitä viimeiseen asti. Toimia uudella ja samalla tavalla. Kuu olisi hänen vierellään ja Kuu auttaisi. Kuu ei saisi lähteä. Keskustelun kääntyessä nuoriin kissoihin, Gaaran lapsiin, joiden nimet muisti, mutta ominaistuoksun lisäksi, ulkonäkö oli kadonnut hänen mielestään.
’’On. On vaikeaa kohdata jotakin sellaista, joka on elossa, koska minun uskotaan kuolleen. Miten kohdata sellaista, joka on kasvanut ja voimistunut, joka päivä päivältä muistuttaa sinua. Kun tapaat sellaisen, näet itsesi ja olet sanaton. Miten kohdata sellainen, joka vihaa sinua niin paljon, ettet voi edes kertoa olevasi heidän isänsä? ’’, Gaara lähes kuiski sanansa. Hän oli niin katkera itselleen. Hän vain oli epäröinyt myöntää itselleen sitä. Koska Gaaran mieleen oli uskostettu, ettei hänessä olisi vikaa. Gaara oli oikeus, joka piinasi niin kauan, että se toteutuisi. Hän oli väärinymmärretty paholainen, joka nähtiin Jumalana, joka janosi vain itselleen kaikkea ja kaiken. Ympäristön kulkiessa heidän mukanaan, Gaara saattoi nähdä, kuinka puut alkoivat hävitä. Kukkulat, mäet ja tasankomaiset maat muodostuivat heidän eteensä. Nummiksi niitä kutsuttiin. Se oli niin tutunoloinen, mutta Gaara oli varma, ettei olisi koskaan astunutkaan tänne. Raivokynsi. Tämä kasvoton naaras hänen mielessään, palasi hänen mieleensä ja hän tiesi tehneensä täällä jotakin, mikä liittyisi siskoon. Mutta miksi? Gaarahan oli ollut vain kissa muiden joukossa. Kissa toisella puolella metsää.
Tuuliklaanin nimi kuulosti vieraalta Gaaran suussa, se ei kuulostanut kodilta. Mutta tämä polku, jota hän ja Kuu olivat kulkeneet tänne asti.. Siellä jossain, mihin he pysähtyisivät koti olisi. Kuun kysyessä, jäisikö hän klaaniin, kolli katsahti hieman yllättyneenä naaraan sinisiin silmiin. Olisiko hänen jäämisensä Kuulle tärkeää? Kolli kääntyi katsomaan nummia, jatkaen matkaansa hieman mietteliäänä. Mitä muuta metsässä voisi olla, mikä olisi tärkeämpää kuin Kuu?
’’Jos osaisin pelätä, kertoisin pelkääväni, että lupaan jotakin, mitä en voi pitää. Mutta jos minulla on mahdollisuus jäädä luoksesi, en epäile jäädä’’, kolli sai lausuttua ja luotua pienen hymyn Kuulle. Hymy tuntui vieraalta, mutta Kuun silmät auttoivat häntä tekemään sen ystävällisesti. Niin outoa kuin se olikin. ’’Sinun on muistettava, kuten minunkin, että olen Tuuliklaanin kissoille valhe. Olen petturi, vihollinen ja tapettava uhri. Tiedän sen, koska sinäkin tiedät sen. Jos en valehtele itsestäni, en voi jäädä luoksesi, vaikka lupaan yrittää sitä’’. Naaraan mainitessa Kalansilmä-nimen, kolli puhkesi nauramaan. Se sai hänen olonsa tuntumaan vapaalta, nuorelta ja viattomalta. Se ei ollut omahyväistä naurua. Se ei ollut hyytävän kylmää, julmaa ja pahaenteistä. Se oli naurua, joka ei raakkunut, eikä rohissut. Nuoren ääni, joka nautti olostaan. Kolli yskähti lopuksi hieman hämmentyneenä, mutta virnuilu ei kadonnut hänen kasvoiltaan.
Kolli raotti suutaan maistellakseen ilmaa. Ymmärtääkseen sen tutun ja omituisenhajun vaikutuksen, joka leijui nummilla. Kuun haju muistutti sitä. Kuu tosiaan oli täältä. Mutta mistä Gaara sen oli muistanut? ehkä Gaara oli tulossa hulluksi, mutta hän tiesi asioita, joiden alkuperää ei osannut tiedostaa. Mutta jokin pysäyttymätön veti kollia puoleensa, kun hän kulki ilmeisesti rajan ylitse vahvasta hajusta päätellen. Hän haistoi verta. Hän todella haistoi sen. Hän raotti varovaisesti uudelleen suutaan maistellakseen ilmaa ja hän vilkaisi Kuuta hämillään, ja mietti vielä hetken naaraan elettä, ennen kuin he olivat lähteneet. Naaras ei selviäisi uhasta loukkaantuneen jalkansa kanssa ja jokin omituinen valtasi Gaaran jälleen. Hän ei halunnut naaraan menevän rikki, ja se oli todella omituista. Hän halusi kääriä tämän pienen olennon sammalien pehmoisuuteen ja pitää kääröä itseään lähellä. Niin outoa kuin se olikin, mutta sammaleet olivat pehmeitä. Miksi Gaara alkoikaan miettiä sammalia? Kolli käänsi hölmistyneen ajatuksensa pois ja katseli kohti leiriä, josta kohosi voimakas verenhaju. Kauhun ulvaisu lopulta rikkoi Gaaran, Veritähden, Kalasilmän, kuka hän sitten olikin, ajatukset ja hän oli jämähtänyt hämmennyksestä paikalleen. Mitä hän odotti?
Tämän klaanin leirin suuaukon lähellä, hän näki valkeanhännänpään ja kuuli kissojen huutoa. Avunhuutoa, kauhua, vihaa ja se jokin sai kollin veren kihisemään suonissa. Se oli niin vahva adrenaliini piikki, että hänen hengityksensä kiihtyi ja etutassut alkoivat täristä. Siinä oli jotakin, mitä hän oli kaivannut.
’’Klaanisi taitaa tarvita tänään apua, Kuutähti’’, kolli huomasi sanovansa vilkaisten lähes koiramaisesti odottaen kehotusta tehdä jotakin asialle. Verenhaju oli niin voimakas ja hänen sinivalkeat kiiluivat valkeina innokkaasti adrenaliinin seurauksena.

----
//Heli //
----
TUSKATÄHTI – JOKIKLAANI
Kilpikonnakuvioinen päällikkö mulkoili pitkään Ruoskatähteä, jonka arpisen kasvon hän olisi voinut raastaa uuteen uskoon. Lopulta pieni kolli sai Valkeatähdeltä hännän heilautuksen kuonolleen, jolloin hän havahtui takaisin kuuntelemaan Vihertähteä ja yritti vetää kasvoilleen ystävällisen hymyn. Sen rauhallisen ja ymmärtäväisen, joka hänellä aina oli naamionaan, mutta nyt se oli vaikeaa. Miksi hänen tyttärensä ansaitsi kuolla, ilman, että Varjoklaani sai mitään vaurioita, menetyksiä tai armoa? Hän ei todellakaan jättäisi asiaa tähän. Ja hän olisi valmis avaamaan asian kokoontumisessa, hän todellakin haluaisi nähdä Ruoskatähden ilmeen, kun Tuskatähti vihdoinkin ’uskaltaisi’ puhua. Hänet oli nyt suututettu liian pahasti. Ja tällä kertaa hän ei nyörtyisi muiden silmien alla.
’’Onnittelen Päivätassun puolesta’’, Tuskatähti kuuli Veriruusun kuiskaavan Vihertähdelle, hymyillen iloisesti. ’’Ehkä voisin tervehtiä häntä kokoontumisen jälkeen? Ainiin ja onnittelut myös muutenkin perheellenne’’, Veriruusu jatkoi kehräystä ja Tuskatähden sydäntä riipaisi. Hänestä tuntui pahalta kuulla, kuinka iloisia muut klaanit olisivat, koska heidän oma perheensä kukostaisi samalla. Mutta entä Tuskatähden perhe? Pihkaraita oli kadonnut, kuten myös hänen kaksi muuta pentuaan. Siitä ei ollut kauan, kun varapäällikkö oli saanut vakavan sairauden, ja sitten vielä Surukyyneleen kuoleman. Tuskatähdellä ei ollut enää mitään muuta perheestään jäljellä kuin Tulikuu ja se tuntui todella pahalta. Kollin hampaiden välistä karkasi raskas huokaus ja hän kääntyi katsomaan kauempana olevaa Loimusydäntä. Ainakin hänellä olisi maailman rakkain ystävä vierellään, mutta nyt hän kaipasi niin paljon, ettei ollut edes muistanut kertoa Loimusydämelle, kuinka tärkeä naaras olisi hänelle. Ja että Kuolonmarja ja Myrkkysydän, hänen sisaruksensa? Mitenköhän kaksikko nykyään voi? Liiallinen mietiskely teki kollille huononolon ja hän sulki silmänsä vetääkseen henkeä, jotta sai tasattua ajatuksensa.
’’Kiitos Vihertähti, hyvä kuulla, että teillä voidaan hyvin’’, kolli onnistui hymyilemään, vaikka silmät paistoivat syvää ja pohjatonta surua, joka loisti kuin aurinko kirkkaalta taivaalta. Onneksi illasta oli tulossa hieman lämpimämpi.
’’Jokiklaanissa’’, kolli huokaisi hiljaa ja korjasi hieman asentoaan, miettien, mitä oikeastaan kertoisi. Hän tunsi Valkeatähden huolestuneen katseen niskassaan ja Ruoskatähden ilkikurisen virnuilun polttavan itseään. ’’Tundrankuiske ja Arpisilmä tarkistivat joen, ja Jokiklaanille näyttäisi tulevan kalojen täytteinen onni tälle hiirenkorvalle. Viimeksi kärsimme myrkyistä ja saastuneesta vedestä, mutta ainakin Jokiklaanin mailla se on hyvää ja puhdasta’’, kolli aloitti hymyillen, saaden Jäätähdeltä tyytyväistä mutinaa.
’’Nuoret oppilaamme ovat pian soturi-iän saavuttaneita ja he ovat kehittyneet paljon. Minulla on kuitenkin myös huonoja uutisia’’, kolli aloitti hieman empivästi, tietäen, miten muotoilisi asiansa. Hän tunsi kissojen odottavan poltteen, koska hänen vaienneesta äänestään jokainen saattoi arvata, että jotakin oli tapahtunut. Ja se vasta kissoja kiinnostaisi. ’’Tiedän, että tämä ei ole paras paikka kertoa murheista tai ongelmista, koska muut käyttävät tilaisuutensa hyväksi. Eikä tämä ole paras paikka aloittaa toistensa syyttelyä, koska se lisää vain vihaa ja sodanhimoa metsään, ja sitä meistä ei kukaan halua. Mutta tyttäreni, Jokiklaanin soturi Surukyynel menehtyi rajakahakassa’’, kollin ääni hieman särkyi lopuksi, mutta hän onnistui pitämään itsensä kurissa. Salaa hän oli hyvillään siitä, ettei kukaan päästänyt ääntäkään.
’’Jokiklaanin kissat joutuivat Varjoklaanin kissojen kanssa rajakahakkaan, enkä tiedä tarkalleen mitä siinä tapahtui. Myönnän. Minun soturini ylitti rajan jahdatessaan oravaa, mutta hän on saanut siitä rangaistuksensa, mutta se mitä minä en ymmärrä. On se, että miksi Varjoklaani tappaa osittain viattoman kissan? Eikö rajakahakat ratkaista puolustamalla, eikä muita surmaamalla? Onko se oikein Tähtiklaanin nimessä? Ja ei. En puhu tästä vain siksi, että kyseessä on minun tyttäreni. Jokainen klaanissa on minulle kuin oma tyttäreni tai poikani, koska rakastan heistä jokaista, vähintään yhtä paljon kuin he voivat vihata minua. Kyse ei ole siitä, kuka on kuollut, kyse on siitä, mikä ajaa kissan toimimaan niin alhaisella tavalla, että on valmis surmaamaan rajakahakassa nuoren soturin? Joka yritti tehdä oikein ja hakea riistavarkaan takaisin maillemme’’, Tuskatähti lopulta puhkesi puhumaan suoraan ajatuksiaan ja kuuli jossakin järkyttyneen hengähdyksen, kun hän painotti Surukyyneleen kuolemaa.
’’Viholliset ovat vihollisia, ja me olemme sotureita’’, Ruoskatähden murahdus kuului Tuskatähden takaa ja se sai kollin niskakarvat kohoamaan kiukustuneena. ’’Tiedän, että soturini toimi väärin, kun tyttäresi syöksyi rajan ylitse auttamaan toista soturiasi. Hän on saanut siitä rangaistuksen ja minä katson tämän onnettomuutena, mutta isoisiemme oppienmukaisesti annoin rangaistuksen’’, Varjoklaanin päällikkö jatkoi, mutta se ei rauhoittanut Tuskatähteä. Hänen häntänsä heilui vihaisena puolelta toiselle.
’’Olette anteeksiantamattomia. Enkä nää mitään syytä sanoissasi, miksi en hakisi oikeuttani klaanilleni. Rangaistus on pieni hinta soturimme hengestä. Ymmärrätkö, että olet vastuussa siitä, että soturisi on tappanut toisen klaanin kissan?’’, Tuskatähti puhui matalalla sävyllä, mutta Ruoskatähti puuskahtaen heilautti vain pitkää häntäänsä.
’’Sodassakin kuolee kissoja, luuletko, että silloin rankaisen kissoja siitä, kuka on tappanut ja kenet, jos se on meidän eduksemme?’’, musta kolli lähes sylkäisi sanansa Tuskatähden kasvoille.
’’Se ei ollut sotaa! Se oli rajan ylitys, jolloin tunkeilija karkotetaan!’’, Tuskatähti huusi vihaisena takaisin, saaden kissojen keskuudessa levottomuuden leviämään. ’’Minä en paina tätä villaisella Ruoskatähti! Odotan vain innolla, kuinka sinä nauttisit siitä, jos sinun poikasi kokisi saman kohtalon kuin minun tyttäreni! Sinulle vain oman sukusi ja perheesi asiat ovat tärkeitä, etkä edes näe klaanitovereitasi tärkeinä itsellesi!’’, kilpikonnakuvioinen kolli sihisi, Ruoskatähti siristi silmiään Tuskatähdelle.
’’Otan osaa tyttäresi kuolemaan, ajattelin mainita, että toivottavasti Surukyynel saa levätä rauhassa. Mutta mitähän Tähtiklaani ajattelee sinusta, kun julistat sodan Varjoklaania vastaan ja vielä Surukyyneleen takia?’’, Tuskatähti jäi sanattomana tuijottamaan Varjoklaanin päällikön suupielessä kiiluvaa hymyä, kun tämä kääntyi puhumaan kissoille. Tuskatähti tunsi itsensä avuttomaksi, mutta Valkeatähti asteli hänen luokseen ja kiskaisi tämän mukanaan syrjemmälle, puun oksiston alle puhumaan. Tuskatähti ei kuullut puoliakaan, mitä Ruoskatähden isoveli yritti hänelle puhua, sillä ainoastaan Ruoskatähden sanat kaikuivat hänen mielessään.
--
’’Varjoklaani kukoistaa. Kostosydämen ja Aurinkoviillon pennut ovat aloittaneet polkunsa kohti soturiutta kuun aikana. Joukkoihimme ovat myös saapuneet heimokissoja, jotka toivoivat minun tuovan viestin heidän puolesta’’, Ruoskatähti puhui rauhallisesti, vilkaisten arvioivasti Tuskatähteä ja Valkeatähteä. Etenkin Valkeatähteä, jonka eteen Ruoskatähti oli ängennyt puhumaan. Typerä kaksikko, tuollaiset ystävykset kun saisi pois metsästä.
’’Heimokissoja on kohdannut tuho. Liekehtivän uskollisuuden heimo kärsii vakavista sairauksista ja alueensa menettämisestä, joten heimoa ei enää ole. Verisen putouksen heimon kissat menettivät kotinsa veden tulviessa, ja nyt molemmat heimot ovat tehneet valintojaan siitä, yrittävätkö he jatkaa elämäänsä klaanien parissa vai aloittaa sen muualla. Toivon, että olette heille myötämielisiä, sillä he auttoivat meitä suuressa sodassa Veritähteä vastaan. En yritä sanoa, että me olisimme heille mitään velkaa, haluan vain muistuttaa, että he ovat jokaisen klaanin puolella’’, kolli naukui nyökäten sitten kevyesti, puheensa päätteeksi. Synkkämyrsky mittaili Ruoskatähteä mietteliäänä, samalla kun mietti, menisikö itse puhumaan ennen Valkeatähteä vai odottaisiko hän valkean kollin puhetta.
’’Oletko sattunut tapaamaan heimokissaa, jonka nimi on Sirius?’’, Synkkämyrsky naukaisi, saaden Ruoskatähdeltä yllättyneen vilkaisun. Mutta musta kolli joutui pudistamaan harmistuneelle Yöklaanin päällikölle päätään. Mistä hän tietäisi, kuka joku ihme Sirius olisi? Ruoskatähti kuitenkin huomasi, kuinka asia selvästi alkoi vaivata Yöklaanin päällikkö, kun tämän hännänpää nyki ja silmät loistivat huolestuneina.
’’Luulisi sinun olevan kiinnostuneempi veljestäsi, Itachista’’, Ruoskatähti kohautti taas lapojaan ja kiipesi tuota ylemmälle oksalle. Synkkämyrsky huokaisi itsekseen.
’’Olen enemmän huolissani pikkuveljestäni’’, kolli mutisi itsekseen ja kiersi häntänsä vierelleen mietteliäästi korvaansa heilauttaen.



-----------------------
//Heli & Mymmeli //
-----------------------

ORAVANTASSU – YÖKLAANI

Kurtistin hieman kulmiani, kun tämä Havutassu kiersi matkakysymyksen, mutta päätin olla puuttumatta siihen. Ehkä me kuulisimme myöhemmin puulla olevalta suurelta kollilta, mitä oli tapahtunut ja keitä he olisivat. Heilautin häntääni pienesti tassujeni päältä, katsellen Havutassun perässä kohti päälliköitä, kun tämä mietti koska he aloittaisivat. Lopulta Vihertähti oli aloittanutkin jo puhumisen ja Tuskatähti asteli jatkaakseen, päälliköt näyttivät olevan jo pitkästyneitä odottamisesta. Mikäköhän Ruskaklaanilla, Synkkäklaanilla ja Varjoklaanilla oli kestänyt? Sen minäkin haluaisin kuulla.
’’Kotkatassu ansaitsee pian soturinimensä, varmasti heti, kun aamu sarastaa. Hän on oppinut jo paljon ja on todella taitava ollakseen enää oppilas’’, hymyilen hyvälle ystävälleni, Kotkatassulle, puhuessani hänestä Pähkinätassulle ja Havutassulle. ’’Kuten myös hänen loput sisaruksensa yhteisestä pentueesta’’, virnistän pienesti. Olihan meillä yhteinen emo ja yhteinen isä, mutta olin nuorempi kuin Kotkatassu ja minua vanhemmat sisarukset. Ja jos joku kysyi, kutsuin usein Kotkatassua minun parhaaksi ystäväkseni kuin isosiskokseni.
’’Minä taas olen alkutaipaleilla, vaikka mestarini onkin kehunut minua aikuismaisemmaksi kuin muita sisaruksiani’’, röyhistän innoissani rintaani, väräyttäen iloisesti viiksiäni. Pähkinätassu hymyili minulle huvittuneena, ja hieman hämmentyneenä katsoin, kuinka hän pörhisti pitkän turkkinsa samalla tavalla ja koin itseni hiirenkokoiseksi, päästäen hieman huvittuneen kurinan karkaamaan kurkustani. ’’Minusta Pölykasa olisi ollut sinulle osuva nimi’’, kehrään Pähkinätassulle, joka nyrpistää ’muka’ loukkaantuneena nenäänsä.
’’Älä lähde tuolle linjalle Käpyvaras’’, hän hykertää vastauksen, viitaten oravien herkkuihin ja nimeeni. Hymyilen hänelle, ja katsahdan sitten Kotkatassusta Havutassuun.


-------------------
// Mymmeli //
-------------------
KORPINSULKA – SYNKKÄKLAANI

Katselin vielä hetken Hehkutonvaloa, joka vaikutti vaipuneen omiin ajatuksiinsa, samalla kun päälliköt aloittivat kokoontumista. Päätin olla enempää häiritsemättä häntä, jotenkin minulle oli tullut tunne, että parantaja kaipasi omaa aikaansa, jotta saisi puitua ajatuksiaan. Nuoraisin vielä rintakehääni mietteliäänä, kunnes huomasin uuden parantajaoppilaan olevan kauempana muista parantajista. Lähdin askeltamaan kohti tätä Myrkkyklaanilta tuoksuvaa yrttikissaa, heilauttaen tälle häntääni, mietteliäs pilke kasvoillani. Ehkä minun pitäisi nyt yrittää olla kohtelias tälle uudelle oppilaalle? Se ei tosiaan kuulunut vahvuuksiini, mutta toisaalta ajatellen, ehkä kymmenien kuiden kuluttua, minä ja tämä oppilas olisimme parantajia ja voisimme tarvita klaaneissamme toistemme apua. Tiedä, vaikka hän löytäisi reviiriltään jotain yrttejä, joita minun klaanini sairaat kissat voisivat tarvita?
’’Hyvää iltaa’’, aloitin, vetäen kasvoilleni hieman teennäisen, mutta kohteliaan hymyn. Tämä ystävällisyys ei tosiaan ollut vahvuuteni. ’’Olen Korpinsulka, Synkkäklaanin parantajaoppilas. Tuoksut yrteiltä, mutta en ole vielä ennen nähnyt sinua. Kuka sinä olet?’’, sain nau’utta kohteliaasti, istuutuen tätä kissaa vastapäätä. Huomasin katselevani hänen laventelinsävyisiä silmiä hyvin pitkään, kunnes annoin katseeni kulkea hänen harmaan turkkinsa raidoissa.



----
//Chabille //
----

VARISSILMÄ - MYRSKYKLAANI

Tuuli viilensi kollin turkkia hiljaisella aukiolla, samalla kun Mustakuu istui vapaudenhajuisena hänen vieressään. Vain muutama kuu oli kissojen ikänä, ja Varissilmän oloa se helpotti. Hän oli liian isällinen lähes kaikille kissoille, kuten Vihertähdelle, kun oli puhunut tämän kanssa enemmän, kuten Varjokuiskeen pojalle Valkeakuiskeelle, ennen kuin nuorukainen oli menehtynyt. Kissat eivät siksi pitäneet Varissilmästä. Hän oli huolissaan enemmän muista kuin itsestään. Mutta Varissilmällä ei ollut mitään ympäriltään menetettävänä. Hän oli täällä. Ajatusten palatessa Mustakuuhun, hän sai varmuuden, että myös Mustakuu oli täällä. Niin oudolta kuin se kuulostikin. Kaikesta huolimatta, he kaksi olisivat täällä.
’’Vapaus ei ole aitoa, jos sen voi määritellä’’, Varissilmä vastasi rauhallisesti, kääntäen kasvonsa Mustakuun puoleen. Niin kuin Täplällä oli ollut tapana kuvastaa kollia syksynä. Kuolleiden kukkien näyttämönä, sellaisena, joita Täplä oli nähnyt kaksijalkojen pihoissa, kun syksy yllätti risut ja teki niistä lähes kuolleita. Täplä oli kevät. Nuori ilo ja onni, joka pursusi siitä naaraasta ja sai tarttumaan sen ilon kaikkiin muihinkin. Mutta Mustakuu oli myös syksy. varissilmä katseli kollin tassuja mietteliäänä. Mustakuu oli täynnä ajatuksia ja niihin olisi mahdotonta päästä, millaistahan siellä mahtaisi olla? Olikohan Mustakuun ja Varissilmän välillä liian korkeat suojamuurit, ettei toinen pääsisi koskemaan heidän ajatuksiinsa? Ehkä Mustakuu halusi vain nöyryyttää Varissilmää? Ei, sitä kolli ei uskonut. Hän oli liian hyvä ajattelemaan muista niin. Miksi kukaan ensinkään vaivautua nöyryyttämään häntä, kun siitä nyt kukaan mitään hyötyisi?
’’Sinä olet ihan hyvä soturi. Ja minä olen ihan kunnollinen’’, Varissilmä kohautti lapojaan mietteilleen. Ehkä Mustakuu ymmärtäisi ironian. ’’Sellaisena meidät ainakin nähdään, vain koska kukaan ei tiedä meistä sen enempää’’, hän jatkoi, jotta toinen ymmärtäisi sen viiksen verran paremmin. Varissilmä oli kulkenut Täplän kanssa, jättänyt kaiken klaanielämästään, jotta sai olla Täplän kanssa. Oliko se kunnollista? Oliko se soturilain mukaista? Mustakuu ei paljoa poikennut Varissilmästä, vapaa kolli, joka vaelsi ennen minne päätyikin. Siitä huolimatta, Mustakuu vastaisi monia muita kissoja täällä. Eikö kolli olisi silloin ihan hyvä soturi?
Pian hän huomasi kuitenkin palaavansa vapauteen.
’’Vapaus voi olla mitä vain, jota muut eivät voi määritellä sinua varten. Joskus kissakaan ei voi määritellä sitä edes itselleen. Vapaus voi olla yksinäisyys, tila ajatella, tila puhua tai hetki, jolloin saa juosta metsässä ilman vastuuta. Vapaus on mahdotonta, jos sen yrittää määritellä. Se on teeskenneltyä, jos määrittelet sen’’, Varissilmä naukui, kiertäen häntänsä ympärilleen. ’’Koin olevani vapaa, kun sain mennä ja tehdä kuten haluan. Mutta onko vapaus onnellisuutta? Siihen en osaa sanoa, koska olin vapaana onneton, kunnes löysin jotakin, mikä ei antanut minun olla vapaa ja onnellinen samaan aikaan’’, Varissilmä hymyillen kääntyi katsomaan Mustakuuta.
’’Älä siis määrittele sitä. Koska yksi sana ei riitä kertomaan sinulle mitä se on. Tekosi määrittävät, voitko tuntea olevasi vapaa ja se mitä siltä odotat’’. Sen sanottuaan, hän antoi katseensa lipua taivaalle ja antaa sen harhautua pehmeiden puiden latvoihin, joita pieni kissa ei meinannut erottaa suurten oksien alta.

Nimi: Varjo

12.05.2018 18:39
ORVOKKISYDÄN heilautteli häntäänsä tyynen vienosti puolelta toiselle silmäillen suurta aukiota ja kissoja, jotka olivat asettuneet heidän ympärilleen. Ei naaras ollut erityisemmin paikkaa ajatellutkaan tai kuvitellutkaan, millainen se voisi olla, mutta silti kaikki näytti aivan erilaiselta kuin hän olisi edes voinut kuvitella. Naaras silmäili kuinka muiden klaanien soturit sekä oppilaat vaihtoivat kuulumisia toistensa kanssa tunnistamatta kuitenkaan kuin vain muut salamaklaanilaiset, jonka takia hänkin oli jäänyt aikalailla paikalleen hiukan syrjempään omaan oppilaansa Ruistassun seuraan, vaikka varmasti olisi tilaisuus tutustua muihin. Ei Orvokkisydän ujo ollut, mutta sosiaalisuus ei ollut myöskään kaikista arkipäiväisin asia punertava turkkisen parantajan elämässä. Parantajana hän oli oppinut jäämään varjoon, mutta auttamaan tarvittaessa ja jakamaan neuvojansa, joita toivoi vain oikeaksi tukalassakin tilanteessa.
Naaraan korvat heilahtivat ensimmäisen puhujan suuntaan, mutta lopulta hänen harhaileva katse pysähtyi naaraaseen ja ilmeisesti toisen oppilaaseen, Kukkaiseloon ja Lumisuteen. Hän tunnisti yrttien tuoksun kaksikon turkillaan, joka sai keveän hymyn nousemaan kasvoille. Olisi varmasti hyvä aloittaa tutustuminen ja perille pääsy kaltaisistaan parantajista, jotka varmasti parhaiten ymmärtäisivät heitä.
”Olen Orvokkisydän, Salamaklaanin parantaja”, naukaisin rauhallisesti luoden nopean lämpimän silmäyksen Ruistassuun.

Nimi: heli-fairy

12.05.2018 17:22
TULITASSU istui leirissä rauhallisesti katse kohti tumman sinistä Hopeahäntää, sekä tummia sateisia pilviä. Hän ei päässyt kokoontumiseen siskojensa mukana, mutta kyllä hän voisi silti ajatella olevansa siellä. Kokoontumiset vaikuttivat aina niin mukavilta; suuri määrä kissoja, jokaisen klaanin läsnäolo sekä Tähtiklaani ja täysikuu! Aika täydellistä. Oranssin vaalea naaras makoili leirin keskustassa vatsa kohti valkeana loistavaa kuuta. Pienet sadepisarat kutittelivat hänen vatsaansa, mutta pian jokin muukin sai naaraan huomion. Ensin jonkun kiljahdus. Sitten maan suuri töminä, sitten lisää kiljaisua. Kohtalonkuiskaus juoksi leirin sisäänkäynnille ja naaras vain näki tuon pörhistyneen hännän ennen tämän huutoa.
Tulitassu pinkaisi tassuilleen ja katseli nopeasti ympärilleen varmistaen kissojen olinpaikkoja, ennen kuin kaksi vihaisesti murisevaa kettua syöksyi leiriin. Oppilas vinkaisi pelästyneenä sekä vihaisena, mutta ensin syöksyi pois louskuvien leukojen alta, ennen kuin hyökkäsi toisen ketun selkään kiinni. Onnea oli, ettei klaanissa ollut pentuja tai kuningattaria, tai liian nuoria oppilaita. Toinen ketuista ryntäsi kohti kissaryhmää vihaisesti haukkuen ja toisella oli tarpeeksi huolehdittavaa äkäisessä Tulitassussa. Naaras kynsi ja puri tuon selkää kaikkien voimiensa kautta. Hän hyppi ylös ja alas tuon selkää, näykkien tämän jalkoja sekä naurahdellen tuon kömpelöille liikkeille. Naaras oli itsekin kasvamassa suuremmaksi, joten hän ei ollut enää ketterin notkea pentu, vaan melkein jo soturin kokoinen. Kettu hyppi ympyrää yrittäessään saada pientä pirulaista irti turkiltaan. Tulitassu ei pystynyt keskittymään kissoihin ympärillään vaan yritti vain mahdollisimman paljon pitää ketun huomion itsessään.
Uliseva vihulainen älisi kivusta, sekä yritti samalla näykkiä parhaansa mukaan tulen valkeaa naarasta kimpussaan. Kettu melkein jo nappasi naaraan hännän, mutta hän onnistui väistämään juuri ajoissa, välttäen häntänsä katkaisun. Naaras loikki nopeasti kauemmas ketusta saaden tuon pysähtymään paikoilleen jääden tuijottamaan pirulaista edessään. Tulitassu hengitti raskaasti ja yritti tasata hengitystään parhaansa mukaan, mutta hymyili kivulle ja tuskalle, jota oli aiheuttanut ketulle. Tassuja särki, muttei tässä kohtaa pidä luovuttaa. Hän naurahti ketulle murahtaen vielä vihaisesti, sitten loikaten tätä kohti. Kettu haukkui vihaisesti kyljistään samalla valuen verijälkiä. Se loikkasi kohti naaras ja yritti huitoa tätä käpälillään, Tulitassu kuitenkin syöksyi sivuun ja loikkasi tuon vatsan alle, puraisten kettua ikävästi. Se nopeasti reagoi kipuun ja puraisi naarasta jalasta heittäen tuon sivuun. Oppilas huudahti kivusta tuntiessaan ketun hampaiden pureutuvan lihaansa, mutta kieri nopeasti tassuilleen tutkaillen sitten klaanilaisiaan nopeasti. Jalkaa särki, muttei tätä taistelua hävittäisi. Kettu oli onneksi pienempi kuin toinen, muttei se vielä ainakaan kaatunut hänen kynsiensä alle, kuten toinen kettu joutui muutaman kissan kohteeksi. Naaras naurahti ja katsahti takaisin kettuun. Olisi aika viimeistellä se. Hän näki, miten sen toinen jalka tärisi, se valui verta, samoin kuin ketun koko selkä, sekä muutama naarmu naamassakin. Ehkä sitä pitäisi puraista häntään ja peittää tuo valkoinen hännänpää. Naaras heilautti omaa valkeaa hännänpäätään ja vihaisesti ulvahtaen syöksyi ketun kimppuun. Hän väisti tuon ikävän käpälän, syöksyi kohti naamaa ja puraisi ketun toisen korvasta palasen, heittäytyen sitten tuon selkään. Syviä pitkiä haavoja kynsien pitkin sen selkää sai ketun ulvomaan suuremmin vihasta ja yrittäen karistaa oppilasta niskastaan, tuo heittäytyi maahan ja pyöri ympäri toivoen karistavansa loisen turkiltaan. Tulitassu syöksyi pois liiskaavan massan alta ja syöksyi tätä päin uudestaan. Kettu oli kuitenkin kynnet vastassa. Naaras loikki kettua kohti valmiina iskemään tuota silmiin. Hän väisti toisen käpälän, mutta tällä kertaa kettu oli nokkelampi liikkeissään. Se heilautti toisen tassunsa kohti oppilas ja koukkasi vielä nopeasti naaraan edestä, kynnet repien naaraan kasvoja. Tulitassu huusi, huusi vihasta ja kivusta, huusi häviöstä. Kettu heitti naaraan ilmaan huitaisten vielä toisella tassullaan oppilaan muualle, naarmuttaen tuon lapaakin. Tulitassu kieri pitkin tomuista maata valuttaen verta ympärilleen. Kettu naurahti paikallaan lipoen huuliaan samalla kun nuoleskeli veristä lihaista tassuaan. Se oli repinyt naaraalta palan kasvoja kostaakseen kaiken mitä tuo oli hänelle juuri aiheuttanut.
Tulitassu hengitti hyvin raskaasti. Hän haukkoi henkeään yrittäen päästä samalla käpälilleen. Verta vain valui maahan hänen tassujensa eteen, samalla kun takajalkaa sekä lapaa koski. Hän vilkaisi kohti kettua, nähden tuon toisella silmällään selvästi, toisella läpi verisen hunnun. Hänen vihansa sykki voimakkaasti rinnassa, hän jopa tunsi vihan murinana kurkussaan. Naaras nousi tassuilleen, paljasti kyntensä, sekä vihaisesti ulvoen ryntäsi hieman huterasti kohti kettua. Se oli keskittynyt jo johonkin toiseen kissaan ja näin naaras pääsi yllättämään takaa, loikaten tuon selkään ja lavoilta kohti päätä. Hän repi sen korvia, sen silmiä, kulmia, viikset sen suupieliltä. Kettu ulisi, huusi, riuhtoi itseään ja toivoi pääsevänsä irti. Tulitassu huusi samalla mitalla, muttei luovuttanut. Veri vieläkin valuinen hänen poskiltaan ketun naamalle, mutta sehän vain nosti naaraan taistelutahtoa. Kettua purtiin jalkoihin, revittiin hännästä ja pieksettiin vatsaan. Se alkoi antaa periksi. Oranssi vihulainen ei enää nähnyt toisella silmällään mitään. Se ei pystynyt pistämään käpälillään vastaan eikä millään vastustamaan kissoja kimpussaan. Tulitassua alkoi heikottaa, hän ei enää saanut kunnolla henkeä. Sen voima alkoi hiipua käpälistä, tuli sammua silmissä. Oranssi naaras hyppäsi ketun selästä pois, horjui muutaman askelen kauemmas, ennen kuin kaatui parantajien pesän edustalle raskaasti hengittäen, sulkien silmänsä ja hukkuen sitten tyhjyyteen.


VIHERTÄHTI katseli paikalle astelevia kissoja hieman ihmeissään. Ei hänen elinaikanaan monikaan klaani ollut myöhässä, tai edes jättänyt kokoontumista väliin. Ehkä heillä oli riitoja tai muita estoja, joiden takia sattuivat tulemaan myöhässä. Musta kolli katseli taakseen korkeammalla istuvaa suurta vuorileijonaa, joka tapitti häntä eniten tuuhea häntä puunoksalta roikkuen. Vihersilmä veti viileää yöilmaa keuhkonsa täyteen, nousten sitten seisomaan aloittaakseen kokoontumisen. Hän nyökäytti päätään kiitollisesti hymyillen Valkeatähdelle ja katseli vielä, miten suurempi Synkkäklaanin päällikkö kiipesi alimmaisille oksille, hieman korviaan luimistellen.
”Kokoontuminen vihdoin alkakoon. Täysikuu meitä tänäkin yönä suojelee ja pyyhkii suurimmat pilvet pois taivaalta, jotta kaikki klaanit voivat rauhassa aselevossa asettua kuuntelemaan toisiaan. Toivotan jokaisen kissan tervetulleeksi täysikuun kokoontumiseen!” Vihertähti aloitti kuuluvasti naukuen ja hymyillen kissamerellä, joka pian alkoi ottaa paikkaansa ja istuutua kuuntelemaan päälliköitä, jotka vihdoin aloittaisivat. Mustan kollin katse hetkisen vaelsi suurissa pitkäturkkisissa kissoissa, joiden olemassaolo selvästi erottui muista. Tuo kuitenkin räpäytti silmiään ja jatkoi:
”Myrskyklaani on saapunut kokoontumiseen hyvin mielin. Klaanissamme on kaikki hyvin, emmekä ole joutuneet sairastamaan mitään hiirenkorvan tuomia sairauksia. Olemme saaneet myös tuoreita sotureita, sekä oppilaita. Kaksi uutta soturiamme ovat Huurresydän sekä Hiekkapyörre, klaani on todella kiitollinen uusista nuorista sotureista. Sekä oppilaidemme pesää täydentää Kuolonlaulun ja Tulikolibrin pentujen lisäksi nyt minun ja Liekkimarjan terveet pennut, Huurretassu, Kipinäntassu sekä Tarutassu. Päivätassusta tuli Taivaanlinnun oppilas, ja olemme onnellisia, että parantajan uraa myös jatketaan tulevaisuudessa”, päällikkö naukui rauhallisesti hetkisen kunnioittaen jokaisen kissan uutta nimeä, ja pian Myrskyklaanin joukosta kantautui hurraavat onnittelut jokaiselle. Päällikkö hymyillen katseli kissoja ja nyökäytti päätään, heilauttaen myös samalla häntäänsä hiljaisuuden merkiksi.
”Toivomme, että hiirenkorvasta tulee meille kaikille suotuisa ja saamme kaikki osamme riistasta sekä suodusta onnesta. Klaanimme voi erittäin hyvin, jatkukoon se niin pitkään. Toivottavasti muutkin klaanit voivat hyvin. Tuskatähti, olkaanne hyvä, teidän vuoronne”, Vihertähti naukui vielä hymyillen ja peruutti sitten takaisin paikalleen, jonne istuutui alas käärien häntänsä käpäliensä suojaksi. Onneksi puun suojassa oli hieman kuivempaa, mutta ilmassa silti kosteus kasteli jokaisen turkkia. Musta kolli nyökäytti vielä päätään Tuskatähdelle, joka vuorostaan voisi kertoa Jokiklaanin uutiset.


Nimi: Mymmeli

12.05.2018 16:38
Ruistassu–Salamaklaani

"Hei", tervehdin kohteliaasti, vilkaisten kuitenkin kysyvästi Orvokkisydämeen. En tiennyt, saisinko puhua noille vieraille kissoille. He olivat joka tapauksessa parantajia, jos heidän sanaansa olisi luottaminen, enkä keksinyt, miksi joku väittäisi turhaa olevansa parantaja. "Olen Ruistassu. Mukava tavata." Hännänpääni vääntelehti hiukan, mutta pakotin sen pysymään paikallaan. Mitä minun kuuluisi sanoa noille parantajille?

Havutassu–Salamaklaani

"Niin sinutkin", vastasin hiukan tönkösti Kotkatassulle. Suhtauduin näihin kissoihin varauksellisesti, mutta yritin pitää ilmeeni tyynenä. "No, olemme me nyt jonkin verran koulutusta saaneet. Entä te, kuinka vanhoja olette?" Kiersin tarkoituksella maininnan pitkästä matkasta. Kolibrintähti saisi päättää, mitä matkastamme kerrottaisiin, jos siitä edes kerrottaisiin.
"Milloinkohan päälliköt aloittavat puhumisen?" mietin ääneen.

Laventelitassu–Myrkkyklaani

Istuin innoissani kissameren keskellä.
*Miten monta kissaa täällä oikein on?* ihmettelin mielessäni. Mietin, kenen kanssa voisin puhua. Lähistöllä näin joitain oppilaita, joista kaksi oli todella suurikokoisia ja tuuheaturkkisia. Päätin, etten häiritsisi heitä, vaan etsisin muuta juttuseuraa. Katselin ympärilleni miettiväisenä, mutten uskaltautunut puhumaan kenellekään.

//Nää on ollu täällä öö about viikon valmiina mut en oo vaan julkassu D:

Nimi: Chabi

09.05.2018 04:41
Tundrankuiske – Jokiklaani

Tundrankuiske katseli hiljaa eteenpäin, ohittainen inhon ilme lainaten hänen kasvojaan kylmän ilman osuessa kohtaan jonka emo oli juuri pessyt. Hän tiesi paremmin kuin puuttua siihen, Setrisydän päästäisi hänet pois silloin kun hän oli tyytyväinen lopputulokseen. Hän vain toivoi että emo oisi tyytyväinen aikaansaannokseensa ennen, kun Tundrankuiske jäätyisi paikalleensa kuin kummallinen karvainen lumiukko. Hän ei tiennyt olisiko hänen kuulunut irvistää vai nauraa mielikuvalle, mutta pieni hymähdys joka karkasi hänen kurkustaan jäätävään ilmaan tuntui kaartuvan huvittuneisuuden puolelle. Jossain aivonsa kummallisissa peräsopukoissa hän mietti mitä hänestä sellaisen kuoleman kanssa kerrottaisiin jälkikasvulle, kirkkaat silmät, jotka tuntuivat liian suurilta niin pienten kissojen suloisiin kasvoihin katsoivat innokkaana ylöspäin, hännät heiluen edestakaisin odottaivaisina, ja ainoa tarina jonka he sinäpäivänä kuulisivat, olisi tarina typerästä naaraasta, joka terrorisoi klaania vieläkin typerämmän veljensä kanssa ja jäätyi paikalleen, koska hänen emonsa mielestä piti peseytyä vähintään kolme kertaa päivässä.
”Joo, totta se on!” hän pystyi jonkun sanovan. ”Kangistui niin että luuranko istuu tänäkin päivänä mullan alla.” Ja se oli tarina siitä, kuinka kokonainen sukupolvi kissoja kieltäytyi kylpemästä enään ikinä. Kaunis loppu, vaikka hän itse sanoikin.
Pieni osa hänessä poti syyllisyyttä, hän teki kuolemisesta vitsin kuin tämä lempeä naaras hänen edessään, hänen emonsa, oli menettänyt niin monta, aivan liian monta jollekkin mitä Setrisydän, tai kukaan klaanissa ei osannut kontrolloida. Kaksi parantajaa oli hoitanut häntä – Punavirta ja Lumenkukinto, ja paras tulos mihin he päätyivät oli, että Setrisydämen pennut kuolivat, koska hänellä oli jotakin vialla veressä. Sama veri, joka oli virrannut hänen emonsa, Hallalinnun veressä. Sama veri, joka todennäköisesti virtasi hänenkin veressään. Hän halusi kysyä siitä Punavirralta, mutta niin paljon kun hän naarasta arvostikin, niin paljon kun Tundrankuiske piti hänen lempeästä aurastaan ja rauhoittavasta tuoksustaan, hän pelkäsi.
Entä jos Punavirta ei osaisi kertoa? Pystyikö sitä kertomaan ennen kuin hän oli jo kuolleiden pentujen ja tukahdettujen kyynelten oravanpyörässä? Entä jos sen pystyi kertomaan, entä jos Tundrankuiske oli tuomittu menettämään pentu pennun jälkeen, muuttuen epätoivoisemmaksi ja surullisemmaksi. Halusiko hän pentuja? Olisiko hän hyvä emo? Entä jos kukaan ei koskaan rakastaisi häntä, koska hän oli viallinen? Hän tiesi, että se oli epäreilua Setrisydäntä kohtaan, ja hän tiesi, että klaanissa kuiskittiin heidän selkänsä takana, säälivät katseet seuraten hänen emoaan minne hän ikinä menikin. Tundrankuiske ei ymmärtänyt, miten se ei vaikuttanut Setrisydämeen. Hän vihasi sitä – vihasi heitä, joka ikistä, joka oli koskaan sanonut pahan sanan hänen emostaan. Jokaikistä, joka oli koskaan katsonut Setrisydäntä ja päättänyt, että naaras oli vähemmän kuin täydellinen, käyttäen jotakin niin halpaa, niin alentavaa, kuin 'viallinen' hänestä. Jokaikistä joka ei suostunut näkemään hiedän sinne pistämää ongelmaa syvemmälle ja nähnyt, miten valloittava, miten kiltti, kärsivällinen ja uhrautuva hän oli. Miten rauhoittava Setrisydän oli pohjattomalla sydämellään, pienellä kissan sydämellä, johon mahtui kaikkeus ilman yrittämistä. Ja miten hänen emonsa, kaiken senkin jälkeen mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, hymyili ilman yrittämistä, ja jatkoi hymyilemistä pitäen sydämensä auki ja näkyvillä vaikka se tuottikin enemmän kipua kuin sen sulkeminen. Tundrankuiske vihasi kaikkia niitä, jotka eivät nähneet tätä kaikkea ennakkoluulojensa alta.
Tuttu ääni kutsui heitä, saaden hänet hätkähtämään. Oliko hän todella ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut jonkun tulevan heitä kohti? Hän olisi hävennyt, mutta kun hän vilkaisi emonsa kirkkaita pähkinäsilmiä hän ei voinut katua yhtäkään ajatustaan. Ja kun Setrisydän aukaisi sydämensä laajemmaksi ja kiljaisi:
”oma kaunis poikani!,” Tundrankuiske ei voinut kuin sulaa sisältä päin nähdessään miten Setrisydän pinkaisi Arpisilmän luo ja kiehnäsi kehräten tätä vasten. ”Lopeta jo tuo häiritsemis höpötys, pikkuinen, minä olen jo ihmetellyt mikä sinulla on kestänyt! Olen odottanut ja odottanut, mutta et ole tullut tervehtimään! Tundrakin on kovasti odottanut sinua, ja Alpin kanssahan temmelsit useasti oppilasaikoina. Kyllähän minä nyt ymmärrän, että soturina on kiireistä, ja vanha mestari unohtuu, mutta olen kaivannut kaunista pentuani. Minä kun niin nautin seurastasi, olit aina niin tunnollinen ja kiltti pentu, ai että, kyllä sinä olit vain niin suloinen, että , ...”
”Emo,” Tundrankuiske keskeytti huvittuneisuus selvästi tanssien ulospäästettyjen sanojen kanssa. ”Anna Arpisilmän nyt edes hengähtää. Puhua palpatat kuin kana helteessä,” Kaksi uskottomiksi pöllönsilmiksi levittynyttä ruskeaa jalokiveä tapittivat häntä, sitten Arpisilmää, taas häntä ja takaisin Arpisilmään.
”Voi, anna anteeksi, kultaseni, minä olen vain niin kovasti kaivannut sinua ja..”
”Emo...,”
”Niin niin, tottakai, partio!” Tundrankuiske teeskenteli ettei nähnyt ettei huomannut pikaista tuskaista välähdystä Setrisydämmen lempeissä silmissä. Hänen toisesta pentueesta yksi oli selvinnyt, mutta kevään tulvat veivä Hilepennun mukanaan tähtiklaanin maille. Setrisydän mietti vieläkin, olisiko pentu selvinnyt elossa ilman tulvaa, vaikka parantajan ennuste ei ollut ollut lupaava. Tundrankuiske mietti, tiesikö Arpisilmä tästä ja pyysi Setrisydäntä mukaan juuri sen takia. Tiesikö miten herkkä aihe pennut olivat hänelle, ja miten hän kulkisi yksin vaikka pimeyden metsään pyydettäessä, jos lopputuloksena hän voisi pelastaa edes yhden pennun hengen? Antaa yhdelle pennulle päivän, tunnin, minuutin lisää elinaikaa? Hänen emonsa olisi tehnyt niin sydämenlyönnissä, kysymyksiä kyselemättä. Ja jokin osa, jonka hän määritteli itsekkääksi tunsi tuskaa siitä ajatuksesta, siitä tosiasiasiasta jokin hänen sisällään muuntautui suureksi ja tummaksi ja itki itsekkäitä pikku kyyneliä. Itki itselleen virtoja.
Setrisydän yskäisi hiljaa ja siirsi pehmeän katseen Arpisilmään, naksauttaen leukansa kiinni hiljeten ennen kuin sanat ehtivät lähteä hänen suustaan Tuskatähden ilmoittaessa kokoontumiseen menijät. Sekä Alppituuli että hänen emonsa olivat menijöissä, mutta ennen kuin Tundrankuiske ehti päättää mitä tunsi asiasta, kaikki alkoi tapahtua liian nopeasti, kun Tulikuu ja Tuhkavirta saapuivat klaaniin, ja jo ennen kuin he näkivät Surukyyneleen elottoman ruumiin kannettavan sisään, he tiesivät jonkin olevan vinossa. Sen haistoi ilmassa, kitkeryys joka täytti kaikki olemassaolevat aistit ja varasti ilman keuhkoista. Hänen mielensä kiljui, ”juokse, juokse, juokse,” ja kun Surukyynel laskettiin maahan kauneus pyyhittynä pois elon lähdettyä, Tundrankuiske tajusi samalla kaiken ja ei mitään. Looginen osa kertoi naaraan olevan poissa. Suurempi osa hänestä halusi uskoa, ei, suurempi osa hänestä uskoi, että kaikki oli hyvin. Kaikki oli hyvin, kaikki oli hyvin. Jopa Punavirran pudistaessa surullisena päätään osa hänestä uskotteli kaiken olevan hyvin. Silti hän halusi kiljua Punavirralle, tarkista uudestaan, Surukyynel ei ole kuollut, tarkista nyt hyvänen aika uudestaan. Ja hän tiesi sen epäreiluksi, mutta edes hänen sisartensa kuollessa, hän ei koskaan pääsisi yli siitä, se ei ollut jotakin mistä kuuluisi päästä yli, jotain mihin ei kuuluisi tottua. Kuolema oli hyvin usein epäreilu jakaessaan tuomionsa, eikä mikään ollut hyvin. Tundrankuiske tiesi ettei mikään ollut hyvin. Surukyynel oli poissa, klaani siirsi tuntemansa surun vihaksi Tuhkavirtaa kohtaan, ja hän oli samaan aikaan huolestunut, että pelottavan kylmä tajutessaan sen.
Tundrankuiske vilkaisi emoaan, ja se ruma itkevä möykky hänen sisällään särkyi nähdessään samalla avuttoman, mutta niin ymmärtävän katseen surullisessa sydämmessä.
”Anna hänelle hiukan aikaa, koeta saada hänet puhumaan kokoontumisen jälkeen,” Tundrankuiske kuiskasi emolleen, tietäen naaraan haluavan puhua päällikölle jokatapauksessa. Setrisydän katsoi häneen ristiriitaisena, silmät yhä avuttomina kuin vastasyntyneen pennun, vilkaisi sitten Tuhkatähteen ja nyökkäsi lopulta nopealla liikkeellä. Tundrankuiske ei ollut varma ymmärsikö emo itse liikkuvansa ollenkaan.
Hän katsoi kuinka Setrisydän kipitti Alppituulen luo, puhui pari nopeaa sanaa Lumo- ja Tuhkatassulle (ilman kuulematta sanoja, Tundrankuiske tiesi Setrisydämmen käskevän näitä käyttäytymään kunnolla – hänellä oli tästä monen vuoden kokemus), ja lähti sitten Alppituulen kanssa astelemään päällikön johtamana pois leiristä. Kun Tundrankuiske ei enään nähnyt heitä yötaivasta vasten, hän kääntyi Arpisilmän puoleen, pieni toispuoleinen hymy kasvoillaan, vaikka hänen sisällää vielä kiehui kummallinen melankolinen tyhjyys silkasta shokista. Hän ei ollut varma olisiko tämä hyvä ajatus, mutta ainakin se antaisi heille jotakin tehtävää – jotakin tärkeää, muutakin kuin suremista.
”Tule, eiköhän tarkisteta se joki,”

Kuu – Erakko

Kuu istui rauhallisesti paikallaan, antaen Gaaran koota ajatuksiaan ennen puhumista. Hän ei uskonut sen oikeasti olevan ongelma kollille, hän oli aina hallinnut sanat, saanut sinut miettimään vain muutamalla hassulla lauseella. Totta puhuen, hän piti siitä. Yleisen harhauskoa uhmaten, Kuu ei ollut sosiaalinen kissa. Hän osasi puhua tarpeen tullessa, ja hän tiesi osaavansa puhua vakuuttavasti ja jopa hyvin, mutta hän ei etsinyt seuraa aktiivisesti. Hän nautti yksinolosta ja sen tuomasta rauhasta, jopa päällikkönä hän oli välillä jättänyt klaaninsa varapäällikölle vain päästäkseen ajattelemaan hetkeksi yksin. Hän oli aina palannut, saaliin kanssa, sillä täysin toimeettoman itsekkääksi hän ei koskaan voinut ruveta. Oli päiviä, jolloin hän halusi olla yksin, mutta myös kipeästi jonkun seurassa. Päiviä, jolloin aaveet tanssivat hänen ympärillään, kertoen hänelle joka ikisen asian, jonka hän oli koskaan tehnyt väärin, miten mikäkin oli hänen vikansa, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Kuinka kaikki olisi paremmin, jos Kuu olisi kuollut silloin kun oli vielä nimetty Merkiksi. Jo ennen sitä, sen alentavan 'Syötti' nimityksen kanssa. Kuinka paljon paremmin asiat olisivat, jos Kuu korjaisi virheensä kuolemalla nyt. Noina päivinä hän halusi olla yksin, Kuu ei koskaan halunnut olla taakka kenellekkään, ei koskaan halunnut vierittää kivistä elämäänsä omilta lavoiltaan ensimäiselle kuuntelijalle. Ei, hän ei koskaan voinut olla niin itsekäs, pelkkä ajatus muodosti kivisen painon hänen sisälleen. Siksi niinä päivinä oli parempi olla yksin. Samalla hän tiesi, että noina päivinä hän tarvitsi, enemmän kuin mitään muuta, jonkun, vain jonkun joka välittää, ja sanoo, että äänet ovat väärässä. Että hän on vielä jonkun arvoinen jollekkin, että edes yksi kissa välittäisi. Useimmiten, noina päivinä hänet oltiin kuitenkin jätetty rauhaan – kukaan ei halunnut häiritä päällikköä. Hän ei osannut sanoa oliko asiasta kiitollinen vai ei.
Heti äänen kuullessaan hän katsahti ylös ja paino ajatukset väkisin takaisin lukkojen taakse, takaisin sinne minne hän menisi taas seuraavan kerran ollessaan yksin, ja keskittyi täysin Gaaraan, ja siihen, mitä kollilla oli sanottavana. Tästä huolimatta hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä hän edes voisi vastata? Kaikki kuulosti liian vähältä, eikä hän koskaan haluaisi alentaa sitä arvoa, joka oli Korpinkyynel Gaaran elämässä, tulisi aina olemaan. Hän ei voisi alentaa sitä, hän ei saisi alentaa sitä, eikä hän halunnut tai aikonut alentaa sitä. Joten hän hymyili surullisesti katsoessaan ikuisesti lempeillä silmillään kissaa, joka oltiin joskus tunnettu Veritähtenä, ja pysyi hiljaa. Gaara kuitenkin tuntui jatkavan seuraavaan lauseeseen nopeasti, joten ehkä Kuulla ei ollut mahdollisuutta edes sanoa mitään alunperin, vaikka hän olisikin tiennyt mitä sanoa.
Seuraava toteamus oli yhtä vaikea vastata, osittain koska hän ei ollut varma tarkoittiko se mitä naaras halusi sen tarkoittavan, osittain koska hän tiesi mitä hän halusi sanoa, mutta ei ollut varma pitäisikö hänen.
Hän vastasi pieneen hymyyn, loistaen kauniimpana kuin koskaan aitoudessaan kollin kasvoilla ja houkutellen yhden hänen omistaan esiin: lempeä ja surun pilaama, mutta yhtä kaunis kiitollisuudessaan ja pitkän ajan jälkeen oikeassa onnessaan. Ja hän halusi sanoa jotakin, jotakin, jolla oli tarkoitus, vaikka hän tiesi, ettei hänen ehkä olisi pitänyt. Kuun olisi vain pitänyt nauttia hetkestä omassa surrealistisessa hiljaisuudessaan ja olla hiljaa. Joten hän tappoi pienen hymynsä, vaikka se poltti hänen sisuksiaan olla vastaamatta odottamattomaan eleeseen, joka hänelle oltiin tarjottu. Hän tappoi sen, koska ei ollut varma, arvostaisiko kolli sitä enään sen jälkeen kun hän olisi sanonut sanottavansa. Hänen mielensä kiljui kyllä, mutta kolli ei ollut koskaan kuulunut siihen kategoriaan, jonka kissojen käytöstä hän osasi ennakoida. Hän epäili, ettei kukaan enään tänään elävistä osannut. Se ei haitannut häntä, se ei koskaan tulisi haittaamaan häntä, eikä se ollut kollin vika, että Kuu epäili, vaikka hän tiesi, ettei hänen kuuluisi, ettei sille olisi tarvetta. Kuu vain oli aina tiennyt olevansa mitätön, ja ensimmäistä kertaa, se pelotti häntä, ahdisti olemassaolollaan hänen synkimpiä ajatuksiaan, ruokki sitä osaa joka vihasi itseään ja vihasi jokaista sekunttia jota hän vielä hengitti. Sitä osaa joka joskus pelotti häntä niinä toisina päivinä. Koska Kuu ei halunnut kuolla, ei oikeastaan. Hän ei vain osannut aina elääkkään – löytänyt syytä tai tiennyt vain miten. Ja juuri nyt, se pelotti häntä enemmän kuin mikään muu, koska hän ei tiennyt miten kolli tulisi siihen ragoimaan. Hän ei ollut koskaan perustanut omaa arvoaan kenenkään mielipiteestä, eikä koskaan tulisi perustamaan – hän tiesi tasantarkkaan missä hänen arvonsa sijaitsi, eikä se ollut asia, josta Kuu suostuisi ikinä neuvottelemaan kenenkään hyväksi. Ei sen jälkeen kun hän oli taistellut koko elämänsä edes omistaakseen jonkun niinkin arkipäiväisen kuin oman henkesi arvon. Mutta se ei poistanut sitä pelkoa, että kolli lähtisi. Ja hän tiesi, että se oli itsekästä, ja että hän ei saisi toivoa liikoja, mutta juuri nyt, tässä, vesistön lähellä, elementin jota hän pelkäsi enemmän kuin elämää itsessään, ja suuri koiranpurema lihassaan, hän tunsi itsensä turvallisemmaksi kuin aikoihin. Turvallisemmaksi, kuin hän oli uskaltanut toivoa. Ja oudolla tavalla se pelotti häntä. Entä sitten kun hän kiintyi liian nopeasti, liian lujaa ja liian pysyvästi, ja se kaikki tuhoutuisi hetkissä, vain parilla sanalla, ja hänen pieni, mutta maailmaakin suurempi onnellisuutensa pirstoutuisi pieniksi, pieniksi sirpaleiksi. Hän pelkäsi, koska Kuu oli jo rikkoutunut niin monta kertaa, niin monesta syystä, liian nopeasti, liian nuorena. Hän pelkäsi, koska tiesi, että tällä kertaa hän ei saisi sirpaleita enään takaisin kokoon. Hän oli jo nyt palojen epäsuhta, joidenkin sirpaleiden oltua paikattu väärällä tavalla, väärään paikkaan, kuin tuhannen palan palapeli, jonka viisi vuotias kokosi kasaan ilman puolia paloista ja käsityksestä loppukuvasta.
Hän oli kaunis katastrofi naaras kissan nahassa, ja hän pelkäsi, että hän olisi se syy, mikä estäisi Gaaran uuden mahdollisuuden elämässä. Hän ei halunnut olla sen tiellä pyytämällä kollia jäämään.
Kaikki tämä mylvi hänen sisällään, mutta Kuu oli aina ollut hyvä piilottamaan omia tunteitaan hymyn taakse. (Joten miksi se oli nyt niin vaikeaa?)
Pieni huokaus kulki hänen hampaittensa ohitse ulkoilmaan, silmät räpsähtivät kiinni, kerran, toisen. Kaikki tai ei mitään. Sillä mitä ikinä hän tunsikaan nyt -pelkoa, ahdistusta, jännitystä, hän ei koskaan suostuisi varomaan sanojaan, koskaan miettimään kahdesti jotakin jota hän halusi sanoa, ei silloin kun se oikeasti merkitsi jotakin. Tämä ei ollut vain kollille. Kuun tarvitsi kuulla se, sillä kun sanat olivat sanottu.. Niin kummalliselta kuin se kuulostikin, se teki siitä lopullilsta, jotakin johon hänen piti uskoa, koska Kuu ei koskaan ollut ollut tekopyhä, eikä suostuisi siihen nytkään.
”Sinun ei tarvitse päästää kenestäkään irti ollaksesi onnellinen ja elää. Siinä on raja, jossain, mutta älä anna kenenkään uskotella sinulle, että sinun pitäisi tehdä tämä koko 'itsensä löytäminen' ja päästää irti menneestäsi. Korpinkyynel.. Hän oli iso pala sinua, hän ON iso pala sinua, sinulla on oikeus surra, ja sinulla on oikeus olla onnellinen surtuasi. Ja sen jälkeen sinulla on oikeus surra lisää. Ole katkera, ole surullinen, ole onnellinen, niin kauan kuin oikeasti tunnet mitään … Sinulla on oikeus katsoa taaksesi ja muistaa jotakin, ja sinulla on oikeus kantaa niitä muistoja läpi elämäsi ja toivoa, että he olisivat vielä täällä.. En koskaan oleta sinun unohtavan Korpinkyynelta – en halua, sinun unohtavan häntä, ja jos koskaan pyydän sinulta mitään sellaista, lähde, sillä sinä päivänä en ole enään minä,” hän pysähtyi hetkeksi, tajuten juuri vain olettaneen Gaaran jäävän hänen luokseen, pieni rukous, anoen ketä ikinä enään kuuntelikaan, ettei hänen tarvitsisi enään olla niin tuskallisen yksin. ”Minulla on omat aaveeni, ja joskus toivon, että ne jättäisivät minut, joskus...,” joskus toivon etten olisi niin yksin, oli jotakin mitä hän jätti sanomatta, ”Tiedän, että aaveeni seuraavat minua hautaan, ja omalla tapaa, olen siitä kiitollinen. Sillä kaikki se.. kaikki mitä kävin läpi, muovasivat minusta tämän olennon joka nyt olen, ja pidän itsestäni liikaa halutakseni muuttaa sitä. Mitään siitä.” Sen piti kuulostaa oudolta, kaikki se katumus, kaikki ne aaveet ja puheet tulesta ja kuinka ainoa asia jonka hän osasi oli poltaa – hän ei silti voinut rehellisesti sanoa muuttavansa itseään. Hän oli kiitollinen, niin typerältä kuin se kuulostikin. Ja vaikka yhtenä niinä päivinä, hän tiesi unohtavansa tämän yksinäisyydessään kissojen keskellä, tiesi että hän alkaisi kuuntelemaan ääniä päässään, ja vihaavan itseään ennen kuin muisti taas pitää itsestään, tässä hetkessä hän oli kiitollinen, tässä hetkessä hän katsoi valkeisiin silmiin omilla syvänsinisillä kristalleillaan ja hyväksyi omat aaveensa. Ja vaikka se ei voinut olla niin helppoa, se ei koskaan tulisi olemaan niin helppoa, hän oli onnellinen. Kuu pelkäsi, enemmän kuin hän oli osannut enään kuvitella, mutta hän oli onnellinen. Kaikki tämä, hänen tyhjä entinen elämänsä, tämä hetki, pelottava kummajainen nimeltä tulavaisuus, se kaikki tuntui niin oudolta, niin epäaidolta ja kevyeltä. Jälleen kerran hän mietti oliko edelleen koiran hampaissa ja kaikki tämä oli vain jotakin kummallista houreunta ennen kuin hän oikeasti viimein kuolisi.
Jäätä ja tulta... Jäätä ja tulta. Jään ja tulen tanssi. Se tuntui jotenkin julmalta. Tarinalta, ikään kuin. Niistä joita kerrottiin pennuille pentutarhan lohduttavassa hämärässä. Tulesta ja jäästä ja kuinka kumpikin paloi lopulta loppuun, kuinka tuli muutti jään vedeksi ja tukahdutti tulen. Kaunista niin kauan kun se kesti. Mutta ehkä tämä olikin tarina ikiroudasta, niin vahvasta, ettei tulikaan kyennyt sitä vahvimmillaan sulattamaan kokonaan. Ehkä jää viimein rauhoittaisi hänet, hänen vellovan mielensä. Kuu ei tiennyt mitä oli ikinä tehnyt ansaitakseen toisen mahdollisuuden, mutta ehkä, ehkä oli olemassa pieni mahdollisuus, ettei hän ei ollutkaan suututtanut kaikkia esi-isiään. Ehkä hän oli oikeasti tehnyt jotakin ansaitakseen rauhoittavan jään hänen tulelleen, niin polttavana, että se loisti sinisenä. (Niin polttavana, että se näkyi hänen silmissään )
Hän tunsi katseen itsessään, antaen valkeiden silmien tutkia häntä, kallistaen päätään uteliaana hymyillen, kuin yrittäen päästä sisälle salaisuuteen. Hän ei tiennyt mihin johtopäätökseen kolli päätyi, mutta päätti olla kysymättä. Se ei ollut hänen asiansa – jos hänen tarvitsi tietää, hänelle kerrottaisiin . Aiheen vaihtuessa, hän hymyili pienesti vastaukseksi Gaaran kommentiin kostosta, muttei itse vastannut siihen suuremmin. Hän toivoi, ettei kolli pahastuisi, mutta Kuu ei itse enään henkilökohtaisesti halunnut puhua siitä. Sitäpaitsi, hänestä ei tuntunut, että asia tarvitsi enempää sanottavaa. Kaikki joka oli tarvittu sanottavan, oltiin jo sanottu. Aiheeseen kuulumatta taas jokin pieni, ikuisesti varautunut osa hänessä itsessään sanoi, että hänen pitäisi olla enemmän varuillaan: Hän ehkä tunsi Gaaran aikaisemmasta elämästä, mutta kolli oli tavannut Kuun vain hetki sitten. Oli vaarallista laskea vuosien varrella tiiviisti rakennetut suojamuurit jonkin niin häilyväisen kuin 'onnellisuuden' takia. Silti jokin hänessä halusi ajatella kollinkin olleen laskeneen joitain suojiaan keskustelun aikana – jotain josta hän oli erityisen kiitollinen varsinkin nyt, kun Gaara ei muistanut kunnolla ja hänellä oli vain oma tunne ja Kuun sana tuomittavana. Ja kun Gaara puhui luotosta, hän halusi kiljua ja kehrätä samaan aikaan, ei siksi, että kolli olisi ollut mitenkään väärässä, vain koska Kuu ei uskonut hänen tietävän, kuinka oikeassa oikeastaan oli. Tietävän, kuinka pitkä aika siitä oli, kun hän oli viimeksi pystynyt, tai ylipäätään suostunut luottamaan kehenkään. (tietävän kuinka iäisyyden Repale piti häntä mykkänä puhumattomuudessaan) Hän muisti luottaneensa Sitrusttähteen, kuinka naaras oli ollut ensimäinen jolle puhui, Valkeamyrskyyn ja kollin viisauteen, Raivokynteen ja naaraan uskollisuuteen ja urheuteen, Taskuruohoon naaraan kaikessa agressiossakin, Päivänsilmän lempeyteen, Mustasurmaan... Mustasurmaan ja kollin rakkauteen. Pieni syyllisyyden pistos pisti häntä jokaisen nimen kohdalla, jokainen nimi listassa uskoi hänen kuolleen, oli surrut häntä, ja hän ei ollut tehnyt mitään auttaakseen heitä surussaan. Hän oli antanut heidän kärsiä. Antanut heidän... Pieni paniikki nousi Kuun rinnassa hänen ajatellessa seuraavaa kohtaamista kaikkien nimien kanssa, klaanin kanssa, kaikkien, jotka olivat jossain vaiheessa joskus edes pienen hetken uskonut häneen ja hänen kauniisiin sanoihinsa. Mutta hän nieli tämän kaiken alas, hän murehtisi sitä myöhemmin, murehtisi sanoja jotka eivät olleet valhetta, mutta kukaan ei tulisi uskomaan niihin. Murehtisi sitä jäisikö Gaara tuuliklaaniin, vaikka hän olisikin liian kieroutunut omaan kohteliaisuuteensa ja tunnottomuuden arvoonsa pyytääkseen kollilta sitä. Välittävä hymy, sen ei kuulunut olla niin iso juttu. Sen ei kuulunut saada hänen sisuskalujaan kuplimaan kummallisessa lämmössä, sen ei kuulunut saada häntä hymyilemään niin helposti.
Ja vaikka Gaaran seuraavat sanat olivatkin katkeria suloisuudessaan, naaras hymyili pientä surullista hymyä tälle, pieni huoli ottaen hänen silmistään otteen.
”Eikö heidän näkemisensä tule olemaan hankalaa?” Kuu kysyi pienen harkinnan jälkeen. Hän tiesi, ettei heillä ollut täysin sama mielipide pennuista ja kasvatuksesta, eikä Kuu yrittänyt verrata, ja niin oli ehkä myös parempi, katsoen miten hänen pentujensa loppujen lopuksi kävi. Mutta tästä katkeruudesta huolimatta, hän oli huolissaan. Hän iloitsi, yhä enemmän, saadessaan vahvistusta sille, että Gaara saattoi ajatella jäämistä, mutta jos siitä tulisi vaikeaa, katsella pentuja, joita hädin tuskin vielä muisti, katsellen maita, jotka oli joskus omistanut – asia, jonka Kuu oli saattanut unohtaa mainita aikaisemmin. Katsoa, kuinka omat pennut vihaavat sinua sillä aikaa kun olet itse joku toinen, joku jonka täytyy kuunnella. Miltä se tuntuisi? Välittäisikö kolli? Kuu ei tiennyt. Ja vaikka hän ei ollut varma halusiko kuulla vastausta, nähdä epäröinnin merkkejä, hänen oli pakko kysyä. Se ei olisi ollut reilua muuten.
Eikä Kuu ollut varma mitä hänen kuului ajatella tästä mistään, seuraavista rauhallisista sanoista, puhuttu niin, että hän varmasti ymmärtäisi, varmasti tietäisi Gaaran tarkoittavan sitä. Ehkei hänkään olisi luopunut kostosta jos Repale …. Jos yksikään niistä psykoottisista äpäristä olisi vielä elossa, ehkä hänessäkin olisi jotakin muuta sammuttamatonta kuin pohjaton suru ja katumus. Hän muisti miten oli miltei antanut sen sammuttaa itsensä, miten se oli polttanut häntä kunnes hän sai mitä luuli haluavansa. Mutta mikään ei ollut tuntunut oikealta. Vain tyhjältä ja tarpeettomalta ja niin, niin loppuunkuluttavalta. Pitkän aikaa hän kuvitteli ettei se enään merkinnyt, ettei mikään enään merkinnyt. Ja silloin Kuu tajusi, ettei hän merkinnyt. Suuremmassa kaavassa hän oli mitätön, ja ajatus ei ahdistanut häntä yhtä paljon kuin sen olisi kuulunut. Jostain kummasta syystä hänen merkitsemättömyytensä oli miltei lohduttava, anteeksiantava.
Joten ehkä se muisto mitättömyydestä, se tunne että kaikki oli merkityksellistä eikä mikään ollut samaan aikaan, sai hänen itsekkään puolensa pinnalle, sillä kerrankin, kun sanat viimein upposivat häneen jokin hänen sisällään vaihtui, muutti asentoa näkymättömänä, sillä nyt, juuri sillä hetkellä Kuu päätti ollessaan mitätön ja samaan aikaan niin merkityksellinen, olla ansaitun itsekäs. Sillä niin paljon kuin hän halusikin teeskennellä jotakin muuta, ettei hän ollut kiinnittynyt liian nopeasti, liian lujaa, liian pysyvästi, hän tiesi tarvitsevansa Gaaraa silloin kun palaisi klaaniin. Ja se oli itsekästä, itsekästä, itsekästä, itsekästä.. Mutta Kuu oli päättänyt ansaitsevansa kerran, edes kerran antaa itselleen jotakin, mitä hän halusi, eikä hän tuntenut kuin pienen pistoksen lausuessaan:
”Tarkoittaako tuo.. Että jäät tuuliklaaniin? Koska sitä minä haluan.”
Pienenkin pistoksen kanssa sanat eivät tuntuneet väärältä, hän ei katunut niitä heti kun antoi sanoille elämän. Hän pidätti pienesti hengitystään sydämen lyödessä villisti ajatustensa sokaisevan valkeuden kanssa. Hetkeen hän ei ajatellut mitään – kyennyt ymmärtämään että oli oikeasti kysynyt. Silti hän ei saanut itseään pakotettua katumaan sitä. Ja vaikka seuraava lause tuntui vahvistavan hänen kysymyksensä, hän halusi silti kuulla suoran vastauksen. Selvän 'kyllä' tai 'ei'. Hän ei halunnuut kuulla mitään hienoa. Vain yhden sanan, ja se riittäisi hänelle. Yksi pieni sana, joka muuttaisi niin paljon, ja hän olisi tyytyväinen.
Silti, ilman vielä kunnon vastausta, Kuu pyöräytti lempeäsi sinisiään Gaaran kommentille omista puheenlajhoistaan. ”Hyvä tietää, että osaat vielä vitsailla.” Kuu hymähti huvittuneisuus heleässä naukaisussa paksuna. Seuraava lause sai hänet jo miltei kehräämään ilkikurisena:
”Saanko minäkin tietää tästä valeasusta, vai onko se yllätys? Olen iloinen, että kelpaan omana itsenäni, sillä totta puhuen muu voi olla hiukan kankeaa minun osaltani, mutta jos ilmoitat perillä nimesi olevan jotakin luokkaa kalansilmä, saatan harkita yksineloa.”
Hän oli yhä epäileväinen, mutta hetki hetkeltä hän piti ideasta enemmän, jopa odotti sitä, niin hullulta kuin se kuulostikin. Lisäksi, Gaara pyysi. Hän pyysi Kuuta antamaan hänelle luvan viedä naaras takaisin paikkaan, minne hän kaipasi enemmän kuin uskalsi myöntää itselleen, ja koko tilanne oli suloisuudessaan huvittavan epäaito ja surrealistinen, vaikka Kuu tiesi sen samalla todeksi. Tämä oli totta, hän oli tässä hetkessä, ja Gaaralla oli vain vaikuttava taito yllättää ja saada hänet hämilleen mitä parhaimmalla tavalla. Sana 'yhdessä' kaikui pitkään Kuun mielessä hänen nyökätessä rohkaisevasti pienellä eleellä Gaaran sanoneen oikean nimen, oikealla tavalla, yrittäen samalla epätoivoisesti olla takertumatta liikaa yksityiskohtiin, joiden hän saattoi vain haluta merkitsevän liikaa. Hän ei ollut varma, haluaisivatko Valkeamyrsky tai Raivokynsi tai kuka klaania nykyään johtikaan häntä enään klaaniin. Kuu oli hylännyt heidät, ja vaikka hän tiesikin ratkaisun olleen oikea, hän tiesi silti tuuliklaanin oikeutetuksi tuntea itsensä petetyksi entisen päällikkönsä teoista. Hän tiesi mitä tulemaan piti, jos hän palaisi, ja hän tiesi, etteivät asiat tulisi olemaan samalla lailla, eikä se ollut jotakin, jota hän kykenisi muuttamaan.
Ja Taskuruoho.. Kuu tiesi jo nyt, ettei Taskuruoho tulisi antamaan hänelle anteeksi. Sillä ei ollut väliä, oliko Kuu oikeutettu päätöksessään, sillä ei ollut väliä, että hän oli tehnyt kaiken vain suojellakseen heitä, suojellakseen, Taskuruohoa, Valkeamyrskyä, Raivokynttä ja Mustasurmaa – Suojellakseen klaaniaan, paikkaa, jota hän oli oppinut kutsumaan kodiksi, vaikka oli luvannut itselleen, että se olisi vain väliaikaista. Silti sen kissat, heidän tapansa ja asenteensa olivat viehättäneet Kuuta jäämään. Hän kaipasi sitä. Hän tosiaan kaipasi sitä, eikä hänellä ollut enään voimia väittää mitään muuta.
Hän vilkaisi hiljaa Gaaraa, oddottavana, ja liian kärsivällisenä, liian ystävällisenä Kuun epävarmuudelle ja myllertävälle mielelle. Siinä paikassa, kuolleiden puiden keskellä, hiljalleen raivoava joki toisella puolellaan ja pistävä, loputon kylmyys alapuolellaan, mahdollisuus suoraan edessään, hän katsoi miltei valkoisia silmiä, ja tajusi, niin typerältä kuin se kuulostikin, että Taskuruoho pitäisi tästä kissasta. Naaras pitäisi Gaarasta, tai siitä keneksi hän ikinä esittelisi itsensä perillä, tuuliklaanissa. Ja juuri sillä hetkellä, enemmän kuin mitään, hän halusi nähdä sen tapahtuvan. Halusi olla paikan päällä kun pistävät, jääkylmät sanat lähtisivät naamapuolen soturin kurkusta sillä tutulla 'olen parempi kuin sinä, mutta siedän olemassaoloasi toistaiseksi' asenteella, hän halusi nähdä kollin reagoivan siihen omalla pistävyydellään – hän halusi heidät molemmat, onnellisina. Se oli erilaista rakkautta, se mitä hän tunsi näitä kahta kohtaan: Taskuruoho, johon hän tulisi aina suhtautumaan kuin emo, jonka hän oli nähnyt kasvavan vastoinkäymisistään, nähnyt miten naaras oli oppinut luottamaan jälleen muihin ympärillään ja miten, vaikka häntä oltiin petetty, lyöty ja vähätelty niin monta kertaa, Taskuruohon syvä, polttava itsepäisyys (jonka hän joskus epäili olevan ainoa asia, miksi naaras yhä eli) ei ollut yksinkertaisesti antanut hänen alistua. Ja kissa, joka oli esittänyt itsensä Gaarana, vaikka Kuu tiesikin hänet aikasemmasta elämästä, ja Gaarakin tuntui ainakin jollain tasolla tiedustavansa tuntevansa hänet.. Tämä oli erilaista. Jotakin mahdollista, jotakin uutta ja pelottavaa ja jotain jota Kuu halusi. Hän ei osannut vielä antaa sille nimeä, mutta hän tunsi itsensä sen verran hyvin, etä tiesi haluavansa tätä... Mitä ikinä tämä olikaan.
Pieni kannustava ele Gaaralta, pieni hymy, ja hän tiesi. Kuu tiesi, että hän suostuisi palaamaan, mitä ikinä tapahtuisikaan perillä, kenet hän suututtaisi, pettyneet ja petetyt katseet, se hankala ilmapiiri, kun kissat eivät tienneet miten oikein suhtautua vanhaan päälliköönsä, jonka kuului olla kuollut, mutta tulisikin elämään heidän keskuudessaan.. Kun hän mietti sitä ja katsoi, oikeasti katsoi valkeita silmiä ja kannustavaa hymyä, jonka ei olisi kuulunut näyttää niin luonnolliselta kollin kasvoilla.. Hän päätti, että se olisi sen arvoista. Koska tämä oli jotakin jota hänen itsekäs pieni sydämensä halusi, ja hänen itsekäs mielensä oli päättänyt, että ehkä oli pieni mahdollisuus, että hänkin sai haluta, että Kuukin sai välillä olla itsekäs ja olla miettimättä miten se vaikutti kaikkiin ja kaikkeen hänen ympärillään. Ja Gaara oli oikeassa. Kuu ei ollut koskaan halunnut satuttaa heitä. Kaiken mitä hän oli tehnyt, kaiken mikä saisi heidät katsomaan häntä epäluuloinen pilke katseissaan – sen kaiken hän oli tehnyt suojellakseen heitä. Hän tiesi, että kolli oli oikeassa, mutta se ei muuttanut sitä, miten hän tunsi. Se limainen, mätä olento hänen mielessään kuiski hänen korviinsa edelleen, eikä Kuulla ollut tarpeeksi tahdonvoimaa käskemään sitä tukkimaan suunsa. Olento oli asunut hänessä niin kauan kuin hän vain muisti – niin kauan kun hän oli ollut kykenävä ajattelemaan, ymmärtänyt, ettei kukaan oikeasti rakastanut häntä, että kun hänestä ei enään olisi hyötyä, hän olisi yksi niistä lukuisista tyhjäsilmäisistä nimettömistä, joiden kohtalon hän oli päättänyt omassa halussaan selvitä seuraavaan päivään helvettiä, jota Kuun elämä oli ollut aina siitä lähtien kun hän avasi kristallisilmänsä ihmettelemään maailman kauneutta ja elämän julmuutta. Olento oli jo melkein osa häntä. Ja niin katkera kun ajatus olikin, niin paljon kun häntä inhottikin myöntää se, hän ei ollut varma osasiko hän elää ilman olentoa. Hän oli antanut sen nakertaa hänen mieltään synkimpinä aikoina, tehdä pesän hänen takaraivonsa sopukoihin, ottanut olennosta lohtua yksinäisyydessään, ettei hän enää ollut varma osasiko hän elää putoamatta siihen samaan, turhauttavaan, vuosia jatkuneeseen oravanpyörään olennon kanssa. Oli vaikea päästää irti jostakin tutusta, jostakin lohduttavasta, vaikka hän tiesikin asian huonoksi ja kieroutuneeksi. Ja mikä sen kieroutuneempaa kuin läheisriippuvainen suhde oman mielensä demonien kanssa.
Kuu tiesi, että tulisi miettimään tätä vielä pitkään jälkeenpäin 'mitä jos', 'entä jos', 'miksi'. Mutta sillä ei ollut väliä. Hän miettisi sitä sitten, kun arvuuttelun aika tulisi, mutta juuri nyt, hän ei saisi pistää tulevaa 'ehkää' mahdollisuuden tielle. Hän ei saisi pilata tätä miettimällä liikaa. Koska Kuu ei halunnut elää enään tyhjää, merkityksetöntä puoli-elämää. Kolmesti Repale oli vienyt hänen elämänsä, hänen mahdollisuutensa, onnellisuutensa, hänen valintansa häneltä pois. Ja nyt, koska joku todella joko välitti hänestä kuoleman toisella puolen tai leikki hänen elämällään tylsyyden puuttessa, verenpunertava aave menneisyydestä talsi hänen elämäänsä, pisti sen minuuteissa sekaisin ja tarjosi Kuulle mahdollisuutta. Kuu ei hengittänyt kun hän nyökkäsi. Se vaikutti jotenki liian helpolta. Pieni ele, ja hänen maailmansa muuttui jälleen. Mikään ei hidastunut, linnut eivät lakanneet laulamasta, joki virtaamasta, ja veri hänen kyljessään jatkui edelleen noroina kuivuneiden kokkareiden ohitse hänen turkillaan. Silti kaikki oli muuttunut. Kuu ei voinut itselleen mitään noustessaan ylös. Hän katsoi Gaaraa, hymyillen kirkkaammin kuin vuosiin hoiperrellessaan tätä kohden, ja painoi pienen kehonsa tätä vasten. Kuu ei saanut sanoja ulos kurkustaan, ei ollut saaanut siitä lähtien kun hän oli viimein päättänyt suostua tähän, mutta hengittäessään hiljaa maailmaa ympärillään, se ei haitannut häntä. Hän seisoi paikallaan, pää kolliin painautuen, yrittäen välittää kaiken mitä tunsi sillä hetkellä ilman sanoja Gaaralle.
Hetki meni ohi, Kuu ei ollut varma kuinka kauan hän oli siinä ollut, mutta pieni nyökkäys kertoi Gaaralle, että hän oli valmis lähtemään.
Hän ei tulisi katumaan tätä. Mitä vain voisi tapahtua, mutta hän ei antaisi itsensä katua tätä.

//Tästä oikeen huomaa miten laatu vaan huononee ja huononee loppua kohti :'D



Mustakuu – Myrskyklaani

Mustakuu katseli hiljaa 'puhekumppaniaan', pieni turhautuneisuus vallaten hänen mielensä omaan kyvyttömyyteensä kommunikoida ymmärrettävällä tavalla toisten kissojen kanssa. Kenenkään kanssa. Synkimpinä päivinä hän jopa manasi itseään mielessään, ja surkuhupaisa ajatus siitä, miten kuolleet oksatkin kipittivät pakoon hänen yrityksiään sosialisoitua. Se miksi hän puhuisi kuolleen oksan kanssa olisi ihan toinen tarina, yksi johon hän ei vielä tiennyt loppua, ja johon hänen ei varmaankaan kuuluisi keksia vastausta, mutta tiesi, että hänen turhauttava, kaikkea yli-analysoiva mielensä keksisi yhden kuitenkin. Jopa Kodalla oli ollut vaikeuksia ymmärtää häntä, ja he olivat tavanneet aikana, jota soturit kutsuisivat 'oppilas-ajaksi'. Kaikkien niiden kuiden jälkeen, Kota ei koskaan oppinut täysin ymmärtämään häntä, mutta se ei ollut koskaan haitannut kumpaakaan. Ainakin Mustakuu oletti ettei se ollut haitannut Kotaa, sillä siitä huolimatta, Kota oli jäänyt, vaikka pieni katkeransuloisuus nykyisessä Mustakuussa rukoilikin jonkun ihmeen tapahtuvan hänen muistoissaan ja Kota olisi lähtenyt. Kota ei koskaan lähtenyt. Kota pysyi, lempeänä ja tulisena ja kuolleena kuin talvella lentävä perhonen. Osa hänestä mietti, olisiko Kota koskaan oppinut tulkitsemaan häntä. Olisiko naaras todella vaivautunut? Hän halusi sanoa kyllä, ja hän halusi sanoa ei, mutta kaikkein eniten hän halusi saada ajatuksen pois päästään. Olla se kylmä yksilö joksi muut hänet usein olettivat.
Ehkä Varissilmäkin ajatteli, että hän oli kylmä. Ehkä hän oli ylpeä ja itsekeskeinen ja niin paljon alempana kuin oikea klaanisyntyinen? Mutta Mustakuu oli liian hyvä tulkitsemaan muita omassa kyvyttömyydessään, ettei hän antanut itsensä jahdata kyseistä jänistä koloonsa. Varissilmä ei ollut sellainen. Varissilmä oli kissa, jonka Mustakuu olisi halunnut lähelleen kun oli pieni, vaikka sana ystävä vetikin hänen kielensä solmuun. Se ei ollut sana jota hän oli koskaan käyttänyt, painoi ventovieraalla olemuksellaan hänen kielensä alas ja kielsi tulemasta ulos. Kadulla kukaan ei ollut ystäväsi, sillä sen tullessa tiettyyn pisteeseen, teittyyn kysymykseen, kaikki hänen tuntemansa kissat raatelisivat hänet hengiltä mahdollisuudesta tähän elämään, jonka hän oli jostain syystä saanut. Hän ei ansainnut sitä, ja tiesi, että hänen kuuluisi olla kiitollinen. Hän ei vain osannut täysin arvostaa jotakin, jonka ei uskonut olevan täysin hänen – elämä, jonka hän voisi menettää silmänräpäyksessä.
Ehkä siksi Varissilmän reaktio hänen kysymykseensä vaivasi häntä niin paljon. Mustakuu tiesi, ettei se näkynyt hänen kasvoistaan – mikään ei koskaan näkynyt hänen kasvoistaan, eivätkä muut jaksaneet opettella 'Mustakuun 101 ilmeetöntä ilmettä', eikä kolli voinut sanovansa syyttävän muita siitä. Hän ei varmaankaan itsekkään näkisi itseään niin suuressa arvossa että viitsisi tutustua itseensä. Nyt kun hän ajatteli sitä enemmän, lause kuulosti hyvin omituiselta. Surulliselta, mutta omituiselta. Ehkä oli hyvä, ettei hän puhunut paljoa, päällikkö potkaisisi hänet ulos klaanista parin lauseen jälkeen leimattuaan Mustakuun pähkähulluksi.
Koko ajatustenvirran jälkeen hän vilkaisi uudelleen Varissilmää. Kolli ei katsonut häntä, ja siitä hän tiesi sanoneensa jotakin väärin, väärällä tavalla, väärällä sävyllä. Hän tiesi kaiken tämän, mitä hän ei tiennyt oli mitä, miten, miksi? Hän ei tiennyt miten opettaa itseään paremmaksikaan, joksikin johon muut haluaisivat tutustua hymy kasvoillaan. Hän ei tiennyt halusiko ylipäätään muuttua niin paljon; hän tiesi vain, että se tekisi hänen elämästään helpompaa. Hän muisti kerran, jolloin oli puhunut, oikeasti puhunut, Kodan kanssa tähdistä, hänen mietteistään ja Kodan mietteistä, ja hän muisti miten Kota oli kehrännyt sille kaikelle huvittuneesti tuikkivin silmin. Oudolla, uuvuttavalla tavalla se oli tuntunut hyvältä. Hän toivoi, että olisi osannut jäljitellä sen kerran muihinkin sosiaalisiin kanssakäymisiinsä, kuinka hän yllättäisi muut omalla ajatusmaailmallaan, jotka Kota oli kutsunut kauniin mutkikkaaksi. Mutta kun hän vilkaisi muita ympärillään, hän ei halunnut päästää heitä kauniin mutkikkaaseen ajatusmaailmaansa. Hän ei halunnut näyttää sitä kenellekkään, jonka hän tiesi, ettei koskaan ymmärtäisi. Varissilmä oli lähin, jonka hän osasi kuvitella ymmärtävän. Tai ehkei ymmärtävän, mutta hän ei kohtelisi Mustakuuta eri tavalla sen takia. Hän toivo niin. Tämä oli ensimäinen kerta Kodan jälkeen kun hän oikeasti yritti mitään.
Kun Mustakuu kuuli sanan 'vapaus' se melkein sai hänet hymyilemään. Hetken kivinen maski uhkasi siirtyä hänen kasvoiltaan. Hetken hän saattoi uskoa, että hän voisi oikeasti käydä oikeaa keskustelua jonkun kanssa. Sitten se pieni itsekriittinen ja yli-analysoiva olento hänen aivonsa sopukoissa potkaisi käpäläänsä ja käski Mustakuun pohtia, oliko kukaan koskaan oikeasti vapaa? Kaduilla hän oli ruoan ja selviytymisen orja. Tapojen ja epäluulon tainnuttama, arpien ja kylmyyden kouluttama. Oliko hän todella ollut vapaa sen kaiken pelon kanssa? Oliko hän vapaampi nyt? Mitä oli vapaus? Oliko se vain kaunis illuusio, jonka mieli loi saadakseen sinut tavoittelemaan parempaa? Saadakseen sinut tyytyväiseksi oloihisi? 'Paljoa minulla ei ole, mutta vapaudesta pidän kiini'. Mustakuusta se oli aina ollut kummallinen lause.
Liian myöhään hän huomasi eksyneensä jälleen mielensä sopukoihin, antaen Varissilmän odottaa liian kauan vastausta yksinkertaiseen lauseeseen. Mustakuu ei voinut vastata omilla, kummallisilla mietinnöillään, se olisi mitä todennäköisemmin vain ikävystyttänyt Varissilmän karkuun. Hän halusi kertoa, ettei ollut tarkoittanut sanojensa loukata, mutta hän oli liian tapoihinsa kangistunut pyytääkseensä anteeksi. Epärationaalinen pala häntä toivoi Varissilmän olevan ajatustenlukija, ja että kolli vain jotenkin tiesi mitä Mustakuu ajatteli kaiken aikaa jopa hänen kivisten kasvojensa ja varovaisen äänensävyn alla. Lopulta hän antoi periksi, katsoen Varissilmään puhuessaan tälle kohteliaisuuden merkeissä ja lausui: ”Se on erilaista.” ja se oli ehkä huonoin tapa, jolla hän olisi voinut asian ilmaista ja Mustakuu oli täysin tietoinen asiasta. Jos hän ei olisi niin kieroutuneen tottunut luonteeseensa, hän olisi ehkä jaksanut jopa hävetä. Luonteensa vastaisesti hän avasi uudelleen suunsa, loksautti sen kiinni ja mietti hetken, ennen kuin avasi sen uudelleen. Ehkä hänen ei olisi pitänyt edes vaivautua miettimään mitä päästäisi suustaan ulos.
”Se ei tunnu aidolta.... ,” ja jos Varissilmä ei ollut pitänyt Mustakuuta outona ennen, hän varmasti piti nyt. 'saamarin ääliö, saamarin ääliö, saamarin ääliö!' Hän puoliksi mietti itsensä tarkentamista, mutta hän tiesi, että päästäisi vain lisää epämääräistä sontaa suustaan. Hän halusi paeta, mutta hän halusi myös nähdä mitä Varissilmä vastaisi, joten hän oli kummallisessa rauhallisessa jännityksessä, valmiina juoksemaan kauas ensimmäisestä oudoksuvasta katseesta, mutta samalla paikalleen liimattuna täysin rauhallisen näköisenä.

Nimi: Masi

08.05.2018 14:37
//Kaikille, jotka omistaa Tuuliklaanissa kissoja //

SALAISUUDENPOLKU – TUULIKLAANI – Kettuja

Naaras nuuski rauhallisesti ilmaa, väräyttäen korvaansa, kun kuuli jossakin oksan katkeavan. Täällä oli aivan liian rauhallista, naaras ajatteli hämmentyneenä, päättäen, että voisi olla parasta palata leiriin. Salaisuudenpolun oli myönnettävä, että hän oli pelokas ja hyvä, ettei juossut kaikkea karkuun. Hänen oma isänsä Matkijanärhi oli kouluttanut hänet soturiksi, ja Salaisuudenpolku oli turvautunut isäänsä, aina siitä asti, kun hänen emonsa Jäänpuro oli kuollut. Naaraalla oli vieläkin ikävä emoaan, mutta hiljaa hän oli osannut alkaa päästää siitä irti.
Matkijanärhen suurin haastavuus oli opettaa Salaisuudenpolku metsästämään jotakin, koska naaraalta oli aina meinannut päästä itku, kun pieni eläin oli jouduttu tappamaan hänen vuokseen. Salaisuudenpolku ei myöntäisi sitä, mutta nytkin hän oli palaamasta kaksijalkalasta, koska sieltä sai ruokaa, jossa ei olisi pieniä eläimiä, jotka olisi tapettu hänen vuokseen. Kyllä, naaras osasi metsästää, mutta usein viime metreillä ennen hiirtä, hän esitti olevansa surkea, ettei joutuisi tappamaan sitä pientä eläintä. Tähtiklaanihan oli aina hokenut, että jokaisen elämä on tärkeä ja käski kiittää itseään jokaisesta riistasta, mitä he saivat. Mutta ei se ollut lahja, Salaisuudenpolun mielestä. Se oli tappamista. Toisen elämän viemistä.
Jotta klaanitoverit ajattelivat hänen päässeen asian ylitse, hän oli päättänyt alkaa käydä aina välillä kaksijalkalassa syömässä. Hän kävi sen verran harvoin, etteivät muut huomaisi ruoanturvotusta, ja aina ennen palaamista hän pesi itsensä järvellä tai kieri ketunulosteissa, jotta haju katoaisi. Mutta koska hän oli myös arka ja pelokas, oksan räsähtäminen kehotti häntä palaamaan kotiin. Eikä naaras epäillyt sitä kehotusta, vaan pisti tassuihinsa vauhtia. Olihan hän jo pessyt itsensä järvellä.
Pitkät jalat omaava naaras pinkoi pitkin Tuuliklaanin nummia, kunnes hänen silmäkulmassaan välähti jotakin oranssin turkin omaavaa. Naaras kiljaisi säikähtäneenä, kun tunnisti ketun pinkovan aivan hänen lähellään. Hän ponnisti jaloistaan kaikki voimansa juostakseen nopeammin ja nopeammin, ja pian hän näkikin jo leirin. Mutta hän ei voisi juosta leiriin kettu perässään.
’’Kettu! Kettu, apua!’’, naaras kiljui, kunnes hän näki toisen syöksyvän pensaista häntä kohti. Naaras väisti nopeasti sivulle, läähättäen, koska hänen voimansa alkoivat loppua. ’’Kettuja, kettuja! Tuuliklaani hälytys!’’, naaras kiljaisi, lähtien pinkomaan kauemmas leiristä, ettei ketut syöksyisi leiriin tuhoamaan paikkoja. Suuaukolle hämillään ilmestynyt Kohtalonkuiskaus kuitenkin sai kahden ketun huomion pelkällä olemassa olollaan. Ketut lähtivät syöksymään kohti Tuuliklaanin leiriä, turkit loistaen oransseina.
’’Tuuliklaani! Pennut heti tarhaan, suojelkaa heikompianne!’’, Kohtalonkuiskaus huusi aukiolta ja heittäytyi kettujen tieltä sivuun juuri ajoissa. Salaisuudenpolku lähti itse pinkomaan kauhuissaan kohti leiriä.


/ En ny vastannu Kotkalle, että Mymmelikin saa jonkun sanan laittaa väliin, ettei edetä Oravalla ja Kotkalla, sekä Pähkinällä ihan hirveesti. Ja tuohon Kukkaiselon juttuun en vastannut vielä, kun ootan, että Salaman parantajat vastaa siihen ensin. Mutta muuten loput onkin Helille ^^ //

VARJOSIELU – MYRKKYKLAANI

Kolli päästi huvittuneen kurinan Mutakatseelle, kun toisen huoli loisti silmistä asti häntä kohden. Voi, kunpa naaras ymmärtäisi, ettei Mutakatseella olisi mitään pelättävää. Varjosielu ottaisi aina kaikesta kaiken vastuun ja olisi valmis pistämään oman henkensä pantiksi. Mutta sitä Varjosielu ei aikonut sanoa ääneen, hän ei halunnut paljastaa, että olisi niinkin haavoittuvainen. Se ei sopinut hänen kuvaansa sitten ollenkaan. Varjosielu yritti keskittyä nyt Mutakatseen murheellisiin sanoihin Jäätähdestä.
’’Sädekatse sai tuoda Kärsimyksenveren, miksen minä saisi tuoda naarasta mukanani, joka kanssani saattaisi kasvattaa klaanin jatkuvuutta pennuilla’’, kolli kohautti hymyillen kulmiaan, mutta naurahtaen kääntyi katsomaan Jäätähteä kohden, joka suki turkkiaan tympääntyneenä. ’’Ottihan Jäätähti minutkin klaaniin, kun minut karkotettiin Veritähden seuraajana klaanistani. Vain vanhempieni takia, joiden uskottiin seuranneen pahamaineista ylipäällikköä’’, kolli jatkoi hymyillen.
’’Mutta jos et muuta keksi keinoksi päästä klaaniin’’, kolli mittaili mietteliäänä naaraan vatsaa. Pennut eivät olleet muussa mielessä Jäätähden mieleen kuin oman armeijan kasvattamiseksi. Jonka jälkeen kolli kääntyi katsomaan Viiltokynttä ja Kivihäntää. ’’Puhu sisarpuolellesi tulisiko hän mukaasi. Onhan Viiltokynsi Jäätähden tytär’’, kolli kohautti hymyillen lapojaan.


RUOSKATÄHTI – VARJOKLAANI

Kolli katseli, kuinka naaras poistui paikalta, pyöritellen silmiään. Tuo naaras ei tulisi koskaan oppimaan, että hänet tultaisiin tuomitsemaan. Naaras ei ollut itse edes poistanut Ruskaklaanin ja Synkkäklaanin yhteistyösopimusta, vaan Jäätähti oli maininnut asiasta, jolloin kaksikko Leijonatähti ja Viekastähti olivat hännät luimussa kertoneet sen olevan ohitse. Viekastähti ei selvästi ymmärtänyt vastuuta sanoistaan tai edeltäjänsä teoista.
’’Joukossa on aina joitakin, jotka kaipaavat ylivaltiasta’’, Kuolonmarja murisi itsekseen, ja Ruoskatähti vilkaisi tätä yllättyneenä. Toisaalta hän ymmärsi naarasta, he olivat kasvaneet kasvatti-isänsä opeissa ja oppineet tältä paljon, vaikka Ruoskatähti olikin kääntänyt selkänsä Veritähdelle. Kuolonmarja oli oikeassa, joukossa olisi aina kissoja, jotka tekisivät mitä tahansa uuden pahan nousun eduksi. Ruoskatähti nuolaisi mietteliäänä suupieltään, Ruoskatähti tiesi, ettei Viekastähti osaisi korjata edes tämänhetkisiä asioita. Sen naaras oli tehnyt selväksi, kun luottaisi jälkeenpäin tuleviin kissoihin, jos sellaisia tulisi enää.
’’Kuolonmarja. Minä lähden johtamaan nyt kissoja kokoontumiseen ja haluan, että sinä keräät kissoja kokoon ja käyt vierailulla Synkkäklaanissa sillä aikaa, kun kokoontuminen on käynnissä. Ainiin ja siirtäkää tämä typerä raja sen oikealle paikalle’’, Ruoskatähti loi katseensa kilpikonnakuvioiseen kissaan, joka kohautti huvittuneena lapojaan, lähtien pois rajalta. Ruoskatähti heilautti pitkää häntäänsä, lähtien johdattamaan ryhmäänsä järveä kohden, jotta he voisivat kiertää Jokiklaanin rajan tuntumassa kokoontumissaarelle.



VALKEATÄHTI – TUULIKLAANI

Päällikkö oli huomannut Tuskatähden mutristelevan huuliaan erittäin ärtyneen ja surullisen oloisesti, mutta Valkeatähti käänsi kohteliaan ja iloisen hymynsä Leijonantähdelle, joka johti Ruskaklaanin paikalle. Jäätähti mutisi jotakin, että oli jo aikakin, että muutkin saapuvat. Eikä mennyt kauaa, niin Valkeatähti, kuinka Viekastähti muiden Synkkäklaanin kissojen kanssa alkoivat valua paikalle.
’’Kaikilla on tuntunut olevan kovin kiire. Onhan meillä tässä vielä aikaa odottaa, että Ruoskatähtikin saapuu, vaikka sade saa varmasti kissat vilustuneiksi’’, kolli kohautti lapojaan hymyillen Leijonantähdelle. Mutta Viekastähden tullessa puuta kohden (?), hän saattoi jo haistaa Ruoskatähden ja Varjoklaanin kissat, jotka tulivat turkit märkinä sateesta aukiolle.
’’Me varmaan voimmekin aloittaa. Emmeköhän kaikkien puheissa kuule, miksi kokoontuminen näin kovasti on venynyt. Olkaanne hyvä vain Vihertähti, eiköhän myöhästellyt kaksikko osaa kiivetä nopeasti puuhun’’, Valkeatähti hymyili, kun Ruoskatähtikin asteli ripein askelin puuta kohden, lähtien kiipeämään Jäätähden vierelle. Valkeatähti huomasi Tuskatähden matalasta murinasta, että Varjoklaanin ja Jokiklaanin välillä oli tapahtunut jotakin. Eikai metsä taas joutuisi sotaan? Rauhaa rakastava Valkeatähti huokaisi syvään ja kääntyi hymyillen katsomaan Vihertähteä, joka saisi avauspuheenvuoron ja sen jälkeen kertoa, mitä Myrskyklaanille kuuluisi.
Ruoskatähti ei kuitenkaan selvästi aikonut pahoitella mitään, vaan istui juonivaisen näköisenä suuren Jäätähden vieressä, joka nyrpisteli nenäänsä mustalle kollille.



VALKEATASSU – MYRSKYKLAANI

Kolli mulkaisi Kilpikonnatassua, joka oli räpännyt häntä korvalle. Hän olisi halunnut kiskoa sisarelta viikset kuonolta tuosta hyvästä, että teki Valkeatassusta taas naurunalaisen isän edessä. Kilpikonnatassu ei selvästi ymmärtänyt, että nyt olisi tilaisuus näyttää isälle, mistä heidät olisi tehty.
’’Minä ainakin haluan osoittaa isälle, että osaan tehdä omat päätökseni ja saada hänet ylpeäksi siitä, että hänen poikansa kuuluu johonkin tärkeään’’, kolli kuiski hiiren hiljaa siskolleen, niin etteivät muut kuulisi. ’’Jos perheemme on täällä, tarkoitat varmaankin vain meitä sisaruksia ja emoa. Kyllähän isästä on aina nähnyt, ettei hän sovi Myrskyklaaniin, mutta Salamaklaanissa on jotakin, mitä hän ei halua kohdata. Otan siitä selvää ja teen aloitteen, että minä olen valmis olemaan osana tätä suurta klaania’’, kolli jatkoi hiljaa ja katseli lumoutunein silmin Tammipolkua, joka nuolaisi rintakehäänsä. Olipa tuo kissa pörröinen! Mutta aika pyöreä myös vatsasta, odottikohan naaras pentuja vai oliko klaanille niin paljon ruokaa, että kaikki saivat yllinkyllin syödäkseen?
’’Toivon, että harkitsette edes ehdotustani tulla takaisin Salamaklaaniin. Tiedät, mitä siitä seuraa, jos kieltäydytte’’, naaras huokaisi haikeasti. Valkeatassu näki, ettei Tammipolku mielellään ryhtyisi seurauksiin, mitä ne sitten ikinä olisivatkin. Kuolonlaulu ei kuitenkaan enää luonut katsetta mustaoranssiin naaraaseen.
’’Toivotan myös kaikkea hyvää teille ja sinulle myös Tulikolibri. Olette oikein viehättävä kumppani Kuolonlaululle’’, naaras hymyili ja loi lempeän katseen vielä pentuihin, ennen kuin lähti vetäytymään perheen luota, etsiäkseen selvästi jonkun muun. Valkeatassu seurasi isänsä katsetta, joka lepäsi tummassa kollissa jonkin aikaa, kunnes se kääntyi vakavampana kumppaniinsa.

OKAPOLKU - YÖKLAANI
Kolli huomasi työntävänsä kaiken ensimmäisen puheen pois, kun kuuli Salviantassun naukaisevan jotakin Kotkatassusta. Kolli heilautti hämmentyneenä toista korvaansa, silmät hieman leikkisästä pilkahtaen. Kuulammesta he olivat tainneet jotakin puhua. Ei kolli enää muistanut, kun uusi tieto hämmästytti häntä niin kovin. Toisaalta, ehkä Salviantassu oli erehtynyt.
’’Tuskimpa nyt sentään’’, Okapolku hymyili Salviantassulle, muistuttaen itseään, että nyt pitäisi leikkiä kuollutta hiirtä, eikä sotasankaria. ’’Kyllähän mestarini aina siitä mainitsi, että todennäköisesti pariutuisin hänen jonkun pentunsa kanssa, mutta tuskimpa nyt Kotkatassu minusta olisi kiinnostunut. Taitanee olla jokin väärinkäsitys?’’, kolli hymyili parantajaoppilaalle. Hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt ottaa toisen sanat todesta vai eivät.
’’Mitähän Auringontassu siitä ajattelisi?’’, kolli mietti ääneen parhaan ystävänsä ajatusta siitä, että Okapolku olisi Kotkatassun kiinnostuksenkohteena. Olihan naaras suloinen tapaus, mutta se että kollit olivat keskenään ystäviä, voisiko se olla jokin häiriötekijä?
’’Mistähän olet tuollaista kuullut?’’, kolli hymyili viikset väpättäen iloisesti.


MYRKKYSYDÄN – SYNKKÄKLAANI

Kolli mittaili oppilastaan Hehkutontassua lempeällä katseellaan, samalla, kun kuunteli, mitä oppilas halusi hänelle sanoa. Oppilaan varovaisuus ja arkuus olivat ymmärrettäviä, vaikka Myrkkysydän ei ehkä taustoistaan päätellen olisi paras kissa ymmärtämään. Hän kuitenkin tiesi, mitä pelko oli ja uusi maailma oli aina täynnä vaaroja. Hän oli oikeastaan helpottunut, että Hehkutontassu olisi varovainen ja valppaana oleva, enemmän kuin suinpäin pää viidentenä jalkana juoksemassa seikkailuihin. Olisi vaikeaa sanoa, mitä siitä kaikesta seuraisi.
’’Useinkaan eivät. Joskus tänne voi tulla erakoita, luopioita tai muita tunkeilijoita, jolloin partioiden tehtävän on häätää ne pois. Muista, että tämä on meidän reviiriämme ja meidän on puolustettava sitä kynsin ja hampain. On kamalaa ajatella, että Synkkäklaani ja Varjoklaani ovat siitä pahamaineisia vihollisia, että me tapamme, emmekä anna mahdollisuutta perääntyä, ellei kissa osaa juosta tarpeeksi nopeasti. Joten arvioi tarkkaan vihollisesi, jos joskus joudut sotaan’’, Myrkkysydän puhui rauhallisesti, ja hänestäkin saattoi aistia hermostuneisuuden. Myrkkysydän oli useat kuut ollut hiljainen kulkija Veritähden riveissä, joka oli juossut useita kilometrejä päivässä, jotta pystyi kuljettamaan viestit ja tarkkailemaan tilanteita. Hänen vastuulleen oli myös jätetty tappaminen, jos tilanne oli vaatinut jonkun hiljaista salamurhaamista. Onneksi tilanteita ei ollut montaa Myrkkysydämen historiassa, koska ne hetket hirvittivät häntä välillä vieläkin unissa.
Kun mestari pisti mieleensä, että he olivat jättäneet hajumerkkinsä, hän lähti ohjeistamaan oppilastaan kauemmas rajalta, Synkkäklaanin reviirin poikki. Läpi metsien ja suomaisten alueiden, joissa hän heilautti häntäänsä oppilaalleen, että painaisi muistiin kohdat.
’’Täällä on myös vaarallisia alueita nuorille kissoille. Siksi on parempi, että et lähde koskaan ominpäin metsästämään puiden väleihin, syvälle metsään. Ruskaklaanin raja on täälläpäin ’’, kolli naukui ja esitteli kivikkoisen alamäen, heilauttaen häntäänsä alhaalla oleviin kiviin, kertoen, että raja sijaitsisi siinä. ’’Mutta tarkalleen ottaen klaaneja on metsässä useita. Myrskyklaani, Jokiklaani, Varjoklaani, Tuuliklaani. Metsämme ensimmäiset klaanit, joiden uskotellaan polveutuvan oikeista klaanikissoista. Muiden klaanien uskotaan olevan enemmänkin epäaitoja ryhmiä, jotka polveutuvat jostakin näistä klaaneista’’, kolli selitti ja mietteliäänä katseli taivaalle.
’’Synkkäklaani syntyi, kun Varjoklaanin sen hetkinen päällikkö, Sielutähti jakoi suuren klaaninsa kahtia. Haluten enemmän metsää kissoilleen, jotta ne voivat työskennellä yhdessä ja ylivoimaisina metsässä. Sielutähti antoi pojalleen Varjoklaanin ja otti omiin tassuihinsa vastuun Synkkäklaanista. Mutta meidän joukoistamme on kuoriutunut mm. Myrkkyklaani, jossa kissat asuvat saarella keskellä järveä. Kun päällikkömme epäili useita kissoja Varjoklaanin vakoojiksi, hän karkoitti heidät ja yksi heistä loi luopioryhmästä itselleen klaanin saarelle ja tätä klaania kutsutaan Myrkkyklaaniksi’’, Myrkkysydän selitti, mutta jätti mainitsematta, että Myrkkyklaanin päällikkö oli hänelle läheinen.
’’Vuoristoilla asuvat Yöklaanin kissat, ovat muodostuneet, kun heidän yksi kuningattarensa sai pentuja Myrskyklaanin päällikön kanssa, mutta Myrskyklaanin päällikkö ei halunnut ottaa puoliverisiä kissoja joukkoonsa. Tämä kuningatar oli kuitenkin Myrkkyklaanin päällikön kumppani, joten hänet karkotettiin ja hänen mukanaan lähteneet kissat muodostivat hänen kanssaan uuden Yöklaaniin. Myöhemmin tämän kuningattaren vanhin pentu lähti Yöklaanista, kun emo kuoli ja perusti vuorille Salamaklaanin, mutta se on vain legenda. Tuskin sitä enää on olemassa’’, kolli hymyillen kohautti lapojaan.
’’Lumouksenklaanin kissat polveutuvat Myrskyklaanin kissoista ja alkuperäiset Lumouksenklaanin jäsenet ovat kotikisuja. Ensimmäiset klaanikokemukset on heille tarjonnut kuitenkin Myrskyklaani, koska vanhassa metsässä Myrskyklaani oli kotikisuja lähimpänä reviiriltään. Tavallaan, eikö ole hämmentävää? Nyt kun katsoo Lumouksenklaanin kissoja, heitä ei voisi tunnistaa pehmeiksi kotikisuiksi?’’, kolli hymyili, ajattelen siskopuoltaan Veriruusua. ’’Ruskaklaanin kissat, jotka jakavat meidän kanssamme rajan. Ovat polveutuneet kotikisuista ja Lumouksenklaanin kissoista. ’’, kolli lisäsi, heilauttaen häntäänsä kohti rajaa ja maistellen rauhallisena ilmaa.
’’Klaaneja voisi olla kymmenen, muista laskea Tähtiklaani mukaan. Mutta alkuperäisiä klaaneja on vain viisi. Minusta kuitenkin kaikki klaanit ovat olleet niin kauan, että kaikki tuntuvat yhtä aidoilta, enkä epäile yhdenkään klaanin tarkoitusta tässä metsässä. Onhan täällä paremmat elinympäristöt kuin vanhassa metsässä, mutta alkaa täälläkin tulla ahdasta’’, kolli kohautti hymyillen lapojaan. Kolli sulki hieman haikeana kuitenkin silmänsä, kun mietti vanhoja ystäviään Tuuliklaanissa. Kuinka hän ja sisarukset, ja heidän ystävänsä leikkivät. Hymy karkasi takaisin hänen kasvoilleen, kun hän vilkaisi Hehkutontassua mietteliäänä.
>>Villitähti, Kuolonmarja, Tuskatähti, Tuhkasielu, Sudenulvonta, Tiikeriliekki, pikku Yö, Savutiikeri, Tuonelanpolku, Valkeatähti, Punavirta ja Ruoskatähti. Siitä on niin kauan<<, Myrkkysydän tuumi haikeana, tuntien pienen vihlaisun sisällään, kun useat olivat jo kuolleita.




KÄRSIMYKSENVERI – MYRKKYKLAANI

Kolli mittaili empiväisenä Sädekatsetta ja Pakkasnaurua. Hän olisi voinut repiä Pakkasnaurun nyt ja tässä tuhansiksi palasiksi, mutta tiesi, ettei se näyttäisi hyvää esikuvaa Myrkkyklaanista muille klaaneille. Jos muut saisivat tietää, että Myrkkyklaanin sisällä olisi tällaisia tunnekuohuja. Jäätähden vihaa Kärsimyksenveri ei halunnut vastaansa ja Sädekatse vaikutti olevan ihan okei. Se teki kollin mielen surulliseksi, mutta ehkä näin kuitenkin oli tarkoitettu ja näin tulisi olemaan oikein. Kolli yritti pitää itsensä edelleen rauhallisena, jotta rauhallinen keskustelu voisi jatkua. Pakkasnauru oli haudannut sotakirveen, ainakin kokoontumisen ajaksi, eikä Kärsimyksenveri halunnut kuopia sitä ylös. Vaikka Sädekatseesta hän ei tulisi pysyvästi luopumaan.
’’Heimokissoja he eivät ainakaan ole. Heimot voivat kuulemani mukaan huonosti, joten miksi ainakaan heimojoukko rynnistäisi tänne’’, Pakkasnauru naukaisi mietteliäänä ja kohautti sitten lapojaan. ’’Ainakin voimme toivoa, että heillä on jotakin mukavaa kerrottavaa. Jos heidän eteensä menisi, voisit sinäkin menettää toisen korvasi’’, Kärsimyksenveren lihakset jännittyivät, kun Pakkasnauru naukaisi leikkimielisesti hänelle. Musta kolli hymähti ja kääntyi katsomaan muualle, jos vaikka ahdistava tilanne voisi kokoontumisen mukana laueta pois.


USVAHALLA – MYRKKYKLAANI
’’Taitavat olla luokkaa Pudonnutkorva ja Katkennuthäntä’’, Usvahalla hykersi, kun Sirukatse vakuutteli, että pennuille olisi kauniit nimet. Salaa naaras kyllä toivoi, että saisi vielä pentuja. Valkovirran ja Leijonanvarjon katsominen sai hänet joskus niin surulliseksi, ettei hän osannut sanoin kuvailla sitä. Kaksikolla oli toisensa, Valkovirralla oli kolme pentua, Haukkatassu, Myrskytassu ja Laventelitassu. Omia tai eivät, heidän pennut silti olisivat. Tai siis Valkovirran. Eihän Leijonanvarjossa sen vertaa soturia ollut ,että hän uskaltaisi Valkovirralle kertoa tunteistaan. Siitä Usvahalla muistikin, että hänen tulisi tehdä jotakin veljeään auttaakseen.
’’Loistava ajatus, saisi Jäätähtikin olla ylpeä, että soturit ovat ahkeria’’, Usvahalla hymyili Sirukatseelle, kulkien iloisena tämän vierellä kohti saaren yhtä reunamaa, jotta he voisivat asettua kiville kalastamaan. Naaras asettui matalalle ja sileällä kivelle, kurkistaen vettä kohden, nähdäkseen oman kuvajaisensa. Miksiköhän hän ei näyttänyt ollenkaan emoltaan Kirouksensydämeltä?

TULENHENKI – JOKIKLAANI

Pentujen emo alkoi sukia Täplätassua ja Hohdontassua karhealla kielellään. Tulenhenki olisi halunnut myös kiertää häntänsä tuiman Eedentassun ympärille ja painaa itseään lähelle kaikki rakkaat pentunsa, mutta hän aisti Eedentassusta, ettei se sopisi tälle. Se sai emon sydämen surulliseksi ja hän vilkaisi vielä entisen kumppaninsa perään, tietäen, että tämä olisi varmasti jotenkin edes oikeassa. Mutta sitä hän ei voisi myöntää ääneen.
’’Kotimme on Jokiklaanissa, mutta toivon, ettette lähde sieltä, vaikka kokisitte ettei se olisikaan enää paikkanne. Tiikerinkuiskaus ei osaisi huolehtia teistä yhdestäkään, eikä väräyttäisi viikseäänkään, jos teille kävisi jotakin, vaikka olisitte hänen klaanitovereitaan. Kukaan ei merkitse hänelle mitään’’, Tulenhenki kuiskasi hiljaa ja vilkaisi epäilevästi Eedentassua, mutta päätti antaa asian olla. Kaikki tekisivät omat päätöksensä, mutta miksi Tähtiklaani oli ohjeistanut Jokiklaanin ja Tuuliklaanin kissoja yhteisille poluille?


//EE:lle vastaan myöhemmin ^^ //

Nimi: EE

04.05.2018 15:54
//Masi//

Minttupentu, Lumouksenklaani

Minttupentu seurasi Hopeakuuta vaitonaisesti, taakseen Sudenulvontaan ja Sudenlauluun vilkuillen. Emo otti mukaan pesään sammalpallon, johon oli sekoittunut sulkia. Pentu kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Mitä varten tuota myttyä tarvittiin? Ei sitä ainakaan voisi syödä. Naaras ravisti päätään ja käveli vain eteenpäin. He olivat nyt pentutarhassa sisällä ja Hopeakuu päästi heidät häntänsä suojista. Samalla hän ehdotti sammalsulkapallerolla leikkimistä. Kultapiiskupentu näytti kiinnostuvan heti ja istui keskittyneesti odottamaan leikin ohjeita. Minttupentu istui vain paikallaan mitään sanomaton ilme naamallaan, eikä hän katsonut emoonsa. Kuitenkin täpläturkkinen kuunteli pelin ohjeet, jotka kuulostivat kieltämättä mukavilta. Hitaasti smaragdinvärinen katse kääntyi harmaaseen kuningattareen, joka oli kyyristynyt saalistusasentoon. Pentu nousi seisomaan ja käveli kevein askelin lähemmäs. Kultapiiskupentu oli kyyristynyt alas ja tuijotti palloa, häntä villisti viuhtoen. Juuri ennen kuin kilpikonnakuvioinen naaras olisi ollut hyvällä hyppäämisetäisyydellä, hän vinkaisi innoissaan ja juoksi nopeasti sammalpallon luokse ja heittäytyi sen päälle.
”Et sinä sitä noin saa!” Minttupentu maukui jo hieman piristyneemmin ja sai sisarensa pois palleron kimpusta.
”No, näytä sinä sitten, miten saat sen kiinni!” Kultapiiskupentu maukui pilkallisesti, mutta selvästi hyväntuulisesti ja peruutti pallon luota. Minttupentu laskeutui kyyryyn ja vilkaisi Hopeakuuta, etsien tämän katseesta itsevarmuutta. Sitten naaras lähti etenemään hitaasti, pitäen häntänsä maata vasten, vaikkei hän tiennyt, miten saalistetaan. Hiljaisilla askelilla hän pidätti hengitystään. Lopulta hän pysähtyi, pisti silmänsä kiinni ja hyppäsi eteenpäin. Hetken päästä Minttupentu avasi silmänsä, kun kuuli Kultapiiskupennun kikatuksen. Vilkaisten ympärilleen hän huomasi, että oli hypännyt hieman sammalpallon ohi. Pentu peruutti takaisin emonsa eteen ja katsoi käpäliinsä hiljaa. Nyt täpläturkkinen oli kuitenkin piristynyt ja pian nostikin katseensa Hopeakuuhun, leveästi hymyillen.

Tammentassu, Salamaklaani

Hetken hiljaisuus heidän välillään sai Tammentassun vaivaantumaan. Myrskytassu vain katsoi häntä hymyillen. Salamaklaanilainen hymyili pienesti, kuitenkin selvää tekohymyä. Pienen hetken jälkeen ruskeakirjava kolli puhkesi puhumaan. Heti alkuun asia, jota tuo kertoi, sai naaraan huomion ja harmaat korvat olivat suuntautuneet Myrskytassun suuntaan, erilaisesti, kuin ennen. Enemmän kiinnostuneesti. Heti, kun kolli maukui nähneensä unta, jossa oli nähnyt naaraan näköisen pennun, Tammentassun katse muuttui hämmentyneeksi. Miksi ihmeessä tuo juttutoveri oli nähnyt unta pennusta? Oliko hän parantajaoppilas? Ehkä kolli oli nähnyt vain tavallista unta, eikä siinä ollut mitään totuudenmukaista. Myrskytassun paljastaessa kissan nimen, jonka oli kuullut kyseisen pennun soturiseremoniassa, harmaaturkkisen silmät laajenivat ja paljastivat muutakin, kuin hämmentyneisyyden. Tunne oli sekainen. Siinä oli järkytystä, mutta mielenkiintoa. Kolli maukui vielä pahoittelunsa siitä, että oli luullut häntä soturiksi, vaikka naaras oli oppilas.
”E-ei se mitään”, Tammentassu aloitti hiljaisella äänellä. Yhtäkkiä hän tunsi uuden tunteen ja tunsi, että voisi luottaa tähän vieraaseen kissaan. Hän ei tiennyt, miksi.
”Tiedän minä Lovijuovan. Ei se nyt niin ihmeellistä olisi, jos näyttäisin häneltä. Onhan hän kuitenkin minun isäni”, naaras maukui hiljaa, mutta tunteella ja katsoi toisen vihreisiin silmiin. Hän toivoi näkevänsä jotain, jotta tietäisi tämän oppilaan olevan todellinen salamaklaanilainen. Tai Myrskytassu edes harkitsisi vuorikissaklaaniin liittymistä. Toisen ulkomuoto oli niin paljon samanlainen, kuin naaraalla, vain turkin väri oli erilainen.
”Emoni on Hopeataivas ja kuten jo kerroinkin, tuossa on sisareni Havutassu. Oli minulla kuulemma kaksi veljeäkin, mutta he katosivat kauan sitten, enkä ole nähnyt heitä ikinä”, Tammentassu maukui nyt suuremmalla äänellä, jossa kuului pieni suru, mutta suurimmaksi osaksi nauku oli itsevarma.

Vuolastassu, Ruskaklaani

Vuolastassu kuunteli kiinnostuneena Lumouksenklaanin kuulumisia. Kuulemma Pajuhäntä ja Hopeakuu olivat saaneet kaksi tervettä pentua, joka lämmitti siniharmaaturkkisen mieltä. Oli hyvä, kun muillakin klaaneilla meni hyvin. Parantajaoppilas pidätteli naurahdusta, kun Hiirenpolun nenälle tipahti sadepisara. Kolli kipitti syrjemmälle, jossa olisi enemmän suojaa. Naarasoppilas tassutti rauhallisesti toisen perään ja istuutui tämän viereen. Hiirenpolun kohtelias vastakysymys sai Vuolastassun iloiseksi. Hän oli tiennyt, että monet parantajat olivat kohteliaita.
”Ruskaklaanilla menee hyvin. Saalistus on sujunut, mutta pentuja ei ole syntynyt", vihersilmäinen katsoi toveriinsa rauhallisesti, näyttämättä suuremmin ajatuksiaan. Hän mietti, että pitäisikö hänen kertoa kotkasta, joka oltiin tänään napattu, mutta päätti jättää sen Leijonantähden kerrottavaksi. Jos päällikkö sitä edes kertoisi. Vuolastassun kasvot verhoutuivat hymyyn ja hän käänsi katseensa kissajoukkoon. Niin uusia, kuin vanhojakin naamoja. Enimmäkseen uusia.
”Leijonantähti saa kertoa tarkemmin klaanin voinnista”, siniharmaaturkkinen maukui kohteliaasti. Ei ollut aivan hänen asiansa laverrella kaikkia Ruskaklaanin asioita muille parantajille, parantajaoppilas kun vasta oli.

Nimi: heli-fairy

02.05.2018 17:04
MUTAKATSE hymyili vienosti ja antoi kokonaan periksi Varjosielun kosketuksen vierellä. Kolli oli saanut sydämensä hypähtelemään, se melkein tuntui paremmalta kuin perheen vierellä oleminen. Olisikohan Höyhenputous vihainen hänelle pilvistä katsellessaan, mihin hänen tyttärensä on oikein itsensä sotkenut? Sinisilmäinen naaras hetken katseli tassujaan kohauttaen samalla hieman lapojaan. Hän mahtoi olla sukua vaikka kelle. Mistä sitä koskaan tiesi. Tuuhea turkkinen soturitar katsahti kolliin vierellään ehkä hieman yllättyneenä, mutta kiinnostuneena. Pystyisikö niin käymään, olisiko se oikeasti mahdollista? Mutakatse hetken mietti kaikenlaisia vaihtoehtoja tassujaan nostellen. Jokin tässä kuitenkin hermostutti naarasta, ei hän vain tiennyt vielä, että mikä.
”Ehkä se on mahdollista…”, tuo lopulta naukaisi ja väräytti viiksiään. Hymy huulillaan hän katsahti Varjosieluun ja nyökäytti päätään. ”En vain ole varma… Siis siitä, että mitä siitä sitten tulisi. Olen kyllä hännänpäätäni myöden pihkassa sinuun, mutten tiedä voisiko se onnistua? Mitä Jäätähti sanoisi, jos raahaisit minut mukanasi leiriin? Lähdit vielä salaa kokoontumiseenkin”, tuo naurahti hieman ja pudisteli päätään katsellessaan kohti päälliköitä. ”Millaisia pentuja voisimmekaan saada”, hän melkein huokaisi vain hiljaisesti puskien päätään kollin rintaan. Hän olisi hännänpäätään myöten toiseen pihkassa, mutta tarkoittaisiko se kokonaan Tuuliklaanin uskollisuuden pilaamista. Ei hän tälläkään hetkellä ollut klaanilleen uskollinen, jos totta puhutaan.



VIEKASTÄHTI hieman pyöräytti silmiään kuunnellessaan Ruoskatähteä. Vanhempien kissojen mielestä todella teot merkitsivät, sehän oli itsestäänselvyys. Eihän hän itsekään ole edes vielä pystynyt mihinkään. Juuri sai uusia sotureita ja Ruskaklaanin vanhan sopimuksen rikottua isän kuoltua. Hän kyllä vielä pistäisi joku päivä tuolle hiirihännälle korville. Naaras vilkaisi takaisin kohti Ruoskatähteä ja kohautti olkiaan.
”Joku voi vanhat unohtaa, joku ei niistä halua päästää irti vaan kaivaa niitä aina syvemmälle muiden haavoihin. Veritähden aika meni ja kukaan ei häntä tänne enää kaipaa. Klaanimme ei ole mitenkään samanlainen kuin silloin vaan kasvamme erille vanhoista tavoista ja huhuista. Koitukaan ylpeys sitten metsän kohtaloksi, sen näkee sitten kun se tulee”, naaras naukui ja vilkaisi ryhmäänsä, heilauttaen häntäänsä merkiksi lähteä.
”Toistakoon historia itseään. Joku kyllä osaa vanhat virheet sitten korjata”, naaras murahti hiljaa ja katseli tummaa metsää. Häntäänsä heilauttaen naaras vielä veti viileää ilmaa keuhkoihinsa katsahtaen nopeasti Aavesuteen. Ei hän osannut puhua ainakaan tuon ruoskahännän kanssa. Ja tiesi, että pieni klaani voisi menettää paljon, vaikka taistelisikin voittaakseen. Voitto kuitenkin kustansi myös häviötä. Kai klaani voisi ensin hieman kasvaa, ennen kuin sitä piti alkaa taas karsimaan…
”Mennään sitten. Tässä sitä vain vilustuu”, naaras murahti lopulta ja lähti ryhmänsä kärjessä juoksemaan rajaa pitkin kohti nummea ja kokoontumissaarta. Halusi Ruoskatähti vielä kinata tai ei, hän ei jaksanut. Naukuisi vain itsensä kuoppaan. Siitä vasta kaikki olisivatkin iloisia. Huono päällikkö jos mikä. Ehkä hän oppisi.



KOTKATASSU väräytti viiksiään sisarelleen ja tönäisi tätä pienesti ohuemmalla mustalla hännällään.
”Mukava tavata Havutassu, sekä Pähkinätassu”, oppilas naukaisi ja hymyili kaksikolle iloisesti. Auringontassun melkein polttava katse kiinni turkilla hieman ahdisti naarasta, mutta hän ehkä osaisi pitää kuononsa kiinni liian paljastavista asioista. Toisten oppilaiden hahmoja katsellessa, Kotkatassu huomasi ajattelevansa enemmän Auringontassua sekä Pilvitassua. Kummallakin veljellä oli tuuhea turkki, ja suuri kehonrakenne. Kuitenkin sitten Salviantassu sekä hän itse, he olivat vain pieniä siroja naaraita, kuten myös Sirpaletassu, tosiaan hieman häntäkin suurempi. Hetkisen ajan naaraan mielenpäällä poukkoili ajatus, voisivatko he millään olla sukua näille mahtavan näköisille kissoille. Musta naaras väräytti korviaan ja naurahti hieman Pähkinätassun lempeälle kommentille, sitten siirtäen katsettaan Oravantassuun, joka aloitti uuden puheenvuoron. Ehkäpä nuorempi sisar osaisi kuitenkin keskustella paremmin kuin hän itse.



KUKKAISELO oli vaihtanut muutamana sanan paikalle saapuneiden parantajien kanssa, mutta surukseen huomasi kuitenkin monen puuttuvan. Metsässä on saattanut tapahtua jotain, mistä he eivät tienneet. Pienet kylmänväreet kulkivat nopeasti alas naaraan selkää ja saivat tuon vaalean oranssin hännän nousemaan pieneksi pehkoksi. Parantaja pudisti päätään kääntäen sitten vihreän katseensa Lumisuteen, joka selvästi oli kiinnittänyt huomionsa uuteen kissaryhmään. Vuorileijonilta näyttävät kauniit kissat selvästi etsivät paikkaa, minne asettua, sekä Lumisuden silmiin pisti hieman yrtiltä tuoksuvat kissat. Selvästi parantaja, sekä oppilas, jos heillä tällainen olisi. Hetken aikaa vanhempi parantaja tutkaili kaksikkoa, joka selvästi hieman yritti tutkailla takaisin, nousten sitten käpälilleen.
”Voimmehan käydä yrittämässä. Kaikki eivät aina halua puhua, sekä vielä juuri saapuneet, epäilen etteivät he paljoa halua kertoa, saati sitten liittyä kaikkien parantajien seuraan. Käydään kokeilemassa onneamme”, hän naukaisi hiljaisesti ja räpäytti silmiään Lumisudelle, astellen sitten pienen sateensuojan alta pois suunnaten tassunsa kohti tätä kissaparia.
”Hei vain”, Kukkaiselo aloitti lempeästi räpäyttäen selkeästi suuremmille kissoille silmiään. ”Olen Kukkaiselo, Tuuliklaanin parantaja, ja tässä on oppilaani Lumisusi. Yrttientuoksu kantoi sateensuojalle asti, joten en halunnut jättää teitä ulkopuolelle, jos tekin omistatte jonkinlaisen parantajakulttuurin”, naaras naukui selvästi hieman sanojaan etsien. Ehkeivät kissat olleet kovin aggressiivisia. ”Keitä te mahdatte olla?” valkea naaras naukui ja vilkaisi nopeasti iloisesti hymyillen Lumisuteen. Ehkä hän olisi liian päällekäyvä tai nopea sanoistaan, mutta parantajat tunnettiin klaanien lempeimpinä kissoina, jotka tulisivat kaikkien kanssa toimeen. Toivottavasti se pätisi näihinkin kissoihin.



LEIJONANTÄHTI tasoitteli hengitystään saarelle runkoa pitkin kavutessaan ja lopulta laskeutui vahvoilla tassuillaan klaaninsa perässä saaren maaperälle. Kotka oli jaksanut taistella vastaan oletettua kauemmin, mutta kaikki olivat säilyneet ehjinä, Syväsurman kynnenlohkeamista lukuun ottamatta. Klaani oli saanut mukavan iltapalan, josta valitettavasti kokoontumispartion oli jätettävä osansa myöhemmäksi. Ruskaklaani oli vihdoin saanut saarelle, toivottavasti ajoissa. Suuri kolli asteli ryhmänsä perässä muiden kissojen joukkoon, tavoittaen heti uuden kasvon puun latvustossa. Kissat hajaantuivat tuttuun tapaan suuremman oranssin punertavan kollin astellessa puulle. Kysyvä katse seurasi suuren vuorileijonan liikettä, joka tutkaili häneen takaisin, herättäen myös muiden katseita. VIHERTÄHTI tervehti suurempaa kollia, joka pian loikkasi muiden seuraksi oksistolle. Kotkan aiheuttamia pieniä haavoja vieläkin hieman kirveli, mutta päällikkö yritti antaa niiden olla.
”Eikö kaikki vieläkään ole saapuneet? Pahoitteluni myöhästymisestä omalta osaltamme. Piti hoitaa eräs asia ennen tulemista”, tuo naukaisi ja nyökäytti päätään vielä pahoittelevasti.


TULIKOLIBRI luimisti varovasti korviaan ja nyökäyttäen päätään perääntyi takaisin Kuolonlaulun rinnalle, katsellen pentujen reaktiota suureen tuuheaan naaraaseen. Häntä hieman alkoi pelottaa kissojen olemassaolo, mutta Kuolonlaulu hänelle oli kuitenkin Myrskyklaanin kissa. Ollut niin pitkään kuin hän tuon tunsi. Naarasta hieman alkoi pelottaa, pentujenkin osalta. Valkeatassu näytti liian innostuneelta, Kilpikonnatassukin, vaikka ujostutti häntäkin. KILPIKONNATASSU katseli suurta naarasta hieman korviaan luimistellen. Millaisia rituaaleja näillä kissoilla sitten oli? Uhrasivatko he kissoja Tähtiklaanille?
”Miksi olet noin innoissasi?” naaras murahti hiiren hiljaa Valkeatassulle ja löi tuota korvalle ihmetyksissään. ”Kotimme on täällä, niin on perheemmekin”, hän naukaisi ja katsahti taas suureen kammottavaan Tammipolkuun. Tulikolibri seurasi Kuolonlaulun hieman surumielisempää katsetta parantajiin, ja jäi miettimään mitä Tammipolku oli juuri sanonut. Toki oli mahdollista, että kollilla oli sisaria. Naaras tunsi itsensä hyvin hämmentyneeksi. Vieraita kissoja tulee heille puhumaan, saa pennun innokkuuden puolelleen sekä Kuolonlaulun kynsilleen. Mustan oranssi naaras painautui hieman lähemmäs Kuolonlaulua ja katseli tassujaan korvat kuitenkin höröllä kuunnellen.



SALVIANTASSU naurahti hiljakseen ja nyökäytti päätään katsahtaen nopeasti ulos pesästä.
”Olisi se todella ollut mukavaa päästä kokoontumiseen, nähdä muita kissoja sekä parantajia. Mitähän kaikkea siellä tapahtuu? Mutta Kuulammella oli mahtavampaa! Oletko sinä käynyt? Kaikki ne tähtiturkkiset kissat vanhoja parantajia sekä esi-isiä. Se oli taivaallista!” hän vain henkäisi ja naurahtaen keräsi ylimääräisen hauteen lehden sisään ja siirsi sen syrjemmälle, asettaen märän sammalen Okapolun pään viereen, jos hänelle tulisi jano.
”Hyvä sitten. Äläkä sitten venyttele liikaa, tai leiki suurta sankaria”, naaras naurahti pesten rintaansa. ”Kyllä Kotkatassu on tarpeeksi pihkassa sinuun muutenkin”, naaras naurahti hiljaa ja räpäytti silmiään, sitten hieman nolostuneena katsahtaen ympärilleen. ”Enhän nyt oikeasti noin sanonut”, hän henkäisi ja luimisti korviaan, viikset kuitenkin väpättäen. >>Hupsista, olen pahoillani Kotkatassu<< hän naurahti mielessään siskonsa ilmeelle. Kotkatassu oli päässyt kokoontumiseen! Toivottavasti Auringontassu piti hänestä huolta.



HEHKUTONTASSU nyökäytti päätään mestarilleen ja naaras pian nousi ylös ravistaen turkkiaan ja nopeasti puhdistaen korvantaustaansa. Piti muistaa olla lähtemättä liian lähelle rajoja. Ei sitä tiedä, vaikka sieltä joku kävisi rajan toiselta puolelta hänen päälleen. Kylmäväreet saivat naaraan juoksemaan mestarinsa kiinni. Ei hän halunnut jäädä yksin tähän pimeään metsään kuljeskelemaan. Hädin tuskin muisti, missä leiriin kulkeva onkalo sijaitsi. Hän kyllä kuuli vesiputouksen vielä selvästi, mutta pelkäsi että joku yöllinen saalistaja hänet nappaisi vielä aivan leirin sisäänkäynnin edustalta. Se olisi juuri hänen tuuriaan… Ruskea oppilas katseli innoissaan ympärilleen kuunnellen samalla mestariaan. Hän melkein erottaa kissojen puhetta jostain kauempaa, mutta keskittyy enemmän Myrkkysydämeen. Hänen kanssaan hän olisi aina turvassa. Naaras tutkaili pientä puromaista polkua ja nyökäytti suurelle kollille vieressään päätään.
”Käykö rajoilla paljon muita eläimiä tai kissoja, kuin vain Synkkäklaanin tai Varjoklaanin kissoja?” naaras naukaisi hiljaa tassutellen samalla pensaikon vierelle, josta Myrkkysydän puhui. Hän hetken tutkaili jopa itseään suurempaa pensasta ja maisteli ilmaa. Tuoksui hänen klaanilleen, mutta laimeasti kyllä. Puron toiselta puolelta taas kantautui selvästi erilainen haju. Löyhkäsivätpä nuo toiset kissat. Valkea naaras jätti hajumerkkinsä pensaaseen ja tutkaili taas ympäristöään. Ei tästä kaukana ollut se juurakko, jonne hän oli ryöminyt turvaan. Pentu luimisti korviaan ja kipitti nopeasti Myrkkysydämen rinnalle maistelemaan ilmaa ja kuuntelemaan seuraavia ohjeita. Hän puhui jostain Ruskaklaanin rajasta ja sen jälkeen ketunpesän kautta kulkemisesta leiriin. Mahtavaa, pääsisi Kirouksenveren luo.
”Montako klaani metsässä on?” naaras naukui vielä lisäksi ja katsahti suurta tummaa kollia kohti korvat höröllä.


SÄDEKATSE hymyillen seurasi katseellaan päälliköitä ja huomasi pian tutun suuren leiskuvan Leijonantähdenkin saapuvan paikalle. Varapäällikkö toisaalta ihannoi tätä kollia, suuri ja lihaksikas, punertavan tulinen sekä samat turkoosit silmät kuin hänellä. Se sai hänen viiksensä väpättämään ja naaras pian käänsi hymyilevän katseensa takaisin Kärsimyksenvereen. Kolli oli katselemassa kissajoukkoa, ja soturitar yritti etsiä katseellaan, mitä tuo katseli, huomaten pian tutun punertavan kollin astelevan lähemmäs. Turkoosi silmäinen käänsi pikaisesti katseensa Kärsimyksenvereen, muttei ehtinyt vastaamaan kollille muuta kuin suutaan avaamalla, kun tuttu punertava soturi asteli paikalle. Pieni surku valta hetkeksi hänen sydämensä, kun olisi halunnut vastata lempeälle kollille. Asia oli kuitenkin jätettävä myöhemmäksi. Hän väläytti pelkän hymyn korvapuolelle kollille ja hieman varautuneesti luimisti korviaan. Pakkasnaurun äänensävy hieman pelotti Sädekatsetta, mutta hän onnistui pitämään rauhallisen lempeän hymynsä myös kollia kohden. Ei hänen pitäisi mitään pahaa keskellä kokoontumista yrittää. Mitään ei tuon valkeista silmistä oikein saanut irti, mutta naaras tunsi olonsa kuitenkin hieman varautuneemmaksi, kuin rauhalliseksi. Sädekatse vain nyökäytti päätään, kun pian kollit alkoivat keskustella keskenään. Ehkä hieman vaivautuneena naaras laski katsettaan Pakkasnaurusta Kärsimyksenvereen ja kollista omiin tassuihinsa. Ehkä kaksikon välille pitäisi tehdä jotain. Tai hänen Pakkasnaurua välille. Tai Kärsimyksenveren ja hänen välilleen.
Soturitar räpäytti silmiään ja kohotti päätään kohti Pakkasnaurun hännällä osoittamaa ryhmää.
”Totta puhut, hieman he mieltä painavat, kun vain ilmestyivät, mutta vaikuttavat mukavilta kissoilta, ei vielä ainakaan mitenkään uhkaavilta. Ehkä heillä on jotain hyviä uutisia”, naaras naukui hiljaa ja huomasi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä, kun Pakkasnauru istuutui hänen vierelleen ja tuon tuuhea häntä kietoutui hänen ympärilleen. Naaras vain yskähti hiljaa peittääkseen korviensa luimistuksen. Siitä oli todella pitkä aika, kun kolli oli jotain näin läheistä halunnut tuoda esiin. He olivat pitkälti käyneet vain sanallista tunteiden vaihtoa. Turkoosisilmä katseli hetkisen oppilaiden joukkoa, laskien sitten katseensa tassuihinsa, mutta huomasi pian katselevansa kulmiensa alta Kärsimyksenverta. Ei tilanne voisi tällaisena jatkua pitkään.


SIRUKATSE naurahti ja heilautti lempeästi häntäänsä. Tuo katseli naarasta lempeä hymy huulillaan ja katsahti ylöspäin kohti korviaan, näitä heilutellessaan.
”Katsotaan sitten myöhemmin, keneltä puuttuu korva ja keneltä hännänpää”, hän naurahti hiljaa ja röyhisti hieman rintaansa, kääntäen kulkusuuntaansa kohti leirin sisäänkäyntiä. ”Pentusi tullaan nimeämään kauniisti. Olivat sitten karvamatoja tai eivät, minä päällikkönä tai en, heistä tulee varmasti kauniita pentuja, joilla itselleen sopivat nimet”, hän naukaisi ja katsahti pienen hetken jälkeen Usvahallaa silmiin. Niin kuin naaraskin, pennuista tulisi kauniita, sekä vahvoja. Sitä ei kukaan voinut kiistää. Musta raitainen kolli heilautteli häntäänsä samalla kuunnellessaan Usvahallan kaunista ääntä, sekä mielipidettä. Tuo hiljaisesti naurahtaen nyökäytti päätään ja katseli hetkisen tähtiä, jotka näkyivät pienten sadepilvien takaa.
”Jokaisella kissalla on hyvät ja huonot puolensa. Jollakin kissalla huonommat puolet kuin toisilla, minkä takia näistä ei välttämättä tule hyviä päälliköitä. Uskon kuitenkin, että Jäätähti pitää meistä huolta ja kukkoilullaan pitää muut kissat kaukana”, tuo väräytti viiksiään ja lempeästi hännällään huitaisi naaraan korvaa. Hän hieman virnisti toiselle ottaen myös nopean askelman eteenpäin saavuttaen leirin sisäänkäynnin, sitten kääntyen naarasta kohden. Harmaa soturi nyökäytti päätään ja vilkaisi vielä leiriä, ennen kuin räpäytti silmiään Usvahallalle.
”Kalastas kuulostaa oikein mainiolta. Vielä näin pitkän odotuksen jälkeen. Eikä yhtään pahaksi katsoisi pientä pulahdusta järvessä. Se vasta olisi vilpoisaa!” kolli naurahti ja hyppeli ulos leiristä. ”Tuodaan kokoontumispartiolle kunnon kasa ruokaa nenän alle”, tuo naurahti ja heilautteli häntäänsä takanaan, ehkä hieman liiankin innoissaan. Leiristä vain oli mukava aina poistua, ei pieni sade kuin ilmaa virkistänyt ja vielä Usvahallan, kauniin naaraan seura kelpasi mitä parhaiten lisänä. Hän hädin tuskin nukkuisi tänä yönä, kun mielessä vain pyörisi lumoava soturitar.


EEDENTASSU katseli hämmentyneenä emoaan, sitten taas isäänsä, joka kertoi tarinaa katoavista sisarista. Oli tumma naaras kuullut emoltaan, että tällä oli sisar, joka oli jo lähtenyt klaanista kuita sitten, mutta ei hän edes tuon nimeään ollut kuullut. HOHDONTASSU katseli isäänsä korvat painautuneena pään myötäisiksi. Isä kävi pelottavaksi, ja emon ääni selvästi sortui ja tuo ei ollut kaukana itkusta. Vaalea naaras yritti painautua emoaan vasten, mutta Täplätassun varoittava neutraali ilme hieman lohdutti häntä ja sinisilmäinen naaras tyytyi katselemaan tassujaan. Kuullessaan kahden, selvästi jo kuolleen, pennun nimet, Eedentassu käänsi hieman kysyvän varautuneen katseensa taas isäänsä. Nimensä kuultuaan naaras vastasi hieman ehkä vihaisen oloisella, kylmällä hiljaisella katseella, kun Täplätassu pinnisteli Hohdontassun vierellä, ettei juoksi isän ja emon väliin, jotta nämä voisivat lopettaa kinastelun. Tämä oli aivan turhaa. Hämmennys alkoi kasvaa ilmassa ja Tiikerinkuiskaus oli selvästi lopettamassa saarnaansa. Hohdontassu oli lähes kaivautunut emon turkkiin kiinni ja Täplätassu katseli kumpaakin vanhempaansa hieman kummastuneena, syyllistäen ehkä. Heissä ehkä virtasi Tuuliklaanin veri, he eivät koskaan olisi puhtaita Jokiklaanilaisia, mutta sellaisiksi he voisivat kasvaa. Isähahmon taas kääntyessä pentujen puoleen Eedentassu vastasi tuon katseeseen samalla tummalla kylmällä tuijotuksella kauempana muista. Siinä hän oli istunut koko ajan. Miettinyt, tutkaillut, arvioinut. Selvästi kaksi nuorempaa sisarusta jäisivät Jokiklaaniin. Ei heistä olisi emon sydämen särkemiseen tarpeeksi voimaa. Mutta Eedentassu mietti mikä olisi oikeasti oikein. Isä, Tiikerinkuiskaus, ei selvästi välittäisi ennen kuin joku vaihtaisi klaania. Valitsisi sen oikean, mitä Tulenhenki ei ollut siksi edes luokitellut. Tumman sinertävä naaras vilkaisi isästä emoon ja sitten takaisin, nähden tuon hännän vilahtavan takaisin aukiolle. Hohdontassu päästi valittavan miukaisun ja painautui emonsa turkkia vasten.
”Emme me koskaan sinua jätä. Tämä on kotimme ja täällä pysymme”, vaaleampi pentu naukui ja sai Eedentassulta niskaansa julman vihaisen katseen. Ei se rääpäle muiden puolesta puhunut. Vain itsensä.

Nimi: Masi

01.05.2018 01:41
//EE ollos hyvä ^^ Vähän ehkä tönkköjä.. sori siitä :c//

Hopeakuu – Lumouksenklaani

Naaras mulkoili veljeään, mutta enemmän vielä isäänsä. Oliko Sudenlaulun pakko avata suunsa, kun joutui olemaan samassa tilassa Sudenulvonnan kanssa? Hän oli myös vihainen, erittäin vihainen isälleen käytöksestä veljeään kohtaan. Sudenulvonnan pitäisi olla ylpeä, että Sudenlaulu oli palannut elossa takaisin, eikä pilata tämän koko tulevaisuutta mustamaalaamalla kollia koko klaanille. Mitenköhän Hopeakuu voisi auttaa veljeään, jotta tämä saisi tartuttua omaan elämäänsä? Näytettyä jotenkin isälle, että hän olisi parempien sanojen arvoinen ja ennen kaikkea korvaamaton soturi Lumouksenklaanille?
’’Nyt oikeasti jo riittää’’, naaras mutisi vihaisena ja työnsi pennut mukanaan pentutarhaan. Hän nappasi pentutarhan suulta mukaansa höyhenistä ja sammaleesta kootun pallon. Hän ei enää halunnut olla ulkona, eikä antaisi kummankaan pentunsakaan jäädä sinne. Ei Sudenlaulun kanssa, eikä Sudenulvonnan kanssa. Kollit katselivat hänen peräänsä, Sudenlaulu pahoittelevasti ja Sudenulvonta murahtaen lähti kävelemään muualle. Hopeakuu ei halunnut olla tyly veljelleen, mutta tuo nyt sattui aiheuttamaan tätä yhtälailla kuin isäkin.
’’Olette varmasti osittain jo kyllästyneitä pesässä istumiseen, sekä minun tarinoihini. Mutta ette ole kokeilleet vielä sammalsulkaapalleroa’’, naaras veti kasvoilleen hymyn ja päästi pennut häntänsä kierteestä vapaiksi. Minttupentu halusi olla pesässä, mutta Kultapiiskupentu olisi varmasti ollut halukas vielä juoksentelemaan ulkona. Huomenna kun Pajuhäntä saapuisi, hän ehdottaisi tätä tekemään heidän kanssaan jotakin mukavaa. ’’Sen ideana on, että voitte harjoitella siihen metsästämistä. Voittehan te leikkiä silläkin, mutta eikö olisi kivaa opetella jo etukäteen jotakin metsästämisestä? Olisitte aivan parhaita metsästäjiä, kun oppilasaikanne alkaa’’, naaras kehräsi ja asettui vaanimisasentoon, heilauttaen häntäänsä iloisesti, kehottaakseen pentujaan kokeilemaan.



Myrskytassu – Myrkkyklaani

Tuuhean turkin omaava kolli katseli Tammentassua hymyillen. Naaras oli hyvin kaunis, ja vaikka sade saikin molempien turkit uiviksi, se ei haitannut naarasta. Tämä oli silti kaunis. Ainakin kauniimpi kuin sammalkasalta näyttävä kolli tämän vieressä, eli Myrskytassu itse. Mutta sitä kolli ei kehdannut toiselle sanoa, joka vaikutti omaavan vahvan pähkinäkuoren ympärillään. Se saisi vain naaraan nauramaan hänelle, joten kolli päätti olla rauhallinen tuttava, ja olla menemättä henkilökohtaisuuksiin.
’’Tämä varmasti kuulostaa sinusta todella oudolta’’, kolli hymyili pienesti, mutta päätti kertoa, miksi oli tullut juuri tämän naaraan luokse puhumaan. ’’Näin unta. Oikeastaan useita unia useiden öiden aikana, jotka kaikki näyttivät samaa tarinaa yhdestä kissasta. Unessa näin sinun näköisen kissan pentuna’’, kolli aloitti hieman etsien sanojaan. Tämä taisi kuulostaa todella typerältä.
’’Kuulin viime unessani, että kissan nimi on Lovijuova, kun näin hänen nimitysseremoniansa soturiksi. Hänen kuonollaan oli pitkä arpi, joten ajattelin, että sattuisitkohan tietämään hänestä mitään? Tai tuskin tiedät. Mutta en ole nähnyt täällä ketään muuta, joka muistuttaisi niin paljon sitä pitkäturkkista ja lihaksikasta kollia kuin sinä. Vaikka oletkin naaras ja oppilas nimesi perusteella, olisin kauempaa arvioinut sinut soturiksi. Anteeksi siitä’’, Myrskytassu kohautti pahoittelevasti lapojaan. Kolli ei kehdannut enää katsoa naarasta, kun tämä pitäisi häntä varmaankin hulluna tai parantajaoppilaana, joka sai jatkuvasti unia. Hän oli itsekin sitä ihmetellyt, miksi Kotkanmyrskyksi esittäytynyt kissa oli tahtonut tavata hänet ja näyttää hänelle hänen kohtalonsa.


Hiirenpolku – Lumouksenklaani

Parantajan nimensä ansainnut, mutta parantajaoppilaan arvoa kantava kolli heilutteli pyöreitä korviaan ja nyrpisteli huvittavasti nenäänsä, kun vesipisara iskeytyi hänen nenälleen. Hän oli mielissään, että Vuolastassu halusi jäädä hänen kanssaan juttutuokiolle, ennen kuin kokoontuminen sen enempää ehtisi alkamaan. Tai ennen kuin joku parantaja alkaisi taas luennoida suuresta ja mehevästä keksinnöstään, jonka muut jo tiesivät, mutta halusi vaikuttaa pätevämmeltä. Miksiköhän Jokiklaanin ja Yöklaanin parantajat olivat jääneet pois?
’’Lumouksenklaanissa on vilinää ja meininkiä. Hopeakuukin sai kaksi tervettä pentua Pajuhännän kanssa. Ehdin jo kuulemaan Veriruusun hermostuneisuuden siitä, etteikö klaani kasvaisi. Saimme siis ratkaisun siihenkin’’, kolli hymyili leveästi, mutta nyrpisti uudelleen, kun pisara tipahti hänen nenälleen. ’’Ynh! ’’, kolli mumisi ja kipitti hieman syrjemmälle, asettuen pensaan alle suojaan, heilautellen häntäänsä Vuolastassulle asettumaan hänen vierelleen. Nyt hänen ohut ja lyhyt turkkinsa ei uisi valtameressä, eikä hän hukkuisi!
’’Miten teillä voidaan?’’, kolli kysyi hymyillen.

Nimi: Masi

01.05.2018 00:53
/Ole hyvä Heli. Mulla näytti, että yhteensä kuus sivua tekstiä  //


Kuolonlaulu – Myrskyklaani

Kuolonlaulua puistatti pentunsa innokkuus, sekä Tulikolibrin kohtelias tapa kysyä. Tammipolku varmasti kertoisi mielellään, jotta saisi Kuolonlaulun perheen kiinnostumaan enemmän ja enemmän Salamaklaanista. Kuolonlaulu ei halunnut palata, eikä hän todellakaan halunnut perheensä lähtevän Salamaklaaniin. Myrskyklaani oli nyt hänen kotinsa ja jos tarkkoja ollaan, Myrskyklaani oli jo silloin ollut hänen kotinsa, kun hän oli ollut vasta pieni kissanpoikanen, kun Salamaklaani yhdistettiin Myrskyklaanin suojelukseen.
’’Voi ei, Tulikolibri. Myrskyklaani otti meidät vanhassa metsässä siipiensä suojaan, kun menetimme reviirimme ja kotimme lumivyöryn takia. Monet joukoistamme silloin kuolivat, mutta vaikka monet jäivätkin Myrskyklaaniin ja lähti sen mukana järvelle, Salamaklaani sai mahdollisuuden aloittaa uudelleen vanhassa metsässä. Päällikkömme vanhin poika kokosi meidät uudelleen kasaan ja nyt tulemme rauhaa osoittaen järvelle’’, naaras naukui ja katseli ylpeänä kumppaniaan Kolibrintähteä. Valkeatähti näytti tuntevan Kolibrintähdestä jotakin tuttua, kun hymyili tälle. Kuolonlaulu murahti itsekseen, Valkeatähti olikin jo sen ikäinen, että oli varmasti ollut pentu samaan aikaan kuin Kolibrintähti Myrskyklaanissa, vanhassa metsässä. Mahdollisesti jopa tuntenut Haukkatähden.
’’Minusta ette vaikuta kauhean rauhallisilta, kun säntäätte tänne. Ette neuvottele asioista, ja yritätte etsiä kaltaisianne, lähes pakottamalla omaan klaaniinne’’, Kuolonlaulu murahti, heilauttaen häntäänsä tympääntyneenä.
’’Voi ei. Sinä ymmärrät aivan väärin. Me elämme niin syrjällä, vuorilla, että tässä metsässä ei ole klaania, joka haluaisi elää siellä. Ei edes Lumouksenklaani viihdy siellä, koska lumi pilaa heidän turkkinsa, vaikka vuoristokissoja hekin ovat. Yöklaani viihtyy paremmin luolien onkaloissaan, kun me tervehdimme esi-isiämme taivaalla’’, Tammipolku kehräsi huvittuneena. Valkeatassu kuunteli ihmeissään Tammipolkua ja näytti saavan hyvänkin idean, mutta Kuolonlaulu loi poikaansa varoittavan mulkaisun.
’’Kumppanisi varmasti sitten kertoo paremmin teistä’’, kolli heilautti toista korvaansa Tammipolulle, joka hymyili.
’’Kyllähän varmaan repii minulta useammat karvat, että olen jo laukannut sinun luoksesi keskustelemaan asioista, ja varmasti myös senkin suhteen, etten antanut hänen puhua ensin meistä. Mutta sinä kuitenkin tunnet ja tiedät meidät ja tapamme, joten olet kuin puhuisi klaanitoverille’’, naaras kohautti lapojaan hymyillen ja se vasta saikin Kuolonlaulun ärsyyntymään. Miten Tammipolku oli niin rauhallinen, mutta suuttuessaan Kolibrintähteäkin pelottavampi?
’’Olisitte pysyneet vaan vanhassa metsässä hullujen rituaalienne kanssa’’, Kuolonlaulu sylkäisee suustaan ja mulkoilee Tammipolkua, jonka silmistä huomaa, kuinka tämän maailma tuntuu murtuvan tämän tassujen alta.
’’Miten voit olla noin kylmä? Miksi et ole ollenkaan kiinnostunut perheestäsi tai vanhemmistasi? Entä siskosi Orvokkisydän?’’, naaras painelee vimmatusti maata tassujen alla. Kuolonlaulu vilkaisee parantajia kohden, huomaten Orvokkisydämen oppilaansa kanssa hieman syrjemmällä. Siskoa kolli oli miettinyt, mutta ei uskonut tuon kaipaavan häntä oikeastaan ollenkaan. Puolukkapihla ei toisaalta varmaan enää ollut elossakaan, hän oli jo niin vanha. Tai, totta puhuen Kuolonlaulu tunsi pienen vihlaisun sydämellään, kun ei edes tiennyt, kuinka vanha Puolukkapihla olisi, jos tämä olisi elossa. Tai entä isä? Kuolonlaulu oli monet kuut halunnut painaa muistot pois mielestään ja se tuntui pahalta, kun ne palasivat.
’’Haluan vain, että ymmärrät, etten ole perheeni kanssa tulossa mukanasi Salamaklaaniin’’, Kuolonlaulu huokaisi rauhallisemmin ja vilkaisi vielä Orvokkisydäntä mietteliäänä.


Okapolku - Yöklaaani

Juuri soturiksi nimetty kolli kehräili huvittuneena Salviantassun innokkuudelle. Tämä tosiaan tulisi olemaan loistava parantajakissa. Nopeasti oppiva ja ahkera, sekä kiinnostunut. Parempaa oppilasta ei Kylmäsydänkään voinut toivoa. Kolli nyökytteli naaraalle, tämän kehottaessa häntä kertomaan, jos joitakin oireita tulisi vastaan.
’’Tavallaan se on kuitenkin kurjaa, että kokoontumisiltana jouduittekin jäämään tänne? Mutta sinähän olit Kuulammella? No, sinulla onkin olleet vauhdikkaat kaksi päivää’’, kolli hymyili oppilaalle, joka oli hyvin innoissaan. ’’Ja oikeastaan, minusta tämä on ihan mukavaa. Kun on tällaisia haavoja, muut soturit muissa klaaneissa ainakin näkevät, että olen ollut kamppailussa ja tehnyt jotakin, josta olen selvinnyt elossa’’, kolli röyhisti leikkisästi rintaansa.
’’Tällä hetkellä voin todella hyvin. Ei enää kutita tai satu, kiitos Salviantassu’’, kolli hymyili oppilaalle, venytellen sitten etutassujaan eteenpäin varovasti ja tunnustellen rauhassa eri asentoja, ettei haava sattuisi. Mutta kolli ei huomannut ollenkaan haavan olemassa oloa.



Myrkkysydän - Synkkäklaani

Synkkäklaaniin siirtynyt soturi katseli oppilastaan lempeästi, isällisellä katseellaan. Sala hän toivoi, että jonakin päivänä hänellä olisi oikeasti omia pentuja, joista voisi huolehtia. Hän oli liian moneen kertaan joutunut pilaamaan pienten kissojen elämät paljastamalla näille, ettei ollut näiden oikea isä. Mukaan lukien Tuuliklaanissa kasvaneiden Ohdakekynnen ja Okavarjon kohdalla, kun pennut olivat hänen siskonsa Tuhkasielun pentuja. Myrkkysydän kaipasi hiljaa siskoaan, mutta samalla hän oli sydänjuuriaan myöden katkera itselleen valehtelusta, sekä Ohdakekynnen kuolemasta.
Ohdakekynsi oli saanut kumppanikseen Tiikerinkuiskauksen, jonka kanssa tämä oli Tuuliklaanissa kasvanut ja jonka kanssa he olivat seuranneet Myrkkysydäntä Synkkäklaaniin. Sillä valheella, että Myrkkysydän on Ohdakekynnen isä. Ohdakekynnen kolli oli kuitenkin tuntenut, tämä oli himonnut valtaa ja arvoa Veritähden silmissä ja lopulta tämä oli menehtynyt sodassa, kun synnytys oli käynnistynyt ja vain yksi pennuista oli selvinnyt. Myrkkysydän oli edelleen katkera Tiikerinkuiskaukselle, joka oli vienyt pennun pois klaanista, Cielin kartanolle, jossa oli halunnut pennulle kaikkea hyvää. Tiikerinkuiskaus oli surkea isä. Myrkkysydän olisi voinut antaa kaikkensa yhden oikean pentunsa puolesta.
Ehkä katkeruus olikin rauhoittanut kilpikonnakuvioisen kollin, mutta nyt kun hän katsoi oppilastaan, hän muisti sen lämmön, kun koki olevansa jollekin nuorelle kissalle tärkeä. Kuten Ohdakekynnelle. Onneksi Tiikerinkuiskaus oli kumppaninsa kuoleman jälkeen palannut takaisin kotiklaaniinsa, Tuuliklaaniin, ettei Myrkkysydämen tarvinnut kohdata petturia joka päivä partioissa. Jos kolli vielä kohtaisi tuon kissan, hän kohtaisi tämän kynsin ja hampain.
’’Reviirimme koostuu pitkälti metsästä. Voisimme kiertää seuraavaksi rajoja, jotta näet missä muut klaanit sijaitsevat ja saat jättää kanssani hajumerkkejä rajoille. Emmehän halua sinun eksyvän vahingossa väärälle puolelle rajoja, jos hajut ovat haalistuneet’’, kolli iski hymyillen silmäänsä, vaikka näkikin Hehkutontassusta jo kauas, että tämä ei heti olisi menossa yksikseen seikkailemaan reviirille. Kolli heilautti häntäänsä merkiksi lähteä seuraamaan itseään.
Myrkkysydän lähti opastamaan Hehkutontassua harjoituspaikan takaa kohti Synkkäklaanin ja Varjoklaanin rajaa. Rajalta alkoi kuitenkin pian kuulua kiivasta keskustelua ja kolli viittosi oppilastaan pysähtymään vierelleen. Hän tunnisti Viekastähden ja Ruoskatähden äänen, joten hän tiesi, ettei kukaan olisi pulassa. Ainakaan vielä.
’’Näetkö tämän matalan puromaisen joen tässä’’, kolli osoitti vasemmalla puolella olevaa matalaa vesimäistä polkua. ’’Tämä toimii rajojemme rajana, mutta jostakin syystä tuolla näyttäisi siltä, että Varjoklaanin raja kulkeekin puiden välissä, kauempana rajalta’’, kolli kohotti hieman kulmiaan hämmentyneenä. Tässä oli käynyt jokin paha erehdys ja hän ei haluaisi viedä Hehkutontassua suoraan kamppailuun.
’’Jätetään hajumerkkimme tähän’’, kolli osoittaa kahta pensasta puromaisen polun vierellä, Synkkäklaanin puolella. ’’Ja kierretään sitten vähän kauempaa. En usko, että Viekastähti ilahtuu, jos me menemme tuonne. Vaikutamme vain enemmän uhalta ja olisi parempi, että tämäkin väärinkäsitys saadaan puhumalla selvitettyä. Kierretään harjoituspaikalle takaisin, niin näytän sinulle sitten Ruskaklaanin ja meidän välisemme rajan, ja palaamme vanhan ketunpesän kautta takaisin leiriin’’, kolli selostaa ja vilkaisee jälleen rajan suunnalle, josta heitä ei ole huomattu, koska heidän hajunsa ei kantaudu sinne asti ja he ovat sen verran kauempana.


Kärsimyksenveri – Myrkkyklaani
Kolli kietoo häntänsä ympärilleen ja katselee naarasta, johon huomaa lumoutuneensa hetki hetkeltä aina vain enemmän. Mutta se olisi väärin. Se olisi niin väärin, että hän menettäisi varmasti toisenkin korvansa, jos Pakkasnauru saisi tietää hänen ajatuksensa. Kolli käänsi mietteliäänä korvansa Sädekatseen puoleen, kun hieman harmistuneenoloiseksi mennyt naaras avasi suloisen suunsa puhuakseen. Mitäköhän Sädekatse hänestä ajattelisi? Olisiko kolli tälle vain Jäätähden vierittämä taakka, joka oli jostakin oudosta syystä halunnut vaihtaa klaania? Kärsimyksenverellä oli ollut klaanin vaihtoon toinenkin syy ja se syy oli Sädekatse.
Matkalla, hän oli nähnyt millainen paholainen Pakkasnauru osasi olla. Ja Kärsimyksenveren oli myönnettävä, että hänen oli käynyt tämän kumppania sääliksi. Sädekatse oli aivan liian hyvä kissa Pakkasnaurulle ja naaras vain kärsi kollin tempauksista, sekä narsistisesta ajattelutavasta. Se tuntui pahalta katsottavalta. Vaikka kolli olikin ihastunut silloin iloiseen ja pieneen Hopeakuuhun, naaras oli löytänyt sen oikeansa Lumouksenklaanista. Kärsimyksenveri oli ollut silloin nuori ja ajatellut matkan muuttavan kaiken, mutta matka oli näyttänyt hänelle, että hänen olisi pitänyt jo silloin astua Sädekatseen ja Pakkasnaurun väliin. Ehkä jos hän olisi silloin niin tehnyt, Sädekatse olisi vihannut häntä. Mutta ehkä hän olisi silloin voinut horjuttaa nuorta Pakkasnaurua näkemään, millainen kolli olisi? Miksi jossitella? Ne hetket olivat menneitä ja heidän matkansa tuntui jo unohtuneen kaikkien kissojen mielissä. Uudet sukupolvet tulivat ja menivät. Eikä Tähtiklaani ennustus ollut pitänyt paljoata paikkansa. Uusi aika ei ollut tullut niin kuin Tähtiklaani oli sen suunnitellut. Oliko se siis laskenut väärin vai oliko jollakin kyntensä pelissä? Toivottavasti jollakin olisi kyntensä pelissä tai muutenhan Myrkkyklaanin kohtaloksi päätyisi Pakkasnauru Sädekatseen jälkeen.
Kolli huomasi hymyilevänsä, kun kuuli, ettei ollutkaan saanut Sädekatsetta kyllästymään itseensä. Ainakin Sädekatse piti häntä klaanitoverinaan ja ehkä ystävänään? Kärsimyksenveri halusi olla enemmän, paljon enemmän. Mutta hän tyytyisi arvoonsa, kunhan saisi olla Sädekatseelle edes ystävä. Edes klaanitoveri, jonka kanssa naaras voisi lähteä metsästämään. Tai kalastamaan. Mitä tahansa! Hyvänen aika, Kärsimyksenverestä tuntui, että hän alkoi seota Sädekatseesta.
Kolli antoi katseensa lipua kissoihin, joita oli ilmestynyt sinne ja tänne. Olisihan se mielenkiintoista puhua jollekin. Mutta toisaalta, hän ei halunnut rikkoa tätä hetkeä Sädekatseen kanssa. Pian kolli äkkäsi Pakkasnaurun kissojen joukosta, joka lopetti keskustelunsa Viiltokynnen kanssa ja katseli, kuinka naaras palasi puhumaan Jokiklaanin Kivihännän kanssa. Matka tuntui jättäneen ikuiset jäljet joihinkin kissoihin ja Viiltokynsi ja Kivihäntä olisivat näiden kissojen joukossa. Se sai Kärsimyksenveren mielen surulliseksi. Pakkasnaurun katse lepäsi Kärsimyksenveressä hyvin pitkään ja tuntui kuin kolli olisi puristanut hänen kurkkuaan pelkällä katseella.
’’Mitä tuota’’, kolli mumisi mietteliäänä, kääntäen katseensa Sädekatseeseen. ’’tuota olet ajatellut Pakkasnaurun suhteen? Tai siis kerroitkin jo hänestä, mutta’’, kolli mutristi hieman suutaan, kun näki Pakkasnaurun kulkeutuvan heitä kohden, jättäen nyt Tomutuulen, Yöklaanin nuoren soturin istumaan yksin sivummalle.
’’Ompa rauhallinen ilta’’, Pakkasnauru hymyillen naukui ja Kärsimyksenveri tunsi vahvaa vihan poltetta sydämellään, kun kolli puhui selkeästi vain Sädekatseelle. Tai olivathan nuo kumppaneita keskenään. Eikai vain Sädekatse odottanut Pakkasnaurulle vielä pentuja? Mitä hittoa minä taas ajattelen, Kärsimyksenveri tuumi ja yritti karistaa järkyttävän ajatuksensa pois. Miten pennuille sitten kävisi? Olisiko se Pakkasnaurun kiristyskeino Sädekatsetta kohtaan? Hyvä on, ajatukset eivät halunneet jättää Kärsimyksenverta rauhaan.
’’Se oli niin kauan rauhallinen, kunnes sinä tulit siihen’’, musta kolli mutisi, saaden Pakkasnaurun kohauttamaan lapojaan kohteliaasti hymyillen. Mistä päin nyt tuuli? Mikä tuota kollia oikeastaan vaivasi?
’’Se on hyvin ikävä kuulla, klaanitoveri Kärsimyksenveri’’, Pakkasnauru vastasi, luoden nyt rauhallisen katseensa yksi korvaiseen kolliin. Kärsimyksenveri katseli tassujaan mietteliäänä, koska ei halunnut olla sarkasmin kohteena. Jos se edes oli sitä. Ehkä Kärsimyksenveri olikin väärässä ja Pakkasnauru oli ymmärtänyt käytöksensä ja narsisminsa, jonka seurauksena oli päättänyt tulla rauhanomaisesti puhumaan kaksikolle. Ehkä Kärsimyksenveri tosiaan ajatteli liikaa. Miksi hän oli päättänyt pilata Pakkasnaurun ja hänen mahdollisuutensa haudata sotakirveen?
’’Kuulostat ihan siltä, että tänään voisi tapahtua jotakin.. Onko liian rauhallista sinun makuusi?’’, Kärsimyksenveri yskähti kevyesti, ja yritti osallistua tähän rauhalliseen keskusteluun, joka ilmeisesti olisi Pakkasnaurun tapa sovitella. Pakkasnauru oli kuitenkin Sädekatseelle tärkeä, ei hän voisi olla ilkeä Pakkasnaurulle, jos halusi olla edes ystävä, edes se klaanitoveri Sädekatseelle.
’’Onhan täällä painostava ilma, kun nämä uudet kissat saapuivat tänne. Mutta jotakin rauhaa he varmasti hakevat muiden klaanien kanssa, kun ovat ottaneet mukaansa pitkälti oppilaita. Eivät vaikuta minusta uhkaavilta’’, Pakkasnauru vastasi, heilauttaen tuuheaa raidallista häntäänsä kohti oppilaiden ryhmää. Istuutuen sitten Sädekatseen vierelle, kiertäen tuon pitkän häntänsä naaraan ympärille. Kärsimyksenveri huomasi silmiensä pullistuvan, mutta päätti olla sanomatta mitään. Sen kolli pisti kuitenkin mieleensä, ettei Pakkasnauru kietonut kumppaniaan tiukasti kiinni, eikä painanut häntä itseään vasten. Hän teki tilaa. Pakkasnauru rakasti Sädekatsetta, mutta oli epävarma naarasta kohtaan. Tosiaan Kärsimyksenveri tuntui tulkitsevan Pakkasnaurun ja Sädekatseen suhdetta väärin, kun nämä olivat riidelleet. Hän olisi voinut lyödä vetoa, että Pakkasnauru olisi aggressiivinen tai väkivaltainen kumppaniaan kohtaan, mutta ilmeisesti vain sanallisesti.




Usvahalla – Myrkkyklaani
Naaras hykersi huvittuneena kollin korvapöllyille, heilauttaen hännällään kollia korvantaustalle.
’’Se olisi hyvin ikävää, kun korvasi ovat kauniit. Mieti nyt jos näyttäisit sen jälkeen Kärsimyksenvereltä. Se olisi hyvin kurjaa’’, naaras huokaisi haikeasti, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut myöskään haukkua Kärsimyksenverta. Kollilla se näytti kunnioitettavalta taisteluarvelta, josta kolli oli selvinnyt, mutta mistä kovinkaan moni muu ei välttämättä olisi. Sirukatseelle naaras ei kuitenkaan halunnut sitä, kun tällä oli suloiset korvat.
’’Jos minulle tulee joskus pentuja, niin lupaan antaa sinun nimetä heidät vaikka Karvamadoiksi tai Yrjöpensaiksi, ilman, että annan sinulle korvapuustia. Minulle tärkeintä on, että he ovat tässä klaanissa ja he että he olisivat minun pentujani. Ei kissan nimellä ole niin paljon merkitystä, pääasia on tietää, millainen kissa on. Ja tottakai, jos nimi on ansaittu, se on tottakai upeaa kuultavaa’’, Usvahalla hymyili väräyttäen lempeästi viiksiään. Toivottavasti nuori päällikkö Sirukatse ei nimeäisi pentuja Karvamadoksi tai Yrjöpensaaksi.
’’Minusta Jäätähti osaa olla aika pelottavakin vasta argumenteillaan ja riidanhaluisuudellaan. Sädekatse saattaisi olla hieman liian lepsu sen suhteen, mutta samalla parempi päällikkö, kun kunnioittaisi klaanitovereitaan. Hän ymmärtää tasa-arvon päälle paremmin kuin Jäätähti’’, naaras kohautti hymyillen lapojaan. ’’Ehkä Jäätähti ei olisi sellainen kukkoilija, ellei hän olisi naamapuoli ja menettänyt niin paljon elämässään. Hän kai kokee olevansa muita huonommassa asemassa, jonka takia haluaa rehvastella sillä, mitä hänellä on. Ja se mitä hänellä on, on klaani, valta ja arvo. Sekä jonkin asteinen ylimielinen päättelykyky, jota voisi kutsua viisaudeksi, mutta samalla hän on tyhmänrohkea’’, Usvahalla hymyili, nyökytellen ollakseen samaa mieltä Sirukatseen kanssa.
’’Jotkuthan lähtevät kokeilemaan järven ylitse uimista. Joskus löytyy ruumiita saaren viereltä. Siitä onneksi ovat kissat oppineet, etteivät yritä sitä. Minua se hirvittää ja harmittaakin, että turhaan kissa on kuollut, vaikka Jäätähti nauraakin usein vieressä. Se joka uskaltaa tänne astua, tekee kyllä varmasti Jäätähteenkin lähtemättömän vaikutuksen. Vaikka tuskin se kukkoilija sitä näyttäisi’’, naaras pyöritteli silmiään.
Usvahalla nousi myös ylös, lähtien hykerrellen seuraamaan Sirukatsetta. Naaras ei itse ollut huomannut edes sadetta, kun se ei häirinnyt suurta naarasta, jolla on paksu, mutta lyhyt turkki.
’’Ajattelin, että järvi on sulanut ja voisi olla mukavaa kalastaa. Mutta samalla voisi katsoa, onko rannalle eksynyt joitakin äyriäisiä?’’, naaras hymyillen kulki kollin vierellä, häntä heilahtaen iloisesti.



Tiikerinkuiskaus - Tuuliklaani

Kolli mittaili tympääntyneenä naarasta, jota oli luullut rakastavansa. Ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän livisti klaanin kynsistä ja Tähtiklaanin silmien alta, rikkoakseen soturilakia. Helvetin naaraat! Pahempia kuin kieroilevat päälliköt, jotka luulivat olevansa viisaita. Ensin näin kävi Ohdakekynnen kanssa ja Tulenhenki ei tosiaan ollut erilainen sitten pisaraakaan.
’’En tule klaaniin, jossa päälliköt tappavat omien tyttäriensä pentuja, vain koska pennut eivät näiden mukaan osaa käyttäytyä. Minulle perhe on tärkeä, ja minulla sentään sellainen on Tuuliklaanissa. Sinun sisaruksesi lähtevät yksikerrallaan viereltäsi. Onhan veljesikin sortunut Tuuliklaanin kissaan, mikset sinä pentujen kanssa tekisi oikeaa valintaa ja tulisi Tuuliklaaniin?’’, Tiikerinkuiskauksen raidallinen häntä alkoi väristä turhautumisesta.
’’Minun sisaruksissani ei ole mitään vikaa!’’, naaras alkoi kiljua vihaisena takaisin, Tiikerinkuiskauksen heilauttaessa toista korvaansa. ’’Lopeta minun väheksyntäni!’’, naaras melkein itki kollille. Voi hyvänen aika sentään, kolli tuumi mielessään.
’’Sinun isosiskosi seisoo nyt Myrkkyklaanissa. Hän lähti Jokiklaanista, tapasi Tuuliklaanin Pakkasnaurun ja lähti tämän kanssa Myrkkyklaaniin. Hän ymmärsi tehdä oikein, jättää klaaninsa, joka petti hänet jo pentuna. Muistatko edes miltä siskosi näyttää rakkaimpani? Haluatko, että jonakin päivänä sinä tai meidän pentumme näyttävät samalta? Sitäkö haluat?’’, kolli puhui nyt rauhallisemmin ja naaras katseli itkuisena tassujaan.
’’Entäpä ne kaksi sisartasi, jotka menehtyivät uhmassa? Enkelinpentu ja Tuulipentu? Mieti, jos menettäisit Täpläpennun ja Eedenpennun samalla tavalla? Etkö tuntisi katumusta siitä, että se oli sinun päätöksesi, jonka takia pentusi menehtyivät?’’, kolli jatkoi, katsellen vaisusti kahta pentua. Tulenhenki puri itseään alahuuleen, ettei alkaisi taas kiljua jotakin tai itkeä. Mutta Tiikerinkuiskaus ei halunnut lopettaa vielä.
’’Entäpä isoveljesi Kivihäntä? Hänkin on rakastunut Tuuliklaanin kissaan, Viiltokynteen. Isosiskosi kumppanin sisareen, jonka kanssa hän kulki pelastuspartion. Ja me tiedämme, että Salamasielu tulee vielä kulkemaan tätä samaa polkua. Uhrilahja on varmasti teistä ainoa, joka pysyy Jokiklaanissa. Yksinäisenä. Mutta te kaikki loput sekaannutte Tuuliklaanin kissoihin, mutta ette uskalla myöntää sitä itsellenne ja tulla oikeaan kotiinne’’, kolli päätti lopulta sanansa, kun Tulenhenki oli aivan hiljaa ja katseli vain tassujaan.
’’Jokiklaani on turvallinen paikka meille. Me pysymme siellä’’, naaras kuiskasi ääni väristen kumppanilleen, joka päästi pitkän huokaisun.
’’Minä voin lyödä korvani vetoa, että näistäkin pennuista ainakin kaksi sekaantuu vielä Tuuliklaaniin jollakin tavalla. Ja jos sinä et voi myöntää tätä todellista kuvaa, en voi kutsua teitä perheekseni. Minun perheeni on Tuuliklaanissa, kuten teidänkin neljän. Te kuulutte Tuuliklaaniin, niin turvallisuuden kuin luonteennekin mukaan’’, kolli huokaisi. Miksi Tulenhenki ei ymmärtänyt sitä vieläkään? He olivat jo ennen pentuja puhuneet asiasta ja naaras oli silloin ajatellut, että jompikumpi vaihtaa klaania. Miksi tämä ei vain ymmärtänyt?
’’Sinä olet aina pentujen isä. Halusit sitä tai et. Ja halusit sinä tai et, mutta minä tulen aina rakastamaan sinua. Ja me odotamme Jokiklaanissa, että sinä tulet oikean perheesi luokse’’, naaras sanoi jämäkästi. Tiikerinkuiskaus olisi voinut repiä korvat päästään.
’’Joskus tulee päivä, kun te tarvitsisitte minun apuani. Silloin minun sanani on elämänne avain ja minä en aio sanoa, että olet kumppanini. Tarkoitan entinen sellainen. Enkä aio sanoa, että olen heidän isänsä. Sinä et selvästi tarvitse minua, enkä minäkään silloin teitä’’, kolli nousi ylös, heilauttaen häntäänsä turhautuneena.
’’Mutta. Minä rakastan sinua’’, Tulenhenki kuiskasi hämmentyneenä, kun kolli kääntyi kolmen pentunsa puoleen.
’’Näissä kolmessa virtaa Tuuliklaanin verta. Ja olen varma siitä, että he osaavat tehdä oikeat päätöksensä ilman minuakin’’, kolli vastasi naaraalle, luoden viimeisen vilkaisunsa pentuihinsa, kääntäen sitten selkänsä lähteäkseen. Tulenhenki yritti pidätellä järkytyksen kyyneleitään, kun hänen kaikki unelmansa särkyivät tuhansiksi palasiksi.

Nimi: EE

26.04.2018 20:41
//Olisikohan nää kaikki Masille//

Kultapiiskupentu, Lumouksenklaani
Kultapiiskupennun silmät kääntyivät siskoonsa ja niistä pilkehti epäuskoisuus. Miten Minttupentu edes ajatteli menevänsä sisälle pentutarhaan? Sudenulvonnan sähinän takiako? Kolli oli selvästi rauhoittunut, ja tuon katse oli mietteliäs. Kyllä Kultapiiskupentu tunsi sisarensa ujon luonteen, mutta nyt hän käyttäytyi epätavallisen pelokkaasti. Pennun harmiksi Hopeakuu ajatteli samoin, kuin Minttupentu ja lupasi, että he voisivat mennä takaisin sisälle. Kultapiiskupentu voihkaisi harmissaan, koska hän ei halunnut poistua leiriaukiolta. Leirissä olisi niin paljon tutkittavaa. Ja tutkimusmatkat olivat parhaita, kun ne teki sisaren kanssa. Meripihkanväriset silmät kirkastuivat, kun Sudenlaulu maukui, että voisi jäädä vahtimaan kilpikonnakuvioista pentua, jos hän haluaisi vielä jäädä ulos. Naaras nyökytteli päätään iloisena, mutta säikähti vähän takanaan kuuluvaa murinaa. Sudenulvonta käveli vihaisesti Hopeakuun ja Sudenlaulun väliin ja murisi vihaisesti pojalleen. Kultapiiskupentu ihmetteli sanoja, joita hänen emonsa isä käytti sukulaiseensa. Petturi ja luopio sattuivat pikkuista pentua sieluun. Sitten Hopeakuun pehmeä häntä kiertyi hänen ja Minttupennun ympärille. Minttupennun silmät olivat hyvin järkyttyneet ja hänen suustaan pääsi kimeä uikutus. Jopa kilpikonnakuvioinen naaras tajusi pitää suunsa supussa, ja painautui emonsa pehmeää vatsaa vasten.


Tammentassu, Salamaklaani

Tammentassun katse oli kiinnittynyt Pähkinätassun ja Havutassun kanssa puhuvan pienemmän oppilaan häntään. Se muistutti kovasti Salamaklaanin kissojen tuuheita häntiä. Hetken kuluttua hän kuuli läheltään askelia, muttei vaivautunut kääntämään katsettaan. Kissa, jonka askelista ääni kuului, ei varmaankaan olisi tulossa hänen luokseen. Naaraan yllätykseksi hän kuulikin kissan tervehtivän häntä. Tammentassu hengitti syvään ja keräsi kuvitteellisen suojakuorensa. Hän ei varmasti näyttäisi syvimpiä tunteita aivan tuntemattomalle kissalle. Harmaaturkki vilkaisi sivusilmällä kollia, joka oli tullut istumaan hänen viereensä. Ilmeisesti oppilas, vaikkakin suurikokoinen sellainen. Suurin piirtein saman kokoinen, kuin Tammentassu itse.
”Iltaa”, Tammentassu vastasi rauhallisella äänellä, vieläkään katsettaan kolliin kääntämättä. Siniset silmät katsoivat vain silmäkulmasta ja huomasivat vaaleanrusehtavaharmaan kirjavan kollin vilkaisevan Pähkinätassuun. Mikäpä siinä, minuun ei tarvitse kiinnittää huomiota, naaras mietti ja tunsi surullisen piston sydämessään. Kuitenkin nopeasti kollin katse kiinnittyi takaisin harmaaturkkiseen ja salamaklaanilaisen sisällä syttyi iloinen loiste – vaikkei tuo tuntematon kolli sitä saisi nähdä. Seuraava asia, jonka tuo kissa päästi suustaan sai naaraan tuhahtamaan ääneen. Tammentassu myöskin käänsi katseensa kokonaan kirjavan oppilaan suuntaan ja tajusi, että tuokin omasi tuuhean turkin, kuten naaraan klaanitoverit. Sinisissä silmissä näkyi vain arvostelua, kun Tammentassu tarkkaili kollin ulkonäköä. Näköjään tuntematon kissa teki samaa ja naaras heilautti korviaan rauhallisesti. Onneksi kolli esitteli itsensä Myrskytassuksi ja heitti vitsin nimensä perään. Vitsi sai pienen hymynkareen Tammentassun kasvoille, mutta oppilas karisti sen pian pois.
”No, taisit jo istua seuraani, joten ole hyvä vain”, Tammentassu maukui tasaisen rauhallisella äänellä ja tutkaili Myrskytassun vihreitä silmiä. Kolli muistutti hyvin paljon salamaklaanilaista, muttei haissut läheskään samalta. Oppilaan ulkomuoto sai harmaaturkin arvostamaan toista ja arvostelun pilke poistui kauniin sinisistä silmistä. Pilkkeen tilalle ei kuitenkaan tullut muuta tunnetta.
”Minä olen Tammentassu”, naaras maukui ja nosti häntänsä osoittaakseen sisareensa, ”ja tuo on sisareni Havutassu.”

Vuolastassu, Ruskaklaani

Ruskaklaani oli hetki sitten saapunut kokoontumissaarelle ja Vuolastassu oli seurannut Koitomua parantajien sekaan. Oudot kissat olivat levittäytyneet tutumpien klaanien joukkoon. Vuolastassu oli ajatuksissaan ja tutki katseellaan kissojen merta. Hän ei ollut ollut kokoontumisessa kertaakaan ennen, mutta piti parantajien tapaamisesta. Kaikki parantajaoppilaat tuntuivat mukavilta, ainakin ne, jotka hän oli jo tavannut. Kauempana naaras näki oranssiraidallisen ja hopeanharmaan kissan, toinen selvästi pienempi, vaikkakin varmasti paljon suurikokoisempi, kuin Vuolastassu. Jokin sai juovaturkkiselle oppilaalle mieliteon, että hän olisi halunnut mennä puhumaan tuon hopeanharmaan kollioppilaan kanssa. Hän kuitenkin pysyi paikoillaan. Pian hän kuuli askelia ja huomasi yhden parantajaoppilaista lähestyvän häntä iloisesti tervehtien. Vuolastassun vihreät silmät kirkastuivat nopeasti, kun hän tunnisti Hiirenpolun harmaankirjavan turkin ja keltaiset silmät.
”Hei, Hiirenpolku! Hyvinhän minä voin. Sade on virkistävää, ainakin välillä”, siniharmaaturkkinen maukui iloisesti, ”Miten itse voit? Meneekö Lumouksenklaanilla hyvin?” Ruskaklaanilainen ei ollut aivan varma kysymyksistään, muttei aikonut katua sanomaansa. Hiirenpolku oli mukavan tuntuinen ja oppilaasta tuntui, että kaikkiin parantajiin voisi luottaa.

Nimi: Masi

25.04.2018 23:32
//Ee, Heli-Fairy. Mymmeli. Muutkin voivat liittyä keskusteluun parantajilla tai niiden oppilailla, jos haluavat ^^ //
Lumisusi - Tuuliklaani - Parantajaoppilas

Seurasin mestariani Kukkaiseloa muiden parantajien luokse. Vaikka olin huomannut uuden kissaryhmän saapumisen, en kokenut olevani varuillani. Olen enemmänkin utelias, mutta samalla niin omiin ajatuksiini uppoutunut, sillä Kuulammella käymisen jälkeen, olin jatkuvasti hyvin hermostunut. Kukkaiselo oli tainnut huomata sen, kun olimme vielä leirissä ja hän oli yrittänyt piristää minua. Minä vain tiesin, että pahuus oli tulossa takaisin ja tällä kertaa, joutuisin itse kohtaamaan sen. Se tulisi. Se tulisi! Mutta miten kukaan uskoisi minua, kun en itsekään ollut täysin varma mistä puhuisin.
Miksi kukaan uskoisi, kun kaikkihan tiesivät, että me olimme palauttaneet helvetin olennot takaisin sinne, mistä ne olivatkin tulleet. Pimeyden metsän kissat. Veritähti seuraajineen. Kaikki pitäisi nyt olla hyvin ja voisimme vain keskittyä uuteen aikaan, rauhaan ja tavallisiin rajakahakointeihin. Mutta miksi olen niin huolissani? Edes nämä uudet kissat eivät aiheuta minussa sellaista huolta?
Kun pääsimme parantajien luokse, huomasin, että Jokiklaanin parantaja Punavirta puuttui, mutta hänen oppilaansa oli paikalla. Korpinsulka ei myöskään ollut saapunut mestarinsa kanssa, eikä Varjoklaanin parantajatkaan. Ruskaklaaninkin parantaja oli pärjännyt hyvin mukanamme Kuulammelle ja uskon, että hänkin voisi olla lähempänä meitä kaikkia. Mutta oliko tällä kissaryhmällä yrttienhajuista kissaa mukanaan?
''Hyvää iltaa Vuolastassu, kuinka voit tänä ihanana sateen raikastamana iltana?'', kuulin pirteän kolli oppilaan, Hiirenpolun kysyvän Ruskaklaanin parantajaoppilaalta. Kolli oli pienikokoinen ja tämän suipot korvat tekivät hänestä veikeän suloisen karvapallon. Kylmäsydän ja Salviantassukaan eivät olleet saapuneet, ja murhe viilsi mieltäni siitä, että olisivatkohan nämä tulossa ollenkaan. Kuitenkin muu Yöklaani oli paikalla.
''Kukkaiselo, tuolla on kaksi kissaa, jotka tuoksuvat aivan parantajille'', naukaisin pian hiljaisena mestarilleni, osoittaen kahta kissaa, jotka vilkaisivat meitä. Heidän paksut turkit muistuttivat heidän klaanitovereitaan. ''Pitäisiköhän meidän yrittää puhua heille?'', en tosiaan ollut se, joka useiten ensin menisi puhumaan. Mutta minusta ryhmähenki tai jotenkin edes yhteenkuuluminen olisi tärkeää, vaikka toivoinkin, että Kukkaiselo veisi meidät puhumaan kahdelle parantajakissalle. (Orvokkisydän & Ruistassu)



//Blari //
Viiltokynsi - Tuuliklaani

Huomasin tutun Jokiklaanin soturin kaikkien näiden kissojen joukossa ja vaikka olinkin muuttunut katkeraksi tuota kollia kohtaan, en voinut vastustaa kiusausta vaihtaa kuulumisiani hänen kanssaan. Kuitenkin Pakkasnaurun hullunkurinen nauru vieressäni esti minua tekemästä välittömästi niin. Olin ehtinyt jo kuunnella hänen tilannettaan Sädekatseen kanssa, sekä Jäätähden käytöstä poikaansa kohtaan, unohtamatta Kärsimyksenverta, joka oli ilmeisesti vaihtanut klaania vain Sädekatseen takia. Oliko Pakkasnauru mustasukkainen? No ei tietenkään.
Hymyilin huvittuneena ajatukselle, että kolli oikeasti antaisi näkyä välityksensä. Hänet oli hylätty niin monta kertaa muiden tassuihin, ettei hän osannut näyttää sellaista. Nytkin hänestä huokui verenhimoa ja halua vain näyttää paikkansa klaanissaan. Ja koska tunsin Pakkasnaurun, tiesin, että hän voisi viedä vielä koko klaanin tuhoon. Aloittaen Kärsimyksenverestä, päättäen sen lopulta emoomme, Jäätähteen. Vilkaisen päälliköitä puulla, jossa naamapuoli suki turkkiaan.
Vihasin emoani. Vihasin isääni. Kasvattivanhemmille olin kiitollinen, että sain tilaisuuden. Mutta olen myös katkera heille, etenkin kun minua syytettiin emon.. Höyhenputouksen kuolemasta. Kasvoin sotureiden sisaruksena, joka en oikeastaan ole, ja he jos ketkä painottavat sitä minulle. En kuitenkaan kuulu myöskään oikeiden sisarusteni joukkoon. Myrskynraivo vihaa minua, siinä missä Sivalluksenkynsi kääntää päänsä pois ja Aallonusva on kuin minua ei olisikaan. Mutta melkein jo unohdin, että hehän syyttävät minua Lupauksentassun kuolemasta. Miten se pääsikään unohtumaan? Hymähdän jälleen Pakkasnaurulle vastaukseksi.
''Pidä vain huoli, että et saa minua vastaasi. Silloin en epäile kynsiä kauniita korviasi päästäsi ja puhkoa nuo lumoavat silmäsi'', hymyilen veljelleni, joka virnistää hieman, josta tiedän hänen odottavan, koska aion toteuttaa uhkaukseni. ''Olen tosissani. Tee hyviä päätöksiä, sinä ansaitset parempaa, mutta mieti tarkkaan'', naukaisen kollille ja lähden astelemaan pois hänen luotaan. Kuulen hänen naurahtavan perääni, josta tiedän, ettei hän ota minua tosissaan. Miksi ottaisikaan? Olenhan vain muisto menneisyydestä.
Kulkeudun lopultakin Kivihännän luokse ja heilautan hänelle häntääni. En muistanutkaan, että hänen silmänsä olivatkin samaan aikaan niin rehelliset, mutta samalla pentumaisen mielikuvituksen sekoittamat, etteivät muut saaneet hänestä selvää.
''Kuinka olet voinut?'', päätän vain kysyä ja istuudun hänen viereensä, kiertäen häntäni tassujeni päälle.

Nimi: Masi

25.04.2018 23:02
//Mul on huomenna hyppy, niin jätän siihen hetkeen jotakin tekemistä, niin vastaan sillon Helille loput. ^^ Tässä nyt EE:lle molemmat ja aattelin vaan huikata, että jos ihmettelet tuota Myrskytassua, niin se on Tammentassun veli ^^ //

Hopeakuu - Lumouksenklaani

Naaras hymähti hiljaa vielä isälleen, joka suki kylkeään selvästi mietteisiinsä uppoutuneena. Olisipa Syyslaulu, hänen oma rakas emonsa kertomassa, miten Sudenulvonta pidettäisiin kurissa ja kuinka pentuja oikeastaan kasvatettaisiin. Hopeakuu laski katseensa kauempana olevaan Kultapiiskupentuun, joka oli riemuissaan suvustaan. Hopeakuu lisäsi mielessään, että tietäisipä tytär vain todellisuuden suvun koosta.
Sudenulvonnan kasvoille levisi ylpeä hymy, kun hän katseli rohkeata pentua tassujensa edessä. Hopeakuuta se hieman huolestutti, sillä vaikka hänen isänsä ei koskaan ollutkaan vihainen, raivonvallassa oleva tai kunnianhimoinen, muistinmenetyksen jälkeen kolli oli muuttunut. Ennen Sudenulvonta oli seissyt hyvän ystävänsä Veriruusun vierellä ja valmis heittämään henkensä tuon puolesta, mutta nyt harmaa kolli kritisoi päällikköä ja oli kääntävinään selkänsä tälle. Puhumattakaan Tomukuuta, varapäällikköä kohtaan kumpuavasta vihasta.
Minttupennun vaisu ääni keskeytti Hopeakuun murehdinnan ja naaras käänsi silmänsä pieneen pentuunsa. Sydäntä riipaisi pienokaisen puolesta ja naaras kurottui nuolaisemaan tätä korvan takaa. Hän ei koskaan antaisi minkään tulla näiden pentujen tielle. Ei Sudenulvonnan oudon käytöksen tai todellisuuden, mistä tietäisi vain Hopeakuu ja Veriruusu. Hopeakuu olisi valmis tappamaan päällikkönsä, jos tämä lavertelisi totuuden klaanille. Veriruusu oli kyllä itsekin kasvattanut useamman kissan tässä metsässä, ja suurinosa oli niistä paljastanut, mutta jollakin asteikolla Hopeakuu luotti päällikköön.
''Kultaseni, minusta olisi hyvä ajatus, että menisimme takaisin pesään'', naaras vastasi Minttupennulle lempeästi hymyillen ja vilkaisi Kultapiiskupentua, tietäen, että tämä ei haluaisi siirtyä sisälle. Jokainen hetki tyttärien kanssa oli parempaa kuin oma elämä, metsästäminen tai Tähtiklaanin kunnioitus.
''Voin jäädä vielä tähän, jos Kultapiiskupentu haluaa jäädä ulos'', Sudenlaulu naukaisi hieman vaisusti Hopeakuulle. Naaras hymyili iloisena veljelleen, mutta kuuli takaansa vihaista murahtelua. Paheksuvaa sellaista.
''Häipyisit jo silmistäni senkin saastainen luopio. Petturille ei ole arvoa perheessämme, eikä suvussamme. Sinuna siirtyisin muualle täältä. Jos Kultapiiskupentu haluaa jäädä ulos, niin minä olen hänen kanssaan. Sinun käpäliisi en luota tyttärentytärtäni, enkä edes luottaisi hiirtä'', Sudenulvonta oli tullut vihaisena heidän luokseen, häntä huiskien kaksikon välissä ja silmät mulkoillen Sudenlaulua. Hopeakuu kiersi häntänsä Minttupennun ja Kultapiiskupennun ympärille, kiskaisten nämä kevyesti itseään vasten.
Hopeakuu ei jaksanut enää sanoa mitään, hän päästi vain raskaan huokaisun ja toivoi, että Pajuhäntä palaisi pian takaisin kokoontumisesta.



Haukkatassu & Myrskytassu - Myrkkyklaani

Myrskytassu oli yllättynyt siitä, että Jäätähti oli halunnut ottaa heidät mukaansa, vaikka Haukkatassu olikin aiheuttanut jatkuvia riitatilanteita klaanitovereiden keskuudessa. Myrskytassu oli yrittänyt puhua Haukkatassulle jo muutaman kerran, mutta kolli oli kääntänyt hänelle selkänsä ja nyrpistänyt nenäänsä. Hän oli sentään saanut pikkuveljensä katsekontaktin, kun he olivat kävelleet kokoontumisaukiolle, mutta sen jälkeen Haukkatassu oli kadonnut. Ja nyt, jos koskaan Myrskytassu tunsi olonsa yksinäiseksi.
Kollin pitkä turkki oli sateesta märkänä ja suuret lihakset, sekä terävät lavat näkyivät nyt selkeämmin. Hän oli veljeään selvästi isompi, vaikka tuolla oli myös pitkä turkki litteänä. Tai ainakin niin Myrskytassu pystyi kuvittelemaan. Pian kolli huomasi, että joukkoon oli liittynyt vieraita kissoja. Lihakset jännittyneinä hän antoi askeleidensa kiertää uusien kissojen ja tutumpien sekamelskassa. Uusista kissoista lähtevä haju sai kollin hetkeksi haukkomaan hämmentyneenä henkeään.
Nämä olivat niitä kissoja, joista oppilas oli nähnyt unta. Niitä kissoja, joiden joukossa oli ollut joku kolli, joka oli raahannut itkevän pennun ulos luolasta, jonka päälle oli pudonnut lunta. Täysin sama haju sai kollin hännän pörhistymään hämmennyksestä. Lopulta hän huomasi yhden kissan istuvan yksin ja lähti askeltamaan tämän luokse. Kissa oli hänen kokoisensa ja omasi pitkän turkin. Kun hän katseli naaraan harmaata turkkia, se muistutti häntä jostakin, mitä oli nähnyt unessaan.
''Hyvää iltaa'', Myrskytassu naukui ja katseli kohteliain silmin tätä oppilasta. (Tammentassua). Hän huomasi, että toinen oli tainnut kuunnella muiden oppilaiden keskustelua. Kolli käänsi katseensa pähkinänruskeaan naaraaseen, joka sattui samaisella sekunnilla vilkaisemaan häntä. Myrskytassu räpäytti hölmistyneenä uudelleen silmiään ja heilautti häntäänsä, keskittyen harmahtavaan suureen naaras oppilaaseen.
''Saankohan istuutua neidin seuraan? '', kolli hymyili, ja katseli uteliaana naaraan ulkonäköä, joka muistutti niin kovasti hänen unessaan näkemäänsä kissaa. Mikä merkki se olisi ollut Tähtiklaanilta, jos hänen unessaan ollut pentu olisi tämä naaras tässä? Miksi hän olisi nähnyt tämän naaraan unessaan? ''Nimeni on Myrskytassu, vaikka en saanutkaan nimeäni sotkuisen ja kastuneen turkkini takia, se taitaa nyt hieman näyttää siltä'', kolli naurahti pienesti. Vaikka sade oli turmellut lähes kaikkien pitkäturkkisten kissojen turkit.


Nimi: EE

25.04.2018 20:29
//Masi//
Minttupentu, Lumouksenklaani

Minttupentu oli jotenkin epävarma tilanteesta, johon hänen sisarensa oli heidät laittanut. Sudenulvonta maukui ylpeänä Kultapiiskupentua katsellen, mutta täpläturkkinen oli nähnyt kollin niskakarvojen värisevän hetki sitten. Naaras vilkaisi ympärilleen nähdäkseen Sudenlaulun. Pentujen eno istui ihmeellisen kaukana isästään ja sisarestaan, Hopeakuusta. Pentu kurtisti kulmiaan ja kääntyi takaisin Sudenulvonnan puoleen, juuri ajoissa. Kolli oli kääntänyt katseensa pienempään naaraaseen. Minttupennusta se tuntui hieman oudolta, koska tummanharmaaraitainen tuijotti häntä kauan, mietteliäs ilme naamallaan. Naaras liikahti epämukavasti, mutta pian Sudenulvonta maukui jotain Sudenlaulusta kaukana pysymisestä. Kultapiiskupentu näytti hämmentyneeltä, kun hän vilkaisi sisartaan. Minttupentu vastasi kohauttamalla pieniä lapojaan. Kilpikonnakuvioinen sisar henkäisi järkyttyneesti, kun kolli maukui, että Sudenlaulu olisi pitänyt karkottaa klaanista. Nopeasti Hopeakuun häntä osui kollin kuonoon ja sai Minttupennun hätkähtämään. Emo oli tullut istumaan pentujensa taakse ja huiski hännällään samalla, kun naukui vihaisesti isälleen. Hopeakuun vihainen äänensävy sai Minttupennun luimistamaan korviaan ja Kultapiiskupentu siirsi katsettaan soturista toiseen. Sudenulvonnan sähinä sai molemmat pennut luikkimaan kuningattaren taakse piiloon. Kultapiiskupennun kilpikonnakuvioinen pää kurkki harmaan turkin takaa. Minttupennun täplikäs turkki oli pörhistynyt ja vihreät silmät olivat kiinni. Sudenulvonta kuulosti siltä, kuin hän olisi rauhoittunut jo, mutta naaras oli hyvin pelokas kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. Hän oli tavannut monia uusia kissoja ja joutunut riidan keskelle. Smaragdinvihreät silmät aukaisten hän huomasi, että Kultapiiskupentu oli mennyt takaisin Sudenulvonnan eteen.
”Klaani on minulle tärkeä!” Kultapiiskupentu naukaisi iloisesti, ”Varsinkin, kun täällä on niin paljon sukulaisia!” Minttupentu ei välittänyt tällä hetkellä siskonsa ylitse menevästä rohkeudesta, vaan tassutti Hopeakuun jalan viereen.
”En halua olla enää ulkona. Sisällä pentutarhassa on paljon mukavampaa”, pentu maukui hiljaa ja käänsi katseensa ensin kirjavaan sisareensa, jonka meripihkanvärisissä silmissä näkyi epäuskoinen pilke. Sitten vihreät sielunpeilit kääntyivät Hopeakuun kasvoihin. Naaras yritti tavoittaa emonsa samanväristen silmien katseen, pelko ja epävarmuus omissaan vilkkuen.

//Jotenkin säälin Kultapiiskupentua, koska se ei vielä tiedä, ettei ole mitään sukua Hopeakuulle tai muille Lumouksenklaanin kissoille :”D//

Tammentassu, Salamaklaani

Iso joukko tuntemattomia kissoja hermostutti Tammentassua, joka istui yksin erillään muista. Havutassukin oli mennyt puhumaan muille. Kolibrintähti oli jo tehnyt tiensä isolle puulle, joka seisoi aukiolla. Ilmeisesti se oli tammi, jossa päälliköt puhuivat. Harmaan naaraan pörhöinen hännänpää nyki rauhallisesti ja hänen kasvoillaan oli neutraali katse, joka ei ainakaan toisi montaa kissaa hänen luokseen. Kuitenkin jossain mielensä perukoilla hän toivoi, että joku rohkea soturi tai oppilas kävelisi naaraan luokse. Ainakin oppilaalla oli aikaa ajatella, vaikkakin yksin. Havutassun kanssa jutteleminen oli mukavaa, mutta toki Tammentassu ymmärsi, ettei hänen sisarensa voisi olla koko ajan pentuetoverinsa kanssa. Pähkinätassu oli kieltämättä mukava, mutta sitä harmaaturkkinen ei myöntäisi. Heikko kuunvalo valaisi aukiota, jossa monet klaanit puhuivat toisilleen. Ne tunsivat toisensa ja olivat varmasti melkein unohtaneet Salamaklaanin. Mutta he nousisivat vielä ja löytäisivät paikkansa muiden klaanien joukossa. Tammentassu oli kuullut paljon asioita siitä, että muissa klaaneissa oli paljon entisiä salamaklaanilaisia. Naaras silmäili kissajoukkoa ja toivoi löytävänsä pilkahduksen sisarensa vaaleanharmaasta turkista. Pian hän huomasi Havutassun istumassa Pähkinätassun kanssa. Hänen pesätovereidensa luokse oli tullut kaksi nuorta kissaa, ehkäpä oppilasta. Toinen oli rusehtava ja tuuheahäntäinen, joka oli ilmeisesti tullut tekemään aloitteen keskusteluun. Hieman vanhemman näköinen oppilas näytti mustaturkkiselta. Tammentassu tarkkaili tilannetta kauempaa, muttei pienen hetken jälkeen voinut vastustaa lähemmäs menemistä. Naaras nousi tassuilleen ja hivuttautui lähemmäksi, jotta kuulisi keskustelun.

Nimi: Masi

24.04.2018 23:51
//Mymmeli, mainittinkin sulle tossa chatissä, että Heli oli just näihin vastannu Havulle, mutta kun siusta ei kuulunu, niin roolin tähän nyt sitte jotai jatkoksi//

Pähkinätassu – Salamaklaani

Nuolaisin rintakehääni mietteliäänä, kun katselin Kotkatassua, joka esitteli itsensä ja sisarensa meille. Kaksikon iällä oli jonkinlaista eroa, sillä Oravantassu näytti nuoremmalta ja vasta nimetyltä oppilaalta, kun Kotkatassu oli selvästi jo vanhempi oppilas. Tuuhean hännän omaavan oppilaan häntä nyki Kotkatassun vierellä ja tuo näytti siltä kuin olisi halunnut räpätä tätä kuonolle.
’’Ai, sinua kiinnosti vain tulla mukaani, jotta pääset nälvimään minua’’, Oravantassu mumisi loukkaantuneena Kotkatassulle. Pähkinätassu katseli hiljaisena kaksikkoa, mutta piti ystävällisen hymyn kasvoillaan.
’’Minusta hän on varovaisempi kuin sinä, ei niinkään loukkaava’’, Pähkinätassu naukaisi hiljaisesti, vilkuillen Kotkatassua tassuista nenänpäähän. ’’Ehkä ei ole kovinkaan hyvä idea olla niin ystävällinen kissoille, jotka ovat vain röyhkeästi astelleet paikalle?’’, Pähkinätassu väräytti huvittuneena viiksiään, viitaten siihen, että ei tarkoittanut pahaa. Se oli huonoa huumoria, ja siitähän Pähkinätassu tunnettiinkin.
Kun kumpikin Yöklaanin oppilas kaksikosta katseli häntä ja Havutassua, Pähkinätassu alkoi tuntea olonsa tukalaksi näiden polttavien silmien alla.
’’Eh, kiitos’’, naaras sopersi hämmentyneenä Kotkatassulle, joka kehui heidän turkkiaan. Pähkinätassu tiesi, että hyviin tapoihin kuuluisi, että hänen pitäisi kehua jotakin ominaisuutta Kotkatassussa. Mutta naaraan mieleen oltiin uskotettu tuuheiden ja kookkaiden kissojen olevan parasta rotua, ulkonäköä ja kuvaa antavia. Kotkatassu raitoineen ei nyt kuitenkaan muistuttanut aivan sitä, joten Pähkinätassu päätti hymyillä kohteliaasti. Oravantassun häntä teki häneen vaikutuksen, vaikka Pähkinätassun oma häntä oli lähes samanlainen karvakasa.
’’Tuota, päällikkömme varmaankin kertoo meistä enemmän’’, Pähkinätassu vilkaisi Havutassua, sillä ei halunnut keskeyttää tätä, muttei halunnut tämän vahingossakaan mainitsevan mitään ylimääräistä muille. Kaikki olisi parempi pitää niin kauan salassa, että Kolibrintähti päättäisi kertoa.
’’Te varmaan tulette vanhasta metsästä. Osa teistä vaikuttaa väsyneiltä, joten matkanne tänne on ollut pitkä. Kuinka pitkällä te olette koulutuksessanne? Näytätte jo kovin vanhoilta’’, Oravantassu naukui uteliaasti silmät tuikkien, hyväntahtoisesti. Pähkinätassua se hymyilytti. Ehkä suurikokoisuus sai muut oppilaat luulemaan heitä vahvemmiksi ja kokeneemmiksi.


//Loput jatkoa Helille, koitan loput roolia huomenna, jos vain jaksan. OOn jatkuvasti tosi väsynyt ja en tiedä miksi, mutta nukun vaan ihan jatkuvasti ^^ //


Varjosielu – Myrkkyklaani

’’Erikoisuus taitaa kuulua toimenkuvaani’’, kolli hymyili Mutakatseelle huvittuneena. Kollin sydän tuntui tanssivan, kun hän sai kuulla naaraan nauravan ja kehräävän kollille. Hän koki olevansa jälleen elossa ja sen ansiosta hän janosi aina päästä takaisin Mutakatseen vierelle. Ikävää vain oli, että tämä oli aina niin kovin kaukana.
’’En tiedä, haluatko puhua siitä, mutta kuuntelisin mielelläni enemmänkin perheestäsi. Minun päällikköni kun taitanee olla sinun siskopuolesi’’, kolli väräytti pienesti viiksiään ajatellen, että Jäätähti ja Mutakatse olisivat sukua keskenään. Kolli yritti lohduttaa naarasta, johon oli korviaan myöden rakastunut, sukien tämän päälakea hiljaisesti.
’’Ehkä sinun tehtävänäsi ei ole tehdä suurta saavutusta. Vaan antaa sisaruksillesi toinen tilaisuus elää, sinun pentujesi kautta? Olen kuullut tarinaa siitä, kuinka kissat, jotka eivät ehtineet elää täyttä elämäänsä tai aloittamaankaan sitä, voivat saada Tähtiklaanilta uuden mahdollisuuden’’, Varjosielu selitti hieman vaivaantuneena. Ehkä naaras pitäisi häntä nyt ihan hulluna, kun hän uteliaana kuuli kaikenlaista.



Ruoskatähti – Varjoklaani

’’Älä kuvittele itsestäsi liikoja. Olet nuori ja kuulut siihen puolta sukua, jota kaikki metsässä katsovat kieroon ja odottavat innolla, että saavat repiä sinut ja isäsi kaltaiset kaksinaamaiset valehtelijat. Yrität puhua itsestäsi kunnioittavasti, mutta kaikki me tiedämme, että ajattelet ensin itseäsi kuin klaaniasi’’, Ruoskatähti pyöritteli silmiään. Että naaras jaksoi olla pikkumainen. Joko tämä eli aivan erissä metsässä kuin Ruoskatähti tai sitten hän näki vain oman häntänsä.
’’Se mitä kerran on tapahtunut, on jäänyt useiden kissojen mieleen. Vanhimmat kertovat niistä edelleen tarinoita, koska ne asiat ovat olleet hirveitä. Ja nyt sinä sanot, että asiat pitäisi unohtaa ja kuvitella, ettei sellaisia olekaan ollut? Epäilykset pysyvät ja ne syöpyvät jokaisen kissan mieleen, ikuisiksi ajoiksi. Sanat eivät merkitse täällä mitään, vaan ne ovat teot. Eivätkä sinun tekojasi ole huomattu, vaan sinun pentumainen itkusi on kuultu siitä, miten et ole kuin isäsi. Vaikka seurasit häntä Synkkäklaanin asti ja vaikka kuinka hän oli se, joka vei sinua mukanaan’’, Ruoskatähti kohotti toista kulmaansa. Viekastähti ei todellakaan ymmärtänyt sanojen ja tekojen eroja. Hän oli aivan liian nuori siihen. Hän oli kasvanut maailmassa, jossa oli oppinut ajattelemaan vain itseään ja omia tekemisiään. Aivan kuten hänen edeltäjänsäkin.
Ruoskatähti virnisti huvittuneena, kun Viekastähti ei jaksanut enää kinata. Syyllisyys oli tuotu vihdoinkin Synkkäklaanin kissojen silmien eteen ja näiden oli myönnyttävä siihen. Viekastähti ei ollut oppinut vielä metsän rajoja tai sitä, minkä joku voi tulkita uhaksi. Ruoskatähden mielessä pyöri vain ajatus siitä, että hän opettaisi naaraalle, että hänen selkänsä takana ei tapahtuisi enää tällaista. Viekastähden kissoista joku oli siirtänyt rajaa. Toisen rajalle tunkeutuminen on vain uhittelua, jolloin tunkeilija voidaan häätää. Mutta rajan siirtänyt on tehnyt sodan julistuksen, haluten saada vihollisensa ahtaalle.
’’Ylpeys voi koitua jonakin päivänä sen kohtaloksi. Se on kerran jo vienyt sen mukanaan, on mielenkiintoista katsoa, miten historia toistaa itseään’’, Ruoskatähti murahtaen heilautti pitkää häntäänsä.

Surusiipi – Synkkäklaani

Naaras vastasi järkyttyneellä ja raivosta suuniltaan olevalla katseellaan päällikkönsä silmiin. Päällikkö oli kuin syyttäisi häntä. Naaras antoi päällikön kääntää katseensa järvelle, vaikka itse pitikin haastavan katseensa Ruoskatähdessä ja tämän vierellä olevassa Kuolonmarjassa. Aavesusi ei sanonut mitään, tuon silmistä näki, että suuri kolli oli tyytymätön, ja olisi halunnut sanoa jotakin, mutta piti sen itsellään. Niin kovin kuin kilpikonnakuvioisen naaraan kynsiä syyhyttikin päästä repimään Ruoskatähteä, hän puri hampaansa yhteen ja päällikön esimerkkiä seuraten, lähti vetäytymään.
Kokoontumisesta tulisi hyvin pitkä, ellei sielläkin otettaisi yhteen. Jos Synkkäklaani mainitsisikin Varjoklaanin kanssa käydyn kiistan, klaanit alkaisivat mesota taas keskenään ja asettuisivat jollekin puolelle kannanoton takia. Mahdollisesti kaikki kaatuisi taas vain Synkkäklaanin päälle. Mitä tahansa Ruoskatähti olikin tarkoittanut, naaras tiesi, että se voisi olla vielä liiankin lähellä. Aavesusi heilautti tuuheaa häntäänsä, muttei vieläkään sanonut mitään. Kaikki janosivat sotaa. Kaikki muut paitsi Viekastähti. Me itsetuhoiset idiootit, naaras sihisi mielessään.





Lukekaas nämä tarinankirjoitus ja roolipelaus ohjeet, ja tarinat kirjoitetaan myös tänne!

 

 

♦ Kun kirjoitatte tarinoita, muistakaa lukea toisen kissan hakemukset, jotta osaatte kertoa paremmin, minkälainen toinen hamo on, minkälaiseen tapaan hän vastaa, sähiseekö hän joka toisella lausauksellaan vai onko hän iloinen hymyilevä kisuli. Voitte myös kuvailla häntä täten paremmin, kun tiedätte, miltä kissa näyttää, miten hän katsoo sinun kissaasi jne. Jos tarinoissanne tulee tilanteita, joissa paha kissa onkin ykskaks täydellisyyden perikuva, kiltti, pehmotassu, tarinoita ei hyväksytä. Ne poistetaan tai skipataan silloin yli! ♦

 

♦ Roolipelatessanne, ette voi kertoa, miten toisen kissa vastaa oman kissanne kysymykseen, mutta tarinoissa voitte! ♦

 

♦ Kun kirjoitatte, puheet ''näiden väliin'' tai - viivan jälkeen. Kun kissanne ajattelevat *ajatus näiden* tai >>näiden väliin<<. ♦

 

♦ Muistakaa ottaa oikeinkirjoitus huomioon, mutta muistakaa pitää hauskaa ja hyvä ilmapiiri yllä! ♦

 

♦ Jos sinulle tulee toiselle roolijalle jotakin kysyttävää laittakaa asianne //näiden väliin//, mutta joss tahdotte sopia jotakin nopeasti, avatkaa sivusta chatti tai kirjoittakaa vieraskirjaan. ♦

 

 

©2018 Soturin sydän - suntuubi.com